Ympäristöpuolueen renessanssi

Sosialidemokraatit yhdistettäneen yleensä pikemminkin ihmisten, kuin ympäristön ja luonnon hyvinvoinnista huolehtimiseen. Mielikuva sinänsä on ymmärrettävä. SDP on pitänyt materiaalisen hyvinvoinnin kysymyksiä selkeästi asialistallaan ympäristöstä huolehtimisen ohella, kun taas puolueeksi organisoitunut ekologinen liike on profiloitunut julkisuudessa selvemmin ympäristöpuolueeksi laiminlyömällä ihmisten hyvinvoinnin kysymykset.

Ymmärrettävyydestään huolimatta mielikuva on kuitenkin perusteeton. Siksi olenkin katsonut ilolla SDP:n uusia avauksia ympäristöpolitiikan saralla. Helsingissä sosialidemokraatit ovat selkeästi valinneet linjakseen ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun. He ovat sekä ehdottaneet Helsingin keskustatunnelista luopumista ja tahtovat pääkaupunkiseudulle ruuhkamaksut. Ratkaisua kommentoi osuvasti esimerkiksi Johannes Erra, kysymällä vaativatko vihreät monopolia ympäristöystävällisten päätösten tekoon.

Toinen tärkeä kehityslinja julkisen liikenteen puolesta on SDP:n ympäristötyöryhmän hahmottelema valtakunnallinen matkakortti. Samaan aikaan itsensä vihreäksi värjäämistä yrittänyt kokoomus on jäänyt kannattamaan yksityisautoilua. Oikeiston ekologisuus tuntuukin tiivistyvän ajatukseen siitä, että ydinvoimaa on rakennettava lisää, koska sillä voidaan hillitä ilmastonmuutosta.

Ydinvoimalla ei pystytä tuottamaan sellaisia määriä energiaa, että uusiutuvien energian lähteiden kehitys voitaisi laiminlyödä ja samaan aikaan luopua fossiilisista polttoaineista. Lainaan Hanna Plattosen blogia: ” Jotta ydinvoimalla olisi minkäänlaista vaikutusta maailman hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen seuraavan kahden sukupolven aikana, maailmaan tulisi rakentaa 3000 uutta ydinreaktoria. Tällä hetkellä niitä on 429 kappaletta. Kiihkeimmillään maailmassa on rakennettu 3,4 reaktoria vuodessa, ja 3000 reaktoriin pääseminen vaatisi 50 reaktorin rakentamista vuodessa seuraavien 60 vuoden ajan. 3000 ydinreaktoria on minusta melko paljon tähän maailmaan.”

Jos SDP:n ympäristörenessanssin hengessä saisin esittää puolueelle toiveen, se olisikin ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvan linjan muodostaminen.

Post Scriptum: Demarinuoret ja SONK ovat avanneet nettiadressin, jossa SDP:n jäsenet vaativat neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puheenjohtajasta. Tällä hetkellä allekirjoittaneita näyttäisi olevan 164. Adressi löytyy täältä. Se on noteerattu jo esimerkiksi Ylellä ja Hesarissa

Lyhyesti Kemijärvestä

Kemijärven massaliike protestoi sellutehtaan lakkauttamista. Pääministeri Matti Vanhanenkin kävi paikalla nolaamassa itsensä. Mielivaltaiselle liberaalikapitalismille sentään yritetään panna kampoihin.

Asia on tietysti vaikea ja siihen on vaikea ehdottaa yksiselitteisen hyviä ratkaisuja. Eräs hämmästyttävä piirre on, että Stora Enso sulkee tehtaan, mutta kieltäytyy myymästä sitä. On vaikea käsittää, kuinka suljetun tehtaan ylläpitäminen on saatu laskettua kannattavaksi toiminnaksi.

Mikäli tehdas olisi kaupan, eikä olemassa olevista yhtiöistä löytyisi ostajaa, olisi mielenkiintoista visioida sen kollektiivisesta ostamisesta. Suomessa ollaan siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että pääomaeliitin lisäksi myös keskiluokalla on rahaa, jopa rahaa investointeihin.

Jos Kemijärven sellutehdas todella on niin kannattava kuin väitetään ja sen työntekijät nauttivan suomalaisten sympatiasta, voisi kuvitella, että solidaarisuus ja voiton tavoittelu löytäisivät toisensa. Voitaisi perustaa eräänlainen osuuskunta, joka ostaisi suljettavan tehtaan ja jatkaisi sen toimintaa. Pelkän rahallisen avun sijaan auttajat saisivat osakkeita tai osuuksia, jotka voisivat myöhemmin tuottaa voittoa. Mikäli valtio olisi mukana, se voisi osoittaa edes jonkinlaista yhteiskuntavastuuta, vaikuttamatta kuitenkaan liiaksi poikkeavan markkinakapitalismin talutusnuorasta.

Alue- ja elinkeinopolitiikkaa

Suomessa vallitsee suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että hyvästä elintasostamme on pidettävä kiinni. Myös globalisoituvassa taloudessa on pärjättävä ja menestymällä kansainvälisessä kilpailussa on luotava vaurautta meille kaikille. Menestymiseen tarvitaan kilpailukykyisiä yrityksiä, näille hyvät toimintaedellytyksen avaavaa valtiota ja aktiivista kolmatta sektoria.

Yksimielisyys päättyy siihen, kun pitäisi keskustella niistä keinoista, joilla suomalainen taloudellinen menestys turvataan tulevaisuudessa. Itse asiassa keinoja ei tunnu olevan juuri kellään. Valitettavan suuri osa taloudellista tulevaisuutta koskevista puheenvuoroista keskittyy turvaamaan tietyn ammatti- tai intressiryhmän edut hinnalla millä hyvänsä. Ja jos joku erehtyy toivomaan status quon muuttamista, ovat kaikki eturyhmät yhdessä hänen kimpussaan.

Elinkeinoelämän mutkista kertonee jotain äskettäin julkaistu ja jonkin verran julkisuutta saanut Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportti, jossa otettiin kantaa työvoiman alueelliseen kannustavuuteen. Raportin ydin lienee siinä, että Helsingissä olisi paljon työpaikkoja muualla Suomessa paljon työvoimaa, mutta asuminen Helsingissä ja sinne pendelöinti on niin kallista, että palkan täytyy olla todella suuri, jotta työn vastaanottaminen kannattaa.

Yksityinen sektori toimii pääkaupunkiseudulla tehokkaasti ja toimii koko Suomen taloudellisen kasvun moottorina. Tällaisessa tilanteessa suomalaisten luulisi tekevän kaikkensa, jotta tätä menestystä tuettaisi. Työntekijöiden järjestäminen työvoimapulasta kärsiville yrityksille luulisi olevan sekä taloudellisesti että sosiaalisesti niin järkevää, että työn vastaanottamista nimenomaan kannustettaisi. Nythän tehdään juuri päinvastoin: sosiaaliturvan kannustinloukkuja pidetään niin suurina, pääkaupunkiseudun asumiskustannuksia niin kalliina ja julkista liikennettä niin huonona, että työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaaminen olisi mahdollisimman vaikeaa.

Yleisesti ottaen ihmiset keksivät itse, miten järjestää taloudelliset asiansa parhaiten. Valtio palvelee parhaiten yksityistä elinkeinon harjoittamista pysymällä siitä sivussa ja huolehtimalla, etteivät myöskään harvoihin käsiin keskittyneet pääomat hankaloita työn tekemistä ja yrittäjyyttä. Nyt politiikka on epäjohdonmukaista. Yrityksille kyllä avataan uusia markkinoita kansainvälisen integraation kautta, mutta samaan aikaan niiden työvoiman saantia haitataan. Menestyvää yritystoimintaa on syntynyt suurimpiin kaupunkeihin, mutta syrjäseuduilta näihin muuttaminen tehdään vaikeaksi. Samaan aikaan uusien yritysten ja innovaatioiden synty pienemmille paikkakunnille estetään tukemalla yhtä ja ainoaa pyhää elinkeinoa, maataloutta, valtavilla budjettitukiaisilla.

Tätä prosessia, jolla ihmisiä estetään parantamasta työnsä tuottavuutta vaihtamalla työpaikkoja ja jossa yritysten kilpailukykyä heikennetään verottamalla niiden tuottoja ja siirtämällä nämä rahat subventioina maaseudulle, jotta maaseudun asukkaat eivät tulisi helpottamaan näiden yritysten työvoimapulaa, tavataan kutsua aluepolitiikaksi. Aluepolitiikan alkuperäinen tavoite lienee ollut huolehtia, että joka puolella maata on yhtäläiset mahdollisuudet elinkeinon harjoittamiseen ja etteivät elintasoerot maan eri alueilla kasva kohtuuttomiksi, mutta nykyinen aluepolitiikka tavoittelee erinomaisessa orwellilaisessa hengessä juurin päinvastaista.

Aluepolitiikan kiemuroita pohtii myös Osmo Soininvaara blogissaan. Hän esittää, että valtion virastojen siirtäminen Helsingistä pienempiin kaupunkeihin palvelee itse asiassa Helsinkiä. (Myös Petri Mustakallio kommentoi asiaa)Virastolta vapautuvat tilat korvautuvat pian yksityisten yritysten toimitiloilla ja henkilökunta siirtyy kovapalkkaisempiin töihin yksityiselle sektorille. Tekstiin kannattaa tutustua myös sen vuoksi, että siinä on vihreiden sisäistä keskustelua viime aikoina melko piilossa olleiden hyvinvointivihreiden ja nykyisin valtaa pitävien hulabaloo-kapitalismivihreiden välillä.

Yhtä kaikki, suomalainen – ja eurooppalainen- elinkeinopolitiikka ja aluepolitiikka sen osana on ajateltava aivan täysin uusiksi. 1900-luvun alkupuoliskolla toimineet ja sieltä vakiintuneet politiikan käytänteet on alistettava kriittiselle tarkastelulle ja kysyttävä, kuinka hyvin ne enää istuvat nykyisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Vaan mistä saada uudet eväät menestyksekkään yhteiskunnan ylläpitoon tulevaisuudessa?

Korruptio ja yhteiskuntavastuu

Suomalaista yhteiskuntaa tavataan pitää vapaana korruptiosta. Suomi paistattelee kärkipäässä kansainvälisissä vertailuissa, jotka mittaavat eri maiden korruptoituneisuutta ja vuonna 2007 se valittiin maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi yhdessä Tanskan ja Uuden Seelannin kanssa. Tämä on hieno suoritus ja kummunnee suomalaisesta rehellisyydestä, mutta myös protestanttisesta työetiikasta, suhteellisen läpinäkyvästä yhteiskunnasta ja siedettävistä tuloeroista.

Suomi pärjääkin mainiosti, mikäli katsotaan vain sitä, kuinka helppo julkiselta sektorilta on ostaa erityisetuisuuksia rahalla tai muilla materiaalisilla vastineilla. Liiallisen itsetyytyväisyyden sijaan lienee rakentavampaa pyrkiä avaamaan silmiä muunkinlaiselle korruptiolle. Sillä Suomessakin osataan taito laittaa yhteiseen kassaan kuuluvia rahoja omaan tai kaverin taskuun, mikäli valvova silmä välttää.

Monimutkainen suomalainen verotusjärjestelmä tarjoaa tähän liikaakin mahdollisuuksia. Ja omalla logiikallaan se antaa ihmiselle sitä suuremmat mahdollisuudet verotuksen kiertämiseen, mitä suuremmat tulot hänellä on. Esimerkiksi yrityksen omistajan on mahdollista rekisteröidä yrityksensä veroparatiisiin, jollei suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen maistu. Ja jos vaurautta ja häikäilemättömyyttä löytyy riittävästi, ei mikään estä muuttamasta itsekin sellaiseen maahan, joka ei veroja peri.

Pienemmän mittakaavan kansanhuvi suurituloisten keskuudessa tuntuu olevan palkan nostaminen yrityksestä osinkoina tai muina pääomatuloina. Työstä maksettavaa ansiotuloa verotetaan Suomessa progressiivisesti, mutta omistamisesta saatavaa pääomatuloa lineaarisesti. Jos henkilön tulot siis kasvavat tarpeeksi suuriksi, on hänen mahdollista kiertää verojen maksua sopimalla työnantajansa kanssa, että hänelle maksetaan korvausta työstään palkan sijaa pääomatuloina.

Näin kaksi ihmistä voi tehdä samaa työtä ja ansaita saman verran, mutta maksaa aivan eri summan veroja ansioistaan. Lääkärit ovat ansioituneet tässä laillistetussa veronkierrossa toimimalla osakaslääkäreinä. Osakaslääkärille maksetaan osa hänen palkastaan osinkoina, joita verotetaan kevyemmin. Osinkoa maksetaan kullekin osakaslääkärille oman ohjelmansa mukaan sitä enemmän, mitä enemmän työtä hän on tehnyt. Asiasta uutisoi muun muassa Helsingin Sanomat

Yhteiskunnallisia muutoksia tutkinut Anthony Giddens on peräänkuuluttanut velvollisuudentuntoista kansalaisuutta ja yhteiskunnallista vastuunkantoa suurituloisimmilta eräänlaisena vastineena tuloerojen kasvusta. Yhteiskunnan ylläpitämisen kannalta välttämättömien verojen kiertäminen esimerkiksi edellä mainitulla kikkailulla ei anna kovin vastuullista kuvaa ainakaan lääkärien yhteiskuntavastuusta

Kuvassa valtioiden korruptoituneisuutta kuvaava kartta

Vastuullista eurooppalaista politiikkaa

Suomessa tehtävässä Eurooppaa koskevassa päätöksenteossa ei ole käsitetty maamme asemaa Euroopassa ja maailmassa. Euroopan unioni nähdään valitettavan usein areenana, jonne jäsenmaiden poliitikot lähetetään varjonyrkkeilemään keskenään. Kaiken teatterin tarkoituksena on etujen kanavointi omaan maahan, omaan vaalipiiriin ja omille äänestäjille.

Pääministeri Matti Vanhasen toiminta 141-tukia koskevassa kiistelyssä osoittaa kuitenkin poliittista ryhdikkyyttä: Hän ei alentunut koplaamaan ylimääräisiä tukiaisia yhteen EU:n toimintaa määrittävän Lissabonin sopimuksen allekirjoittamisen kanssa. Tästä eurooppalaisen visionäärisyyden pilkahduksesta pääministerin oma puolue Keskusta onkin häntä moittinut.

Mikäli Suomi mielii jatkossakin olla elinvoimainen ja menestyvä valtio, sen on tehtävä perinpohjainen analyysi maailman muuttumisesta ja Suomen kansalaisten tahdosta tulevaisuuden varalle. Poliitikkojen on otettava nämä näkemykset vakavasti ja pelattava globaalin politiikan kentällä avoimesti tämän tahdon toteuttamiseksi.

Suomalaiset ovat ilmaisseet lukuisissa tutkimuksissa tahtovansa elää voimakkaassa hyvinvointivaltiossa, joka tasaa tuloeroja, huolehtii ympäristöstä ja järjestää julkisia palveluita. Tätä järjestelmää ei voi ylläpitää sulkemalla silmät ympäröivältä maailmalta ja puolustautumalla eurooppalaistumista vastaan, vaan etsimällä muista EU-maista samanhenkisiä kansalaisia ja muokkaamalla koko Euroopan hyvinvointimallia toivottuun suuntaan.

Suomalainen Eurooppa-politiikka ei voi olla vain kannattamattomien elinkeinojen suojaamista loputtoman suurilla budjettitukiaisilla, vaan on katsottava eteenpäin. Suomalaisilla on EU:n myötä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa koko ihmiskunnan kehitykseen omien arvojensa pohjalta kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 5.1.2008 yhdessä Mikko Laakkosen kanssa