Puheenvuoro poliitikkojen puolustamiseksi

Älyllistä ja kriittistä kuvaa itsestään ei saa millään tempulla annettua niin helposti, kuin haukkumalla poliitikkoja. Mikä tahansa poliitikkoihin liittyväkin käy: Voi haukkua kansanedustajien palkkoja, ministerien virka-autoja, puolueita sekä yksittäin että puolueina yleensä tai vaikkapa poliitikkojen avustajia.

Haukut uppoavat aina hedelmälliseen maaperään ja saavat intomielisiä myötäilijöitä liittymään urputuskuoroon. Samanmielisten löytämistä helpottaa paitsi ihmisten yleinen epäluuloisuus kaikkea poliittiseksi koettua kohtaan, myös viehtyneisyys pikemminkin teknokratiaan, kuin demokratiaan. ”Miksi niiden poliitikkojen täytyy tähän asiaan puuttua, eikö tätä voisi vain päättää järkevästi?!”

Poliitikkoja yleisönosastoilla ja kapakkakeskusteluissa haukkuvaa pidetään myös selkärankaisena, rohkeana ja omilla aivoillaan ajattelevana yksilönä, kun hän uskaltaa kritisoida valtaapitäviä ja esittää oman näkemyksensä asioista.

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sankarillista tai yksilöllistä on siinä, että esittää samoja yleisiä politiikan vastaisia ja populistisia fraaseja, kuin itseoppineet yhteiskuntakriitikot Hannu Karposta Tony Halmeeseen.

Mieluummin näkisin kansalaiskeskusteluissa analyyseja siitä, miksi politiikka niin usein epäonnistuu hyvistä tavoitteista huolimatta ja mitkä ryhmät tai instanssit käyttävät yhteiskunnassa valtaa, vaikkei näitä pidetä poliittisina. Myös poliitikkojen kritisoiminen on äärimmäisen tärkeä osa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa, mutta nimenomaan poliitikkojen kritisoiminen yksilöinä. Kansalainen, joka ei osaa tehdä eroa hyvän ja huonon poliitikon välillä on demokratian kannalta hyödytön. Suomalaisen muka-intellektuellin, joka on laittanut kaikki politiikot huonon kategoriaan, kyky vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen on yhtä heikko, kuin poliittisesti alistetun kiinalaisen, joka pitää kaikkia poliitikkoja hyvinä.

Vastaiskuna yleiselle politiikan vastaisuudelle esitän kolme anti-populistista poliittista teesiä:

1) Kansanedustajien määrää lisättävä

Kun Suomen eduskunta perustettiin ja kansanedustajien määrästä päätettiin 1907, Suomessa oli alle kolme miljoonaa asukasta. Nyt väestö on kasvanut yli viiteen miljoonaan, mutta kansanedustajien määrä on yhä 200. Siinä missä eduskunnan alkuaikoina jokainen kansanedustaja edusti noin 15 000 kansalaista, nyt kansanedustajaa kohden on noin 25 000 edustettavaa. Melkoinen työnsarka! Ei ihme, että monet kokevat, ettei kukaan eduskunnassa aja heidän asioitaan.

Jotta päästäisiin takaisin tilanteeseen, jossa jokaisella kansanedustajalla on keskimäärin 15 000 edustettavaa kansalaista, kansanedustajia pitäisi olla 358. Minusta 300 voisi olla hyvä kompromissi.

Tämä uudistus ei ole tärkeä vain siksi, että poliitikkojen mahdollisuus edustaa kansalaistensa mielipiteitä parantuu, vaan myös eduskunnan inhimillisten resurssien parantamiseksi. Tällä hetkellä liian moni kansanedustaja on tusinatavaraa, rivikansanedustajia, joiden ymmärrys yhteiskunnasta on hyvin kapea ja jotka keskittyvät vain pienen ryhmän tai alueen etujen ajamiseen.

Suurempaan eduskuntaan toki valikoituisi enemmän myös näitä rivikansanedustajia, mutta sillä ei ole merkitystä, koska he ovat vaarattomia. Massan mukana eduskuntaan valikoituisi myös kansanedustajahelmiä, joilla olisi selkeitä ja kirkkaita visioita yhteiskunnan kehittämisestä. Ei montaa, mutta muutamakin voisi saada suuria asioista aikaan.

2) Poliitikkojen palkkoja korotettava

Kansanedustajille ei voi niin pientä palkkaa maksaakaan, etteikö siitä joku purnaisi. Palkka on kuitenkin välttämättömyys. Ilman riittävää palkkaa politiikkaa olisi varaa tehdä vain joutilaalla luokalla, jonka omaisuus takaa heille riittävän toimeentulon ilman työntekoakin. Muiden on tehtävä työtä. Riittävä palkkatulo myös suojaa poliittisia päättäjiä ja virkamiehiä korruptiolta.

Poliitikon tulojen jatkuvuus on aina epävarmaa, sillä äänestäjät voivat vapauttaa hänet tehtävistään seuraavissa vaaleissa. Poliitikkojen palkkojen on oltava tasolla, jolla tästä epävarmuudesta huolimatta pystytään houkuttelemaan kyvykkäitä ja maailmasta kiinnostuneita ihmisiä mukaan politiikkaan.

Ainakin minä OY Suomi AB:n osakkaana tahdon, että minulle työtä tekeville poliitikoille maksetaan kilpailukykyistä palkkaa, jotta Suomi valtiona saa hyviä työntekijöitä ja pystyy tekemään parempaa tulosta kansalaisilleen, siis parempaa politiikkaa.

3) Eduskunta-avustajien määrää lisättävä

Eduskunta käsittelee valtavan määrän lakialoitteita ja muita asioita. EU-agendan tulo eduskunnan arkeen ei ainakaan ole vähentänyt sitä määrää asioita, joista kansanedustajien olisi oltava tietoisia. Kansanedustajien aika ei yksinkertaisesti riitä perehtymään kaikkiin asioihin, joista on päätettävä, huolellisesti. Vuorokauteen ei voi lisätä tunteja, mutta asioita käsittelevien työntekijöiden määrää voidaan lisätä.

Jos jokaiselle kansanedustajalle palkattaisiin kaksi eduskunta-avustajaa nykyisen yhden sijaan, paranisi edustajien kyky palvella äänestäjiä merkittävästi. Yksi avustaja voisi työskennellä eduskunnassa ja auttaa sen rutiinien hallitsemisessa, toinen työskennellä edustajan kotimaakunnassa ja auttaa välittämään tietoa ja mielipiteitä edustajan ja äänestäjien välillä. Myös työnjaon erikoistuminen siten että molemmilla avustajilla olisi omat erityisasiantuntijuuden osa-alueensa toisi edustustiimin työskentelyyn tehokkuutta.


Näiden teesien tarkoitus on kyseenalaistaa tavanomainen tapa nähdä politiikka hyödyttömänä kulueränä, jota ilman yhteisiä asioita voisi hoitaa jotenkin järkevästi. Kansakunnan, Euroopan ja maailman tulevaisuus riippu ensisijaisesti politiikasta. Hyvä politiikka tarkoittaa muun muassa laajoja kansalaisoikeuksia, menestyvää liike-elämää, laadukkaita ja tasapuolisia julkisia palveluita, korruptoitumattomuutta ja yleisesti hyvää ja onnellista elämää kaikille kansalaisille.

Jos politiikan tekemisen annetaan näivettyä ja se jätetään halpahintaisten säästötavoitteiden vuoksi kyvyttömien tunareiden hoidettavaksi, lopputulos on hidas mutta varma katastrofi.