Päivi Räsänen puhuu järkeviä

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen esittää, että seuraavaan hallitukseen tulisi nimittää perheministeri (Kirjoitus löytyy kristillisdemokraattien kotisivuilta 21.10.2006). Tämän ministerin olisi tarkoitus puuttua perheiden asemaan ja lasten hyvinvointiin. Ajatus on harkinnan arvoinen ja Räsänen on jättänyt sen hyvin avoimeksi, mikä tekee hyvää asiasta keskustelulle ja siihen liittyvälle ideoinnille.

Hallituksen ministerien tittelit ja toiminta-alueet kuvaavat hyvin yhteiskunnan arvoja ja niitä painopisteitä, joilla valtion toiminnan katsotaan olevan tärkeää. Esimerkiksi kulttuuri- ja ympäistöministerejä ei hallituksissa ole aina ollut. Perheministerin nimittäminen osoittaisi, että perheet tunnustetaan mitä keskeisimmäksi inhimillisen onnen tai onnettomuuden lähteeksi ja että valtio antaa tukensa perheiden hyvinvoinnille ja kestämiselle.

Perheministerin nimittämisen ei tarvitsisi olla vain symbolinen signaali, vaan hän voisi puuttua konkreettisiin ongelmiin, joita lapsiperheet kohtaavat. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja esimerkiksi työttömyyden tai liiallisen alkoholin käytön aiheuttama syrjäytyminen puraisevat erityisen inhottavasti lapsiin ja pahoinvoivien lasten määrä on kasvanut. Lapsilisien reaaliarvo laskee jatkuvasti, päiväkotipalveluista on puutetta, eikä keinoja puuttua perheitä vaivaaviin rakenteellisiin ongelmiin ole. Jotkut odottavat äidit katsovat oikeudekseen myrkyttää tulevat lapsensa ennen syntymää tupakalla, alkoholilla tai huumeilla omien vapauksiensa vuoksi. Yksityiset toimijat, kuten Yksin- ja yhteishuoltajien liitto tekevät arvokasta työtä tällä sektorilla, mutta valtionkin on ymmärrettävä vastuunsa.

Yhteiskunnassamme vaikuttava individualisaatio näkyy konkreettisesti perheissä. Enää perheitä ei nähdä instituutioina, joihin sitoudutaan loppuelämäkseen, vaan neuvoteltavina suhteina, joista haetaan omaa hyötyä. Jos tämän yhteistyösuhteen haitat ovat joskus suuremmat, kuin haitat, ei yhteistyösuhteen purkaminen ole enää sen ihmeellisempi asia, kuin minkään muunkaan sopimuksen purkaminen. Perheet ovat siis pahasti fragmentoituneet ja rikkinäisissä perheissä elävien lasten määrä on huolestuttavan suuri.

Toisaalta perheministerin olisi oltava myös eräänlainen parisuhde- ja avioliittoministeri, sillä perheet perustuvat aina kahden ihmisen romanttis-eroottiseen suhteeseen. Individualisaatio ei tee hyvää parisuhteille. Periaatteessa mahdollisuus valita itse suhteensa täysin vapaasti ja harkita sitä älyllisestä perspektiivistä, antaisi mahdollisuuden muodostaa ihmiskunnan historiassa ennen näkemättömälle yhteisyyden tunteelle ja älyllis-sielulliselle yhteiselle kontaktille perustuvia ihmissuhteita. Käytännössä kuitenkin individualisaatio saa ihmiset purkamaan suhteet toisiin hyvin herkästi, heti kun suhteeseen aina liittyvät kustannukset alkavat vaikuttaa liian suurilta saataviin hyötyihin nähden. Tänään Yle uutisoi, että melkein miljoona suomalaista asuu yksin. Omalta kohdaltani voin todeta, ettei tämä yksin asuminen mitään herkkua ole. Valitettavasti monet ihmiset ovat yhteiskunnassamme todella yksin, epätoivoisen yksin.

Tulevaan hallitukseen olisi erittäin tärkeää nimittää perheministeri, jolle annettaisi laajat toimintamahdollisuudet perheiden hyvinvoinnin edistämiseksi ja fragmentaation liennyttämiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, jollei tähän tehtävään nimitettävä henkilö ole erittäin hyvin perillä lasten ongelmista, niin yksilöllisellä, kuin rakenteellisellakin tasolla.

Markkinastalinismi

Totaalisilla ideologioilla tuntuu olevan jatkuvaa kannatusta, vaikka ihmisten sivistys ja koulutus kehittyvätkin. Tarkoitan totaalisilla ideologioilla sellaisia ajatusrakennelmia, jotka selittävät kaikki maailman tapahtumat yhden ideologian avulla ja jotka eivät suostu tunnustamaan empiirisen evidenssin vaikutusta ajatteluunsa. Toisin sanoen tapahtuipa mitä hyvänsä, se vahventaa totaalisen ideologian kannattajien uskoa kannattamaansa ideologiaan.

Stalinismi on kenties ilmeisimpiä esimerkkejä totaalisesta ideologiasta. Kaikki Stalinin tekemä oli aina hyvää ja oikein. Muu selitettiin tahalliseksi propagandaksi ja asioiden vääristelyksi. Vaikka Hrustsev 1956 tuomitsi Stalinin tekemisiä, ei se merkinnyt tulenpalavalle stalinistille mitään. Hrustsev oli väärässä tai ainakin hänen sanomisiaan vääristeltiin mediassa. Ja miksi Isä Aurinkoista vastaan tarvitsisi propagandan keinoin hyökätä, jollei hän olisi ollut suurmies? Esitettiinpä Stalin siis roistona tai sankarina, stalinisti pystyi joka tapauksessa saamaan uutisesta vahvistusta uskolleen Stalinin sankaruudesta!

Jälkiviisaana on tietysti helppo naureskella heille, jotka ovat olleet varmoja asiastaan, kun nyttemmin asennoidumme eri tavalla. Paljon hedelmällisempää kuitenkin on pyrkiä tällaisen jälkiviisauden edelläkävijäksi ja katsoa ympärillemme etsien nyt vallitsevia totaalisia ideologioita, joille voimme oletettavasti tiedostavasti myhäillä, kun aika on osoittanut niiden heikot älylliset kantimet ja ilmeisen itseriittoisuuden.

Nykyään havaitsee usein poliittisen oikeiston ja vähän politiikasta perillä olevien ihmisten ilmaisevan argumentaatiossaan maailmankuvaa, joka perustuu hyvin totaaliseen ideologiaan. Tässä ajattelussa markkinat on asetettu jumalaiselle paikalle, kuten Stalin omassa henkilökultissaan. Vastaavalla tavalla, kuin Stalin oli erehtymätön ja hänen tahtonsa ainoa oikea tapa tehdä asiat stalinistille, ovat markkinat täydelliset ja absoluuttisen oikeassa markkinauskoiselle. Tällaista ajattelua onkin kuvaavaa kutsua markkinastalismiksi.

Markkinastalinismi asettaa markkinamekanismin jumalaiseen absoluutin asemaan, joka osoittaa ihmisille mikä on oikein ja autuasta ja jota ei tule kritisoida. Jopa silloin, kun markkinamekanismi epäonnistuu ja tuottaa tilanteen, joka terveellä järjellä arvioiden vaikuttaa huonommalta, kuin muulla tavalla tuotettu tilanne, on markkinauskovainen valmis selittämään, kuinka siltikin oli toimittava markkinoiden ehdoilla. Logiikka kääntyy nurinniskoin: Sen sijaan, että markkinamekanismilla haettaisi tehokasta ja oikeudenmukaista talouden toimintaa, määritelläänkin oikeudenmukaiseksi ja tehokkaaksi se, mitä markkinamekanismi kulloinkin tuottaa.

Käytännön esimerkkejä löytyy runsain mitoin. Päällekkäiset palvelut, kuten puhelinluettelot ovat yksi. Myös keskustelussa siitä, onko tietty palvelu parempi tarjota yksityisen vai julkisen tuotannon kautta, näkyy usein markkinastalinismin piirteitä. Lienee selvää, että toisilla aloilla yksityinen ja toisilla julkinen palvelutuotanto on parempi tapa. Harva väittäisi julkisen tuotannon toimivan parhaiten kaikkialla, alasta riippumatta. Kuitenkin moni taloustietelijä tai -poliitikko uskoo yhtä yksiviivaiseen vastateesiin, eli että yksityinen tuotanto on joka asiassa parempi ja että yksityistäminen johtaa aina tehostumiseen.

Yksityinen aseteollisuus, voittojen tekeminen sotimisesta ja ihmisten tappamisesta, on aivan oma lukunsa.

Tulonjaon jättäminen markkinamekanismille on myös arveluttavaa, sillä markkinoita ei oikeudenmukaisuus erityisen paljon kiinnosta. Ihmisten tulojen olisi oikeudenmukaista olla suhteessa hänen tekemänsä työn määrään ja hyödyllisyyteen yhteiskunnalle. Markkinamekanismi sen sijaan voi maksaa suuriakin rahoja vaikkapa tupakkayhtiön lobbarille, joka voi toiminnallaan aiheuttaa miljardien menetykset yhteiskunnalle menetettyinä työtunteina ja terveydenhoitokustannuksina. Toisaalta vankeinhoitolaitoksen virkamies, joka estää rikollista uusimasta rikostaan ja päätymästä vankilakierteeseen ei saa osuutta niistä rahoista, jotka hän ennakoivalla työllään säästää yhteiskunnalta.

Kuten mikä tahansa muukin totaalinen ideologia, joka suhtautuu paranoidin torjuvasti kritiikkiin ja vaihtoehtoisiin ajattelutapoihin, myös markkinastalinismi tuottaa itseriittoisuudessaan huonoja päätöksiä. Poliittisilta päätöksentekijöiltä on vaadittava rohkeutta panna kampoihin markkinoiden absoluuttisen oikeuden puolesta saarnavia teknokraatteja vastaan, olivatpa he sitten taloustieteilijöitä tai ministeriöiden virkamiehiä. Heillä on oltava sen verran visionäärisyyttä, että he voivat nähdä aikamme omien trendien yli ja tehdä sellaista politiikkaa, kuin kansa todella tahtoo.

Riskiyhteiskunta

Saksalainen yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck on lanseerannut termin Riskiyhteiskunta, Risikogesellschaft. Hänen mukaansa olemme siirtyneet teollistuneesta yhteiskunnasta eteenpäin ja tässä uudessa yhteiskunnassa vaikuttavat erilaiset lainalaisuudet, kuin teollisuusyhteiskunnassa. Tälle yhteiskunnalle, jossa vasta opettelemme elämään, on keskeistä erilaisten riskien muodostaminen ja niiden jakaminen.

Teollisuusyhteiskunnan haasteita oli materiaalisen toimeentulon turvaaminen kaikille kansalaisilleen. Tämä tavoite on tietyssä mielessä saavutettu. Enää ihmiset eivät kuole nälkään teollisuusmaissa, vaikka köyhyyttä paljon esiintyykin ja työn ja pääoman välinen ristiriita on kaikkea muuta kuin selvitetty. Materiaalisen vaurauden tuottamisen ja jakautumisen kysymysten lisäksi joudumme nykyisin kohtaamaan myös tuon tuotannon synnyttämien riskien tuottamisen ja allokoinnin kysymykset.

Oleellisimpia riskejä ovat Beckin mukaan teknologian tuomat riskit ihmisten ja luonnon terveydelle ja hyvinvoinnille. Materiaalisen tuotannon vuoksi ihmiset laskevat toistensa hengitettäviksi erilaisia myrkkyjä, pienhiukkasia ja radioaktiivisia laskeumia. Näiden mukana kuolleisuus ja sairastuvuus nousevat. Kukaan ei kysy yksilöltä, haluaako hän vaihtaa puhtaan hengitysilmansa tiettyyn BKT:n vuotuiseen kasvuun tai haluaako hän ottaa aina ulkona ollessaan riskin jäädä auton alle siksi, ettei tarvitsisi rakentaa junaratoja. Yksi tehdas voi päästöjensä happosateilla tuhota metsän, joka kuuluu meille kaikille. Korvauksia on turha odottaa.

Riskiyhteiskunnassa kaikki ovat vastuussa riskeistä, eli siis kukaan ei ole vastuussa. Euroopan unioni ylläpitää laajaa elintarvikkeiden ylituotantoa, joka hoidetaan verovaroin maksettavien lannoitteiden liikakäytöllä. Ovatko tästä vastuussa maanviljelijät, jotka laittavat lannoitteet maaperään? Vai lannoitteita valmistavat, markkinoivat ja lobbaavat lannoiteyhtiöt? Toisaalta he eivät tee mitään laitonta, onko syyllinen siis liian lepsu ympäristöviranomainen? Vai lakia säätävä poliitikko, joka pelkkää menettävänsä kannattajiena tukea, jos puuttuu tähän ilmeiseen ongelmaan? Onko syyllinen tiedemies, joka huijaa yhteiskuntaa laskelmillaan ”siedettävistä pitoisuuksista” samalla ottaen rahaa vastaan lannoiteyhtiöiltä? Äänestäjä?

Riskit pelottavat ihmisiä ja niinpä riskiyhteiskunnan kansalainen on jatkuvasti peloissaan. Ympäristöongelmien ja -riskien ohella hän saa pelätä työttömäksi joutumista, väkivaltarikollisuutta, ydinsotaa, sairastumista ja niin edelleen. Eikä ihmisluonto kestä alituista pelkoa muuten kuin kieltämällä sen, turtumalla siihen. Valitettavan pian yhteiskunta tottuu järkyttäviinkin asioihin, kuten esimerkiksi massatyöttömyys hyväksytään nykyisin normaalina osana talouden toimintaa. Sadat tuhannet suomalaiset, miljoonat eurooppalaiset on syrjäytetty yhteiskunnasta, mutta julkisuudessa ei näy talouden rakenteisiin puuttuvaa kritiikkiä.

Kun ihminen pelkää tarpeeksi, on hän valmis luopumaan paljosta turvallisuutensa vuoksi. Ja tämä näkyy. Ympäröivä yhteiskuntamme totalitarisoituu pikaista vauhtia, kun ihmisten perusoikeuksia kavennetaan turvallisuuden nimissä. Jo kukkaruukun tekeminen voi olla rikos, jos joku aikoo kasvattaa kyseisessä kukkaruukussa huumekasveja. Työnantajien pitäisi voida valvoa työntekijöiden sähköposteja. Eurooppalaisten lentoyhtiöiden täytyy luovuttaa matkustajiensa henkilötiedot Yhdysvaltain viranomaisille, jos mielivät maahan päästä. Suomi on tehnyt kaikessa hiljaisuudessa päätöksen ampua alas matkustajalentokone ja näin tappaa omia kansalaisiaan, mikäli konetta aiotaan käyttää terrori-iskussa.

Tämä on turvallistamista. Kun joku asia määritellään turvallisuuskysymykseksi, siitä ei sallita keskustelua, kuten tavalliseen demokraattiseen päätöksentekoprosessiin kuuluu. Se sanellaan kansalaisille ja kun kansalaiset ovat tarpeeksi peloissaan, he nielevät mitä vain. Tätä teemaa käsitteli myös V for vendetta- elokuva, josta lisää täällä. Tästä näkökulmasta yhteiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä, sillä suurin osa kansalaisista ei ole edes tietoisia näistä ongelmista ja kysymyksistä.

Lapsille turpaan?

Helsingin Sanomat uutisoi perjantaina lasten ruumiillisesta kurituksesta tekemänsä tutkimuksen. Sen mukaan kolmannes suomalaisista hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen.

Tulos on järkyttävä ja täysin tuomittava! Lapsen ruumiilliselle kuritukselle ei voi olla pätevää syytä. Lapsen ruumiillinen koskemattomuus on niin tärkeä asia, ettei sitä voi murtaa mistään hinnasta. Lasten ensimmäisten ihmissuhteiden merkitys hänen tulevan elämänsä kehitykselle on niin suuri, että hänellä on oltava varmuus siitä, etteivät hänen läheisimmät ihmisensä tarkoituksella häntä satuta.

Lasten väkivaltainen kurittaminen on Suomessa kielletty jo 1979, mutta ilmeisesti konservatiiviset asenteet haihtuvat hitaasti. On käsittämätöntä, että vielä nykyaikana joku voi asettaa itsensä niin selkeästi toisen ihmisen yläpuolelle, että voi käyttää väkivaltaa saadakseen tämän taipumaan lyöjän tahtoon. Erityisen hirvittäväksi väkivallan käytön omien vaatimusten toteuttamiseksi tekee se, jos kärsijä on oma lapsi.

Tutkimuksesta käy myös ilmi, että ruumilliseen kuritukseen suhtautuvat hyväksyvämmin ne, joita on itseään kuritettu väkivaltaisesti. Tämä tulos ei liene yllättävä: Käyttäytymismallit opitaan vanhemmilta ja väkivallan kierre jatkuu. Yllättävämpää on, että vaikka tämän raskaan perinnön kulkeminen sukupolvelta toiselle tiedetään, asenteet muuttuvat silti hitaasti. Moni lyö lastaan tietäen, että hänkin tulee aikanaan lyömään omaa lastaan.

Vähän yli joka kymmenes tutkimukseen vastanneista hyväksyy myös lapsen lyömisen nyrkillä tai lapsen potkimisen kurituksen muotona. Tällainen on sairasta, miten moinen voi olla mahdollista hyvinvointiyhteiskunnassamme?

Syyt lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan ovat moninaiset. Raaistunut yhteiskuntamme ei tue vanhempia lastensa kasvattamisessa ja hoidossa riittävästi ja yrittäessään pärjätä työelämän alati kasvavien vaatimusten kanssa moni saattaa sortua niinkin groteskiin kasvatusmetodiin, kuin väkivaltaan. Toisaalta yhteiskuntaamme on atomisoitu ja tehty yksilökeskeisemmäksi niin, että kodin sisällä tapahtuvien asioiden katsotaan olevan yksilöiden itsensä päätettävissä, eikä yhteiskunnalla ole siihen puuttumista. Tämä on välinpitämättömyyttä, jonka seurauksena liian moni kärsii väkivallasta omassa kodissaan.

Lapset on turvattava väkivallalta ja siihen vaaditaan tuntuvaa panosta yhteiskunnalta ja keskittymistä perheiden hyvinvointiin.

Lastensuojelun keskusliitto kampanjoi väkivallattoman lapsuuden puolesta. Älä lyö lasta