Kävelykatu kampukselle asti

Jyväskylää pidetään hyvin miellyttävänä asuinpaikkana ja Jyväskylä tunnetaan kävelykadustaan kautta maan. Kävelykadun mainiouteen ei tule kuitenkaan suhtautua itsestäänselvyytenä, vaan sitä on pyrittävä määrätietoisesti kehittämään entistä paremmaksi.

Kävelykeskustan kehittäminen Kauppalaispihan suuntaan niin sanotulle kävelykatu kakkoselle ja Kauppakadun poikkikaduille on kannatettavaa toimintaa. Samaan aikaan on kuitenkin ryhdyttävä myös toimeen kävelykadun jatkamiseksi Kauppakatua ylöspäin. Ensimmäinen etappi voi olla autottomuus Gummeruksenkadulle asti, mutta suunnitelmat on tehtävä niin, että koko Kauppakatu yliopiston kampukselle asti voidaan rauhoittaa kävelykaduksi.

Kävelykadun jatkaminen olisi johdonmukaista politiikkaa keskustassa toimivien yritysten, jotka usein ovat pienyrityksiä, toimintaedellytysten turvaamiseksi. Kehittämällä keskustaa Kauppakadun ympärillä eläväksi, kaikkien jyväskyläläisten olohuoneeksi, tarjotaan keskustan pienyrittäjille hyvää asiakaspotentiaalia. Tämä auttaa muuten vaikeassa asemassa, sillä Jyväskylän keskusta on pihdeissä kahden suuren markettikeskittymän välissä.

Harva jyväskyläläinen halunnee kotikaupunkinsa kaupunkirakenteen muistuttavan Yhdysvalloista tuttua mallia: kaupunkikeskustat ovat näivettyneet pelkiksi hallintokortteleiksi, kun liike-elämä on siirtynyt kaukana asuinalueista sijaitseviin automarketteihin. Viihtyisä kaupunkikeskusta ei synny itsestään, vaan vaatii ponnisteluja ja viisasta politiikkaa.

Kampukselle asti jatkettu kävelykatu antaisi myös uusia mahdollisuuksia suunnitella Jyväskylän liikennelinjauksia ympäristöystävällisempään suuntaan. Pyöräily keskustan läpi olisi sujuvampaa ja julkista liikennettä voitaisiin kehittää. Vähentynyt autoilu parantaisi keskustan hengitysilmaa ja vähentäisi melua.

Kunnallisessa päätöksenteossa täytyy olla rohkeutta päätöksiin, joista jyväskyläläiset voivat nauttia ja olla ylpeitä vielä sadan vuoden päästäkin.

Kirjoitus on julkaistu 24.5. Keskisuomalaisessa

26.5. Keskisuomalainen uutisoi myös Jyväskylän kävelykadun olevan Pohjoismaiden paras

Vaalirahoitusskandaali osa II: turvallistaminen

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) on omaksunut uuden strategian vältelläkseen vastuuta omistaan, ministereidensä ja hallituskumppaneidensa vaalirahoitusepäselvyyksistä. Hän sanoo, että koko suomalainen poliittinen järjestelmä on ajautumassa kriisiin, kun kansalaisten luottamus poliitikkoihin horjuu. Lääkkeeksi Vanhanen tarjoaa yhä vaalirahoitusilmoitusten täydentämistä.

Argumentaatiostrategia on huolestuttava. Vanhanen kieltää itsensä kritisoimisen käyttäen panttivankinaan koko suomalaista parlamentarismia. Tekniikka tunnetaan turvallistamisena. Tietty poliittinen kysymys nostetaan pois politiikan asialistalta turvallisuuteen vedoten. Asiasta keskusteleminen tai vaihtoehtoisten toimintatapojen esittäminen kielletään, sillä niiden väitetään johtavan turvallisuusuhkaan.

Turvallistamista (securitization) on tutkinut erityisesti professori Barry Buzan. Hän katsoo turvallistetun olevan kolmas vaihtoehto politisoidun ja epäpolitisoidun asian rinnalla. Asia politisoituu, kun aiemmin epäpoliittinen asia nostetaan politiikan asialistalle ja siihen vaaditaan julkisen sektorin puuttumista. Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat nousseet poliittisiksi kysymyksiksi tällä vuosisadalla. Vastaavasti poliittinen asia voi muuttua epäpoliittiseksi. Valtionvarainministeriö voi ilmoittaa, minkä verran veroja on alennettava ja hyvinvointipalveluja vähennettävä, eikä eduskunta tähän puutu kuin muodollisesti.

Politisoitu asia voidaan muuttaa epäpoliittiseksi myös turvallistamalla. Hyvänä nykyaikaisena esimerkkinä toiminee äärimmilleen viety anti-terrorismilainsäädäntö. Ihmisoikeusloukkauksien rajoilla kulkevia valvontamenetelmiä ei voi kritisoida, sillä kritisoija leimataan välittömästi vähintäänkin epäisänmaalliseksi,koska hän hankaloittaa turvallisuuden takaamista, johon näillä toimenpiteillä pyritään. Hallituksen politiikalle ei ole vaihtoehtoja.

Kuten Buzan asian esittää: ””Security” is the move that takes politics beyond the established rules of the game and frames the issue either as a special kind of politics or as above politics. Securitization can thus be seen as a more extreme version of politicization.” (Buzan, 1998, 23)

Jottei Vanhasen regiimi selviä vaalirahoitusskandaalistaan kuin koira veräjästä, on meidän kiinnitettävä erityistä huomiota tilanteeseen ja Vanhasen argumentaatioon. Suomalainen parlamentarismi, demokratia tai ylipäätään valtio ei ole kohtaamassa mitään eksistentiaalista kriisiä. Demokratiaan kuuluu hyvin keskeisenä osana, että kansalaiset voivat vaihtaa hallitsijoitaan, mikäli epäilevät heidän luotettavuuttaan. Pääministeriä ja hallitusta voidaan vaihtaa aivan hyvin nykyisen järjestelmän sisällä. Se ei vaaranna parlamentaarista järjestelmää, vaan päinvastoin tervehdyttää ja vahvistaa sitä!

Vanhasen argumentaatiotapa on taktisesti älykäs. Osa kansasta pystytään varmasti säikyttämään hiljaiseksi vetämällä yhtäläisyysmerkit pääministerin henkilön ja demokraattisten instituutioiden välille. ”Jos kritisoit minua, kritisoit suomalaista demokratiaa!” Vanhasen esikunnan strategit ovat joko todella taitavia tai todella ylimielisiä. En tiedä, kumpi on huolestuttavampaa.

Myös media, erityisesti sellainen joka saa rahoituksensa yksityisiltä tahoilta, on tuntunut menevän tähän sumutukseen mukaan. Toivottavasti tahattomasti. Vanhasen puheet järjestelmän kriisistä on uutisoitu sellaisinaan, kun analyyttisempi uutisointi olisi vaatinut väitteen purkamista ja vaatinut mediaa kysymään, miksi Vanhanen väittää hänen hallituksensa arvostelun olevan myös demokratian arvostelua.

Onko vaalirahoitusskandaali sitten heikentänyt ihmisten luottamusta poliittiseen järjestelmään tai poliitikkoihin? Eikö joku tosiaan aiemmin tiennyt, että yrityselämä rahoittaa mielellään porvarillisia puolueita ja nämä puolueet tekevät sellaista politiikkaa, joka miellyttää yritysten omistajia? Tai oliko jollekin epäselvää, että keskustalla on jotain tekemistä maanviljelijöiden edunvalvonnan ja verokevennysten kanssa?

Epäluottamus kohdistunee pikemminkin yksittäisiin poliitikkoihin, puolueisiin ja hallitukseen, kuin järjestelmään tai poliitikkoihin sinänsä. Suurin osa eduskuntavaaliehdokkaista, saati muusta poliittisesta eliitistä kuten presidentistä, ei saanut vaalirahoitusta suursijoittajien epämääräisiltä yhdistyksiltä, MTK:lta tai muilta vaalirahoitusskandaaliin sotkeutuneilta tahoilta.


Buzan, Barry. Security: A New Framework For Analysis. 1998. Boulder. Rienner.

Vaalirahoitusskandaali

Minua ärsyttää trendinomaisesti levinnyt tapa uutisoida poliitikkojen elämästä oikeastaan kaikkea muuta mahdollista, kuin politiikkaa. Minusta nähden kansalaisten kyky arvioida kriittisesti valitsemiensa ja poliitikkojen tekemisiä kärsii, jos heille ei välitetä tietoa politiikasta, vaan kaikesta muusta. Tämä on ongelma demokratian reflektiivisyyden kannalta. Kohujutut siitä kuka on lähennellyt ketäkin ja kuka söi rapuja kenen kanssa ja kuka maksoi ohjaavat yleisön huomion pois oleellisesta. Tällainen uutisointi perustuu useimmiten populismiin ja herravihaan!

Nyt julkisuudessa paljon aiheellista huomiota saaneet vaalirahoitusepäselvyydet ovat kuitenkin jo niin suuri asia, että sillä on merkitystä myös asioiden ja poliittisen järjestelmän kannalta. Ongelmaa ei liene syytä vähätellä, vaan sanotaan se suoraan. Vaalirahoitusepäselvyydet osoittavat, että Suomessa voi sopivalla summalla ostaa itselleen poliitikkoja ja ostaa itselleen sopivaa politiikkaa. Vai luuliko joku tosissaan, että yritykset ja yhdistykset ihan vain huvikseen käyttävät vaalikampanjoihin suuria summia, koska tykkäävät demokratiasta niin paljon?

Homma lähti liikkeelle Timo Kallin (kesk.) ilmeisen tarkoituksellinen huijaaminen vaalirahoitusselvityksen kanssa. Hän sanoi suoraan jättäneensä osan rahoituksesta ilmoittamatta, vaikka se on lain vastaista, koska siitä ei ole odotettavissa rangaistusta. Ymmärrän kyllä, että politiikassa on usein kyse rajan hakemista laillisuuden ja laittomuuden välillä, eivätkä lait ole yksiselitteisiä. Mutta tuollainen toiminta ei ole mitään politiikan taitoa, se on sikamaisuutta!

Seuraavaksi Kainuun Sanomat tiesi kertoa, että myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli jättänyt ilmoittamatta neljä huomattavaa kampanjansa rahoittajaa. Sitten pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) meni myös lankaan. Ehdittyään ottaa kantaa kiistellyn Vihdin Ideaparkin rakentamisen puolesta, kävi ilmi, että hanketta ajava yrittäjä Toivo Sukari on epämääräisen Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n kautta rahoittanut myös Vanhasen kampanjaa tuntuvilla summilla. Ja pääministeri ottaa kantaa kauppakeskuksen rakentamisen puolesta, kas kas perhanaa!

Kun vaalirahoitussekoilujen laajuus alkaa vähitellen paljastua, tuntuu Vanhasen ehdotus vaalilahjoitusten euromääräisestä rajoittamisesta paitsi riittämättömältä, myös suorastaan typerältä! Hänellä luulisi olevan melkoisen paljon tietoa siitä, kuinka helppoa tuollaisten rajoitusten kiertäminen on. Jo nyt olemassa olevan lainsäädännön tarkoitus on, ei suoranaisesti kieltää, mutta tehdä tiettäväksi vaalikampanjoiden lahjoittajat. Ja jos tämä laki tuntuu olevan yleinen naurunaihe kansanedustajien keskuudessa, mitä hyödyttää lain muuttaminen niin, että suuret yksittäiset lahjoitukset kielletään?

Yritysten ohella myös järjestöt osaavat hyödyntää politiikan ostamista tuloksekkaasti. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK rahoitti keskustalaisten ja kokoomuslaisten vaalikampanjoita noin 40 000 eurolla. Kuinka ollakaan, vaalien jälkeen samat puolueet muodostivat hallituksen ja ovat tarjonneet tuntuvia veronalennuksia maata ja metsää omistaville ihmisille. Loistava sijoitus MTK:lta! Politiikan ostaminen on näköjään tuottavampaa ja voitot tuloutettavissa nopeammin, kuin pyramidihuijauksissa!

Tilaustyönä tehtävä politiikka on omiaan vähentämään kansalaisten luottamusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, poliitikkoihin ja ylipäätään demokratiaan. Mikä järki on äänestää, jos yhden ihmisen harkittu ääni on merkityksetön suurten mainoskampanjoiden ratkaistessa vaalin lopputuloksen? Demokraattisista vaaleista tulee helposti pelkkä formaliteetti. Tietyin väliajoin vaalit pidetään, mutta ehdokkaaksi asettuminen ja kampanjointi on niin kallista, että suuria pääomia omistavat voivat sanella vaalin lopputuloksen. Demokratian ydinajatus ei toteudu, kun vallanpitäjät voivat vaalikaudesta toiseen tehdä ihmisten enemmistön tahdon vastaista politiikkaa.

Hyvää Eurooppa-päivää!

Toukokuun 9. päivä vietetään Eurooppa-päivää. Euroopan unionin lippuja salkoon nostaessa on hyvä mietiskellä myös Euroopan ja eurooppalaisuuden merkitystä. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa suomalaiset mieltävät mielellään Suomen kuuluvan Eurooppaan ja itsensä eurooppalaisiksi. Eurooppa ei ole kuitenkaan pelkästään jokin ulkopuolella oleva asia, johon voidaan pyrkiä tai olla pyrkimättä. Eurooppa on kaikkien eurooppalaisten asuinpaikka ja on kaikkien eurooppalaisten asia muokata Eurooppa sellaiseksi maanosaksi, jossa he tahtovat elää.

Euroopan unionia on syytetty siitä, että se vie päätösvallan Brysseliin, kauas tavallisesta kansalaisesta. Vaikka tätä ajatusta esittävätkin yleensä pölhöpopulistit, on päätösvallan kritisoimisessa myös itua. Maantieteellinen etäisyys ei saa olla este sille, että demokratian henki tarvittaessa pakottaa hallintokoneiston toimimaan hallittaviensa tahdon mukaisesti. Mikäli eurooppalainen kansalainen tinkii demokraattisen kansalaisen velvollisuudesta valvoa vallankäyttäjien toimintaa vain siksi, että jotain päätösvaltaa siirretään yhdestä kaupungista toiseen, lienee myös hänellä syytä katsoa peiliin.

Monet eurooppalaiset pitävät maanosaansa ja sen hyvinvointipalveluita hyvänä vastapainona Yhdysvaltojen karulle kapitalismille. Eurooppalainen yhteiskuntamalli nauraa uusliberalisteille joka päivä päin naamaa: Kohtuulliset tuloerot ja laaja julkinen sektori ovat yhdistettävissä taloudelliseen menestykseen, vaikka Nozick ja Hayek mitä sanoisivat! Vähemmän mairittelevatkin puolet tosin täytyy tunnustaa. Esimerkiksi Euroopan tavoite maailman kilpailukykyisimmän maanosan asemasta ei toteutune sillä, että suurin osa unionin budjetista käytetään maataloustuotannon ja syrjäseutujen tukemiseen.

Eurooppalaisen yhteiskuntamallin jatko ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Aivan kaikki eivät ole sitä mieltä, että edes Euroopassa yritysten valtaa tulisi rajoittaa, että rikkaita tulisi verottaa köyhiä enemmän, tai että yritysten tulosta kuuluu jakaa reilusti myös työntekijöille. Siksi näin Eurooppa-päivänä pyydäkin kaikkia eurooppalaisia pohtimaan, millaisena he tahtovat nähdä Euroopan unionin tulevaisuudessa: Onko se yksityisten yritysten palveluksessa oleva koneisto, joka murtaa kansallisvaltioiden enemmistöjen luomat hyvinvointivaltiot, vai maailmanpoliittinen toimija, joka panee kuriin kansallisvaltioiden rajat ylittävän kapitalismin?

Kirjoitin myös Eurooppa-päivänä 2006 ja pohdiskelin EU:n tulevaisuutta otsikolla Tervetuloa Euroopan unioniin Kanada