Paremman päivähoitokeskustelun puolesta

Ilmeisesti päivähoito kuuluu esimerkiksi abortin ohella niihin aiheisiin, joista on vaikea keskustella ”järkevästi” – vaikka järkevälle annettaisiin hyvinkin luovat kriteerit. Keskusteluissa esiin nostettavat väitteet ovat usein hyvin tunnepohjaisia, yksiulotteisia ja joskus myös äärimmäisiä. Esitettäville mielipiteille riittää perusteluksi se, että ne ovat mielipiteitä, sen suurempaa pohjaa argumentille ei vaadita.

Totta kai päivähoidon juuret ovat lähellä totalitarististen regiimien logiikkaa. Ensimmäinen päivähoitoa alkeellisesti muistuttava ajatus oli kenties Platonilla. Hän katsoi Valtio-teoksessaan, että kasvatus on valtion ylläpidon ja selviytymisen kannalta liian tärkeä tehtävä, jotta vastuun siitä voisi antaa yksittäisille kansalaisille. Siksi lapset oli otettava valtion haltuun ja kasvatusvelvollisuus kollektisoitava.

Päivähoitojärjestelmä sopii hyvin totalitaristisille regiimeille. Totalitaariset valtiot tapaavat sotia ja asevelvollisuuden kehittyminen mahdollisti suurten kenttäarmeijoiden käytön näissä sodissa. Ongelmaksi muodostuu kysymys siitä, kuka hoitaa aseteollisuutta, jos kaikki miehet ovat rintamalla ja naiset hoitamassa lapsia. Valtion päivähoitojärjestelmiä kehittämällä suurempi osa naisista saatiin teollisuuden palvelukseen, josta saatavat hyödyt huomattiin toki myös demokraattisemmin hallituissa maissa. Rauhan tultua huomattiin, että myös rauhan aikana teollisuus hyötyy naisten työpanoksesta ja päivähoitojärjestelmä jäi elämään.

Mutta mitä sitten? Mitä tämän historian tiedostaminen antaa siihen keskusteluun, tulisiko lasten olla päivähoidossa vai ei? Ei mitään! Yhtä mieletöntä olisi kieltäytyä käyttämästä Saksan autobahneja sen vuoksi, että ne on rakennettu kolmannen valtakunnan toimesta, tai boikotoida työvoimatoimistoja siksi, että ne on tarkoitettu jakamaan siviiliväestölle mobilisaation kannalta tärkeitä tehtäviä sodan aikana. Modernin yhteiskunnan eräs piirre on, että sen instituutiot on suunniteltu varautumaan laajamittaiseen mobilisaatioon.

Päiväkodit ovat varhaiskasvatuslaitoksia, joissa annetaan kasvatusta. Ja kasvatuksen on välttämättä liityttävä johonkin arvopohjaan, tässä tapauksessa valtion metaideologiaan kuuluvaan arvopohjaan. Päiväkodeissa opetetaan asioita, kuten ”jonossa ei saa etuilla” ja ”kaikki täytyy ottaa leikkiin mukaan”. Nämä opit pohjautuvat pohjoismaiseen sosialidemokraattiseen arvopohjaan ja minun, kuten melko suuren osan suomalaisista on ne helppo hyväksyä. Toisenlaiseen arvopohjaan nojautuen päiväkodeissa voisi opettaa esimerkiksi, että ”jokaisen täytyy pitää itsestään huolta” tai ”pieni keskinäinen kilpaileminen opettaa lapset pärjäämään työelämässä”

Kaikenlaisilla pohdinnoilla voi toki jäsentää ajatuksiaan ja kirkastaa maailmankuvaansa, mutta rakentavassa keskustelussa päivähoidosta täytyy ykkösfokuksena olla lapsen etu. Uusliberalistinen individualismi tai postmoderni subjektivismi ei saa asettaa vanhempia omia lapsiaan vastaan.

Vaikka kasvatuksen ajatellaan yleisesti olevan vanhempien monopolia, ei valtion tarvitse pelätä antaa sitä koskevia määräyksiä, jos normi on hyvin perusteltu. Näinhän on ratkaistu esimerkiksi kysymys siitä, tuleeko lapsia kasvattaa ruumiillisesti kurittaen: Suomen valtio on vetänyt selvän linjan ja määrännyt lapsen ruumiillisen kurittamisen rikosoikeudellisesti rankaistavaksi teoksi.

Kasvatukseen liittyy yhä monia vaikeita kysymyksiä. Kuinka vanhaksi lapsen on parempi elää kotonaan ja minkä ikäisenä osallistua laitosvarhaiskasvatukseen? Tuleeko lapselle opettaa tiettyjä perusarvoja, vai opettaa hänet muodostamaan maailmankuvansa ja arvonsa itse? Onko vanhempien sukupuolesta johtuvat biologiset erot otettava huomioon vanhempainvapaita jaettaessa?

Kuinka turvataan se, että päivähoito ja kotihoito ovat tasavertaisia vaihtoehtoja perheille siten, etteivät ne vaikuta perheen tulotasoon tai uramahdollisuuksiin?

Nämä kysymykset ovat niin moniulotteisia, että mikä tahansa yksinkertainen ratkaisu niihin vaikuttaa epäuskottavalta. Keskustelua on käytävä, kestipä se kuinka pitkään ja olkoot välillä kuinka epä-älyllistä hyvänsä. Sillä välin antakaamme toisillemme rauha omiin päätöksiimme ja älkäämme yrittäkö pakottaa toisia tekemään samoja valintoja, joita olemme itse tehneet.

Käsitteet haltuun

Vaatekaupoissa käyminen on melko hankalaa. Kun ei tunne vaatekaupassa käytettävää terminologiaa, on kauppa täynnä erilaisia vaatteita, mutta keinot löytää sellaisia, joita itse tarvitsisi ovat vähäiset. Myyjältä on tällaisessa tilanteessa huono kysyä, koska hänellä on kaupankäyntitilanteessa ylivertaiset tiedot ja voi siksi saada asiakkaan ostamaan jotain, mitä hän ei tarvitse.

Samanlainen toivottomuus vaikuttanee vaalien alla sellaiseen äänestäjään, joka tahtoisi kantaa kortensa äänen muodossa yhteiseen kekoon ja jolle on koulussa opetettu äänestämisen olevan kansalaisvelvollisuus, mutta jolla ei ole tiedollisia valmiuksia löytää kaikista puolueista, ehdokkaista ja kampanjoista sitä, joka olisi juuri hänelle oikea.

Jos kansalainen ei tiedä, mitkä puolueet ovat olleet hallituksessa, hänen on mahdoton omalla äänellään antaa kiitos tai moite hallituksen työskentelystä vaaleissa. Mitä pointtia on vaaleissa, jos ei antaa mahdollisuutta kansalaisille päästä eroon huonoa politiikkaa tehneestä vallanpitäjästä? Ja miten kansalaiset tämän tekevät, jolleivät tiedä kuka vallassa on ollut?

Lainaan tähän Pekka Komun teesit poliittisesta osallistumisesta:

- poliittista lukutaitoa on parannettava, asia huomioitava kouluissa
- medianlukutaitoa on parannettava, huomioitava myös kouluissa
- politiikan läpinäkyvyyttä on lisättävä
- äänestäjän ja valitun edustajan välistä responsiivisuutta on lisättävä
- lisää ihmisiä poliittisiin puolueisiin, monet tärkeät vaalit ja äänestykset pidetään puolueiden sisällä

Teeseistä on helppo olla samaa mieltä. Ylipolitisoitumisen kammossa ja postmodernin relativismin aallossa koululaitoksesta on siivottu pois normatiivisen ohella myös deskriptiivinen yhteiskunnallinen opetus. Se valitettavasti tarkoittaa, että kansalaisille ei opeteta valtion toimesta keinoja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja kritisoida valtaa pitäviä regiimejä. Tämän opettelu jää jokaisen yksilölliselle vastuulle ja jää monelta tekemättä.

Poliittisilla puolueilla on myös peiliin katsomisen paikka. Ovatko ne varmasti tehneet kaikkensa osallistaakseen mahdollisimman suuret ihmismäärät mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon? Sillä puolueiden tulisi olla nimenomaan orgaanisia kansalaisten yhteenliittymiä, eikä kähmintä – ja vallankäyttöbyrokratioita.

Avainroolissa uuden, yhteiskunnallistavamman yhteiskunnan luomisessa ovat poliittiset nuorisojärjestöt. On rohkaisevaa nähdä, kuinka yhden nuoren ihmisen hurahtaminen yhteiskunnallisiin asioihin aktivoi myös hänen kaveri – ja tuttavapiiriään. Parhaimmillaan nuorisojärjestö pystyy rohkaisemaan ja tukemaan tätä tulevaa yhteiskunnallista visionääriä niin, ettei innostus jää vain hetkelliseksi vaan seuraa yhteiskunnallisena tiedostavuutena läpi koko elämän.