Omistaminen ja oleminen

Erich Fromm pohtii teoksessaan Omistamisesta olemiseen kiinnostavasti ihmisen ongelmallista suhdetta omaisuuteen. Keskeinen osa hänen ajatteluaan on omistamisen jaottelu funktionaaliseen ja ei-funktionaaliseen omistamiseen. Funktionaalisella omistamisella Fromm tarkoittaa ihmisen omistussuhdetta sellaisiin esineisiin, joita hän käyttää jokapäiväisessä elämässään. Fromm mainitsee vaatteet, työkalut ja aseet esihistoriallisina esimerkkeinä funktionaalisesta omistamisesta, mutta nykyaikaisempina esimerkkeinä voitaneen lisätä myös matkapuhelin, kuivauskaappi tai sylissäni oleva tietokone.

Jos siis funktionaalinen omistaminen on ikään kuin ihmisen luonnollista hallintaa käyttämiinsä esineisiin, ei-funktionaalisessa omistamisessa puolestaan on kyse vieraantuneemmasta omistamisesta, jossa ihmisellä ei ole luonnollista kontaktia omaisuuteen, joka on formaalisti hänen. Luonnollisen yhteyden omaisuuteen puuttuessa joudutaan ei-funktionaalista omaisuutta konkretisoimaan asiakirjoilla ja sopimuksilla.

Funktionaalista omaisuutta ei ihmisellä voi olla kovin suurta määrää, joten työn tuottavuuden kasvaessa yhä suurempi osa ihmiskunnan varallisuudesta on ei-funktionaalista. Tietääkö tavallinen suomalainen rahastosäästäjä, mistä yrityksistä hän omistaa osuuksia ja missä? Kun asioiden nimellinen arvo irrotetaan niiden käyttöarvosta, voi hypoteettinen arvo nousta loppumattoman suureksi. Tämä mahdollistaa sen, että ihminen kokee huolta ja tyytymättömyyttä sellaisessa tilanteessa, jossa hänen materiaaliset tarpeensa ovat tyydytetyt ja perusturvallisuuden edellyttämä materiaalinen elintaso saavutettu.

Sillä omistamalla vain funktionaalista omaisuutta ihmisen ei tarvitsisi kantaa siitä murhetta. Kaikki hänen omaisuutensa on koko ajan ihmisen ja hänen perheensä käsillä. Kellään ei ole intressiä viedä sitä, sillä jokaisella on itsensä tarvitsema funktionaalinen omaisuus. Funktionaalinen omaisuus kuluu normaalisti, mutta se voidaan tuottaa uudestaan kohtuullisin ponnistuksin. Ei-funktionaalisen omaisuuden arvon seuraaminen sen sijaan jättää ihmisen aina epävarmuuden valtaan, eikä hän voi maate käydessään tietää, onko hänen omaisuutensa yhtä arvokasta vielä hänen herätessään.

Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta jäytää varallisuuserojen kasvu. Yksillä on käsittämättömiä määriä omaisuutta; toisilla ei riittävästi edes tullakseen toimeen. Tähän ongelmaan hyvinvointipolitiikan traditio on tavannut vastata kahdella tavalla: Maltillisemmat kannat ovat keskittäneet huomionsa siihen, kuinka yhteiskunnan vähäosaisimpia voidaan auttaa vallitsevan tulonjakologiikan puitteissa. Radikaalimpi reformismi on kiinnostunut myös tulonjaon yläpäästä.

Frommin käsittelemien ei-funktionaalisen omaisuuden ongelmien pohjalta maltillisempi hyvinvointipolitiikka vaikuttaa laimealta. Varallisuuseroja tasaava, muttei niiden poistamiseen pyrkivä politiikka auttaa kyllä köyhiä, mutta jättää rikkaat oman onnensa nojaan. Ihmiskunnan emansipaation kannalta on käsitettävä, että sortojärjestelmän purkaminen on myös sortajan etu. Myös kapitalisti on vapautettava kapitalismin sorrosta.

Tämä herättää kysymyksiä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tulevaisuudesta. Niin toimiva järjestelmä kuin se onkin, ei tähän sosialidemokraattiseen utopiaan saa tulla liian tyytyväiseksi. Hyvinvointivaltio ei ole mikään historian lopullinen huipentuma, vaan yksi askel ihmiskunnan loputtoman pitkällä matkalla. Seuraavan askeleen ottaminen vaatii aloitteellisuutta ja tarjoaa poliittiselle vasemmistolle erinomaisen mahdollisuuden temmata poliittinen aloite takaisin oikeistolta.


Olen aiemmin käsitellyt myös Erich Frommin kirjaa Rakkauden vaikea taito