Suomessa vallitsee suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että hyvästä elintasostamme on pidettävä kiinni. Myös globalisoituvassa taloudessa on pärjättävä ja menestymällä kansainvälisessä kilpailussa on luotava vaurautta meille kaikille. Menestymiseen tarvitaan kilpailukykyisiä yrityksiä, näille hyvät toimintaedellytyksen avaavaa valtiota ja aktiivista kolmatta sektoria.
Yksimielisyys päättyy siihen, kun pitäisi keskustella niistä keinoista, joilla suomalainen taloudellinen menestys turvataan tulevaisuudessa. Itse asiassa keinoja ei tunnu olevan juuri kellään. Valitettavan suuri osa taloudellista tulevaisuutta koskevista puheenvuoroista keskittyy turvaamaan tietyn ammatti- tai intressiryhmän edut hinnalla millä hyvänsä. Ja jos joku erehtyy toivomaan status quon muuttamista, ovat kaikki eturyhmät yhdessä hänen kimpussaan.
Elinkeinoelämän mutkista kertonee jotain äskettäin julkaistu ja jonkin verran julkisuutta saanut Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportti, jossa otettiin kantaa työvoiman alueelliseen kannustavuuteen. Raportin ydin lienee siinä, että Helsingissä olisi paljon työpaikkoja muualla Suomessa paljon työvoimaa, mutta asuminen Helsingissä ja sinne pendelöinti on niin kallista, että palkan täytyy olla todella suuri, jotta työn vastaanottaminen kannattaa.
Yksityinen sektori toimii pääkaupunkiseudulla tehokkaasti ja toimii koko Suomen taloudellisen kasvun moottorina. Tällaisessa tilanteessa suomalaisten luulisi tekevän kaikkensa, jotta tätä menestystä tuettaisi. Työntekijöiden järjestäminen työvoimapulasta kärsiville yrityksille luulisi olevan sekä taloudellisesti että sosiaalisesti niin järkevää, että työn vastaanottamista nimenomaan kannustettaisi. Nythän tehdään juuri päinvastoin: sosiaaliturvan kannustinloukkuja pidetään niin suurina, pääkaupunkiseudun asumiskustannuksia niin kalliina ja julkista liikennettä niin huonona, että työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaaminen olisi mahdollisimman vaikeaa.
Yleisesti ottaen ihmiset keksivät itse, miten järjestää taloudelliset asiansa parhaiten. Valtio palvelee parhaiten yksityistä elinkeinon harjoittamista pysymällä siitä sivussa ja huolehtimalla, etteivät myöskään harvoihin käsiin keskittyneet pääomat hankaloita työn tekemistä ja yrittäjyyttä. Nyt politiikka on epäjohdonmukaista. Yrityksille kyllä avataan uusia markkinoita kansainvälisen integraation kautta, mutta samaan aikaan niiden työvoiman saantia haitataan. Menestyvää yritystoimintaa on syntynyt suurimpiin kaupunkeihin, mutta syrjäseuduilta näihin muuttaminen tehdään vaikeaksi. Samaan aikaan uusien yritysten ja innovaatioiden synty pienemmille paikkakunnille estetään tukemalla yhtä ja ainoaa pyhää elinkeinoa, maataloutta, valtavilla budjettitukiaisilla.
Tätä prosessia, jolla ihmisiä estetään parantamasta työnsä tuottavuutta vaihtamalla työpaikkoja ja jossa yritysten kilpailukykyä heikennetään verottamalla niiden tuottoja ja siirtämällä nämä rahat subventioina maaseudulle, jotta maaseudun asukkaat eivät tulisi helpottamaan näiden yritysten työvoimapulaa, tavataan kutsua aluepolitiikaksi. Aluepolitiikan alkuperäinen tavoite lienee ollut huolehtia, että joka puolella maata on yhtäläiset mahdollisuudet elinkeinon harjoittamiseen ja etteivät elintasoerot maan eri alueilla kasva kohtuuttomiksi, mutta nykyinen aluepolitiikka tavoittelee erinomaisessa orwellilaisessa hengessä juurin päinvastaista.
Aluepolitiikan kiemuroita pohtii myös Osmo Soininvaara blogissaan. Hän esittää, että valtion virastojen siirtäminen Helsingistä pienempiin kaupunkeihin palvelee itse asiassa Helsinkiä. (Myös Petri Mustakallio kommentoi asiaa)Virastolta vapautuvat tilat korvautuvat pian yksityisten yritysten toimitiloilla ja henkilökunta siirtyy kovapalkkaisempiin töihin yksityiselle sektorille. Tekstiin kannattaa tutustua myös sen vuoksi, että siinä on vihreiden sisäistä keskustelua viime aikoina melko piilossa olleiden hyvinvointivihreiden ja nykyisin valtaa pitävien hulabaloo-kapitalismivihreiden välillä.
Yhtä kaikki, suomalainen – ja eurooppalainen- elinkeinopolitiikka ja aluepolitiikka sen osana on ajateltava aivan täysin uusiksi. 1900-luvun alkupuoliskolla toimineet ja sieltä vakiintuneet politiikan käytänteet on alistettava kriittiselle tarkastelulle ja kysyttävä, kuinka hyvin ne enää istuvat nykyisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Vaan mistä saada uudet eväät menestyksekkään yhteiskunnan ylläpitoon tulevaisuudessa?
21 kommenttia:
Yksi suomalaisen aluepoliittisen ajattelun vinoutumista on aseteleman Helsinki - "maakunnat" -ylläpitäminen ja pitkälle viety Helsinkikauna. Missä tahansa muualla Euroopan maissa poliitikot ovat ylpeitä pääkaupungistaan ja tekevät kaikkensa sen kilpailukykyisyyden edistämiseksi. Jos Helsingin seutu taantuu, siitä ei seuraa mitään lisähyötyä kainuulaisille tai pohjois-karjalaisille vaan hyvinvointitappioita suomalaisille.
Erittäin hyvin sanottu! Helsingissä menestyvä yritys voi laajentaa toimintaansa esimerkiksi juuri Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan tuoden sinne näin lisää työpaikkoja ja palveluita. Aivan kuten kajaanilainen tai joensuulainen yritys voi laajentua muualle Suomeen.
Voisiko Suomi olla muita Euroopan maita jäljessä pääkaupunkinsa kilpailukyvyn kehittämisessä erään kyläpolitikoivan agraariuolueen poikkeuksellisen vahvan aseman vuoksi..?
Itse asiassa Mikko Alkio hahmottelee Hesarissa alue- ja elinkeinopolitiikan yhdistämistä ja kutsuu sitä "moderniksi aluepolitiikaksi". http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Mikko+Alkio+haluaa+modernia+aluepolitiikkaa/HS20080116SI1YO02yi9?ref=rss Poliitikkona hän ei toki ota kantaa siihen, millaista tämä moderni aluepolitiikka olisi.
Lienee viisainta toivoa parasta ja pelätä pahinta.
Terve, Jukka, pitkästä aikaa.
Vihreissäkö pitävät valtaa hulabaloo-kapitalistivihreät? Entisen liberaalin, Osmo Soininvaaran siirryttyä sivuun johtotehtävistä on puoluejohdon miehittänyt vahva vasemmistojuntta. Tarja Cronberg on entinen demari, melkein-puheenjohtaja Anni Sinnemäki taistolaisromantikko ja tuskinpa se yksi luomuporkkana-varapuheenjohtajakaan ihan kapitalismin esitaistelijan perikuvasta käy. Jos tarkoituksesi oli piilotetusti irvailla heidän olemistaan porvarihallituksessa, samaa olen ihmetellyt toisinaan itsekin.
Muuten voisi tehdä analogian, että nähtävästi sosialidemokraattisella hyvinvointikäsityksellä ja maalaisliittolaisella aluepolitiikkakäsityksellä on paljonkin yhteistä. Alueiden väliset elintasoerot nähdään vastaavina absoluuttisesti vastustettavina asioina kuin yksilöiden väliset tuloerot. Maalainen kadehtii Helsinkiä samalla moraalisella toonilla (kaunalla!) kuin demari omatoimisesti vaurastunutta.
"Helsingissä menestyvä yritys voi laajentaa toimintaansa" jne pätee oikeastaan yksi yhteen sen kanssa, että ahkerasti töitä tekemällä menestyvä ja vaurastuva yrittäjä saa aikaan toiminnallaan sen, että kaikkien absoluuttinen hyvinvointi kasvaa ja kukoistaa.
Terve vaan, Antti
Hassua, että sinun silmissäsi vihreät näyttäytyvät vasemmistolaisina ja minun silmissäni oikeistolaisina
Huoli varallisuuserojen kasvusta -oli kyse sitten alueista tai yksilöistä- onkin tosiaan vanhastaan yhdistänyt suomalaisia sosialidemokraatteja ja alkiolaisia. Tältä pohjalta hyvinvointiyhteiskuntaa oli helppo rakentaa laajalla, puoluerajat ylittävällä konsensuksella.
Siitä kuinka 90-luvun talouslama sai SDP:n mukautumaan uusliberalistiseen hyvinvointivaltion alasajoon on kirjoitettu paljon, mutta Keskustan vastaava prosessi on jäänyt hyvin vähälle käsittelylle julkisuudessa. Sehän on melko avoimesti hylännyt kaikki alkiolaiset periaatteet universaaliudesta ja egalitarismista.
Sittemmin Keskustan johto on ollut hyvin markkinamekanismimyönteistä. Oikeastaan ainoa tekijä, mikä erottaa keskustalaisia puhtaasta uusliberalistisesta puoleesta, on maatalouden tukeminen. Muutoin julkisia menoja on vähennettävä ja yhteiskunnan heikoimpia jätettävä oman onnensa nojaan, mutta maanviljelijöille -tai pikemminkin viljelysmaan omistajille- on maksettava koko ajan suurempia tukiaisia.
Olet nähdäkseni siinä oikeassa, että kovasti työtä tekevä yrittäjä luo vaurautta. (joskin eräiden tutkimusten mukaan yrittäjyysasteen ja BKT:n kasvun välillä on negatiivinen korrelaatio) Tässä ei pitäisi olla mitään yllättävää. Työn tekeminen tuo tuloksia, tekipä työtä sitten työntekijän tai yrittäjän tittelillä.
Tarkempaa analyysia varten onkin mielekästä jakaa tuotto työhön ja pääomaan. Yrittäjän ja pääoman omistajan intressit ovat ristiriidassa keskenään, aivan samoin kuin pääoman omistajan ja työntekijänkin.
Poliittisen oikeiston politiikka hyödyttää nimenomaan pääoman omistajia, ei yrittäjiä. Silti oikeisto sanoo kannustavansa yrittäjyyttä. Mitä Orwell tästä sanoisi?
Minun nähdäkseni ei ole kovinkaan suurta eroa siinä, onko yrityksen omistaja suoraan kiinni firmansa toiminnassa ns. nyrkit savessa, koska yrityksen funktio on kaikissa tapauksissa perimmiltään sama. Se on instrumentti, jonka ensisijainen (joidenkin mielestä jopa ainoa) tehtävä on tuottaa omistajalleen aineellista hyvää.
Pääoman omistajan ja yrittäjän intressien ristiriidoista puhuttaessa olisi hyvä määritellä, minkä suhteen vallitsevista intresseistä on kysymys. Sama koskee tietenkin työntekijöitä (joista sivumennen sanoen yhä suurempi osa on rahastosäästämisen ja suoran osakesijoittamisen kautta tullut myös yritysten omistajiksi).
Tuoton jakaminen työhön ja pääomaan on minusta karkea ja yksinkertaistava tarkastelutapa, eikä siitä sellaisenaan saada aikaiseksi mitenkään erityisen hedelmällistä analyysia. Myöskään ristiriidan ottaminen aksioomana ei minusta ole enää ihan tätä päivää.
Niin, ja ehkä vihreät tosiaan ovat keskustalaisia, sikäli kun me kaksi edustamme yksiulotteisen akselin kahta vastakkaista päätä. :) Ainakin Facebookin poliittisessa kompassissa suurin osa vihreistä kavereistani tosin on vasemmassa alaneljänneksessä iloisesti sekaisin demareitten kanssa.
Pääoman omistajan -tai kapitalistin, jos niin halutaan sanoa- ja yrittäjän ero on tulonmuodostuksessa. Kapitalistin tulot syntyvät suuremmalta osin pääomatuloista ja yrittäjän ansiotuloista. Oleellista on aktiivisen työnteon ja passiivisen omistamisen erottaminen toisistaan.
Intressiristiriidat tässä ovat selkeät: Pääoman omistaja tarvitsee voittojensa turvaamiseksi julkisen sektorin alasajoa, työntekijöiden organisoitumisen vaikeuttamista, yksityistämistä, tulo- ja varallisuuseroja sekä veroparatiiseja, sanalla sanoen oikeistolaista politiikkaa. Yrittäjät sen sijaan hyötyisivät toimivasta infrastruktuurista, koulutetusta työvoimasta ja tulonsiirtojen ja hyvien palkkojen luomasta laajasta ja ostovoimaisesta asiakaskunnasta. Nämä asiat ovat tyypillisesti poliittisen vasemmiston agendalla.
Käsitys yrityksestä apparaattina, jonka tarkoitus on tuottaa yksilöllistä voittoa ilman yksilöllistä vastuuta on omituinen. Yhteiskunnassa on tietty määrä työvoimaa, luonnonvaroja ja pääomaa. Se, kuinka näillä tuotannontekijöillä tuotetaan erilaisia tuotteita ja palveluita voidaan ratkaista monella tavalla.
Yksi ratkaisu olisi radikaali talousdemokratia. Mitä tuotetaan, kuinka paljon, kenelle ja millä kustannuksilla ratkaistaisi äänestämällä yksi mies, yksi ääni- periaatteella. Ihmisten tahtoa tuotannollisten kysymysten suhteen selvitettäisi suorilla ja edustuksellisilla vaaleilla.
Nythän yhteiskunnassa on päätetty, että tietyillä aloilla käytetään demokratian sijaan päätöksentekoon markkinoita, jotka pohjautuvat yksi euro, yksi ääni- periaatteeseen. Jos tästä tekee sen johtopäätelmän, etteivät tässä yksityisessä sfäärissä toimivat yritykset olekaan enää velvollisia täyttämään tuotannollisia tehtäviään, vaan voivat irroittautua demokraattisesta kontrollista ja keskittyä taloudellisen hyvän kanavoimiseen omistajilleen, on päätelmä sekä moraalisesti kestämätön, että epälooginen.
Yrittäjän tulot muodostuvat ansiotuloista vain sikäli, kun hän maksaa itselleen palkkaa. Nykyisen verotusjärjestelmän vuoksi se ei kannata, vaan rahat kannattaa mieluummin ottaa ulos osinkoina. Tässä ei ole mitään järkeä. Käyttöön pitäisikin ottaa tasaprosenttivero, joka kohtelisi kaikkia tulomuotoja samalla tavalla jonkin sosiaalisesti oikeudenmukaisen verottoman alarajan ylittävältä osalta.
Pääoman omistaja (joita on yhä suurempi osa ihmisistä) ei tietenkään ole irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Omistusoikeus on yksi tärkeimmistä instituutioista, ja sen turvaamiseksi (toki moniin muihinkin asioihin) tarvitaan julkista valtaa. On omituinen luulo, että "kapitalistin" intressissä olisi julkisen sektorin alasajo itsessään. Julkisen sektorin ylettömän lihomisen kontrollointi kylläkin on meidän kaikkien intressissä, koska muuten sellainen kehitys tuhoaa tuottoisan ja hyvinvointia luovan taloudellisen toiminnan edellytykset.
Esittämäni käsitys yrityksestä on ihan tavanomainen ja yleinen, mutta ilman vastuuta tapahtuvasta toiminnasta en ole maininnut sanallakaan. Tietenkin yrityksen omistajalla on kaikki taloudellinen vastuu, hänhän on laittanut omat taloudelliset pelimerkkinsä likoon. Toisesta näkökulmasta katsoen juuri niiden pelimerkkien ansiosta voidaan tarjota työtä tehtäväksi muille ihmisille.
Hyödykkeiden tuottamiseksi on kokeiltukin monia erilaisia tapoja, mutta suunnittelemattomassa järjestyksessä kysynnän ja tarjonnan mukaan tapahtuva päätöksenteko on osoittautunut parhaaksi (pitemmän päälle ainoaksi toimivaksi) malliksi. Ehdottamasi "radikaali talousdemokratia" ei nähdäkseni juurikaan poikkea kommunismista. Mainitsemistasi "tuotannollisia tehtäviä koskevista velvoitteista" olisin kiinnostunut kuulemaan lisää. Mistä nuo velvoitteet käyvät ilmi? Onko tietämättäni säädetty laki, että Atrian täytyy valmistaa lenkkimakkaraa, tai muuten.
"Demokraattisesti" toimivat markkinat eivät voisi toimia. Syy on yksinkertaiseti se, että mikään sellainen järjestelmä ei kykene käsittelemään sitä olennaisen informaation valtavaa määrää, jota kuluttajien ja tuottajien välisessä kanssakäymisessä tapahtuva tuotantoa ja kulutusta koskeva päätöksenteko edellyttää. Suunnitelmatalouden mahdottomuus on siinä, että talous ei edellä kerrotusta syystä voi toimia suunnitellusti.
Sen suorempaa demokratiaa ei olekaan kuin vapaa markkinatalous. Väliin ei tarvita mitään päätöksentekoelintä, tai keskussuunnitteluvirastoa. Ainoa todellinen markkinavoima on subjektiivisten preferenssiensä perusteella valintoja tekevä kuluttaja.
Pienen yrityksen tuotot -ja sitä kautta sen maksamat palkat tai osingot- muodostuvat hyvin oleelliselta osin yrittäjän itsensä työpanoksesta. Pääomaa joka tuottaisi on vähän, joten työtä on tehtävä paljon. Tässä mielessä yrittäjä on lähellä työntekijää, sillä molemmat joutuvat työskentelemään toimeentulonsa vuoksi.
Ja tässä sekä yrittäjillä että työntekijöillä on yhteisiä intressejä niitä tahoja vastaan, joilla on niin paljon pääomaa, että heidän tulonsa muodostuvat pääomatuloista. Toisin sanoen, tekivätpä he työtä tai eivät, rahaa tulee tilille.
Pääoma ja varallisuus jakaantuvat niin epätasaisesti ihmiskunnan kesken, ettei ole mielekästä väittää näiden ongelmien purkaantuneen, koska kasvava osa ihmisistä omistaa edes jotakin. Jos rikkain prosentti ihmisistä omistaa 40 % ihmiskunnan vauraudesta ja köyhin 50 % ihmisistä puolestaan yhden prosentin, ei suinkaan voida väittää, että kaikista maailman ihmisistä olisi tullut kapitalisteja ja että kaikilla olisi intressi tehdä politiikkaa, joka hyödyttää pääoman omistajia.
Jos yksityiselle taholle annetaan vapaus vastata tietyn hyödykeen tuotannosta, on sen vapauden myötä tultava myös vastuun. Ei vain taloudellisen, vaan myös eettisen vastun. Nykyisinhän yritysten operatiivinen johto ja omistajat tapaavat pallotella vastuuta epäeettisistä toimista toisilleen. Viime kädessä molemmat syyttävät yhdessä kuluttajaa, joka on asioinut kyseisessä yrityksessä. Tämä siitä huolimatta, että mikäli kuluttajat olisivat voineet äänestää, he olisivat äänestäneet eettisemmän toimintatavan puolesta.
Demokratiaa vastustavat ovat aina sanoneet, että "ei tuo voi toimia kuitenkaan". Tällä vaihtoehdottomuuden retoriikallahan perustellaan niitä taloudellisia päätöksiä, joilla talouden rakenteita muokataan sellaiseen suuntaan, jota suurin osa ihmisistä vastustaa.
On ymmärrettävää, että poliittinen oikeisto, jonka agendalle on aina kuulunut yhteiskunnan etuoikeutetun eliitin epäoikeudenmukaisen aseman ylläpito, vastustavat demokratisoimista. Politiikan demokratisoiminen vei vallan kuninkailta ja aatelisilta ja jakoi sen jokaiselle kansalaisele, aivan samoin kuin talouden demokratisoiminen tulee viemään vallan pääomakapitalisteilta ja jakamaan sen tasaisesti.
Nykyään pidetään aivan normaalina, että eri yhteiskunnan alueet, kuten lainsäädäntö, oikeuslaitos, ulkopolitiikka, kunnallishallinto tai vaikka kulttuuri toimivat demokraattisesti, siis toteuttavat sellaista linjaa, jota ihmisten enemmistö tahtoo. Siksikö poliittinen oikeisto niin raivopäisesti vastustaa talouden, tuon vihoviimeisen harvainvallan ja tyrannian tyyssijan, pienimpiäkin demokratisoimispyrkimyksiä?
Et ota ollenkaan kantaa talouden "demokratisoimisen" ydinongelmaan. Se on, kuten edellä kirjoitin, että millään suunnitteluelimellä ei voi olla riittävästi kapasiteettia hankkia ja käsitellä kaikkea sitä olellista tietoa, jota tarvitaan tuotanto- ja kulutuspäätösten tekemiseen.
En tietenkään minä vastusta järkeviä muutoksia enkä myöskään pyri julistamaan vaihtoehdottomuutta. Sinä itse olet vaatinut talouden
"demokratisointia" (joka kirjoituksistasi päätellen muistuttaa erehdyttävästi kommunismia), joten olet velvollinen myös esittämään perustelut ja vastaamaan asiaan liittyvistä selkeistä ja konkreettisista ongelmista esittämiini kysymyksiin.
Ratkaisua odotellessa.
Konservatiiveille demokratia on kai ainakin McCarthysta lähtien tarkoittanut kommunismia...
Laissez-faire kapitalismin kannattajat tapaavat aina puolustaa taloudessa tapahtuvia selviä järjettömyyksiä sillä, ettei mitenkään muutenkaan voi tehdä, koska jos jokin elin yrittäisi näihin epäkohtiin puuttua, asia menisi vain pahemmaksi. Tämä siksi, että kyseisen elimen pitäisi valvoa kaikkea pikkutarkasti ja loputon valvottavien asioiden määrä vaatisi loputtoman byrokratian.
Harva kaivannee tällaista järjestelmää. Esimerkiksi mansikkatikkareiden oikeasta hinnasta Huhtasuolla on helpompi päästä sopuun markkinoiden, kuin äänestämisen kautta.
Mutta makrotason ongelmiin on mahdollista ja suotavaa puuttua demokratian keinoin. Kapitalismin rautainen laki muuttaa esimerkiksi tulonjaon sellaiseksi, ettei suurin osa ihmisistä pidä sitä hyväksyttävänä. Ongelmaa voitaisi korjata verotuksella ja varallisuuden kannustavalla uudelleen jaolla. Eikö tähän voi muuta todeta, kuin että verotus on aina ja kaikialla itse antikristus?
Et edelleenkään ota kantaa siihen, miten nuo osoittamani informaationhallintaan liittyvät seikat hoidettaisiin "demokratisoidussa" taloudessa. Vapaassa taloudessahan sellaisia ongelmia ei ole.
Et myöskään ole esittänyt mitään konkreettisia uusia ajatuksia talouden "demokratisoinnista", paitsi tietenkin verotuksen kiristämisen. Se puolestaan ei ole uusi ajatus.
Miten siis taloutta voitaisiin "demokratisoida" ilman, että aiheutettaisiin kohtuuttomia kustannuksia (kaikille!), ja mieluiten siten, että joku viitsisi myös tuottaa hyödykkeitä luonnostelemassasi järjestelmässä? Mihin vedettäisiin makro- ja mikrotasojen välinen raja?
Muuten minusta on hiukan latteaa pyrkiä leimaamaan minua McCarthylla vain siitä syystä, että totesin aivan aiheellisesti demokratisoidun taloutesi muistuttavan kommunismia. Mieluummin näkisin otettavan kantaa itse asiaan. Myöskään mihinkään antikristuksiin en usko, joten yritys sukkeluudesta jää siinäkin kohti suutariksi.
En ole esittänyt verotuksen kiristämistä, vaan sen painopisteiden muuttamista. Hyödykkeiden tuotantoon ja työntekoon kannustettaisi, mikäli ansiotulojen verotusta alennettaisi ja pääomatulojen verotusta vastaavasti korotettaisi. Lisäksi olisi mahdollista kannustaa elinkeinorakennetta ja kulutusta ympäristöystävällisemmäksi ottamalla käyttöön resurssiveroja.
Tästähän Antti olit ainakin aiemmin samoilla linjoilla?
Yksi tapa konkreettisesti demokratisoida maailman taloutta olisi esimerkiksi muuttaa WTO:n organisaatiota siten, että sen ylintä päätösvaltaa käyttäisi vaaleilla valittu parlamentti
Eli mallissasi verotuksen painopistettä muutettaisiin. Kuulostaa tuoreelta.
Myönnän toki, että olen itse montakin kertaa tuonut esille, että kannatan tasaprosenttiveroon siirtymistä, johon liittyisi pääoma- ja ansiotulojen verottaminen samalla veroprosentilla. Pienituloisimmille myönnettäisiin huojennusta asettamalla verottoman tulon yläraja sellaiselle tasolle, että alhaisen tuottavuuden työkin olisi aina kannattavaa. Tulonsiirtojärjestelmä muutettaisiin mahdollisimman yksinkertaiseksi, negatiivisen tuloveron tyyppiseksi ja tarveharkinnasta vapaaksi, mikä poistaisi nykyisen järjestelmän katveet, päällekkäisyydet ja erilaiset kannustinloukut. Tällaista siis minä kannatan (johdonmukaisesti) ja olen tietysti iloinen, jos olemme samaa mieltä.
Miten WTO:n nykyinen poliittiseen päätöksentekoon perustuva päätöksentekojärjestelmä olennaisesti muuttuisi, jos pankinjohtajat valittaisiin vaaleilla? Silläkö väitetyt ongelmat (eli mitkä?) poistuisivat, että muodostettaisiin vaaleilla valittava kansainvälinen talouspoliittinen eliitti? En pidä sitä kovin uskottavana näkymänä.
Omasta mielestäni WTO kyllä on ollut tehoton, eihän se esimerkiksi ole kyennyt vapauttamaan kauppaa kehitysmaiden ja Yhdysvaltain yhdessä esittämien toiveiden mukaisesti. Syynä ovat eurooppalaiset protektionistit, etunenässä eurososialismin ja antiliberalismin johtava valtio mantereellamme. Ranskalaisten maajussien takia maailmankauppa pysyy epävapaana (=epäreiluna), ja köyhimmät kärsivät tästä eniten. Se on väärin.
Vielä lopuksi toistan: Entäpä hyödykkeiden tuotannon ja kulutuksen demokraattisen hallinnan informaatio-ongelmat? Miten ne ratkaistaisiin "demokratisoidussa" taloudessa?
Mielenkiintoista keskustelua täälläkin, vaihteeksi, kun on ollut välillä hiljaisempaa. Jukka on oikeassa siinä, että suomalaisessa - jos eurooppalaisessakin - aluepolitiikassa on paljon miettimistä.
Näyttää siltä että taloudellista kasvua ja pärjäämistä olisi pyrittävä fokusoimaan, kysymys minusta on lähinnä siitä, valitaanko puhtaasta metropolikeskeinen malli, muutamaan kasvukeskukseen panostava malli vai jotain tältä väliltä. Kuten keskustelu Helsingin liiallisesta hintatasosta osoittaa, pääkaupunkiseutuun vain nykyisillä malleilla panostamisesta saatavan hyödyn raja voi tulla vastaan piankin.
Pääkaupunkiseutu vaatii rakennemuutosta, esimerkiksi kaupunkien yhdistämisen kautta, jotta voidaan toteuttaa samanlaista johdonmukaista metropolipolitiikkaa kuin esimerkiksi Lontoossa tai muissa eurooppalaisissa pääkaupungeissa. Soininvaarakin on "Suur-Helsingin" muodostamista vaatinut jo aikoja sitten. Samalla tavalla maakuntakeskukset voitaisiin muokata laajemmiksi yhteistyöalueiksi vahvan yhteisen suunnittelujohdon alaisuudessa.
Valitettavasti paikallispolitikointi ja lyhytnäköinen vallasta kiinni pitäminen on pääkaupunkiseudulla yhtä voimissaan kuin pohjoisen pienemmissäkin kunnissa, ilmeisesti ihan puoluekannasta riippumatta.
Valtion toimintojen hajauttaminen ei saisi olla mikään mörkö sinänsä. Eihän Soininvaarakaan pidä ongelmana prosessia itseään, vaan sen haitallisen nopeaa ja hajottavaa toteuttamistapaa. Hitaaseen kasvuun ja muutokseen perustuvalla mallilla valtion virastojen ja niiden työpaikkojen sijoittaminen pienempiin keskuksiin voisi olla positiivinen voima, varsinkin kun nykyinen teknologia mahdollistaa etätyöskentelyn ja diffuusit organisaatiot paljon aiempaa helpommin.
Kyse on lähinnä toimintamallien päivittämisestä ajanmukaisiksi. Minusta on tavallaan oireellista että Suomi menestyi niin kehnosti taannoisessa Hesarinkin uutisoimassa tutkimuksessa siitä, miten kansalaiset voivat vaikuttaa netin kautta, hoitaa asioita valtion virastojen kanssa jne. Meillä viestintäteknologian innovaatiot on jostain syystä omaksuttu valtionhallinnossa aivan liian hitaasti vaikkapa Ruotsiin verrattuna. Tässä mielessä on hassua, miten kovasti meillä ylpeillään suomalaisen innovaatiopolitiikan voimasta... Sähköinen äänestäminenkin on toteutettu esim. Virossa jo aikoja sitten.
Pariin viimeiseen keskustelukommenttiin toteaisin, että Antin tasaveromalli ei poista yhtä nykyisen verotusjärjestelmän suurimmista ongelmista eli suuren verorasituksen kaatumista keskiluokan niskaan. Kun alapäähän säädetään veroton osa, hyötyisivät uudistuksesta kokonaisverotaakan kannalta nykyisellään siis molemmat ääripäät mutta eivät keskiryhmät. Koska yläpäässä prosentit väistämättä laskisivat, saman verokertymän saaminen nostaisi keskiryhmien verotaakkaa.
Jukan maltillisen progression mallissa hyötyjiä sen sijaan olisivat juuri suurimman osan tuottavasta työstä tekevät keskiryhmät, koska varsinkin yläpäässä pääomien verotus tuottaisi ne lisäsummat joilla palkkaverotuksen kevennys kompensoituisi.
Kannatan ehdottomasti Jukan ajatusta WTO:n demokratisoimisesta. Nykyiselläänhän järjestö toimii monessa mielessä lähinnä suuryritysten ja suurten, rikkaiden maiden työkaluna maailmanmarkkinoilla. Vaaleilla valittavat johtajat toisivat väistämättä mukaan erilaisia näkökulmia siitä, miten kansainvälistä kauppajärjestelmää tulisi uudistaa. Jo nykyisen "yhden totuuden" mallin uskottava haastaminen järjestön toiminnassa olisi suuri askel eteenpäin.
Sekä WTO:n että IMF:n uudelleenjärjestäminen kansanvaltaisen mallin mukaisesti auttaisi myös sitä, että ne voisivat toimia tulevaisuudessa tunnustettuina ja laajasti hyväksyttyinä organisaatioina markkinoiden globaalin hallinnoinnin välineitä luotaessa.
Olen Antin kanssa eri linjoilla siitä, että maailmankaupassa vapaus on sama asia kuin reiluus. Markkinoiden reiluus ei toteudu mahdollisimman suuren vapauden vallitessa, esimerkiksi nykyisellään agribisneksen kansainväliset suurfirmat kävelevät köyhien valtioiden yli miten haluavat juuri kaupan vapauden nimissä. Nykyinen, talousliberalismin sanelema pakkovapauttaminen on käytännössä taloudellisen vallan luovuttamista demokraattisilta hallituksilta vastuuttomille ylikansallisille yhtiöille.
Pakkovapauttamista tärkeämpää olisi luoda kaikille valtioille ja yhtiöille yhteiset, reilut pelisäännöt JA pystyä tehokkaasti valvomaan niiden toteutumista.
Tuomas Värjölle voisin kommentoida, että kannatankin huomattavasti nykyistä pienempää julkista sektoria, joten verorasitus keskiluokallekin voisi jäädä nykyiselleen tai mieluummin suorastaan keventyä. Merkittävä osa tästä hoituisi pelkästään sillä, että kymmeniä tuhansia henkilötyövuosia vapautuisi tarveharkintabyrokratian pyörittämisestä hyödylliseen työhön.
Muuten jään edelleen odottelemaan ratkaisua "demokratisoidun talouden" informaationhallintaongelmaan.
Kun Antti kannatat julkisen sektorin alasajoa, täytyy kysyä omaa argumentaatiotasi mukaillen, minkä julkisen sektorin alan uhraisit ensimmäisenä veronalennusten kattamiseksi:
1) puolustusvoimat
2) poliisin
3) koulutuksen
4) terveydenhuollon
5) infrastruktuurin
6) demokraattiset instituutiot
7) oikeuslaitoksen
8) tutkimuksen
9) sosiaaliturvan
10) ympäristönsuojelun
Veronalennusten "kattaminen" on minusta virheellinen termi, koska vähemmän ottaminen ei ole antamista. Tästä on taidettu keskustella aikaisemminkin.
Unohdit tuolta listaltasi paljonkin huomionarvoisia kohteita. Ihan ensimmäisenä lähtisivät myyntiin erilaiset korkeakulttuuri-instituutiot kuten kansallisooppera, -teatteri ja -baletti. Suurin osa muustakin valtion sekaantumisesta makuasioihin voitaisiin suorastaan lopettaa. Nämä kaikki edustavat käsitystä, että valtio voi päättää, mikä kulttuuri on arvokasta ja mikä ei. Ero sensuuriin ei ole suuri.
Lopettaisin myös maataloustuet ja erilaiset yritystukiaiset. Antaa markkinavoimien eli kuluttajien päättää, mitä haluavat tukea eli milloin, mitä ja mistä ostavat.
Oikeuslaitos sekä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden instituutiot kuten armeija, rajavartiolaitos ja poliisi kuuluvat minun mielestäni valtion ydintehtäviin, enkä missään tapauksessa jaa tässä anarkokapitalistien näkemystä. En pidä realistisena ajatusta, että mikään näistä toiminnoista voitaisiin hoitaa kunnialla muuten kuin valtion toimesta. Institutionaalisen taloustieteenkin näkökulmasta valtion em. toimintoja tarvitaan ylläpitämään sopimusjärjestelmää ja yhteiskunnan toiminnan kannalta elintärkeitä instituutioita kuten yksityistä omistusoikeutta.
Noista muista lyhyesti;
Sosiaaliturvan ja verotuksen yksinkertaistaminen mahdollisimman neutraaliksi ja automaattiseksi toisi varmuudella mittavat kustannussäästöt. Terveydenhuollossa taas on eräiden arvioiden mukaan jopa kymmenien prosenttien tehostamisvara, mikä toisin sanoen merkitsee, että nykyiseen hoitosuoritteiden määrään voitaisiin päästä selvästi pienemmillä kustannuksilla. Vaihtoehtoinen lähestymistapa on, että samoilla resursseilla olisi mahdollista saada selvästi nykyistä paremmantasoinen terveydenhuoltojärjestelmä.
Koulutuksen puolella ikäluokkien pienentyminen taas tulee mahdollistamaan voimavarojen säästymistä, vaikka mitään erityisiä päätöksiä ei tehtäisi. Korkeakoulutuksen puolella suosittelisin melko radikaalejakin leikkauksia koulutusmääriin. Korkeakoulutuksen menoja ei olisi tarpeen vähentää samassa suhteessa, mutta katsomalla vaikkapa eri alojen työllistymislukuja saadaan hyvää osviittaa sille, minkä alojen yksiköitä pitäisi sulkea vaikka useampikin, tai vähentää muuten vain paikkamääriä.
Se kodinkonelista ei muuten ole vertailukelpoinen tämän kanssa kahdesta syystä: Omistamasi kodinkoneet ovat sinun, eikä niiden käytöstä päätetä demokraattisesti (eikä näin pidäkään olla). Nuo luetellut julkisen sektorin osat puolestaan ovat valtion eli viime kädessä meidän veronmaksajien omaisuutta, ja niistä päätetään demokraattisesti. Meidän kahden ajattelutapojen ero taitaakin olla siinä, että minä olen vähemmän innokas vaatimaan toisia käyttäytymään sillä tavalla kuin minä haluan. Annan toisten mieluummin päättää itse.
Muuten jään edelleen odottamaan ratkaisua demokratisoidun talouden informaationhallintaongelmaan.
Hyvin mielenkiintoista keskustelua täällä. Antti Vesalan viimeinen kommentti herätti ajatuksia ja esitän nyt niiden pohjalta kysymyksiä.
Huomiosi siitä, että valtio ottaa kantaa ns. makukysymyksiin pitää paikkansa, mutta eikös se olekin vähän niin kuin edustuksellisen demokratian idea? Nämä oopperat ja baletit vain harvemmin ovat vaalikeskusteluiden aiheena, vaikka rahoitusta saavatkin. Pitäisikö sinusta sitten valtion tuki urheilijoille lopettaa? Onhan siinäkin kysymys makuasiasta. Joku vihaa urheilua ja joku rakastaa sitä. Vai pitäisikö ihmisen olla ammatiltaan urheilija vain, jos pystyy elättämään itsensä täysin sillä? Koskeeko sama taidetta?
Sitten ihan toiseen asiaan. Tuntuu aika uskomattomalta, että sinä kokoomuslaisena vastustat yritystukia. Tämähän on suorastaan uutinen! Pitäisikö aloittelevien yritysten etsiä venture kapitaalia
tai ottaa hitosti yrityslainaa? Mun mielestä nykyistä starttirahamallia on syytä kehittää nimenomaan sellaiseen suuntaan, jossa uusien yritysten perustamista helpotetaan – ei vaikeuteta. Järjestelmän tukeutuessa ainoastaan venture capital - tyyppiseen malliin ei ainakaan lisätä kilpailua, kun suuret syövät pienet pois markkinoilta.
Maataloustuista ollaan ehkä samoilla linjoilla, joskin pidän hyvin tärkeänä, että Suomessa on myös jatkossa omaa tuotantoa.
Mutta sitten taas: mitä mahdat tarkoittaa terveydenhuollon tehostamisvaralla? Tämän on parempi koskea jotain muuta kuin henkilöresursseja, sillä hoitajat ainakin ovat totaalisen ylikuormitettuja. Voitko täsmentää tätä?
Libertarismi, jota sinä ilmeisesti jossain määrin kannatat, jättää itsestään hyvin mauttoman ja streliilin kuvan. Libertarismi tuntuu kuitenkin ainoastaan verhoutuvan puolueettomuuden ja asiantuntijuuden kaapuun, korostaen aina yksilön oikeutta päättää omista asioistaan, vaikka lopulta makrotasolla raha ratkaisee mitä tehdään. Ja sitä rahaahan ei jokaisella ole riittävästi, siis niin paljon, että voisi vain päättää mitä elämällään tekee.
Minusta elämässä ja politiikassa tulisi aina huomioida, että on asioita, joita ihminen ei valitse. Kukaan ei ole valinnut synnyinmaataan, sukupuoltaan, ihonväriään jne. Tuskin kukaan on toivonut itselleen sokeutta, kuuroutta, sairauksia jne. Tuskin kukaan on toivonut, että hänen vanhempansa käyttävät ovat köyhiä alkoholisteja ja käyttävät huumeita. Tuskin kukaan on toivonut joutuvansa lapsena sota-alueelle, mutta silti näitä ihmisiä on tässä maailmassa. Minusta tuntuu siltä, että libertaristit eivät täysin ymmärrä tätä. Ihmiset eivät aina valitse kohtaloaan. Politiikassa on nimenomaan kysymys makukysymyksistä ja päätyminen Antin esittämään "neutraaliin malliin" on myös eräänlaiseen makumieltymykseen perustuva ehdotus. Siksihän näitä vaaleja järjestetään, että voidaan päättää, minkä makuista politiikkaa tänä vuonna "ostettaisiin".
Kaikissa maailman maissa harrastetaan erilaisia urheilulajeja riippumatta siitä, tuetaanko toimintaa verovaroista vai ei, ja minkä verran. Myös kulttuuria (merkityksessä "taide" tms.) harjoitetaan kaikkialla, missä ihmisyhteisöjä on.
Omasta mielestäni parhaat taideteokset, esimerkiksi Beethovenin sinfoniat, on tehty sellaisina aikoina, jolloin parhaimpien lahjakkuuksienkin piti itse hankkia itselleen sponsorit ja nähdä kaikenlaista muutakin vaivaa. Vaikka klassisen musiikin ja taiteen ystävä olenkin, en ihan ymmärrä kaikkia niitä tuotoksia, joihin nykyään on lyöty päälle taiteen leima. Kuitenkin tämän toiminnan rahoittamiseen osallistuu meistä jokainen. Sama koskee muuten myös evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle jaettavia yhteisöveron tuottoja, jotka siis niin ikään lopettaisin. En usko, että nykyisen järjestelmän perustelut näiltäkään osin kestävät kovin johdonmukaista kritiikkiä.
En ole anarkokapitalismin tai muiden libertarismin äärisuuntausten kannattaja, vaan pikemminkin klassisen liberalismin. Minusta valtiolla (ja muilla julkisen sektorin toimijoilla) on perusteltu roolinsa monilla yhteiskunnan sektoreilla. Pidän ihan perusteltuna päättää poliittisesti ja formaalissa järjestyksessä joistakin osista yhteiskunnassa esiintyviä asioita, mutta kuitenkin siten, että ei mentäisi sotkemaan sellaisissa asioissa, jotka aivan ilmiselvästi hoituvat parhaiten ilman keskitettyä suunnittelua, normittamista ja muuta "demokratisointia".
Suunnittelulla, normittamisella ja muulla demokratisoinnilla myöskään harvoin estetään ihmisiä sotkemasta asioitaan, jos he ovat ne sotkeakseen. Useimmiten vahva ja toimiva luonnollinen lähiyhteisö on paras kontrollijärjestelmä holtittomille. Valitettavasti nyky-yhteiskunta (hyvinvointivaltio?) on pitkälti onnistunut tärvelemään tämänkin.
Varsin mielenkiintoista keskustelua, mutta koko homman ydin on jäänyt vielä hämärän peittoon. Kaikkien ongelmien taustalla on velkaperustainen rahajärjestelmä ja olemattoman kassavarannon pankkijärjestelmä.
Eli homman epäkohta yhtenä kysymyksenä:
koska lähes kaikki liikkeellä oleva raha on velkaa, joka pitää maksaa korkojen kera takaisin, mistä tulee raha korkojen maksamiseen?
lisätietoja voi etsiä: http://talousdemokratia.blogspot.com/2008/01/tosiasioita-rahasta-ja-pankktoiminnasta.html
Kiitos vastauksesta, vaikka aika moneen kysymykseeni jätitkin vastaamatta.
Tässä tulee prioriteettijärjestyksessä esiin kaksi hyvin merkittävää asiaa.
1) Annat vähintään epäsuorasti ymmärtää, että ”demokratiasointi” ja ”demokratia” eivät kuulu ideologiaasi, jonka itse määrittelet klassiseksi liberalismiksi. Tuskin tarkoitat vastustavasi edustuksellista demokratiaa sinänsä, mutta tässä on nähtävillä libertaristinen otteesi, jossa vastustat yhteisöllisiä enemmistöpäätöksiä ja pelkäät erilaisten virastojen tappavan ihmisen vapaan tahdon. Eli siis vaaleilla valittu eduskunta on tehnyt mielestäsi niin suuria virheitä, että demokratia ei tällaisena toimi, koska asioita ”demokratisoidaan”.
Mielenkiintoista. Vertailepa vaikka Suomen ja Yhdysvaltojen koulujärjestelmää: ensin mainitussa järjestelmä on ”demokratisoitu” ja kaikki saavat yhtä hyvää opetusta, kun taas jälkimmäisessä ”ihmiset pääsevät valitsemaan, kuinka hyvää opetusta he ostavat”. Paitsi, että tämä ei toteudu, koska kaikilla ihmisillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia koulutukseen. Toiseksi rahakaan ei takaa tällaista päätöstä, vaan vanhemmat eivät ehkä ymmärrä kuinka tärkeää koulunkäynti lapsilleen olisi.
2) Liittyen yllä olevaan lipeät suomalaisesta hyvinvointivaltiokonsensuksesta syyttämällä sitä kyvyttömyydestä puuttua ”holtittomien” toimintaan.
Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä kommentoit toteamukseeni, että ihmiset eivät aina valitse kohtaloaan. Yksi klassisen liberalismin ja libertarismin perimmäisistä ongelmista on niiden ihmiskäsityksissä. Rationaalisen valinnan teoriaa ei voida suoraan soveltaa käytännön politiikkaan. Esimerkiksi kaikkien sosiaalietuuksien muuttaminen puhtaaksi rahaksi (vaikka poistamalla verot) ei palauta tilannetta samanlaiseksi kuin järjestelmässä, jossa valtio tarjoaa palvelut verovaroin.
Ja mitä tulee urheilijoihin ja taiteilijoihin, niin kyllähän valtion tuissa on kysymys juuri eräänlaisesta sponsoroinnista, jota tekijät joutuvat hankkimaan. Ei valtio jaa noin vaan rahaa kaikille, jotka kertovat olevansa taiteilijoita, vaan kyllä kysymys on hyvin tarkasta syynistä. Minusta on todella hienoa, että meillä valtio tukee niitä urheilijoita ja taiteilijoita, jotka ovat omalla alallaan huippuja, mutta eivät pysty muuten itseään elättämään. Sinun mallissasi vain sellaisella urheilulla tai taiteella on selviytymisedellytyksiä, jotka kykenevät kaupallistamaan performanssinsa. Aika kylmä näkemys minusta. Vai kuvitteletko, että todellinen into omaan suorittamiseen kehittyy mahdollisimman tukalien olojen ja kärsimysten kautta?
Lähetä kommentti