Sivut

maanantai 13. maaliskuuta 2006

Uutta asennetta kehitysmaapolitiikkaan

Monet kehitysmaiden tilanteesta huolissaan olevat kansalaisjärjestöt ovat ylläpitäneet keskustelua siitä, tulisiko Suomen nostaa kehitysyhteistyömäärärahojaan. On muistettu paheksua sitä, ettei Suomi panosta kehitysyhteistyöhön YK:n suosittelemaa 0,7 % bruttokansantuotteestaan.

On hienoa, että teollisuusmaiden kansalaiset ovat huolissaan köyhempien maiden kansalaisista. Valitettavasti jatkuvasti syvenevää taloudellista eroa teollisuus- ja kehitysmaiden välillä ei ratkaista nostamalla kehitysyhteistyömäärärahoja tuohon 0,7 prosenttiin. Edes panostuksen nostaminen kaksinkertaiseksi YK:n suositukseen verrattuna, 1,4 prosenttiin, ei riitä.

Kaikki rahalliset panostukset, joita kehitysmaiden ahdingon lievittämiseksi tehdään, voidaan tehdä tyhjäksi kauppapolitiikalla. Omien markkinoidensa suojelulla, tulleilla, subventioilla ja polkumyynnillä teollisuusmaat tekevät moninkertaisesti sen verran hallaa kehitysmaiden taloudelle, kuin mitä ruhtinaallisimmallakaan kehitysavulla niitä auttavat. Lisäksi kansainväliset rahoitusinstituutiot pakottavat lainoistaan riippuvaiset kehitysmaat useinkin harjoittamaan talouspolitiikkaa, joka edesauttaa teollisuusmaiden taloudellisia intressejä, ei niiden omia.

Nykyinen suhtautuminen kehitysmaihin on paternalistista. Niille annetaan mitättömän pieniä määriä rahaa ja sitten neuvotaan, kuinka niiden tulee hoitaa talouttaan. Samaan aikaan niiltä viedään vahvemman oikeudella mahdollisuus kilpailla maailman markkinoilla samoilla edellytyksillä, kuin teollisuusmaiden. Sama asennoituminen näkyy myös ympäristöpolitiikassa. Kehitysmaille ollaan olevinaan armollisia, kun niiltä ei vaadita samanlaisia päästöjen rajoituksia, kuin teollisuusmailta. Tämä johtaa vanhentuneen teollisuuden siirtymiseen kehitysmaihin, jolloin ilmansaasteet eivät vähene, mutta ovatkin kehitysmaiden asukkaiden hengiteltävinä, eivätkä teollisuusmaiden.

Jos kehitysmaita todella halutaan auttaa, on niitä kohtaan opeteltava aivan uusia asenteita teollisuusmaissa. Ne on otettava tasavertaisina kumppaneina, joille on annettava tasavertainen pääsy kansainväliseen kauppaan, mutta niiltä on myös vaadittava samanlaista sitoutumista esimerkiksi globaaliin ilmastopolitiikkaan, kuin muiltakin mailta. Parhaiten autamme kehitysmaita, kun emme häiritse niiden omaa taloudellista kehitystä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi tullejamme ja subventioitamme on leikattava, mielellään poistettava kokonaan. Kehitysmaiden asukkaat ovat aivan yhtä älykkäitä, ahkeria ja osaavia, kuin teollisuusmaidenkin. He menestyvät kyllä, kun heille annetaan siihen mahdollisuus.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Terve,

ja suuri kiitos erittäin mielenkiintoisen blogin ylläpitäjälle. Jälleen kerran oikein osuva kirjoitus ajankohtaisesta aiheesta.

Näkökulman siirtäminen yksittäisistä prosentuaalisista tavoitteista kehitysavun suhteen maailman kauppapolitiikkaan ja sen jatkuvasti aiheuttamiin vääristymisiin sekä ongelmiin on erittäin hedelmällistä.

Vaikka siirtomaa-aika on päättynyt, tuntuvat maailmankaupan rakenteet edelleen ylläpitävän järjestelmää, jossa kehitysmaiden tulevaisuuden näkymät eivät näytä kovinkaan valoisilta. Imperialistinen talousjärjestelmä on vallannut sen roolin, joka aikaisemmin oli siirtomaaherroilla. Kehittyvien maiden alistaminen ei ole päättynyt itsenäisyyden saavuttamiseen. Tuntuu siltä, että monin paikoin se on vasta alkanut siitä.

WTO:n piirissä ja monissa muissakin kapitalismin pesäkkeissä julistetaan vapaan kaupan ilosanomaa. Tämä tulee antamaan kehitysmaille tulevaisuudessa mahdollisuuden erojen kiinni kuromiseen. Valitettavasti teot eivät vastaa puheita ja tällä hetkellä vallitseva järjestelmä on vapaa vain silloin, kun se hyödyttää länsimaisen pääoman etua. Kehittyvien maiden kauppa kohtaa jatkuvasti rajoitteita ja tuotteet joutuvat kilpailuun epätäydellisille markkinoille, joita epätasapainottavat kotimaisten tuotteiden subventiot ja tuontituotteiden tullit tekevät kilpailemisen lähes mahdottomaksi.
Ei kuulosta kovin oikeudenmukaiselta maailmalta. Onneksi voimme kuitenkin keventää mieltämme korottamalla kehitysapuosuutta valtiomme menoissa.

Kehitysavulla on tärkeä tehtävä kehittyvien maiden tilanteen esiintuojana ja muistuttajana, mutta se ei pureudu todellisiin ongelmiin. Ehkä voimme tälläkin kertaa lähteä liikkeelle puhtaasta kapitalismin kritiikistä ja katsoa, löytyisikö tätä kautta jonkinlaista vastausta ja suuntaa siitä, miten Jukankin toivoma mahdollisuus menestymiseen voitaisiin kehitysmaille tarjota.

Arto J. Virtanen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus Jukka, joka ei poista sitä tosiasiaa, että meidän on aivan välttämätöntä jatkossakin jakaa budjetistamme kehitysapua. Rakenteelliset esteet, jotka tasa-arvoisemman maailmanlaajuisen kaupan esteinä ovat, ovat kuitenkin hitaasti poistettavissa. Samalla kun (keskusteluhan on koko ajan aktiivista) tätä välttämätöntä kehitystä viedään muun muassa WTO:ssa eteenpäin, on jatkettava tämän hetkiseen tilanteeseen vaikuttamista.

Panostamalla koulutukseen, avoimeen hallintoon, terveydenhuoltoon, teknologian kehitykseen jne. tuemme myös parempaa perustaa toimivalle elinkeinoelämälle ja kauppapolitiikalle kehitysmaissa. Puhumattakaan hätäavusta.

Summa summarum: on ristiriitaista puhua kehitysavusta hyväntekeväisyytenä. Vaikka se tietyllä tavalla kuvaakin sen luonnetta varsin hyvin, syö se minusta samalla tarpeellisen toiminnan uskottavuutta viestimällä, että "ei tämä itse asiassa ole pakollista, teemme sitä koska olemme niin hyväsydämisiä. Pienikin määrä kehyrahaa on meiltä lämmin teko.." Asia on kuitenkin niin, että kehitysyhteistyö on välttämätöntä juuri niin kauan, kuin kehitysmailla ei ole mahdolliisuuksia menestyä, tai, ne eivät menesty.

Jukka Torikka kirjoitti...

Kiitos kommenteista

Totta kai myös suoraa rahallista kehitysapua tulee jatkaa, vaikka kehitysmaiden tilannetta helpotettaisikin nopeammin ja tehokkaammin kauppapolitiikan muutoksilla. Tällainen kehitysapu olisi kuitenkin hyvä instituionalisoida. Valtioiden sisällä tasataan kuntien ja kansalaisten tuloeroja ja vastaavalla tavalla voidaan tasata valtioiden välisiä tuloeroja.

Nyt kehitysapua jää enemmän kilttien ja humaanien valtioiden maksettavaksi. Kehitysavun instituionalisoiminen velvoittaisi kaikki valtiot maksamaan tietyn osuuden BKT:staan kehitysapua. Näin köyhien maiden rahallinen auttaminen perustuisi oikeudenmukaisuuteen, eikä hyväntahtoisuuteen.