Kohti vuotta 2009

Päivämääriin liitettävät rajapyykit ovat toki aina mielivaltaisia. Koska kuitenkin joskus on hyvä katsella mennyttä ja arvioida tulevaa, tuntuu vuodenvaihde, kuluvan vuoden viimeinen päivä olevan siihen luonteva ajankohta.

Henkilökohtaisesti vuodesta 2008 jäi mieleeni kaksi suurta asiaa. 1) Olin töissä. Jyväskylän sosialidemokraattiseen kunnallisjärjestöön palkkasuhteessa oleminen oli ensimmäinen kokopäiväinen työni ja tarkoitti aivan uudenlaisen elämänrytmin ja -asenteenkin opettelemista. Usein tulin miettineeksi, tätäkö tulee elämä olemaan tästä eläkkeelle asti? Kenties

2) Olin ehdolla kunnallisvaaleissa, jotka olivat minulle ensimmäinen kokemus mukana olemisesta valtakunnallisissa vaaleissa. Kokemus oli hyvin antoisa, joskin rankka. Erittäin hämmentävä, myönteisessä mielessä, oli se innostus, jolla ystäväni ja toverini olivat valmiit työskentelemään kampanjani puolesta. Mukana oli vanhoja ystäviä, mutta myös uusia tuttavuuksia. Moni antoi aikaansa, vaivaansa ja erityisosaamistaan minun kampanjani vuoksi, pyyteettä ja korvauksetta.

Nämä ihmiset ovat suoranaisia ihmiskunnan sankareita, sillä he uskalsivat nousta työhön sellaisen asian puolesta, johon uskovat. He eivät jääneet odottamaan kaiken pieleen menemistä omat mielipiteensä tukahduttaen. Kiitinkö tukijoitani tarpeeksi? Varmastikaan en, kiitos vielä, ystävät.

Kiitosta olisi syytä jakaa moneen suuntaan, mutta tahdon rajoittaa kiitokset kahdelle ryhmälle. Kunnallisvaalien tukiryhmäni lisäksi tahdon kiittää kuluneesta vuodesta työkavereitani, joilta opin paljon, ja jotka olivat aina valmiit kärsivällisesti selittämään asiat läpi uudelle työyhteisön jäsenelle, ja jotka monesti pelastivat joukon kokemattomimman pulasta. Kiitos.

Monta muutakin, pienempää mutta mukavaa asiaa jäi mieleen kuluneesta vuodesta. Kävin muutamassa maassa ja noin tusinassa kaupunkeja, joissa en ollut aiemmin käynyt. Joitain kirjoja ehdin lukemaan, ainoa joka nyt tulee mieleen, oli Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu. Ja ehdin myös viettää laatuaikaa Riku-pojan kanssa.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, erityisesti etukäteen. Tulevalle vuodelle olisi toki mukava ennustaa suuria, valmistuminen, häät, vakituinen työpaikka... Käytännössä vuosi alkaa osaltani epävarmoissa merkeissä. Jään pois työpaikastani kunnallisjärjestössä, eikä uutta ole vielä tiedossa. Yli vuoteen en ole suorittanut yhtään opintoviikkoa.

Suurin poliittinen koitos tulevana vuonna Euroopassa ovat Euroopan parlamentin vaalit. Ennusteet näissä vaaleissa ovat aina synkät, sillä hyvin harva eurooppalainen vaivautuu vaaliuurnille. Toisaalta eurovaalit ovat hyvin kontingentit, sillä niissä voi tapahtua lähes mitä vain eurooppalaisella tasolla, johtuen paljolti uusien jäsenmaiden nuoresta demokraattisesta kulttuurista. Suomalaisista mepeistä moni vaihtuu. Uusien meppien nimien lisäksi mielenkiintoista tulee olemaan, mistä aiheista vaalien alla keskustellaan. Toistaiseksi ei ole keskusteltu mistään.

Onnellista vuotta 2009 kaikille lukijoilleni!

Kreikan levottomuudet

Joulukuuta on varjostanut Kreikassa ja erityisesti Ateenassa toistuvat yhteenotot protestoijien ja poliisin välillä. Suomen Ateenan suurlähetystö on pyytänyt maahan matkustavia ilmoittamaan yhteystiedot, joilla heidät tarvittaessa tavoittaa. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tilanne kehittyy, kun joulunajasta ja vuodenvaihteesta siirrytään taas arkeen.

Palopommeja on heitelty myös joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Väkivallantekoja, erityisesti henkilövahinkoja aiheuttavia, ei tule hyväksyä. Helppo selitys levottomuuksille olisi syyttää teoista muutamia rikollisesti orientoituja yksilöitä, jotka nyt käyttävät tilannetta hyväkseen toteuttaakseen kriminaaleja mieltymyksiään. Hedelmällisempää lienee kuitenkin käsitellä levottomuuksia yhteiskunnallisessa kontekstissaan.

Ensimmäinen ilmeinen assosiaatio on Ranskassa pari vuotta sitten syttyneet vastaavantapaiset mellakat. Tuolloin tilanne kehittyi samalla tavalla: Poliisi tappoi epämääräisissä olosuhteissa nuoren ihmisen, ja seurauksena oli poliisin toimintaa protestoivia mielenosoituksia, joiden sisältö muuttui pian laajemmaksi kritiikiksi viranomaisia ja hallitusta vastaan.

Eroja tietysti on, johtuen jo Ranskan ja Kreikan eroista poliittisessa kulttuurissa ja väestörakenteesta. Ranskan levottomuudet olivat leimallisesti maahanmuuttajateemaisia, ja keskittyivät maahanmuuttajien asuttamiin lähiöihin, banlieuhuin. Kreikassa mielenilmaukset taas ovat pääasiassa olleet nuorison kanava protestoida omia, surkeita työolojaan.

Kreikan protestoijat ovat saaneet tukimielenosoituksia monessa Euroopan maassa. Suomessakin, vaikka täällä mielenosoitus jäi pieneksi. Kansainvälinen solidaarisuus onkin luontevaa tällaisessa asiassa. Kreikkalaiset eivät painiskele ongelmiensa kanssa yksin, vaan sabloona on tuttu muualtakin. Nuoriso on koulutetumpaa kuin koskaan, mutta silti työelämällä on sille hyvin tylyä tarjottavaa: lyhyitä työsopimuksia, surkeaa palkkaa, epämääräisiä työehtosopimuksia ja yleistä epävarmuutta huomisesta.

Kreikassa uusinta työmarkkinoille tullutta sukupolvea on kutsuttu 700 euron sukupolveksi. Heidän jatkuva piinansa työmarkkinoilla osoittaa hyvin, kuinka sukupolvien välinen ketjukirje on katkaistu. Aiemmin jokainen sukupolvi on tullut taloudellisesti toimeen edellistä paremmin. Uusin sukupolvi on kuitenkin kautta Euroopan painettu työmarkkinoilla ahdinkoon. Suomen näkökulmasta asiasta on kirjoittanut erityisesti Osku Pajamäki teoksessaan Ahne sukupolvi, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Eurooppa etsii uudelleen suhtautumistaan työhön. Teollistumisen ja ammattiyhdistysliikkeen kotia on tavattu pitää hyvänä paikkana tavalliselle työtä tekevälle ihmiselle: työtä on tehty kohtuullisesti, työehtosopimukset olleet yleissitovia ja reilu siivu yritysten voitoista jaettu palkkana työntekijöille. Nuori sukupolvi on joutunut toimimaan koekaniinina, kun eurooppalaisia työmarkkinoita on vapautettu uusliberaalien maailmanmullistusten mukana.

Nähtäväksi jää, kuinka tilanne Kreikassa kehittyy, ja missä maassa seuraavaksi puhkeaa työelämän epäreiluutta protestoivia mielenosoituksia. Eurooppalaisella nuorisolla on paljon voitettavaa taisteluissaan oikeistolaisia, rajoittamattomia työmarkkinoita vastaan. Toivottavaa olisi myös, että ensi kesän Euroopan parlamentin vaaleissa työmarkkinoiden suunta nousisi yhdeksi asiakysymykseksi. Tämä antaisi eurooppalaisille äänestäjille mahdollisuuden ottaa kantaa siihen, kuinka he tahtovat Euroopan työmarkkinoiden toimivan tulevaisuudessa.

Keskenkasvuinen ihmiskunta

Ihmiskunnan hyvinvoinnin ja paremman tulevaisuuden puolesta töitä tekevä aktivisti huomaa usein, ettei hänen ilosanomansa tahdo mennä perille. Poliittinen ohjelma, joka tuottaa paremman elintason, puhtaamman ympäristön ja stabiilimman yhteiskunnan ei välttämättä saa riemuvastaanottoa, joka saisi ihmiset joukoittain liikkeelle tavoittelemaan parempaa huomista.

Yleisempää on sen sijaan suhtautua ”ei mikään muutu kuitenkaan”- asenteella ongelmiin ja niiden parannusehdotuksiin. Tällainen asenne on toki tuloksellinen, sillä se toteuttaa itseensä. Niin kauan kun vääryyksiin ei puututa, eivät ne myöskään korjaudu. Harvassa ovat ne yksilöt, jotka jaksavat nousta tällaista kyynistä fatalismia vastaan ja jotka ovat valmiit tekemään itsestään sen typeryksen, joka toimii niiden asioiden puolesta, joihin uskoo!

Aivan oma lukunsa ovat toki ihmiset, jotka työskentelevät aktiivisesti sen puolesta, että ihmiskunta ja sen yksilöt kärsisivät enemmän yhteiskunnan toiminnasta. Jotkut lobbaavat systemaattisesti esimerkiksi päästörajoituksia vastaan ja työaikojen pidentämisen puolesta. Tällaisille ankeuttajille ei ilmeisesti elämä ole koskaan tarpeeksi ikävää. (Joskin iloinen uutinen on, että Euroopan parlamentti torjui molemmat tässä mainitut tavoitteet: linkki)

Sen sijaan, että ihmiskunta ja ihmiset harkitsisivat millaisessa yhteiskunnassa he tahtovat elää ja toimisivat rationaalisesti tällaisen toteuttamiseksi, tuntuvat he pikemminkin haikailevan sellaisen yhteiskunnan perään, joka kurittaa ja alistaa heitä. Tämä näkökulma saa konkretiaa ylleen, kun katsotaan muutamia länsimaisen kulttuurin viime aikojen luomuksia.

Useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, kuten esimerkiksi I am legendissa, Children of menissä ja legendaarisessa Terminaattorissa on sama kaava: Ihmiskunta joutuu maksamaan hirvittävän hinnan tekemistään vääryyksistä, ja suurin osa jos ei koko ihmiskunta pyyhkäistään maan päältä! Katastrofi on seurausta ihmisen itsensä toiminnasta. Siitä että ihmiskunta kollektiivina on ollut vastuuton ja ahne ja on päättänyt käyttää luomaansa teknologiaa toisten olentojen tuhoksi.

Teknologian synnistään ihminen saa rangaistuksensa. Suurin osa ihmisistä tapetaan armotta ja henkiin jääneet joutuvat taistelussa olemassaolonsa puolesta tilanteeseen, jossa heidän elintasonsa on selkeästi nykyisen länsimaisen elintason alapuolella. Tähän rangaistukseen liittyy kuitenkin sovitus. Kristillisen hengen mukaan ihmiskunta ostaa syntinsä vapaiksi puhdistautumalla tulessa, ruoskien itseään.

Syntinsä tulella ja verellä maksettuaan ihmiskunnalle aukeaa mahdollisuus uuteen alkuun, paluu lapsenomaiseen puhtauteen. Kärsimys kuuluu asiaan ja kärsijän tulee olla siitä kiitollinen, sillä pahinta olisi jääminen syntiin, epäonnistuminen rikostensa sovittamisessa. Ei inkvisitio kiduttanut ihmisiä ilkeyttään, vaan vapauttaakseen heidät synneistään, antaakseen mahdollisuuden matkata tuonpuoleiseen ilman maallisen elämän synnin painoa!

Ihmiskunta koostuu miljardeista ihmisistä, mutta kollektiivina sillä ei ole sen ihmeellisempiä psyykkisiä itsesäätelykeinoja käytettävissään, kuin yksittäisellä ihmisellä. Nyt ihmiskunta vaikuttaa olevan henkisesti kuin pikkulapsi, joka tietää tehneensä pahaa ja odottaa saavansa rangaistuksen vanhemmiltaan. Elokuvat, joissa ihmiskunta kärsii itse tuottamastaan katastrofista, ovat tapa ilmentää tätä fantasiaa isällisestä rangaistuksesta.

I am legendin lopussa tutkija keksii parannuskeinon sairauteen, joka on tappanut 90 % ihmisistä ja tehnyt lähes kaikista henkiin jääneistä raivotautisia zombeja. Samaan aikaan nämä zombit rynnäköivät hänen laboratorionsa panssarilasia päin. Tutkija huutaa epätoivoissaan hyökkääjille: ”Minulla on lääke sairauteenne! Te voitte parantua” Kohtaus päättyy kuitenkin lasin murtumiseen ja kaikkien kuolemaan.

Tässä kohtauksessa tiivistyy yhtäältä se epätoivo, jolla muutamat yksilöt yhä jatkavat taistelua ihmiskunnan vapautumisen puolesta ja toisaalta se määrätietoisuus ja raivokkuus, jolla Suurta Kollektiivista Ihmiskunnan Rangaistusta odottavat ja sille itsensä alistaneet ihmiset tahtovat heidän puheensa vaimentaa.

Jos ihmiskunta odottaa tuomiopäivää ja uskoo ansainneensa kaikki eteen tulevat koettelemukset, on sitä vaikea motivoida ottamaan kiinni oman kohtalonsa ohjaksista ja työskentelemään paremman maailman puolesta. Ihmiskunnan on käsitettävä, ettei sillä ole isää eikä äitiä, joka antaisi rangaistuksen väärästä teosta. Sen on käsitettävä olevansa orpo, yksin loputtomassa maailmankaikkeudessa. Eikä ihmiskuntaa voi kasvattaa kukaan muu, kuin ihmiskunta itse.

Kykeneekö ihmiskunta nousemaan keskenkasvuisuutensa yläpuolelle, antamaan syntinsä itselleen anteeksi ja vannomaan, ettei koskaan toista menneiden sukupolvien tragedioita? Vai onko ihmiskunta jälleen kerran synnintunnossan langettava ylleen suuren tragedian, oli se sitten sodan, epidemian, nälänhädän tai ympäristökatastrofin muodosssa, josta kärsivät eniten ne jotka ovat sen syntyyn viattomimpia? Ja mikä takaa meille, että tämä kerta olisi viimeinen?

Itsenäisyys ja sen haasteet

Kansan sanotaan olevan itsenäinen, jos se voi päättää itse omista asioistaan, eikä mikään muu valtio voi suoraan vaikuttaa sen päätöksentekoon. 1900-luku oli valtioiden suvereenistumisen kulta-aikaa, kun suuret imperiumit romahtivat ja siirtomaat itsenäistyivät. Kansat niin Euroopassa kuin muualla maailmassa saivat mahdollisuuden päättää omista kohtaloistaan.

Vuorollaan kukin maa on saanut huomata, ettei pelkkä rajan piirtäminen tiettyyn paikkaan ja päätösvallan muodollinen siirtäminen parlamentilta toiselle vielä johda kansaa autuaaseen tulevaisuuteen. Kansalaisten mielipiteiden ja toiveiden siirtyminen poliittiseksi päätöksenteoksi voi estyä kahdella tavalla. Ulkoinen painostus voi pakottaa maan säätämään lakinsa vastoin kansalaistensa tahtoa. Toisaalta sisäiset ongelmat demokratian refleksiivisyydessä voivat johtaa siihen, etteivät demokraattisesti valitut päätöksentekijät tee demokraattisia päätöksiä.

Suhteellisen vakaat valtiot ja turvallisuusjärjestelyt ovat johtaneet tilanteeseen, jossa melko suuri osa maailman valtioista on saanut nauttia vuosikymmeniä rauhasta. Monet valtiot ja monet kansat ovat tilanteessa, jossa niiden ei tarvitse pelätä ulkovallan miehittävän maata ja alistavan kansaa uuden vallan alle. Kuitenkaan ihmisten tahto alistaa toiset ihmiset oman tahtonsa alle ei ole kadonnut minnekään.

Nyttemmin suvereenisuutta haastavat hyökkäykset kohdistuvat yhteiskuntia, eivätkä valtioita vastaan. Yhdenlaisen maailmankuvan kannattajat voivat käyttää valtion sisäisiä lobbauskoneistoja, instituutioita, intressiryhmiä ja poliittisia puolueita hyväkseen omien päämääriensä ajamisessa. Niiden avulla yhteiskuntaan voidaan tuoda sille vieraita arvoja ja käsityksiä sisään.

Suurin osa suomalaisista on valmis maksamaan korkeampia veroja, jos saa vastineeksi toimivat julkiset palvelut ja pienemmät tuloerot. Kansan enemmistö laajasti ottaen kannattaa solidaarista yhteiskuntaa, joka perustuu yhteisöllisyyteen eikä oman edun tavoitteluun. Suomi on hyvinvointi-, eikä kilpailuyhteiskunta. Silti hallitukset ovat voineet poliittisesta väristä riippumatta voineet kasvattaa tuloeroja ja alas ajaa julkista sektoria.

Toivon, että tänä itsenäisyyspäivänä suomalaiset muistavat niitä arvoja, joille Suomi ja suomalainen yhteiskunta on rakennettu. Suomalaista itsenäisyyttä eivät vahingoita kansainvälinen integraatio ja globalisaatio, vaan yhteiskunnalle vieraat, ulkopuolelta lobatut arvot.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille


Olen kirjoittanut itsenäisyydestä myös 2007 ja 2006

Porvarillinen ja kapitalistinen elinkeinopolitiikka

Puhtaassa kapitalismissa elinkeinopolitiikkaa ei ole. Markkinat järjestävät taloudellisen aktiviteetin, tuotannon ja elinkeinot itsestään tavalla, jota ei ohjaa kukaan. Käytännössä kuitenkin ihmisyhteisöt ovat muodostaneet niin suuria poliittisia entiteettejä, kuten valtioita, ettei taloudellinen toiminta ole riippumatonta näiden entiteettien politiikasta.

Elinkeinopolitiikan päämääränä tulee olla mahdollisimman tehokas taloudellinen toiminta. Se tarkoittaa kaikkien tuotannontekijöiden kytkemistä mukaan tuotantoon ja jokaisen taloudellisen toimijan toimintamahdollisuuksien turvaamista. Yrittäjien täytyy pystyä ylläpitämään yrityksiään ja työntekijöiden täytyy saada työpaikka. Ei välttämättä juuri haluamaansa yritystä tai haluamaansa työpaikkaa, mutta perustamatta jäävät yritykset ja työtön työvoima heikentävät talouden tehokkuutta.

Klassisen taloustieteen teorian mukaan elinkeinopolitiikka on hyödytöntä tai jopa haitallista, sillä se vaikuttaa markkinoiden toimintaan ja vähentää niiden itsesäätelyä. Käytännössä kuitenkin elinkeinopolitiikalla voidaan vaikuttaa hyvin laajasti siihen, kuinka tietyn alueen yritykset pärjäävät, kuinka alue houkuttelee investointeja ja kuinka hyvin alueen työntekijät työllistyvät. Siis yksinkertaisesti, kuinka hyvin alue menestyy taloudellisesti.

Millaista elinkeinopolitiikkaa sitten tulisi harjoittaa? Kuinka yrityksemme pärjäisivät ja voisivat luoda uusia työpaikkoja? Onko työstä mahdollista maksaa hyvää palkkaa, vai vaatiiko globaali kilpailu että yritysten voitot on tuloutettava niiden omistajille?

Kukaan ei työskentele tyhjiössä, koko muusta yhteiskunnasta riippumatta ja ainoastaan omaan työpanokseensa nojaten, vaan kaikki vauraus yhteiskunnassa syntyy ihmisten yhteistyöstä ja kaupasta. Siksi myös taloudellisen aktiviteetin hedelmien, siis taloudellisen hyvinvoinnin jakamisesta täytyy päättää yhdessä.

Elinkeinopolitiikassa syntyy suuria ristiriitoja, koska elinkeinopolitiikalla on muiden politiikan osa-alueiden kannalta suora yhteys siihen, kuinka yhteisen työmme tuotot jaetaan siihen osallistuneiden kesken. Kyse ei ole vain siitä, että yhdessä filosofoidaan parhaat tavat turvata meidän kaikkien taloudellinen menestys, vaan myös härski kähmintä siitä, kuka menestyy ja saa kerätä yhteistä kakkua omaan taskuunsa eniten.

Erilaiset yritykset tarvitsevat erilaista elinkeinopolitiikkaa. Tässä tulee esiin selkeä juopa porvarillisen ja kapitalistisen elinkeinopolitiikan välillä. Jos puhutaan porvarista käsitteen klassisessa, sääty-yhteiskunnasta juontuvassa mielessä, sillä tarkoitetaan ihmistä joka ansaitsee elantonsa työskentelemällä itsenäisesti ja myymällä itse tuottamaansa tuotetta tai palvelua. Tässä mielessä esimerkiksi yksityinen parturi-kampaaja on porvari.

Hämmentävästi porvarit eivät kuitenkaan hyödy porvarillisesta elinkeinopolitiikasta. Suuryrityksillä on markkinoilla aivan erilaiset intressit kuin pienyrittäjillä ja ne käyttävät näiden intressien edistämiseen porvaripuolueita. Suuren kauppaketjun lobbareille on helppo hymyillä ja yhdellä suurella marketilla on helppo tuhota sata pientä lähi- ja keskustaliikettä.

Pienyrittäjien onkin epäilemättä vaikea löytää itselleen poliittista kotia. Oikeistopuolueet mielellään profiloituvat yrittäjien puolueina, mutta niiden poliittinen agenda tekee pienyrittäjien elämän vaikeaksi. Kapitalistinen elinkeinopolitiikka palvelee kansainvälisiä suuryrityksiä. Niiden menestys riippuu globaaleista markkinoista, eikä niille juuri ole merkitystä esimerkiksi yksittäisten kaupunkien kaavoituspäätöksillä. Kaavoitus voi kuitenkin ratkaista monen pienen yrityksen menestyksen tai konkurssin välillä.

Suuryritysten huikeista voitoista pääomatuloja keräävillä kapitalisteilla ja itsensä omalla työllään elättävillä yrittäjillä ei ole juurikaan yhteisiä intressejä elinkeinopolitiikan suhteen. Onkin omituista, että molemmat ryhmät usein kannattavat samoja poliittisia ideologioita. Yrittäjät hyötyvät säännellymmistä aukioloajoista, pienemmistä tuloeroista ja pienimuotoisemmasta kaavoittamisesta, kuin suurpääoma.