Palveluiden universaalisuus

Alkuviikosta osallistuin SDP:n työntekijöiden neuvottelupäiville, jotka pidettiin Polvijärvellä, Huhmarin lomakeskuksessa. Tapahtuma oli erinomainen tilaisuus toimijoille eri puolilta Suomea tavata toisiaan ja keskustella kunnallisvaalien valmisteluista oman kunnan ulkopuolella. Käsittelimme myös valtakunnallista kampanjaa kunnallisvaaleihin ja puolueen tulevaisuuden visioita. Aikaa oli lisäksi ideologiseen keskusteluun.

Täytyy sanoa, että tapahtumasta jäi todella voimautunut fiilis! Uusi puoluejohto, puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja puoluesihteeri Ari Korhonen ovat päässeet työhönsä hyvin kiinni ja eteenpäin mennään johdonmukaisella ja pitkäjänteisellä toiminnalla. Urpilainen kiteyttää tämän hetken tilanteen hyvin: Sosialidemokraattiset arvot ovat suomalaisten parissa valtavan suosittuja, mutta niitä edistävä sosialidemokraattinen puolue ei ole. Mikäli Suomessa tehtävän politiikan tahdotaan olevan äänestäjäkunnan enemmistön tahdon mukaista, on SDP:n kirkastettava imagoaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittäjänä.

Ideologinen keskustelu käynnistyi ajatuksesta maksuttomasta päivähoidosta. Vaatimuksen legitiimiydestä vallitsi kattava yksimielisyys. Suomessa esikoulu, peruskoulu, toisen asteen koulutus ja korkeakoulut ovat maksuttomia. Maksuton päivähoito on johdonmukainen jatke tälle politiikalle.

Olen saanut itse huomata mielenkiintoisen piirteen esikoulusta nyt, kun oma poikani Riku on aloittanut esikoulun. Maksuton esikoulu koskee vain puolta päivää. Jos vanhempi on päivätöissä, hän joutuu pitämään lastaan esikoulun lisäksi toisen puolen päivää päivähoidossa. Ja tämä esikoulua täydentävä päivähoito maksaa ainakin Jyväskylässä melkein saman verran, kuin kokopäiväinen päivähoito. Kas kas

Maksutonta päivähoitoa on kritisoitu siitä, että se hyödyttää suurituloisia, sillä pienituloisilla on jo nyt päivähoitomaksun nollaluokka (jonka porvarihallitus tosin yritti poistaa). Nykyinen päivähoitomaksujen porrastus on joka tapauksessa hölmö, sillä se asettaa saman maksun vanhemmalle, jonka tulot ovat 2 000 euroa, kuin 10 000 euroa kuussa.

Taloudellisesti porrastetut palvelumaksut ovat ylipäätään ongelmallisia, sillä ne luovat kaksinkertaisen progression ihmisten tulonmuodostukseen. Siis ansaitessaan lisää rahaa, ihminen joutuu paitsi maksamaan korkeampaa veroa, myös korkeampia palvelumaksuja. Tällainen luo kannustinloukkuja, joissa ihmisen työpanoksen kasvu ja siitä seuraava tulojen lisääntyminen ei realisoidu niin, että hänellä todella olisi enemmän rahaa käytettävissään.

Päivähoidon maksuttomuus on universaalia, kaikki maksavat palveluista yhtä paljon. Univeraaliuden etuna on ennakoitavuus sen suhteen, kuinka paljon ihmisen tulojen kasvu vaikuttaa hänen käytettävissä oleviin tuloihinsa Se myös purkaa tehokkaasti kannustinloukkuja ja näin antaa positiivisen kannusteen työntekoon.

Yhteiskunnan toiminnan universalisoimisessa univeraalit palvelut ovat tärkeä asia ja niitä on puolustettava. Samaan aikaan olisi hyvä pohtia myös universaaleja tulonsiirtoja. Pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu ajatus, että mikäli ihminen ei voi hankkia elantoaan tekemällä työtä, yhteiskunta takaa hänelle tietyn tulotason. Miksi tämän tulotason pitäisi riippua siitä, miksi henkilö ei voi hankkia elantoaan työnteolla?

Meidän Jyväskylämme

Jyväskylän sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö on vahvistanut minut ehdokkaakseen vuoden 2008 kunnallisvaaleihin. Tämä tarkoittaa, että minulla on erinomainen tilaisuus päästä työskentelemään uuden Jyväskylän asukkaiden hyvinvoinnin puolesta.

Kaupungivaltuutettujen tehtävä demokraattisessa hallinnossa on viedä kaupunkilaisten mielipiteitä ja näkemyksiä valtuustoon, joka on jokaisen kunnan korkein päätöksiä tekevä elin. Minä tahdon kuulla jyväskyläläisten ääntä, heidän murheitaan, ideoitaan ja ehdotuksiaan ja tehdä näistä valtuustossa politiikkaa, joka aidosti parantaa kaupunkilaisten elämää.

Minulle keskeisen tärkeää on Jyväskylän palveluiden kehittäminen julkiselta pohjalta, jotta ne tavoittavat kaikki kaupunkilaiset. Liian pitkälle viety yksityistäminen tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät enää ole tasa-arvoisia palveluiden suhteen, vaan palvelut koskevat vain niitä joilla on niistä varaa maksaa. Kannatan myös Jyväskylän kävelykadun jatkamista yliopiston kampukselle asti, sillä näin Kauppakadusta muodostuisi viihtyisä ja turvallinen olohuone, jossa myös perhe- ja yksityisyrityksen menestyvät. Lisäksi minulle tärkeitä asioita ovat muun muassa energiatehokas rakentaminen ja reilu kauppa.

Kampanjani vauhdittamiseksi olen avannut kotisivut osoitteessa jukkatorikka.fi. Sieltä löydät lisää tietoja kampanjastani, minusta, teemoistani ja Meidän Jyväskylästämme. Mikäli käytät Facebookia, voit tutustua minulle perustettuun tukiryhmään täällä. Meidän Jyväskylämme ja aate reilusta Jyväskylästä tarvitsee lisää ihmisiä mukaan, ja juuri sinua tarvitaan!

Jyväskylään tasapuoliset asuinalueet

Väestöennusteiden mukaan Jyväskylässä asuu muutamien vuosikymmenten päästä koko Keski-Suomen väestön verran ihmisiä. Tällainen kasvu tuo muassaan haasteita. Tarve kaavoittaa uusia asuntoja, liiketiloja ja kokonaisia asuinalueita pysyy akuuttina. Mikäli kaavoitus ei ole huolellisesti suunniteltua ja demokraattisesti ohjattua, siinä mahdollisesti tehtävät virheet haittaavat jyväskyläläisiä vielä vuosikymmentenkin päästä.

Riittävän laajojen ja yhtenäisten viheralueiden ja toimivien liikenneyhteyksien ohella uusien asuinalueiden suunnittelussa on huomioitava sosiaaliset näkökulmat. Asuinalueita ei saa päästää eriytymään ja eriarvoistumaan, vaan niille kaikille on kaavoitettava erilaisia asumismuotoja: viihtyisää omakotiasumista, asiallisia vuokra-asuntoja, edullisia opiskelija-asuntoja ja niin edelleen.

Asuinalueiden segregoitumisen ennaltaehkäisy on yhdessä aktiivisten asukasyhdistysten kanssa paras tapa estää alueiden epätasainen kehitys. Jyväskylään ei tahdota aidattuja rikkaiden asuinalueita ja vastaavasti toisen luokan kaupunkilaisten slummeja.

Kirja-arvostelu, Ulrich Beck; Cosmopolitan vision

Teoksessaan Cosmopolitan vision yhteiskuntatutkija Ulrich Beck esittää oman visionsa tulevaisuuden yhteiskunnallisista kehityskuluista. Hän puhuu realistisesta kosmopoliittisuudesta, joka ei ole romanttista haihattelua, vaan nimenomaan tunnustaa maailman sellaisena kuin se on ja tekee johtopäätöksenä reaalisiin tosiasioihin nojaten. Beckin kosmopoliittinen visio pohjautuu pitkälti hänen aikaisempaan tutkimukseensa ja sen keskeisiin teemoihin, kuten riskiyhteiskunnan (Risikogesellschaft) ja toisen modernin (andere Moderne) ajatuksiin.

Beck on hyvin tuottelias kirjoittaja ja hänellä on suuri määrä julkaisuja, joihin tukeutua. Cosmopolitan visionin lähdeluettelossa on sivun verran hänen omia tekstejään. Teoksen tyyli on raskaslukuisempaa ja vähemmän lennokasta, kuin Beckillä yleensä. Vasta kirjan loppupuolella Beck pääsee siihen vauhtiin ja visionäärisyyteen, jolla hän yleensä lukijaansa vie.

Ulrich Beck on tehnyt paljon yhteistyötä ja yhteisiä julkaisuja Tony Blairin hovisosiologina pidetyn, Anthony Giddensin kanssa. Cosmopolitan visionin viesti on pitkälti sama, kuin heidän kesällä 2005 yhdessä julkaisemansa avoimen kirjeen Euroopalle. Joskin teoksessaan Beck kehittelee argumenttejaan huomattavasti pidemmälle, se on osa laajempaa aikalaiskeskustelua, jota Beck ja Giddens ovat käyneet muiden muassa Jürgen Habermasin, Jacques Derridan ja Francis Fukuyaman kanssa.

Fukuyama lienee Beckille liian helppo pala, joten kritiikin voimakkain ryöppy osoitetaan Habermasia kohtaan. Beck moittii Habermasia vähintäänkin implisiittisesti postmodernistiksi ja esittää Habermasin postnationalistisen konstellaation käsitteen vain laajennettuna kansallisvaltion käsitteenä.

Kansallisvaltiot ovat yhä olemassa Beckin ajattelussa, mutta ne ovat ikään kuin mielikuvitusolentoja. Ihmiset voivat uskoa niihin ja käyttäytyä kuten ne olisivat olemassa, esimerkiksi näyttää valtion tarkastajalle passia ylittäessään tietyn imaginäärisen rajan. Todellisen maailman muotoutumisen kanssa kansallisvaltioilla ei enää kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä. Beck korostaa erityisesti sitä, kuinka yhtäältä yritykset toimivat jo globaalilla kentällä niitä koskevan lainsäädännön laahatessa yhä kansallisella tasolla ja toisaalta teollisuusyhteiskunnan tuottamien riskien, kuten ilmansaasteiden, ilmastonlämpenemisen ja ydinsaasteen rajat ylittäviä vaikutuksia.

Euroopalle ei riitä olemassa olevien eurooppalaisten valtioiden hiominen yhteen Euroopan unionin alle. Silloin Beckin mukaan vain korvataan kunkin valtion kansallinen identiteetti uudella kansallisella identiteetillä, eurooppalaisuudella. Mikäli Euroopan unioni koordinoinnin kautta omaksuu valtion tehtäviä, kuten eurooppalaisen puolustuksen, eurooppalaisen verotuksen ja eurooppalaisen sosiaaliturvan, kuten Habermas esittää, ei siitä Beckin mukaan tule mitään kategorisesti uutta poliittista entiteettiä, vaan ainoastaan yksi valtio –joskin suuri valtio- muiden valtioiden joukkoon.

Eurooppalaisuus on juuri monimuotoisuutta! pauhaa Beck. Yhdysvaltoja on pidetty kansakuntien sulatusuunina. Tämä ei ole Beckille kosmopoliittisuutta, sillä ”amerikkalainen tapa” tekee useamman kansakunnan edustajista yhden uuden kansakunnan edustajia. Todellinen kosmopoliittisuus on pluralismia, ei assimilaatiota: kansakunnat, traditiot, etnisyydet ja uskonnot elävät sikin sokin keskenään, rauhassa. Beckille eurooppalaisten federalistien ja intergovermentalistien kysymys Euroopan unionin tulevaisuudesta on joutava. Hänen ratkaisunsa on kosmopoliittinen Eurooppa, jossa kansalaisten identiteetit ovat päällekäisiä eurooppalaisuuden, kansallisvaltion, kotikaupungin ja kosmopoliittisen ihmiskunnan kansalaisen kanssa.

Teksti on julkaistu SONKin Debatti-lehdessä

Poliittinen vasemmisto, universalismi ja keskiluokka

Ideologioiden sisällä poliittisten käsitteiden vasemmisto ja oikeisto käyttäminen on ongelmallista. Molemmat käsitteet ovat niin epämääräisesti käytettyjä, että ilman tarkempaa ja laajemmin hyväksyttyä määritelmää niiden luovalla käytöllä on helppo hämmentää poliittista soppaa. Saman ideologian kannattajien arvioiminen oikeistolaisemmiksi tai vasemmistolaisemmiksi aiheuttaa yleensä ottaen väärinymmärrystä. Ekumeenisen vasemmistolaisuuden kannattajan näkökulmasta esimerkiksi Vasemmistoliiton takavuosien slogan ”oikeasti vasemmalla” on typerä. Se suuntautuu selvästi sosialidemokraatteja vastaan, vaikka sekä Vasemmistoliitto (vuodesta 1966 lähtien) että SDP kannattavat samaa ideologiaa, demokraattisesti toteutettavaa sosialismia.

Rasittavalla tavalla kömpelyys oikeisto-vasemmisto-käsitteiden kanssa tuli esiin keskusteluissa SDP:n puheenjohtajasta. Erkki Tuomiojaa pidettiin yleisesti ottaen jotenkin vasemmistolaisena ehdokkaana, jota vastaan kaikkia muita –kenties Kimmo Kiljusta lukuun ottamatta- oikeistolaisempina. Tämä sopii hyvin kulkemaan rinnakkain sen suuren pohdiskelun kanssa, tulisiko SDP:n linjaa siirtää oikealle vai vasemmalle.

Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta. Vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta kaikkien lapsille pidettiin kädenojennuksena keskiluokan suuntaan ja Urpilaisen suuhun laitettiin eräissä julkaisuissa oikeistolaistumiseen viittaavia ilmaisuja.

Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön. Se perustuu vulgaariin käsitykseen vasemmistolaisuudesta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisena. Sitä vastoin oikeistolaisuus taas olisi rikkaimpien etujen vartioimista. Tätä käsitystä vasten universaali hyvinvointipalvelupolitiikka, kuten maksuton päivähoito kaikille, ei vaikuta erityisen vasemmistolaiselta. Samalla logiikalla porvarihallitus voi väittää olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen –siis vasemmistolainen- koska tarjoaa tulonsiirtoja kaikkien heikoiten toimeentuleville.

Kenties selitysvoimaisempaa olisi käyttää vasemmisto-oikeisto-käsitteitä suhteessa universalismiin. Tämä on nähdäkseni oleellinen ero kristillis-konservatiivisen ja marxilaisen hyvinvointipolitiikan välillä. Ensin mainittuunkaan ei kuulu käänteinen robin hoodismi, jossa yhteiskunta siirtää resursseja suoraan köyhiltä rikkaille, vaan rikkaat erilaisten kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisyhdistysten kautta auttavat köyhiä. Jos tahtovat. Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

Universaali oikeus maksuttomaan päivähoitoon on tässä valossa taas hyvin vasemmistolainen. Siinä missä konservatiivinen kritiikki sitä kohtaan on ollut, ettei se kohdenna valtion vähiä varoja niitä eniten tarvitseville, liberaali kritiikki taas valittaa valtion tehtävien ja menojen kasvua. Kyse on kuitenkin johdonmukaisesta jatkumosta maksuttomalle opetukselle niin peruskoulussa, toisella asteella kuin korkeakouluissakin.

Strategisesti vaatimus maksuttomasta päivähoidosta on viisas. Kyllä, se on kädenojennus keskiluokkaan päin, mutta kuten todettua, siihen ei kytkeydy ideologista periksi antamista. Pikemminkin se muistuttaa keskiluokkaa siitä, että juuri sillä on eniten saavutettavaa vasemmistolaisesta politiikasta. Hyvin koulutettu ja ahkerasti työtä tekevä keskiluokka on juuri se ryhmä, joka maksaa eniten veroa –varsinkin kun veronalennuksia keskitetään maan- ja metsänomistajille ja suuryrityksille- ja hyötyy vähiten tulonsiirroista. Keskiluokan verorasitetta tulisi keventää siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomatulojen verotukseen ja palvelujen kattavuutta lisätä tekemällä niistä universalistisempia. Ja se on juuri vasemmistolaista!

Kenties tämä herättää poliittisen vasemmiston piirissä mielenkiintoa laajempaankin keskusteluun siitä, tulisiko tulonsiirtoja ja palveluita jatkossa kehittää universalismin vai tarveharkintaisuuden pohjalta. Tällä on suuri merkitys muun muassa veronmaksumoraalin kannalta.


Tuomiojan puheenjohtajakampanjan vetäjä Esa Suominen kirjoittaa hienosti Urpilaisen valinnasta

Käänteinen maisterivero

Kalevi Sorsa- säätiö on esitellyt ajatuksen maisteriverosta. Veron ajatus olisi, että valmistuttuaan maisteri maksaisi tietyn tulotason ylittävistä tuloistaan ylimääräistä veroa, jonka veron tarkoitus on maksattaa edes osa koulutuksesta opiskelijalla itsellään, jälkikäteen. Ehdotus on melko pitkälti tyrmätty sitä seuranneessa keskustelussa, joskin SYL on ollut asiasta yllättävän hiljaa

Sanon suoraan, että ajatus maisteriverosta on typerä. Paitsi että maksuton koulutus on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan yksiselitteinen perusoikeus, antaisi maisterivero myös aivan vääränlaisen signaalin niille ihmisille, jotka harkitsevat korkeakoulutuksen hankkimista.

Maisterivero voisi sopia sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmisten tulot todella riippuisivat heidän koulutuksestaan. Voimme kyllä kuvitella tilanteen, jossa ihmisen tulotasoon vaikuttavat ainoastaan hänen koulutuksensa ja tekemänsä työn vaativuus, määrä ja tuottavuus. Tällainen järjestelmä vaatisi jonkinlaisen keskussuunnitteluviranomaisen, joka määrittelisi kuinka vaativaa mikäkin työ on ja paljonko siitä kuuluu saada palkkaa. Näin koulutuksen tuomasta palkan lisästä olisi mielekästä pyytääkin hieman veroa.

Elämme kuitenkin sellaisessa talousjärjestelmässä, jossa ihmisen tulot riippuvat markkinoista. Ja markkinoilla moni muukin asia vaikuttaa tulotasoon, kuin koulutus ja tehtävä työ. Markkinatilanteessa työn tuottavuuden ja siitä saatavan palkan välillä ei ole välttämättä minkäänlaista korrelaatiota. Toisin sanoen on mahdollista olla upporikas tekemättä päivääkään työtä, tai toisaalta tehdä itseään säästämättä arvokasta työtä ja pysyä silti köyhänä.

Mikäli työn tuottavuuden ja työntekijän tulojen välille tahdotaan markkinayhteiskunnan tilanteessa luoda korrelaatiota, tulisi keskittyä verottamaan kaikkia niitä asioita, jotka tuovat ihmiselle tuloja ilman hänen omaa työpanostaan, siis esimerkiksi perintöjä ja pääomatuloja.

Olemme valinneet tietynlaisen yhteiskunnan ja tietynlaisen talousjärjestelmän. Valitsemamme järjestelmä suosii joitain lahjakkuuksia enemmän kuin toisia. Siksi osa ihmisistä on varakkaampia, kuin toiset. Valinta olisi kuitenkin voitu –ja voitaisiin yhä- tehdä toisin, jolloin varakkuus siirtyisi yksiltä toisille. Tämän suuren talous- ja yhteiskuntapoliittisen valinnan vuoksi on reilua, että heille jotka ovat tämän valinnan vuoksi jääneet tappiolle, maksetaan korvauksenomaisesti tulonsiirtoja.

Koska ihmisten tulotason määräytymisessä on vähintäänkin jonkin verran mielivaltaa, tulisi verotuksellisilla ratkaisuilla pyrkiä tukemaan korrelaatiota ihmisen tekemän työn ja hänen toimeentulon tasonsa välillä. Siksi esittäisinkin käänteistä maisteriveroa: Saakoot maisteriksi valmistunut tiettyä, hyvin maltillista, verovähennystä esimerkiksi kymmenen ensimmäistä vuotta valmistumisen jälkeen. Sillä maisterin, kuten muidenkin korkeammin koulutettujen, ansiotaso johtuu pitkälti heidän omasta osaamisestaan ja työstään, eikä samalla tavalla mielivaltaisista markkinoiden toimintatavoista.

Kävelykatu kampukselle asti

Jyväskylää pidetään hyvin miellyttävänä asuinpaikkana ja Jyväskylä tunnetaan kävelykadustaan kautta maan. Kävelykadun mainiouteen ei tule kuitenkaan suhtautua itsestäänselvyytenä, vaan sitä on pyrittävä määrätietoisesti kehittämään entistä paremmaksi.

Kävelykeskustan kehittäminen Kauppalaispihan suuntaan niin sanotulle kävelykatu kakkoselle ja Kauppakadun poikkikaduille on kannatettavaa toimintaa. Samaan aikaan on kuitenkin ryhdyttävä myös toimeen kävelykadun jatkamiseksi Kauppakatua ylöspäin. Ensimmäinen etappi voi olla autottomuus Gummeruksenkadulle asti, mutta suunnitelmat on tehtävä niin, että koko Kauppakatu yliopiston kampukselle asti voidaan rauhoittaa kävelykaduksi.

Kävelykadun jatkaminen olisi johdonmukaista politiikkaa keskustassa toimivien yritysten, jotka usein ovat pienyrityksiä, toimintaedellytysten turvaamiseksi. Kehittämällä keskustaa Kauppakadun ympärillä eläväksi, kaikkien jyväskyläläisten olohuoneeksi, tarjotaan keskustan pienyrittäjille hyvää asiakaspotentiaalia. Tämä auttaa muuten vaikeassa asemassa, sillä Jyväskylän keskusta on pihdeissä kahden suuren markettikeskittymän välissä.

Harva jyväskyläläinen halunnee kotikaupunkinsa kaupunkirakenteen muistuttavan Yhdysvalloista tuttua mallia: kaupunkikeskustat ovat näivettyneet pelkiksi hallintokortteleiksi, kun liike-elämä on siirtynyt kaukana asuinalueista sijaitseviin automarketteihin. Viihtyisä kaupunkikeskusta ei synny itsestään, vaan vaatii ponnisteluja ja viisasta politiikkaa.

Kampukselle asti jatkettu kävelykatu antaisi myös uusia mahdollisuuksia suunnitella Jyväskylän liikennelinjauksia ympäristöystävällisempään suuntaan. Pyöräily keskustan läpi olisi sujuvampaa ja julkista liikennettä voitaisiin kehittää. Vähentynyt autoilu parantaisi keskustan hengitysilmaa ja vähentäisi melua.

Kunnallisessa päätöksenteossa täytyy olla rohkeutta päätöksiin, joista jyväskyläläiset voivat nauttia ja olla ylpeitä vielä sadan vuoden päästäkin.

Kirjoitus on julkaistu 24.5. Keskisuomalaisessa

26.5. Keskisuomalainen uutisoi myös Jyväskylän kävelykadun olevan Pohjoismaiden paras

Vaalirahoitusskandaali osa II: turvallistaminen

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) on omaksunut uuden strategian vältelläkseen vastuuta omistaan, ministereidensä ja hallituskumppaneidensa vaalirahoitusepäselvyyksistä. Hän sanoo, että koko suomalainen poliittinen järjestelmä on ajautumassa kriisiin, kun kansalaisten luottamus poliitikkoihin horjuu. Lääkkeeksi Vanhanen tarjoaa yhä vaalirahoitusilmoitusten täydentämistä.

Argumentaatiostrategia on huolestuttava. Vanhanen kieltää itsensä kritisoimisen käyttäen panttivankinaan koko suomalaista parlamentarismia. Tekniikka tunnetaan turvallistamisena. Tietty poliittinen kysymys nostetaan pois politiikan asialistalta turvallisuuteen vedoten. Asiasta keskusteleminen tai vaihtoehtoisten toimintatapojen esittäminen kielletään, sillä niiden väitetään johtavan turvallisuusuhkaan.

Turvallistamista (securitization) on tutkinut erityisesti professori Barry Buzan. Hän katsoo turvallistetun olevan kolmas vaihtoehto politisoidun ja epäpolitisoidun asian rinnalla. Asia politisoituu, kun aiemmin epäpoliittinen asia nostetaan politiikan asialistalle ja siihen vaaditaan julkisen sektorin puuttumista. Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat nousseet poliittisiksi kysymyksiksi tällä vuosisadalla. Vastaavasti poliittinen asia voi muuttua epäpoliittiseksi. Valtionvarainministeriö voi ilmoittaa, minkä verran veroja on alennettava ja hyvinvointipalveluja vähennettävä, eikä eduskunta tähän puutu kuin muodollisesti.

Politisoitu asia voidaan muuttaa epäpoliittiseksi myös turvallistamalla. Hyvänä nykyaikaisena esimerkkinä toiminee äärimmilleen viety anti-terrorismilainsäädäntö. Ihmisoikeusloukkauksien rajoilla kulkevia valvontamenetelmiä ei voi kritisoida, sillä kritisoija leimataan välittömästi vähintäänkin epäisänmaalliseksi,koska hän hankaloittaa turvallisuuden takaamista, johon näillä toimenpiteillä pyritään. Hallituksen politiikalle ei ole vaihtoehtoja.

Kuten Buzan asian esittää: ””Security” is the move that takes politics beyond the established rules of the game and frames the issue either as a special kind of politics or as above politics. Securitization can thus be seen as a more extreme version of politicization.” (Buzan, 1998, 23)

Jottei Vanhasen regiimi selviä vaalirahoitusskandaalistaan kuin koira veräjästä, on meidän kiinnitettävä erityistä huomiota tilanteeseen ja Vanhasen argumentaatioon. Suomalainen parlamentarismi, demokratia tai ylipäätään valtio ei ole kohtaamassa mitään eksistentiaalista kriisiä. Demokratiaan kuuluu hyvin keskeisenä osana, että kansalaiset voivat vaihtaa hallitsijoitaan, mikäli epäilevät heidän luotettavuuttaan. Pääministeriä ja hallitusta voidaan vaihtaa aivan hyvin nykyisen järjestelmän sisällä. Se ei vaaranna parlamentaarista järjestelmää, vaan päinvastoin tervehdyttää ja vahvistaa sitä!

Vanhasen argumentaatiotapa on taktisesti älykäs. Osa kansasta pystytään varmasti säikyttämään hiljaiseksi vetämällä yhtäläisyysmerkit pääministerin henkilön ja demokraattisten instituutioiden välille. ”Jos kritisoit minua, kritisoit suomalaista demokratiaa!” Vanhasen esikunnan strategit ovat joko todella taitavia tai todella ylimielisiä. En tiedä, kumpi on huolestuttavampaa.

Myös media, erityisesti sellainen joka saa rahoituksensa yksityisiltä tahoilta, on tuntunut menevän tähän sumutukseen mukaan. Toivottavasti tahattomasti. Vanhasen puheet järjestelmän kriisistä on uutisoitu sellaisinaan, kun analyyttisempi uutisointi olisi vaatinut väitteen purkamista ja vaatinut mediaa kysymään, miksi Vanhanen väittää hänen hallituksensa arvostelun olevan myös demokratian arvostelua.

Onko vaalirahoitusskandaali sitten heikentänyt ihmisten luottamusta poliittiseen järjestelmään tai poliitikkoihin? Eikö joku tosiaan aiemmin tiennyt, että yrityselämä rahoittaa mielellään porvarillisia puolueita ja nämä puolueet tekevät sellaista politiikkaa, joka miellyttää yritysten omistajia? Tai oliko jollekin epäselvää, että keskustalla on jotain tekemistä maanviljelijöiden edunvalvonnan ja verokevennysten kanssa?

Epäluottamus kohdistunee pikemminkin yksittäisiin poliitikkoihin, puolueisiin ja hallitukseen, kuin järjestelmään tai poliitikkoihin sinänsä. Suurin osa eduskuntavaaliehdokkaista, saati muusta poliittisesta eliitistä kuten presidentistä, ei saanut vaalirahoitusta suursijoittajien epämääräisiltä yhdistyksiltä, MTK:lta tai muilta vaalirahoitusskandaaliin sotkeutuneilta tahoilta.


Buzan, Barry. Security: A New Framework For Analysis. 1998. Boulder. Rienner.

Vaalirahoitusskandaali

Minua ärsyttää trendinomaisesti levinnyt tapa uutisoida poliitikkojen elämästä oikeastaan kaikkea muuta mahdollista, kuin politiikkaa. Minusta nähden kansalaisten kyky arvioida kriittisesti valitsemiensa ja poliitikkojen tekemisiä kärsii, jos heille ei välitetä tietoa politiikasta, vaan kaikesta muusta. Tämä on ongelma demokratian reflektiivisyyden kannalta. Kohujutut siitä kuka on lähennellyt ketäkin ja kuka söi rapuja kenen kanssa ja kuka maksoi ohjaavat yleisön huomion pois oleellisesta. Tällainen uutisointi perustuu useimmiten populismiin ja herravihaan!

Nyt julkisuudessa paljon aiheellista huomiota saaneet vaalirahoitusepäselvyydet ovat kuitenkin jo niin suuri asia, että sillä on merkitystä myös asioiden ja poliittisen järjestelmän kannalta. Ongelmaa ei liene syytä vähätellä, vaan sanotaan se suoraan. Vaalirahoitusepäselvyydet osoittavat, että Suomessa voi sopivalla summalla ostaa itselleen poliitikkoja ja ostaa itselleen sopivaa politiikkaa. Vai luuliko joku tosissaan, että yritykset ja yhdistykset ihan vain huvikseen käyttävät vaalikampanjoihin suuria summia, koska tykkäävät demokratiasta niin paljon?

Homma lähti liikkeelle Timo Kallin (kesk.) ilmeisen tarkoituksellinen huijaaminen vaalirahoitusselvityksen kanssa. Hän sanoi suoraan jättäneensä osan rahoituksesta ilmoittamatta, vaikka se on lain vastaista, koska siitä ei ole odotettavissa rangaistusta. Ymmärrän kyllä, että politiikassa on usein kyse rajan hakemista laillisuuden ja laittomuuden välillä, eivätkä lait ole yksiselitteisiä. Mutta tuollainen toiminta ei ole mitään politiikan taitoa, se on sikamaisuutta!

Seuraavaksi Kainuun Sanomat tiesi kertoa, että myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli jättänyt ilmoittamatta neljä huomattavaa kampanjansa rahoittajaa. Sitten pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) meni myös lankaan. Ehdittyään ottaa kantaa kiistellyn Vihdin Ideaparkin rakentamisen puolesta, kävi ilmi, että hanketta ajava yrittäjä Toivo Sukari on epämääräisen Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n kautta rahoittanut myös Vanhasen kampanjaa tuntuvilla summilla. Ja pääministeri ottaa kantaa kauppakeskuksen rakentamisen puolesta, kas kas perhanaa!

Kun vaalirahoitussekoilujen laajuus alkaa vähitellen paljastua, tuntuu Vanhasen ehdotus vaalilahjoitusten euromääräisestä rajoittamisesta paitsi riittämättömältä, myös suorastaan typerältä! Hänellä luulisi olevan melkoisen paljon tietoa siitä, kuinka helppoa tuollaisten rajoitusten kiertäminen on. Jo nyt olemassa olevan lainsäädännön tarkoitus on, ei suoranaisesti kieltää, mutta tehdä tiettäväksi vaalikampanjoiden lahjoittajat. Ja jos tämä laki tuntuu olevan yleinen naurunaihe kansanedustajien keskuudessa, mitä hyödyttää lain muuttaminen niin, että suuret yksittäiset lahjoitukset kielletään?

Yritysten ohella myös järjestöt osaavat hyödyntää politiikan ostamista tuloksekkaasti. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK rahoitti keskustalaisten ja kokoomuslaisten vaalikampanjoita noin 40 000 eurolla. Kuinka ollakaan, vaalien jälkeen samat puolueet muodostivat hallituksen ja ovat tarjonneet tuntuvia veronalennuksia maata ja metsää omistaville ihmisille. Loistava sijoitus MTK:lta! Politiikan ostaminen on näköjään tuottavampaa ja voitot tuloutettavissa nopeammin, kuin pyramidihuijauksissa!

Tilaustyönä tehtävä politiikka on omiaan vähentämään kansalaisten luottamusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, poliitikkoihin ja ylipäätään demokratiaan. Mikä järki on äänestää, jos yhden ihmisen harkittu ääni on merkityksetön suurten mainoskampanjoiden ratkaistessa vaalin lopputuloksen? Demokraattisista vaaleista tulee helposti pelkkä formaliteetti. Tietyin väliajoin vaalit pidetään, mutta ehdokkaaksi asettuminen ja kampanjointi on niin kallista, että suuria pääomia omistavat voivat sanella vaalin lopputuloksen. Demokratian ydinajatus ei toteudu, kun vallanpitäjät voivat vaalikaudesta toiseen tehdä ihmisten enemmistön tahdon vastaista politiikkaa.

Hyvää Eurooppa-päivää!

Toukokuun 9. päivä vietetään Eurooppa-päivää. Euroopan unionin lippuja salkoon nostaessa on hyvä mietiskellä myös Euroopan ja eurooppalaisuuden merkitystä. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa suomalaiset mieltävät mielellään Suomen kuuluvan Eurooppaan ja itsensä eurooppalaisiksi. Eurooppa ei ole kuitenkaan pelkästään jokin ulkopuolella oleva asia, johon voidaan pyrkiä tai olla pyrkimättä. Eurooppa on kaikkien eurooppalaisten asuinpaikka ja on kaikkien eurooppalaisten asia muokata Eurooppa sellaiseksi maanosaksi, jossa he tahtovat elää.

Euroopan unionia on syytetty siitä, että se vie päätösvallan Brysseliin, kauas tavallisesta kansalaisesta. Vaikka tätä ajatusta esittävätkin yleensä pölhöpopulistit, on päätösvallan kritisoimisessa myös itua. Maantieteellinen etäisyys ei saa olla este sille, että demokratian henki tarvittaessa pakottaa hallintokoneiston toimimaan hallittaviensa tahdon mukaisesti. Mikäli eurooppalainen kansalainen tinkii demokraattisen kansalaisen velvollisuudesta valvoa vallankäyttäjien toimintaa vain siksi, että jotain päätösvaltaa siirretään yhdestä kaupungista toiseen, lienee myös hänellä syytä katsoa peiliin.

Monet eurooppalaiset pitävät maanosaansa ja sen hyvinvointipalveluita hyvänä vastapainona Yhdysvaltojen karulle kapitalismille. Eurooppalainen yhteiskuntamalli nauraa uusliberalisteille joka päivä päin naamaa: Kohtuulliset tuloerot ja laaja julkinen sektori ovat yhdistettävissä taloudelliseen menestykseen, vaikka Nozick ja Hayek mitä sanoisivat! Vähemmän mairittelevatkin puolet tosin täytyy tunnustaa. Esimerkiksi Euroopan tavoite maailman kilpailukykyisimmän maanosan asemasta ei toteutune sillä, että suurin osa unionin budjetista käytetään maataloustuotannon ja syrjäseutujen tukemiseen.

Eurooppalaisen yhteiskuntamallin jatko ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Aivan kaikki eivät ole sitä mieltä, että edes Euroopassa yritysten valtaa tulisi rajoittaa, että rikkaita tulisi verottaa köyhiä enemmän, tai että yritysten tulosta kuuluu jakaa reilusti myös työntekijöille. Siksi näin Eurooppa-päivänä pyydäkin kaikkia eurooppalaisia pohtimaan, millaisena he tahtovat nähdä Euroopan unionin tulevaisuudessa: Onko se yksityisten yritysten palveluksessa oleva koneisto, joka murtaa kansallisvaltioiden enemmistöjen luomat hyvinvointivaltiot, vai maailmanpoliittinen toimija, joka panee kuriin kansallisvaltioiden rajat ylittävän kapitalismin?

Kirjoitin myös Eurooppa-päivänä 2006 ja pohdiskelin EU:n tulevaisuutta otsikolla Tervetuloa Euroopan unioniin Kanada

Terveisiä Vilnasta!

Osallistuin IUSYn järjestämään seminaariin, jossa käsiteltiin Valko-Venäjän poliittista tilannetta ja pyrittiin etsimään vaihtoehtoja, joilla demokraattiselle oppositiolle voitaisiin antaa parempia toimintaedellytyksiä. Seminaari pidettiin viime viikon loppupuolella Liettuan pääkaupungissa Vilnassa ja se oli avoin kaikille IUSYn jäsenjärjestöille ympäri maailman.

Valko-Venäjän sosialidemokraattisen opposition edustajien kuvaukset maansa poliittisesta tilanteesta olivat hyvin synkkiä. Kaikki hallituksesta riippumaton poliittinen toiminta on tehty lähestulkoon mahdottomaksi. Poliittisia puolueita kielletään, riippumattomia sanomalehtiä ja muita tiedotusvälineitä lakkautetaan ja riippumattomiin ammattiliittoihin kuuluvia rohkaistaan hylkäämään liittonsa ja liittymään valtiolliseen liittoon.

Euroopan unioni on tehnyt kiitettävää työtä Valko-Venäjän hallitsevan regiimin painostamisessa. Tulokset eivät ole tuntuvia, sillä yksi kansainvälinen toimija ei voi vielä ratkaista tilannetta yksin. Venäjä vaikuttaa kyseenalaistamatta tukevan Valko-Venäjän diktatuuria saadakseen vastineeksi yrityksilleen toimintamahdollisuuksia maassa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä joitain vuosia sitten pauhatulle mutta sitten vähin äänin haudatulle ajatukselle Valko-Venäjän ja Venäjän liittovaltiosta tapahtui. Oliko sen kaatumiselle muita syitä kuin Lukashenkon ja Putinin egot?

Valko-Venäjän tilanteeseen on hyvin vaikea puuttua ulkopuolelta. IUSY:n puitteissa pyritään kuitenkin rakentamaan kansainvälistä Valko-Venäjän asioihin keskittyvää verkostoa, joka ylläpitäisi yhteyksiä valkovenäläisiin aktivisteihin ja pitäisi heidän asiaansa esillä eri maissa järjestöjensä kautta. Suunnitelmissa on myös kerätä varoja valkovenäläisten sosialidemokraattien koulutuskeskukselle, joka rakennettaisi Liettuaan.

Kokemukset Vilnasta kaupunkina olivat mitä parhaimmat! Vanha kaupunki on säästetty ja se palautettu todella komeaan kuntoon. Kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia, esimerkiksi lukuisten uskontojen pyhiä rakennuksia, tuntuu olevan paljon. Aivan ydinkeskustassa on paljon avointa tilaa ja puistoja Neris-joen rannalla, joissa on miellyttävää hengailla. Uusia pilvenpiirtäjiä ja ostoskeskuksia löytyy myös, mutta ne eivät ole jyränneet vanhaa rakennuskantaa.

Asiakaspalvelu on aivan eri tasoa, kuin itäeurooppalaissa maissa yleensä. Kaikki palvelu on hyvin ystävällistä, eivätkä matkailijat tunnu ärsyttävän paikallisia. Palvelut, kuten ravintolassa syöminen ja taksilla ajaminen ovat edullisia lystejä, mutta merkkituotteet ovat ilmeisesti samanhintaisia joka puolella maailmaa. Johdin- ja linja-autoihin perustuva julkinen liikenne on selvästi alimitoitettuja ja autoteillä on kaupungissa ruuhkaa. Ajokulttuuri tuntuu muutenkin olevan melko mielipuolista, eikä sitä vasten olekaan yllättävää, että Liettuassa on suhteessa asukaslukuun eniten kuolemia liikenneonnettomuuksissa kaikista Euroopan unionin jäsenmaista

Erityinen sympatiapiste täytyy antaa Liettuan pienelle, kätevälle ja jopa uneliaalle lentokentälle!

Hauskaa vappua kaikille!

Nuukuusviikko

Erilaisille teemoilla omistettuja aikayksiköitä on monenlaisia ja suurimman osan merkitys jäänee yleisesti melko epäselväksi. Maanantaina alkanut nuukuusviikko on kuitenkin erityisen kannatettava, sillä se tarttuu erääseen hyvin keskeiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan, konsumerismiin. Nuukuusviikolla itse kunkin on mahdollista kiinnittää huomiota omien kulutustottumuksiensa järkevyyteen.

Konsumerismilla, siis sillä kuinka yksilö joutuu ostamaan paikkaansa yhteisössä ja hankkimaan omanarvontuntoa kuluttamalla rahaa sellaisiin asioihin, joita hän ei reaalisesti tarvitsisi, on monia kielteisiä vaikutuksia. Ympäristöongelmat ovat kenties ilmeisin uhka. Ihmiskunta kuluttaa jatkuvasti enemmän luonnonvaroja ja tuottaa enemmän päästöjä ja jätettä, kuin oikeastaan kukaan tahtoisi. Juuri konsumerismi vaatii ihmistä ostamaan isomman auton kuin naapurillaan, tai edes jonkinlaisen auton, vaihtamaan puhelimensa uudempaan malliin vaikkei vanhassakaan olisi mitään vikaa ja hylkäämään täysin ehjät ja kunnolliset vaatteet epämuodikkaina.

Toiset konsumerismin ikävät vaikutukset taas kohdistuvat yksilöön. Mitä enemmän yhteiskuntamme määrittelee jäseniään heidän kulutuksensa perusteella, sitä suurempi merkitys tuloeroilla on. Ihmiset jakautuvat tiettyihin ryhmiin sen perusteella, kuinka paljon he käyttävät rahaa kaikenlaiseen ei-välttämättömään kulutukseen. Tiettyä kulutustasoa ylläpitävät ihmiset alkavat muodostaa omia ryhmiään ja tämä johtaa esimerkiksi parinmuodostuksen kastijärjestelmään.

Konsumerismi vaikuttaa myös työn ja pääoman suhteeseen. Sitä mukaa kun työntekijät saavat ammattiyhdistysliikkeen taistelun avulla palkkojaan nostettua ja suuremman osan pääoman tuotosta itselleen, pyrkii pääomaa omistava luokka haalimaan nämä rahat takaisin saamalla ihmiset kuluttamaan tuotteitaan.

Usein nuukuuteen ja ekologiseen elämäntapaan liittyy virheellisiä käsityksiä. Luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä. Tämän kulutuksen kannalta kuitenkaan kaikki asiakaskulutus ei ole samanarvoista. Elämästä voi nauttia myös ekologisesti. Käyttämällä rahansa tavaran sijaan palveluihin voi elintasoaan nostaa lisäämättä luonnonvarojen kulutusta. Ekologiseen säästäväisyyteen suhtaudutaan usein varauksellisesti, koska se nähdään esteenä taloudellisen hyvinvoinnin kasvulle. Tämä yhtäsuuruus-merkki elintason kasvun ja ekologisen vaurion väliltä on poistettava.

Itse asiassa esimerkiksi ravintolapalveluita laajemmin hyödyntämällä voitaisiin yhtaikaa sekä säästää luonnonvaroja, että parantaa elintasoa. Kuluttaa vähemmän energiaa valmistaa suurelle määrälle ihmisiä ruokaa ravintolan keittiössä, kuin että jokainen lämmittää kotonaan oman hellansa. Myös pakkausjätettä syntyy vähemmän. Vastaavasti ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä, kun välttyvät ruoanlaiton vaivalta ja saavat maukasta ruokaa.

Hyvää nuukuusviikkoa siis kaikille!

Kuva: Ekologisestikin voi nauttia elämästä. JSDN:n pojat puulämmitteisessä paljussa Säyntäsalon Juurikkasaaressa

Muutama havainto ympäristöpolitiikasta

Yle uutisoi harvinaisen suorasanaisesti maataloudelle maksettavan ympäristötuen vaikutuksista. Jo jutun otsikko on yksiselitteinen ”maatalouden ympäristötuki ei hyödytä ympäristöä”. Tämä ei ole yllätys kellekään asiaa tuntevalle. Maatalouden ympäristötuen ei ole missään vaiheessa ollut tarkoituskaan vähentää maatalouden ympäristölle aiheuttamaa rasitetta, vaan kanavoida lisää rahaa maanviljelijöille. Keskustalla on ollut ongelma, kuinka perustella sitä kannattaville maanviljelijöille oman työnsä arvoa paljon suurempi elintaso. Yleisön kasvava huolestuneisuus ympäristön suojelusta antoi vastauksen: tukiaiset voi nimitä ympäristötuiksi.

Nimi antaa legitimiteetin, eikä sillä vaikuta olevan mitään merkitystä, että ympäristötukea ei tarvitse käyttää ympäristöinvestointeihin. Perusympäristötukea saa hakemalla ja se tulisi käyttää ympäristön rasitusta vähentäviin investointeihin. Koska sitä ei kuitenkaan peritä takaisin, mikäli tämä käyttötarkoitus ei toteudu, voi maanviljelijä tahtoessaan myös käyttää tukiaiset vaikkapa viihde-elektroniikan, kaupunkimaasturiin, kaukomatkoihin tai venäläisten öljy-yhtiöiden osakkeisiin.

Paljon puhuva on myös maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan (kesk.) reagointi asiaan. Vaatisiko hän maataloustuottajilta vastuullisempaa ympäristötuen käyttöä? Lupaisiko hän poistaa koko ympäristötuen, koska se ei hyödytä ympäristön suojelua? Ei todellakaan, vaan hän kysyy: ”miten me sitten jatkossa motivoimme viljelijöitä tekemään ne [ympäristönsuojelu]toimenpiteet” Eli ensin maataloustuottajille annetaan tukiaisia ympäristönsuojeluun. Seuraavaksi annetaan lisää tukiaisia, koska tuottajat eivät ole käyttäneet alkuperäisiä tukiaisia siihen, mihin ne on tarkoitettu.

Tällaista logiikkaa on kenenkään muun, kuin keskustalaisen hyvin vaikea käsittää.

Käsittämätön touhuaminen maatalouden tukiaisten ympärillä voisi olla epävirallisen orwell-palkinnon arvoista. Se ilmentää samanlaista kaksoisajattelua kuin kuuluisan romaanin 1984 totalitaarinen valtiokoneisto sloganeissaan kuten ”sota on rauhaa” tai ”vapaus on orjuutta” (tästä erinomainen esitys myös Beck, 2006, 130-135). Samoin sitä politiikkaa, jolla yritetään systemaattisesti estää maataloudelta vaadittavat ympäristönsuojelutoimenpiteet, kutsutaan ympäristöpolitiikaksi. Keskusta vie johdon kokoomukselta Suomen ympäristönpilaajapuolueena 1-0.

****************************************

Ympäristön hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä esitettiin tavallisesta poikkeavasta näkökulmasta myös maanantain Helsingin Sanomissa. Jari Lyytimäki esittää, että avioerojen yleistyminen lisää ympäristörasitusta, sillä yksin elävä ihminen kuluttaa enemmän esimerkiksi energiaa ja vettä, kuin suuremmassa talousyksikössä, siis perheessä elävä ihminen. Trendi tuntuu olevan, että talouksissa asuu keskimäärin vähemmän ihmisiä kuin aiemmin, mikä ei ole muun muassa ympäristön kannalta myönteinen kehityssuunta.

Tulos ei ole yllättävä. Onhan hyvin ymmärrettävää, että kuluttaa vähemmän energiaa kun yhdellä hellalla laitetaan ruokaa koko perheelle, kuin että jokainen lämmittää oman hellansa. Voisi myös kuvitella, että esimerkiksi ruokatarvikkeiden pakkausmateriaalien aiheuttamaa jätettä säästyisi, kun elintarvikkeita ostettaisi suuremmissa yksikkökoissa. Ongelma ei tokikaan koske vain avioliitosta eroavia, vaan myös niitä jotka eivät avo- tai avioliittoa alun perinkään solmi.

Tästä ei tietenkään tule syyllistää eroon päätyviä ihmisiä, kuten Lyytimäkikin huomauttaa. Hedelmällisempää olisi pohtia, miksi yhteiskuntamme on niin individualisoitunut, että monet ihmiset asuvat yksin ilman että se olisi omasta tahdosta johtuva valinta. Sen vaikutus ympäristöntilaan on yksi ongelma, mutta samasta trendistä seuraa huomattava määrä muitakin ongelmia.

Olen aikaisemmin kehunut eräitä ympäristöpoliittisia linjauksia otsikolla ympäristöpuolueen renesanssi, kirjoittanut parisuhdepolitiikasta otsikoilla parinmuodostuksen kastijärjestelmä ja kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan, pohtinut rakkauden vaikeaa taitoa ja hämmästellyt MTK:n ympäristönpilaamispolitiikkaa

Beck, Ulrich. 2006. The Cosmopolitan vision. Polity Press. Cambridge/ Malden.

Polaarin valtaus

Jyväskylässä vallattiin kuun ensimmäinen päivä yliopiston kampusalueella tyhjillään oleva rakennus, Polaari. Valtaajiksi julistautunut Autonominen tiedekunta- ryhmä puolusti valtausta vaatimalla avointa kaupunkitilaa, jossa voidaan järjestää omaehtoista nuoriso- ja opintotoimintaa. Rakennuksen omistavan Senaatti-kiinteistöt Oy:n pyynnöstä poliisi kuitenkin poisti valtaajat talosta seuraavan päivän iltana, eli eilen.

Valtaajien esittämät argumentit ovat ymmärrettäviä ja tavoitteet kannatettavia. On totta, että Jyväskylästä kuten melko monesta muustakin kaupungista puuttuu epäkaupallista tilaa, jossa ihmiset voisivat omaehtoisesti harjoittaa mielensä mukaista vapaa-ajan toimintaa. Kahviloita, harrastuspaikkoja sun muita on kyllä, mutta näissä oleskelu ja esimerkiksi ystävien tapaaminen perustuu asiakkuuteen.

Ennen kuin ehdin tarkemmin jututtamaan valtauksessa mukana olleita kavereita, olen valtauksen käytännön toimenpiteiden tarkastelussa melko hataralla pohjalla. Näyttäisi kuitenkin siltä, ettei vallatussa rakennuksessa järjestetty esimerkiksi opintopiiriä gramscilaisen hegemonian käsitteen käyttökelpoisuudesta nykyisessä kaupunkisuunnittelussa, vaan keskityttiin sanotaanko vapaamuotoisempaan toimintaan. Melko monien voi olla vaikea nähdä, kuinka tussilla seinään piirtäminen on niin hienoa kulttuuritoimintaa, että sillä voi legitimoida talon valtaamisen.

Vaikka valtauksen provokaatiota voidaan pitää keskustelunavauksena kaupunkisuunnittelusta, epäilen silti, aiheuttiko se enemmän hyötyä vai haittaa sen tavoitteen edistämiseksi, että kaupunkeihin suunniteltaisi enemmän epäkaupallista oleskelutilaa. Vaikka parlamentarismin kriitikot vetoavat järjestelmän sisäisiin portinvartijoihin, jotka estävät tietyistä ennakko-oletuksista poikkeavien asioiden tulon politiikan agendalle, uskon yhä henkilökohtaisesti enemmän parlamentaariseen vaikuttamisen tapaan. Uskon, että syksyn kunnallisvaaleilla on suurempi merkitys avoimien kulttuuri- ja opintotilojen syntymiseen, kuin talojen valtaamisella.

Afrikan sun muut unionit

Afrikan unioni on välillä ollut julkisuudessa muistakin saavutuksistaan, kuin eripuraisista kokouksistaan joissa Muammar Gaddafilla on saman verran autoja saattueessaan kuin kaikilla muilla johtajilla yhteensä. Afrikan unionin lipun alla toimineet joukot valtasivat Anjouanin saaren, joka oli aiemmin kapinoinut Komorien keskushallintoa vastaan ilmeisen epäsuositun Muhammed Bacarin johdolla. Saarelaiset ottivat miehitysjoukot yleisesti ottaen tervetulleina vastaan.

Afrikan unioni on hyvin erilainen kuin Euroopan unioni, vaikka AU:n tavoite on organisoida mantereensa EU:n mallin mukaan. AU:iin kuuluvat Marokkoa lukuun ottamatta kaikki maantieteellisen Afrikan mantereen valtiot, eikä se vaadi jäsenmailtaan samantapaista kriteeristön täyttämistä, kuin EU. AU:n päämääriä ovat muun muassa demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen ja tätä työtä on tekemässä muun muassa sellaisia demokratian ritareita kuin Muammar Gaddafi, Robert Mugabe ja monarkkeja lukuun ottamatta pisimpään maailmassa valtionpäämiehenä toiminut Omar Bongo, joka on hallinnut Gabonia presidenttinä vuodesta 1967.

Merkille pantavaa Anjouanin operaatiossa oli myös, että siinä oli vahvasti mukana libyalaisia ja sudanilaisia joukkoja. Kansainvälinen arvostelu ei ole ilmeisesti vaikuttanut siihen, ketkä voivat operaatioihin osallistua. Samalla logiikalla Euroopan unionin rauhanturvaoperaatioihin osallistuisi valkovenäläisiä ja transdnistrialaisia joukkoja.

Afrikan unionille on syytä toivoa menestystä, sillä jos jonkin maanosan valtiot ja kansat tarvitsevat yhteistyötä estääkseen globaalin kapitalismin pyrkimykset riistää valta demokraattisesti valituilta poliitikoilta, se on Afrikka. Mikäli AU pystyy vahvistamaan asemaansa, tulee mielenkiintoiseksi nähdä kuinka se asemoituu siinä geopoliittisessa pelissä, jossa valtakeskittymät tuntuvat nyt olevan Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Oma osansa AU:lla tulee olemaan myös siinä, millaiseksi regionalististen kansainvälisen integraation projektien ja globalisaation suhde muodostuu. Avaavatko erilaiset mantereen kokoiset yhteistyöjärjestöt todella maailmaa kansalaisilleen, vai ryhtyvätkö ne linnoittautumaan entistä vahvemmin koko siltä maailmalta, joka jää oman mantereen ulkopuolelle?

Tervetuloa Euroopan unioniin, Kanada!

Kylmän sodan projektina alkanut eurooppalainen integraatio on huomannut olevansa vaikeassa paikassa vuodesta 1989 alkaneen vallankumousten sarjan jälkeen, joka kaatoi itäisen Euroopan ja sitten itsensä Neuvostoliiton kommunismin. Ideologista ongelmaa tässä ei ole ollut. Eurooppalaiselle yhteisölle oli ominaista määrittää itsensä kultaisena keskitienä, joka luo oman linjansa yhtäältä amerikkalaisen liberaalikapitalismin ja toisaalta totalitaristisen valtiokommunismin väliin.

Epävarmuutta aiheutti pikemminkin Neuvostoliiton rautakouran irtoaminen Itä-Euroopasta, sillä se oli stabiloinut tuon alueen geopoliittisessa mielessä siten, ettei laajentuminen itään ollut oleellinen kysymys. Raja oli vedetty, selkeästi määritetty, eikä sitä missään tapauksessa käynyt ylittäminen. Nyt Eurooppa huomaa olevansa uudessa tilanteessa, jossa raja itään on auki periaatteessa hyvinkin kauas. Balkanin maat epäilemättä kuuluvat Eurooppaan ja niillä on geopoliittinen oikeus tulla Euroopan unionin jäseniksi, kunhan ne täyttävät Kööpenhaminan kriteerit. Mutta entä Turkki? Entä Israel, Moldova tai Georgia?

Grönlanti on maantieteellisesti selvästi lähempänä Pohjois-Amerikkaa kuin Eurooppaa, mutta se kuului silti vuoteen 1985 Euroopan unionia edeltäneeseen EEC:hen ja kuuluu yhä Pohjoismaiden neuvostoon. Myös Kanada vaikuttaa melko eurooppalaiselta yhteiskunnalta, erityisesti kun sitä verrataan Yhdysvaltoihin. Onko mitään muuta syytä, mikseivät Kanada ja Grönlanti kuuluisi Euroopan unioniin, kuin parantuvien kommunikaatioyhteyksien jatkuvasti pienentämä Atlantti?

Euroopan länsirajan ohella tarkempi tarkastelu osoittaa myös Euroopan etelärajan, joka tavallisesti on ymmärretty Välimereksi, ongelmalliseksi. Marokon jäsenhakemus Euroopan unioniin evättiin 1986 vedoten siihen, ettei Marokko ole Eurooppaa. Oliko tämä peruste oikeutettu? Eikö Eurooppa ole vuosisatoja ymmärretty Välimerta ympäröiväksi alueeksi, Pohjois-Afrikka mukaan lukien? Toisaalta nykyisen eurooppalaisen integraation alkuvaiheessa diktaattorien hallitsemat Portugali, Espanja ja Kreikka niputettiin samaan kategoriaan Välimeren maiden kanssa, joita ei pidetty yhteensopivina eurooppalaisen demokratian kanssa.

Koska Euroopan unionin potentiaalisen laajentumisen rajojen hakeminen puhtaan maantieteellisesti on ongelmallista kaikkiin ilmansuuntiin, voi eurooppalaisuuden määrittäminen arvojen pohjalta olla hedelmällisempää. Miksei Euroopan unionin jäsenyys voisi olla avoin kaikille niille maille ja kansoille, jotka jakavat yhteiset eurooppalaiset arvot ja elävät yhteiskunnissaan niiden mukaan?

Jos EU vapautuisi maantieteellisistä pidäkkeistä, sen tulisi myös muokata toimintatapojaan pystyäkseen yhä toimimaan tehokkaasti. Jäsenvaltioiden eriaikainen eteneminen erilaisilla integraation sektoreilla tulisi tehdä nykyistä helpommaksi. Jo nyt osa EU-maista käyttää yhteisvaluuttaa ja osa ei, osa kuuluu Schengen-sopimukseen ja osa ei. Vastaavasti euroa käytetään myös unionin ulkopuolella ja Schengeniin kuuluu maita, jotka eivät kuulu unioniin. Mikä estäisi luomasta halukkaiden maiden koalitiota, joka ottaisi muita ripeämpiä askeleita energian säästämisessä? Tai julkisten palveluiden parantamiseen panostavaa koalitiota? Tai työhyvinvoinnista huolestunutta maaryhmää?

Mikäli eurooppalaisista arvoista tahdotaan tehdä todella globaaleja, on niitä ilmentävän Euroopan unionin unohdettava maantieteelliset rajat ja pyrittävä olemaan aidosti kosmopoliittinen organisaatio. Euroopalla on annettavaa kaikille maailman ihmisille. Euroopan on tarjottava eväitään koko ihmiskunnalle auttaakseen sitä lähes loputtoman pitkällä matkallaan kohti onnellisuutta ja hyvinvointia.

Kirjoitus on julkaistu Lippu-lehdessä 1/2008

Omituinen kysely

Gallupien pätevyyden kyseenalaistaminen tuntuu olevan melko yleinen huvittelun muoto blogosfäärissä. Yhdyn tähän hurvitteluun ottamalla fokukseen tänään Hesarissa julkaistun gallupin SDP:n kannattajien näkemyksistä puolueen tulevasta puheenjohtajasta ja puolueen linjasta.

Suurin osa SDP:n kannattajista, 63 %, katsoo puolueen nykyisen linjan olevan hyvä. Tämä on jo sinänsä mielenkiintoista. Olisiko kaikkien heidän mielestään sitten eduskuntavaalien tappio selitettävissä aivan muilla syillä, kuin poliittisilla? Harmillisesti tämä kysely ei tavoittanut heitä, jotka ovat aiemmin kannattaneet SDP:ta mutta sittemmin muuttaneet mieltään. Heillä olisi voinut olla enemmänkin sanottavaa puolueen linjasta.

Tulosta voi tosin selittää vaihtoehdottomuus vastausmahdollisuuksissa. Mikäli ei kannata nykyistä linjaa, sitä oli kyselyssä mahdollista muuttaa vain oikealle tai vasemmalle. Mitä tulisi sellaisen henkilön vastata, joka ei hyväksy nykyistä linjaa, mutta jonka mielestä sekä oikealle että vasemmalle siirtyminen ovat liian yksinkertaisia vastauksia? Vastanneista 8 % oli vastannut, etteivät osaa sanoa.

23 % vastanneista katsoo, että SDP:n pitäisi siirtyä poliittisella kartalla enemmän vasemmalle ja 6 % siirtyisi enemmän oikealle. Politiikassa tällaiset metaforat ovat aina hankalia ja erityisen ongelmallisiksi ne tulevat, kun puhutaan yksittäisten puolueiden tai aatesuuntausten sijoittumisesta.

Mikäli sosialidemokratian kannattajien sisällä tahdotaan tehdä näkyviksi eroavaisuuksia, on hahmoteltava uudenlaista poliittista akselistoa vasemmisto-oikeisto-erottelun sijaan. Hedelmällistä aatteelista erottelua voisi syntyä esimerkiksi suhtautumisessa universaaliin vs. syyperusteiseen sosiaaliturvaan, globalisaation hallintaan vs. kansalliseen edunvalvontaan, Yhdysvaltain vetämään vs. YK-keskeiseen ulkopolitiikkaan, julkiseen vs. yksityiseen palvelutuotantoon ja moniin kysymyksiin liittyen esimerkiksi verotuksen painopisteisiin, maatalouteen ja tuotantovälineiden omistukseen.

Blogosfäärissä on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, kuka puheenjohtajaehdokkaista muistuttaa ketäkin poliittiselta profiililtaan ja kuka on missäkin oikeisto-vasemmisto-akselilla. Hesarin tutkimuksen mukaan vasemmalle nojaavien suosikit ovat Erkki Tuomioja ja Tarja Filatov, kun taas oikealle kallellaan olevien kannatus jakaantuu tasaisemmin.

Tuomioja ja Filatov ovat myös kyselyn selkeästi suosituimmat ehdokkaat. Voidaanko tästä kaikesta tehdä johtopäätös, että he erottuvat muiden ehdokkaiden joukosta vasemmistolaisiksi ehdokkaiksi ja että tämä miellyttää valitsijakuntaa ottaen huomioon, että puoluetta veisi vasemmalle noin nelinkertainen määrä ihmisiä verraten niihin, joiden mielestä suunnan tulisi olla oikealle?

Blogi kaksi vuotta

Rakkaat lukijani,

Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta tämän blogin aloittamisesta. Blogin pitäminen on ollut välillä rankkaa, mutta joka tapauksessa hyvin antoisaa. Varsinainen blogin idea, sen suola, syntyy kuitenkin lukijoiden esittämien kommenttien herättämästä keskustelusta.

Kiitos siis kaikille lukijoilleni ja erityisen suuri kiitos kaikille, jotka ovat nähneet vaivan kunnioittaa blogiani kommentoimalla

Ryhdikäs ratkaisu

Eero Heinäluoma ei hae toista kautta SDP:n puheenjohtajana. Tämän ilmoittaminen eilen SDP:n kuntapäivien ja tulevaisuusfoorumin lopuksi herätti suurta hämmästystä koko osallistujajoukon keskuudessa.

Ratkaisu oli ryhdikäs. Heinäluoma otti vastuun eduskuntavaalien tappiosta ja asetti puolueen uudistamistyön oman henkilökohtaisen menestyksensä edelle.

Paitsi SDP:n, myös koko pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistaminen toivottavasti saa tästä uutta pontta. Toivottavasti keskustelu seuraavasta puheenjohtajasta on intohimoista, mutta kriittistä, ja tulee keskittymään asiakysymyksiin.

Heinäluoman päätöstä kommentoivat muiden muassa Pekka Komu, Esa Suominen, Arto J. Virtanen, Petteri Oksa ja Petri Mustakallio

Konsumerismi toisinpäin

Klassisen sosialidemokratian kannattajien usein parjaama Anthony Giddens on tuottelias kirjoittaja. Häneltä ilmestyy uusi kirja noin kerran vuodessa. Giddens tuottaa runsaasti uusia yhteiskunnallisia ideoita ja kaikesta ansaitsemastaan kritiikistä huolimatta mahtuu näin idearikkaan kaverin repertuaariin myös hyviä osumia.

Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Europe in the Global age Giddens tykittää uusia visioita hyvin suurella tulinopeudella. Joitain ajatuksia hän toistaa moneen kertaan, toiset jäävät yksittäisiksi maininnoiksi. Eräs minun mielestäni kehityskelpoinen heitto, jota Giddens ei jää kovin pitkäksi aikaa pohtimaan, on tuottajan ja kuluttajan suhteessa myytävään tuotteeseen. Giddens tunnistaa nykyistä yhteiskuntaa vaivaavan ongelman, että tuottajilla on intressi tehdä tuotteistaan mahdollisimman lyhytikäisiä pitääkseen yllä kysyntää. Kuluttajilla vastaavasti olisi intressi saada mahdollisimman pitkään kestäviä tuotteita.

Konsumerismi ei ole varsinaisesti Giddensin asialistalla, mutta siihen tämä ilmiö tietysti liittyy. Kun pääomaa omistavat luokat joutuvat maksamaan työntekijöille palkkaa, saavat he nämä rahat takaisin sitä paremmin, mitä enemmän työntekijät kuluttavat. Ja sitä enemmän he kuluttavat, mitä vähemmän aikaa saavat tarpeensa tyydytettyä ostamallaan tuotteella.

Giddens pyrkii etsimään ongelmaan ratkaisua markkinamekanismin avulla. Mikäli kuluttaja maksaisi tuotteesta tuottajalle sen mukaan, kuinka kauan tai paljon hän sitä käyttää, olisi myös tuottajalla intressi tehdä mahdollisimman kestäviä tuotteita. Tämä tarkoittaisi sitä, että nykyisen kulutushyödykkeiden ostamisen sijaan niitä alettaisi enenevässä määrin vuokraamaan tai liisaamaan.

Nythän esimerkiksi kodinkoneet kannattaa suunnitella niin, että ne kestävät vain takuuajan. Uudenlaisessa kaupankäynnissä kuluttaja voisi ostaa jääkaapin tekemällä myyjän kanssa sopimuksen, että hän maksaa jääkaapistaan esimerkiksi kuusi euroa kuussa seuraavan 20 vuoden ajan. Halutessaan kuluttaja ja myyjä voisivat sopia, että puolet summasta maksetaan jääkaappi ostettaessa ja toinen puoli kymmenen vuoden kuluttua. Mikäli jääkaappi rikkoutuu sillä aikaa käyttäjästä riippumattomista syistä, on myyjä velvollinen sen huoltamaan tai vuokrasopimus katsotaan päättyneeksi.

Tällainen uudistus kulutustavaroiden kaupankäyntiin paitsi parantaisi kuluttajien oikeusturvaa ja tehostaisi tuotantolaitosten toimintaa, säästäisi oleellisesti energiaa, päästöjä ja jätettä.

Mikäli samanlaista uutta kaupankäyntitapaa sovellettaisi myös vaatteisiin, olisi sen vaikutus muodin kehittymiseen mielenkiintoista nähdä. Jos tuottajilla olisi taloudellinen pakko tehdä vaatteista kestäviä, pyrittäisikö vaatteiden ”vanhenemista” ja sitä kautta konsumerismin ylläpitoa vauhdittamaan nopeuttamalla muodin ja trendien vaihtelua entisestään?

Kuvassa Anthony Giddensin Lego-figuuri

Ympäristöpuolueen renessanssi

Sosialidemokraatit yhdistettäneen yleensä pikemminkin ihmisten, kuin ympäristön ja luonnon hyvinvoinnista huolehtimiseen. Mielikuva sinänsä on ymmärrettävä. SDP on pitänyt materiaalisen hyvinvoinnin kysymyksiä selkeästi asialistallaan ympäristöstä huolehtimisen ohella, kun taas puolueeksi organisoitunut ekologinen liike on profiloitunut julkisuudessa selvemmin ympäristöpuolueeksi laiminlyömällä ihmisten hyvinvoinnin kysymykset.

Ymmärrettävyydestään huolimatta mielikuva on kuitenkin perusteeton. Siksi olenkin katsonut ilolla SDP:n uusia avauksia ympäristöpolitiikan saralla. Helsingissä sosialidemokraatit ovat selkeästi valinneet linjakseen ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun. He ovat sekä ehdottaneet Helsingin keskustatunnelista luopumista ja tahtovat pääkaupunkiseudulle ruuhkamaksut. Ratkaisua kommentoi osuvasti esimerkiksi Johannes Erra, kysymällä vaativatko vihreät monopolia ympäristöystävällisten päätösten tekoon.

Toinen tärkeä kehityslinja julkisen liikenteen puolesta on SDP:n ympäristötyöryhmän hahmottelema valtakunnallinen matkakortti. Samaan aikaan itsensä vihreäksi värjäämistä yrittänyt kokoomus on jäänyt kannattamaan yksityisautoilua. Oikeiston ekologisuus tuntuukin tiivistyvän ajatukseen siitä, että ydinvoimaa on rakennettava lisää, koska sillä voidaan hillitä ilmastonmuutosta.

Ydinvoimalla ei pystytä tuottamaan sellaisia määriä energiaa, että uusiutuvien energian lähteiden kehitys voitaisi laiminlyödä ja samaan aikaan luopua fossiilisista polttoaineista. Lainaan Hanna Plattosen blogia: ” Jotta ydinvoimalla olisi minkäänlaista vaikutusta maailman hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen seuraavan kahden sukupolven aikana, maailmaan tulisi rakentaa 3000 uutta ydinreaktoria. Tällä hetkellä niitä on 429 kappaletta. Kiihkeimmillään maailmassa on rakennettu 3,4 reaktoria vuodessa, ja 3000 reaktoriin pääseminen vaatisi 50 reaktorin rakentamista vuodessa seuraavien 60 vuoden ajan. 3000 ydinreaktoria on minusta melko paljon tähän maailmaan.”

Jos SDP:n ympäristörenessanssin hengessä saisin esittää puolueelle toiveen, se olisikin ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvan linjan muodostaminen.

Post Scriptum: Demarinuoret ja SONK ovat avanneet nettiadressin, jossa SDP:n jäsenet vaativat neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puheenjohtajasta. Tällä hetkellä allekirjoittaneita näyttäisi olevan 164. Adressi löytyy täältä. Se on noteerattu jo esimerkiksi Ylellä ja Hesarissa

Lyhyesti Kemijärvestä

Kemijärven massaliike protestoi sellutehtaan lakkauttamista. Pääministeri Matti Vanhanenkin kävi paikalla nolaamassa itsensä. Mielivaltaiselle liberaalikapitalismille sentään yritetään panna kampoihin.

Asia on tietysti vaikea ja siihen on vaikea ehdottaa yksiselitteisen hyviä ratkaisuja. Eräs hämmästyttävä piirre on, että Stora Enso sulkee tehtaan, mutta kieltäytyy myymästä sitä. On vaikea käsittää, kuinka suljetun tehtaan ylläpitäminen on saatu laskettua kannattavaksi toiminnaksi.

Mikäli tehdas olisi kaupan, eikä olemassa olevista yhtiöistä löytyisi ostajaa, olisi mielenkiintoista visioida sen kollektiivisesta ostamisesta. Suomessa ollaan siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että pääomaeliitin lisäksi myös keskiluokalla on rahaa, jopa rahaa investointeihin.

Jos Kemijärven sellutehdas todella on niin kannattava kuin väitetään ja sen työntekijät nauttivan suomalaisten sympatiasta, voisi kuvitella, että solidaarisuus ja voiton tavoittelu löytäisivät toisensa. Voitaisi perustaa eräänlainen osuuskunta, joka ostaisi suljettavan tehtaan ja jatkaisi sen toimintaa. Pelkän rahallisen avun sijaan auttajat saisivat osakkeita tai osuuksia, jotka voisivat myöhemmin tuottaa voittoa. Mikäli valtio olisi mukana, se voisi osoittaa edes jonkinlaista yhteiskuntavastuuta, vaikuttamatta kuitenkaan liiaksi poikkeavan markkinakapitalismin talutusnuorasta.

Alue- ja elinkeinopolitiikkaa

Suomessa vallitsee suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että hyvästä elintasostamme on pidettävä kiinni. Myös globalisoituvassa taloudessa on pärjättävä ja menestymällä kansainvälisessä kilpailussa on luotava vaurautta meille kaikille. Menestymiseen tarvitaan kilpailukykyisiä yrityksiä, näille hyvät toimintaedellytyksen avaavaa valtiota ja aktiivista kolmatta sektoria.

Yksimielisyys päättyy siihen, kun pitäisi keskustella niistä keinoista, joilla suomalainen taloudellinen menestys turvataan tulevaisuudessa. Itse asiassa keinoja ei tunnu olevan juuri kellään. Valitettavan suuri osa taloudellista tulevaisuutta koskevista puheenvuoroista keskittyy turvaamaan tietyn ammatti- tai intressiryhmän edut hinnalla millä hyvänsä. Ja jos joku erehtyy toivomaan status quon muuttamista, ovat kaikki eturyhmät yhdessä hänen kimpussaan.

Elinkeinoelämän mutkista kertonee jotain äskettäin julkaistu ja jonkin verran julkisuutta saanut Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportti, jossa otettiin kantaa työvoiman alueelliseen kannustavuuteen. Raportin ydin lienee siinä, että Helsingissä olisi paljon työpaikkoja muualla Suomessa paljon työvoimaa, mutta asuminen Helsingissä ja sinne pendelöinti on niin kallista, että palkan täytyy olla todella suuri, jotta työn vastaanottaminen kannattaa.

Yksityinen sektori toimii pääkaupunkiseudulla tehokkaasti ja toimii koko Suomen taloudellisen kasvun moottorina. Tällaisessa tilanteessa suomalaisten luulisi tekevän kaikkensa, jotta tätä menestystä tuettaisi. Työntekijöiden järjestäminen työvoimapulasta kärsiville yrityksille luulisi olevan sekä taloudellisesti että sosiaalisesti niin järkevää, että työn vastaanottamista nimenomaan kannustettaisi. Nythän tehdään juuri päinvastoin: sosiaaliturvan kannustinloukkuja pidetään niin suurina, pääkaupunkiseudun asumiskustannuksia niin kalliina ja julkista liikennettä niin huonona, että työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaaminen olisi mahdollisimman vaikeaa.

Yleisesti ottaen ihmiset keksivät itse, miten järjestää taloudelliset asiansa parhaiten. Valtio palvelee parhaiten yksityistä elinkeinon harjoittamista pysymällä siitä sivussa ja huolehtimalla, etteivät myöskään harvoihin käsiin keskittyneet pääomat hankaloita työn tekemistä ja yrittäjyyttä. Nyt politiikka on epäjohdonmukaista. Yrityksille kyllä avataan uusia markkinoita kansainvälisen integraation kautta, mutta samaan aikaan niiden työvoiman saantia haitataan. Menestyvää yritystoimintaa on syntynyt suurimpiin kaupunkeihin, mutta syrjäseuduilta näihin muuttaminen tehdään vaikeaksi. Samaan aikaan uusien yritysten ja innovaatioiden synty pienemmille paikkakunnille estetään tukemalla yhtä ja ainoaa pyhää elinkeinoa, maataloutta, valtavilla budjettitukiaisilla.

Tätä prosessia, jolla ihmisiä estetään parantamasta työnsä tuottavuutta vaihtamalla työpaikkoja ja jossa yritysten kilpailukykyä heikennetään verottamalla niiden tuottoja ja siirtämällä nämä rahat subventioina maaseudulle, jotta maaseudun asukkaat eivät tulisi helpottamaan näiden yritysten työvoimapulaa, tavataan kutsua aluepolitiikaksi. Aluepolitiikan alkuperäinen tavoite lienee ollut huolehtia, että joka puolella maata on yhtäläiset mahdollisuudet elinkeinon harjoittamiseen ja etteivät elintasoerot maan eri alueilla kasva kohtuuttomiksi, mutta nykyinen aluepolitiikka tavoittelee erinomaisessa orwellilaisessa hengessä juurin päinvastaista.

Aluepolitiikan kiemuroita pohtii myös Osmo Soininvaara blogissaan. Hän esittää, että valtion virastojen siirtäminen Helsingistä pienempiin kaupunkeihin palvelee itse asiassa Helsinkiä. (Myös Petri Mustakallio kommentoi asiaa)Virastolta vapautuvat tilat korvautuvat pian yksityisten yritysten toimitiloilla ja henkilökunta siirtyy kovapalkkaisempiin töihin yksityiselle sektorille. Tekstiin kannattaa tutustua myös sen vuoksi, että siinä on vihreiden sisäistä keskustelua viime aikoina melko piilossa olleiden hyvinvointivihreiden ja nykyisin valtaa pitävien hulabaloo-kapitalismivihreiden välillä.

Yhtä kaikki, suomalainen – ja eurooppalainen- elinkeinopolitiikka ja aluepolitiikka sen osana on ajateltava aivan täysin uusiksi. 1900-luvun alkupuoliskolla toimineet ja sieltä vakiintuneet politiikan käytänteet on alistettava kriittiselle tarkastelulle ja kysyttävä, kuinka hyvin ne enää istuvat nykyisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Vaan mistä saada uudet eväät menestyksekkään yhteiskunnan ylläpitoon tulevaisuudessa?

Korruptio ja yhteiskuntavastuu

Suomalaista yhteiskuntaa tavataan pitää vapaana korruptiosta. Suomi paistattelee kärkipäässä kansainvälisissä vertailuissa, jotka mittaavat eri maiden korruptoituneisuutta ja vuonna 2007 se valittiin maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi yhdessä Tanskan ja Uuden Seelannin kanssa. Tämä on hieno suoritus ja kummunnee suomalaisesta rehellisyydestä, mutta myös protestanttisesta työetiikasta, suhteellisen läpinäkyvästä yhteiskunnasta ja siedettävistä tuloeroista.

Suomi pärjääkin mainiosti, mikäli katsotaan vain sitä, kuinka helppo julkiselta sektorilta on ostaa erityisetuisuuksia rahalla tai muilla materiaalisilla vastineilla. Liiallisen itsetyytyväisyyden sijaan lienee rakentavampaa pyrkiä avaamaan silmiä muunkinlaiselle korruptiolle. Sillä Suomessakin osataan taito laittaa yhteiseen kassaan kuuluvia rahoja omaan tai kaverin taskuun, mikäli valvova silmä välttää.

Monimutkainen suomalainen verotusjärjestelmä tarjoaa tähän liikaakin mahdollisuuksia. Ja omalla logiikallaan se antaa ihmiselle sitä suuremmat mahdollisuudet verotuksen kiertämiseen, mitä suuremmat tulot hänellä on. Esimerkiksi yrityksen omistajan on mahdollista rekisteröidä yrityksensä veroparatiisiin, jollei suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen maistu. Ja jos vaurautta ja häikäilemättömyyttä löytyy riittävästi, ei mikään estä muuttamasta itsekin sellaiseen maahan, joka ei veroja peri.

Pienemmän mittakaavan kansanhuvi suurituloisten keskuudessa tuntuu olevan palkan nostaminen yrityksestä osinkoina tai muina pääomatuloina. Työstä maksettavaa ansiotuloa verotetaan Suomessa progressiivisesti, mutta omistamisesta saatavaa pääomatuloa lineaarisesti. Jos henkilön tulot siis kasvavat tarpeeksi suuriksi, on hänen mahdollista kiertää verojen maksua sopimalla työnantajansa kanssa, että hänelle maksetaan korvausta työstään palkan sijaa pääomatuloina.

Näin kaksi ihmistä voi tehdä samaa työtä ja ansaita saman verran, mutta maksaa aivan eri summan veroja ansioistaan. Lääkärit ovat ansioituneet tässä laillistetussa veronkierrossa toimimalla osakaslääkäreinä. Osakaslääkärille maksetaan osa hänen palkastaan osinkoina, joita verotetaan kevyemmin. Osinkoa maksetaan kullekin osakaslääkärille oman ohjelmansa mukaan sitä enemmän, mitä enemmän työtä hän on tehnyt. Asiasta uutisoi muun muassa Helsingin Sanomat

Yhteiskunnallisia muutoksia tutkinut Anthony Giddens on peräänkuuluttanut velvollisuudentuntoista kansalaisuutta ja yhteiskunnallista vastuunkantoa suurituloisimmilta eräänlaisena vastineena tuloerojen kasvusta. Yhteiskunnan ylläpitämisen kannalta välttämättömien verojen kiertäminen esimerkiksi edellä mainitulla kikkailulla ei anna kovin vastuullista kuvaa ainakaan lääkärien yhteiskuntavastuusta

Kuvassa valtioiden korruptoituneisuutta kuvaava kartta

Vastuullista eurooppalaista politiikkaa

Suomessa tehtävässä Eurooppaa koskevassa päätöksenteossa ei ole käsitetty maamme asemaa Euroopassa ja maailmassa. Euroopan unioni nähdään valitettavan usein areenana, jonne jäsenmaiden poliitikot lähetetään varjonyrkkeilemään keskenään. Kaiken teatterin tarkoituksena on etujen kanavointi omaan maahan, omaan vaalipiiriin ja omille äänestäjille.

Pääministeri Matti Vanhasen toiminta 141-tukia koskevassa kiistelyssä osoittaa kuitenkin poliittista ryhdikkyyttä: Hän ei alentunut koplaamaan ylimääräisiä tukiaisia yhteen EU:n toimintaa määrittävän Lissabonin sopimuksen allekirjoittamisen kanssa. Tästä eurooppalaisen visionäärisyyden pilkahduksesta pääministerin oma puolue Keskusta onkin häntä moittinut.

Mikäli Suomi mielii jatkossakin olla elinvoimainen ja menestyvä valtio, sen on tehtävä perinpohjainen analyysi maailman muuttumisesta ja Suomen kansalaisten tahdosta tulevaisuuden varalle. Poliitikkojen on otettava nämä näkemykset vakavasti ja pelattava globaalin politiikan kentällä avoimesti tämän tahdon toteuttamiseksi.

Suomalaiset ovat ilmaisseet lukuisissa tutkimuksissa tahtovansa elää voimakkaassa hyvinvointivaltiossa, joka tasaa tuloeroja, huolehtii ympäristöstä ja järjestää julkisia palveluita. Tätä järjestelmää ei voi ylläpitää sulkemalla silmät ympäröivältä maailmalta ja puolustautumalla eurooppalaistumista vastaan, vaan etsimällä muista EU-maista samanhenkisiä kansalaisia ja muokkaamalla koko Euroopan hyvinvointimallia toivottuun suuntaan.

Suomalainen Eurooppa-politiikka ei voi olla vain kannattamattomien elinkeinojen suojaamista loputtoman suurilla budjettitukiaisilla, vaan on katsottava eteenpäin. Suomalaisilla on EU:n myötä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa koko ihmiskunnan kehitykseen omien arvojensa pohjalta kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 5.1.2008 yhdessä Mikko Laakkosen kanssa

Omistaminen ja oleminen

Erich Fromm pohtii teoksessaan Omistamisesta olemiseen kiinnostavasti ihmisen ongelmallista suhdetta omaisuuteen. Keskeinen osa hänen ajatteluaan on omistamisen jaottelu funktionaaliseen ja ei-funktionaaliseen omistamiseen. Funktionaalisella omistamisella Fromm tarkoittaa ihmisen omistussuhdetta sellaisiin esineisiin, joita hän käyttää jokapäiväisessä elämässään. Fromm mainitsee vaatteet, työkalut ja aseet esihistoriallisina esimerkkeinä funktionaalisesta omistamisesta, mutta nykyaikaisempina esimerkkeinä voitaneen lisätä myös matkapuhelin, kuivauskaappi tai sylissäni oleva tietokone.

Jos siis funktionaalinen omistaminen on ikään kuin ihmisen luonnollista hallintaa käyttämiinsä esineisiin, ei-funktionaalisessa omistamisessa puolestaan on kyse vieraantuneemmasta omistamisesta, jossa ihmisellä ei ole luonnollista kontaktia omaisuuteen, joka on formaalisti hänen. Luonnollisen yhteyden omaisuuteen puuttuessa joudutaan ei-funktionaalista omaisuutta konkretisoimaan asiakirjoilla ja sopimuksilla.

Funktionaalista omaisuutta ei ihmisellä voi olla kovin suurta määrää, joten työn tuottavuuden kasvaessa yhä suurempi osa ihmiskunnan varallisuudesta on ei-funktionaalista. Tietääkö tavallinen suomalainen rahastosäästäjä, mistä yrityksistä hän omistaa osuuksia ja missä? Kun asioiden nimellinen arvo irrotetaan niiden käyttöarvosta, voi hypoteettinen arvo nousta loppumattoman suureksi. Tämä mahdollistaa sen, että ihminen kokee huolta ja tyytymättömyyttä sellaisessa tilanteessa, jossa hänen materiaaliset tarpeensa ovat tyydytetyt ja perusturvallisuuden edellyttämä materiaalinen elintaso saavutettu.

Sillä omistamalla vain funktionaalista omaisuutta ihmisen ei tarvitsisi kantaa siitä murhetta. Kaikki hänen omaisuutensa on koko ajan ihmisen ja hänen perheensä käsillä. Kellään ei ole intressiä viedä sitä, sillä jokaisella on itsensä tarvitsema funktionaalinen omaisuus. Funktionaalinen omaisuus kuluu normaalisti, mutta se voidaan tuottaa uudestaan kohtuullisin ponnistuksin. Ei-funktionaalisen omaisuuden arvon seuraaminen sen sijaan jättää ihmisen aina epävarmuuden valtaan, eikä hän voi maate käydessään tietää, onko hänen omaisuutensa yhtä arvokasta vielä hänen herätessään.

Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta jäytää varallisuuserojen kasvu. Yksillä on käsittämättömiä määriä omaisuutta; toisilla ei riittävästi edes tullakseen toimeen. Tähän ongelmaan hyvinvointipolitiikan traditio on tavannut vastata kahdella tavalla: Maltillisemmat kannat ovat keskittäneet huomionsa siihen, kuinka yhteiskunnan vähäosaisimpia voidaan auttaa vallitsevan tulonjakologiikan puitteissa. Radikaalimpi reformismi on kiinnostunut myös tulonjaon yläpäästä.

Frommin käsittelemien ei-funktionaalisen omaisuuden ongelmien pohjalta maltillisempi hyvinvointipolitiikka vaikuttaa laimealta. Varallisuuseroja tasaava, muttei niiden poistamiseen pyrkivä politiikka auttaa kyllä köyhiä, mutta jättää rikkaat oman onnensa nojaan. Ihmiskunnan emansipaation kannalta on käsitettävä, että sortojärjestelmän purkaminen on myös sortajan etu. Myös kapitalisti on vapautettava kapitalismin sorrosta.

Tämä herättää kysymyksiä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tulevaisuudesta. Niin toimiva järjestelmä kuin se onkin, ei tähän sosialidemokraattiseen utopiaan saa tulla liian tyytyväiseksi. Hyvinvointivaltio ei ole mikään historian lopullinen huipentuma, vaan yksi askel ihmiskunnan loputtoman pitkällä matkalla. Seuraavan askeleen ottaminen vaatii aloitteellisuutta ja tarjoaa poliittiselle vasemmistolle erinomaisen mahdollisuuden temmata poliittinen aloite takaisin oikeistolta.


Olen aiemmin käsitellyt myös Erich Frommin kirjaa Rakkauden vaikea taito

Paljaalla pinnalla markkinointi

Julkisuudessa on jälleen nostettu esiin ne ongelmat, joita liittyy vähäpukeisuuden käyttämiseen markinoinnissa. Keskustelu ei ole ollut erityisen rakentavaa ja tuskin kukaan on tämänvuotista keskustelua seuraamalla kokeneut mitään suurta valaistumista. Moralistiset äänenpainot paheksuvat ylipäätään mainosten seksikkyyttä. Sitten vapaamielisinä itseään pitävät moittivat esitettyä kritiikkiä tiukkapipoiseksi. Myöhemmin keskusteluun tuodaan nuorten naisten huono itsetunto, yhteiskunnan pornoistuminen ja "miltä itsestäsi tuntuisi, jos kaikki mainospaikat olisivat pullollaan alastomien miesten kuvia?"

Vaikken välttämättä saa näkemykselleni juuri kannatusta -kenties pikemmin kyllästyneitä huokauksia- väittäisin silti, että tällainen keskustelu on tärkeää. Sillä jos paljaalla pinnalla markkinoinnin ongelmallisuuden sinänsä kysymys hetkellisesti ohitetaan, lienee kuitenkin ilmeistä, että seksikkäiden mainosten aiheuttamat reaktiot kertovat siitä, että asiaan liittyy ongelmia. Kenties rakentavaa olisikin lähteä kysymään, mitä todella kritisoidaan, kun keskustellaan H&M:n mainoksista*.

Liittyykö alusasumainonta esimerkiksi pornoistumiseen? Ehkä termi yhteiskunnan yli-seksualisoiminen olisi kuvaavampi. Joskin jos huomio kiinnitetään muuhunkin kuin peitetyn pinnan määrän mittaamiseen, lienee syytä panna merkille, että usein kiltehköissäkin alusasuvaatemainoksissa esiintyvät naiset ilmentävät asennoillaan ja ilmeillään himokkuutta ja alistuvuutta, siis esittävät juuri sellaista naiskuvaa, jonka edistämisestä pornoteollisuutta on kritisoitu.

Vaikka nuorten naisten itsetunnosta puhumisesta on tullut klisee, ei ongelma ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Ylimääräiset paineet eivät tee hyvää kellekään, eikä tiettyä kauneusihannetta edustavien naisten kuvien ylikorostaminen mainosmediassa ainakaan vähennä näitä paineita. Melko naiivia olisi myös väittää, ettei tämän kauneusihanteen mediatykitys vaikuttaisi miesten käsityksiin vastakkaisesta sukupuolesta ja monimutkaistaisi omalta osaltaan normaalia parinmuodostusta.

Kummastelemaan herättelee myös ne seksuaalimoraaliset tai -moralistiset prinsiipit, jotka implisiittisesti paistavat paljaan pinnan mainosten takaa. Länsimaissa tavataan viisastella, etteivät sellaiset kulttuurit, jotka siveellisyyden nimissä suhtautuvat hyvin ankarasti seksuaalisuuteen ja vähäpukeisuuteen ole varsinaisia tasa-arvon pioneereja. Mutta takaako toinen äärimmäisyys sukupuolten välisen tai minkään muunkaan tasa-arvon? Jos alastomuuden kieltäminen ja tiukka nunnamoraali johtaa seksuaaliseen repressioon ja epäterveesen yhteiskuntaan, onko kansalaisten pakottaminen katselemaan seksuaalisia mainoksia päivittäin ja yksilönvapauksien taakse kätkeytyvä huoramoraali sen terveempi vaihtoehto?

*Kirjoittaja on tietoinen H&M:n markkinointitekniikasta, joka provosoi ja joka hyötyy kun sen mainoksista keskustellaan.

Myös Esa Suominen käsittelee aihetta blogissaan

Suomi 90 vuotta

Itsenäisyyspäivänä on hyvä uhrata muutama ajatus itsenäisyyden ja isänmaan merkitykselle. Joskus kuulee esitettävän näkemyksiä, että esimerkiksi osallistuminen eurooppalaiseen integraatioon olisi haitannut Suomen itsenäisyyttä. Tällaisissa puheissa päätösvallan siirtäminen Helsingissä istuvilta Brysselissä istuville päättäjille on jopa lopettanut suomalaisen itsenäisyyden ajan. Väite on tietysti kestämätön. Nykyaikainen valtio ei menetä suvereniteettiaan osallistumalla kansainväliseen integraatioon, vaan tällainen toiminta on nimenomaan suvereniteetin käyttöä ja ilmentämistä.

Itsenäisyys ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys. Nykyään suomalaista itsenäisyyttä ei niinkään uhkaa rajan takana vaanivat neuvostopanssarikolonnat tai kommunistisen vallankumouksen uhka. Monet suomalaiset kokevat kuitenkin, että heidän mahdollisuutensa päättää omista asioista itse kansallisella tasolla ovat kaventuneet. Tämä johtuu kahdesta prosessista. Yhtäältä päätösvaltaa on siirretty viime vuosikymmeninä paljon kansallisilta parlamenteilta yksityisille yrityksille. Niiden tekemät päätökset eivät suinkaan aina ole sellaisia, kuin ihmisten enemmistö toivoisi.

Toisaalta nykyinen kansainvälinen integraatio ja yhteistyö antaa mahdollisuuksia faktiselle ekstraterritoriaaliselle lainsäädännölle. Suuri ja mahtava valtio pystyy säätämään lakeja tahtoessaan muillekin valtioille, kuin itselleen. Esimerkiksi Suomen on otettava Yhdysvaltain lainsäädäntö huomioon omia lakejaan säätäessään. Ja juuri pystyäkseen vastustamaan tällaista imperialismia tarvitsee pieni maa rinnalleen liittolaisia ja siksi eurooppalainen integraatio tukee suomalaista itsenäisyyttä, eikä vähennä sitä.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille

Kirjoitin itsenäisyyspäivästä myös viime vuonna