Mitä Jyväskylän joukkoliikenteelle pitäisi tehdä?

Joukkoliikenne Jyväskylässä, kuten suomalaisissa kaupungeissa yleensäkin, on surkeassa jamassa. Jyväskylässä joukkoliikenne on vain linja-autojen varassa. Linjoja on liian vähän, autot kulkevat liian harvoin ja liput ovat aivan liian kalliit. Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, Jyväskylässä ei ole minkäänlaista alennusta lastenvaunujen kanssa matkustaville.

Yöaikaan linja-autoja kulkee aivan muutama ja nekin eri aikaan, kuin olisi ihmisten matkustustarve. Lisäksi veloitettava hinta on kello 23 jälkeen kaksinkertainen, joten jo kahden matkustajan on halvempaa mennä taksilla. Taksijonot ovat pitkät jokaisena viikonloppuyönä baarien sulkeutumisajan jälkeen. Tämä on myös turvallisuuskysymys, sillä pahimmillaan tuntien jonottelun aikana tunteet helposti kuumenevat. Lisäksi tietyt riskit odottavat jalan kotia kohti lähteviä, erityisesti nuoria naisia.

Yöllistä joukkoliikennettä onkin kehitettävä ja sen moralistinen kaksinkertainen maksu poistettava. Näiden akuuttien asioiden lisäksi on joukkoliikennettä myös tehtävä edullisemmaksi kautta linjan. Täysin maksuton joukkoliikenne on yksi vaihtoehto, jota on syytä harkita. Tähän tavoitteeseen pyrittäessä realismia voisi olla lipun hinnan saaminen euroon tai 50 senttiin ja tiettyjen käyttäjäryhmien, kuten esimerkiksi lastenvaunujen kanssa matkustavien ja opiskelijoiden vapauttaminen liikennemaksuista täysin.

Yliopiston ylioppilaskunnalla voi olla suuri merkitys näiden tavoitteiden edistämisessä, mikäli se toimii aktiivisesti kaupungin päättäjien suuntaan. Tulevissa edustajistovaaleissa näyttäisikin olevan syntymässä suuri konsensus joukkoliikennettä koskien, sillä myös monet poliittisen oikeiston ehdokkaat näyttäisivät kannattavan joukkoliikenteen kehittämistä. Tämä on erittäin hienoa! Silti joudun hieman varovaisesti suhtautumaan tähän oikeiston joukkoliikenneinnostukseen. Poliittista oikeistoa nimittäin kannattavat juuri ne ryhmät, jotka ajavat omilla autoillaan ja jotka joutuisivat maksamaan veroina suurimman osan niistä subventioista, joita joukkoliikenteelle myönnettäisi.

Onko JYYn edustajiston poliittisella oikeistolla rohkeutta sanoa näille varakkaille kannattajilleen, että nyt heidän tulojaan tasataan joukkoliikenteen subventioiden kautta myös vähemmän varakkaille?

Sitoutumattomuus ja poliittinen kuluttajansuoja

Usein poliittiseen sitoutumattomuuteen liitetään myönteisiä mielikuvia. Sitoutumattoman poliitikon koetaan ajattelevan vain omilla aivoillaan ja olevan puoluepolitiikkaan kuuluvan epämääräisen kähminnän ulottumattomissa. Ihannekuva sitoutumattomasta päätöksentekijästä on älykäs asiantuntija, joka osaa suuren tietomääränsä ja viisautensa avulla päättää asiat intohimottomasti, järkevästi ja oikein, ottamatta eri ihmisten erilaisia subjektiivisia kantoja huomioon.

Niin hienolta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin, on se demokratian idean kannalta melko vieras. Jos asiat pystyttäisiin päättämään järkevästi ilman poliittisia vastakkainasetteluja, kaikki vaalit olisivat tarpeettomia ja ihmiset voisivat alistua filosofikuninkaansa lempeän yksinvaltiuden alle. Todellisuudessa vaaleja ja demokratiaa tarvitaan sulauttamaan ihmisten erilaisia arvoja ja näkemyksiä yhteen, sillä yhteisesti päätettävät asiat ovat harvoin yksiselitteisiä ja vaativat tuekseen ideologioita.

Esimerkiksi ylioppilaskunnan edustajisto joutuu ottamaan kantaa asioihin, joihin voi olla monta erilaista, perusteltua kantaa. Tulisiko yliopistoa ohjata suuremman taloudellisen tuottavuuden vai kattavamman sivistyksen suuntaan? Onko kampukselle järjestettävä muutakin toimintaa kuin opetusta? Onko ylioppilaiden rooli yhteiskunnassa suoraviivainen oman edun valvonta, vai laajempi osallistuminen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta?

Suomessa käytössä olevan suhteellisen vaalitavan vuoksi sitoutumattomien ryhmien äänestäminen on ongelmallista niin sanoakseni poliittisen kuluttajansuojan vuoksi. Mikäli oma ehdokas ei tule valituksi, annettu ääni voi auttaa samalta listalta toisen ihmisen edustajistoon – ja tämä ehdokas ei välttämättä ole lainkaan samanlainen kuin äänestetty ehdokas! Itse asiassa hän saattaa tehdä juuri päinvastaista politiikkaa, kuin mitä äänestäjä olisi toivonut.

Kirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen-lehdessä 23.10. 2007

Vastaukseni SYL:n vaalikoneeseen

Parinmuodostuksen kastijärjestelmä

Tärkeä periaate ihmiskunnan kehityksessä on ollut kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus. Kun on edetty kohti emansipaatiota on täytynyt tunnustaa, että toiset ihmiset ovat aivan yhtä hyviä ja arvokkaita kuin minä itse, eikä heidän epätasa-arvoiseen kohteluunsa ole mitään oikeutusta. Hierarkioita on pyritty purkamaan: perinnöllisistä monarkioista on siirrytty yhtäläisen äänioikeuden periaatteeseen.

Vanhat ajattelutavat katoavat kuitenkin hitaasti. Mielenkiintoisesti hierarkisuus tulee esille kun ihmiset puhuvat parinvalinnasta. Jopa kaikkein innokkaimmin tasa-arvoa kannattavat ihmiset ovat valmiit myöntämään ihmisten hierarkian, jos kyse on pariutumisesta. Ilmeisesti ihmiset jaottelevat toisiaan jonkinlaisille tasoille tässä suhteessa. Tämä jaottelu ilmenee sellaisissa kommenteissa, kuin ”ei tuo mies ollut yhtään tuon naisen tasoa”.

Tämä hierarkisuuden päähänpinttymä lienee melko syvällä ihmisen mielessä, sillä harva kenties tulee ajatelleeksi kuinka epätasa-arvoinen tuollainen faktinen kastijako on, vaikka muutoin kannattaa tasa-arvoa. Ilmeisesti tämän parinvalinnan kastijärjestelmän merkkejä, mitä ne sitten ovatkaan, luetaan hyvin tarkasti, vaikka niitä ei värikkäällä läiskällä otsaan merkitäkään.

Näkyvät kahleet on helpompi katkoa, kuin näkymättömät. Kastijärjestelmän epätasa-arvoisuus on helppo havaita ja sitä kritisoida. Tavoitellessaan emansipaatiota ja sitä kautta valtaa päättää omasta kohtalostaan ihmiskunnan on kuitenkin opittava näkemään myös kätketyt epätasa-arvoistavat instituutiot, kuten tässä käsitelty parinmuodostuksen kastijärjestelmä.

Päästämällä kastijärjestelmän päänsä sisään ihmisyksilö sulkee itsensä ulottumattomiin joitain vaihtoehtoja. Tämä rajoittaa hänen päätösvaltaansa sellaisissa asioissa kuin kenen kanssa seurustella, mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Inhimillisen onnellisuuden kannalta näillä asioilla on niin suuri merkitys, että ihmisen on voitava itse niistä päättää. Muuten päätökset näistä elämän tärkeimmistä asioista tekee hänen puolestaan anonyymi auktoriteetti.

JYYn edustajistovaalit

Maanantaina menivät listat kiinni tämän syksyn edustajistovaaleja varten. Demariopiskelijoiden listalla on 41 ehdokasta, siis viisi enemmän kuin viime kerralla. Ehdokkaiden hankinnassa demarius on melko hyvä markkinatavara: monet sympatiseeraavat niitä arvoja, joille sosialidemokratia perustuu. Samoin kyllästyminen ylenpalttiseen uusliberalistiseen hulabalooseen ja oikeiston torvien töräyttelyyn vailla asiaa on saanut monet etsimään vaihtoehtoisia politiikan tekemisen lähteitä.

Sillä politiikastahan edustajiston toiminnassa nimenomaan on kyse. Asiat voidaan tehdä monella tavalla ja edustajiston tehtävä on muotoilla ylioppilaskunnan jäsenten tahto poliittiseksi linjaksi. Mielenkiintoista onkin ideologisen janan oikeassa päässä olevien ryhmien kameleonttimainen muuttuminen taas maltillisiksi yleispuolueiksi, jotka keskittyvät ”perusedunvalvontaan” tai muuhun ympäripyöreään. Tämä on sikäli ongelmallista äänestäjän poliittisen kuluttajansuojan kannalta, että vaalien jälkeen linja on taas niin laitaoikeistolaista, että vahvempaakin hirvittää.

Oman ideologisen linjan kätkeminen ja naamioituminen samanlaiseksi kuin kaikki muutkin jättää myös äänestäjän vaikeaan paikkaan. Miksi äänestää sellaisen ryhmän edustajaa, joka sanoo olevansa kuten muutkin? Tähän liittyy ajatus, että tietyn ryhmän ehdokkaat olisivat jotenkin rehdimpiä, aktiivisempia tai muuten vaan parempia, koska ovat sattuneet allekirjoittamaan juuri tuon kyseisen ryhmän paperit.

Siksikin olen ylpeä ollessani ehdolla edustajistovaaleissa demariopiskelijoiden listalla. Meillä on vahva ja selkeä visio siitä, kuinka ylioppilaskunnan on valvottava kaikkien opiskelijoidensa etua tasapuolisesti. Osana tätä edunvalvontaa on vaikuttaminen kaupunkiin, valtakunnan politiikkaan tai tarvittaessa koko maailmaan. Äänestäessään demariopiskelijaa, äänestäjä tietää mitä saa: Vapautta, tasa-arvoa ja solidaarisuutta

Lisää oleellista tietoa edustajistovaaleista
Sonkin vaalisivu
JYYn uutinen vaaleihin liittyen
JSDN
Luettelo kaikista ehdokkaista
SYLn vaalikone (auennee maanantaina)


Ehdokkaitamme:
Olli-Pekka Koljonen
Pekka Komu
Satu Konttinen
Mikko Laakkonen
Antero Lehmuskenttä
Jenny Lindborg
Hanna Plattonen
Hermanni Riikonen
Joonatan Virtanen

Uusliberalismi ja demokratia

Demokratiasta on olemassa lukuisia erilaisia käsityksiä. Minun nähdäkseni demokratian ydin on siinä, että yhteisesti toteutettava politiikka on sellaista, kuin yhteisön jäsenet tahtovat sen olevan. Kaikki muu demokratiaan liittyvä, kuten vallan jakaminen, vaalit, parlamentarismi, päätöksentekomenettelyt sun muut ovat vain mekanismeja, joilla tätä periaatetta pyritään toteuttamaan. Päätöksen väittäminen demokraattiseksi silloin kun ihmisten enemmistö ei sitä hyväksy on harhaanjohtamista.

Totaaliset ajattelutavat ja ideologiat ovat vieraita demokratialle, joka pyrkii olemaan suvaitseva ja jopa kannustava erilaisia uusia ajattelutapoja kohtaan. Totaaliset ideologiat taas kiistävät kaikkien muiden maailman hahmottamisen tapojen mielekkyyden ja vaativat kaikkia hyväksymään omat premissinsä. Tällä hetkellä vahvin maailmalla myllävä totaalinen ideologia on uusliberalismi, joka pyrkii yksinkertaistetuilla ja vulgaareilla yksilönvapauden tulkinnoillaan markkinaistamaan kaikki inhimillisen olemassaolon sfäärit.

Suurin osa ihmisistä osaa ikäänkuin refleksinomaisesti vierastaa tällaista. Erityisen selkeästi uusliberalistisen paradigman mielettömyys tulee ilmi, jos ihmisellä on hetki aikaa pysähtyä pohtimaan sen vaikutuksia. Kela teki vasta suuren kyselyn, jolla se selvitti suomalaisten asennoitumista verojen ja sosiaalietuuksien suhteeseen, sekä tuloeroihin. Kyselystä käy hyvin yksiselitteisesti ilmi, että suomalaiset olisivat valmiit veronkorotuksiin, mikäli tietäisivät ne käytettävän terveydenhoitoon. Samoin verotuksen progressiota oltiin valmiit korottamaan, mikäli sillä voitaisi nostaa alimpia palkkoja ja näin kaventaa tuloeroja. (Ylen uutinen aiheesta)

Suomalaisten asenteet kuulostavat tervehenkisiltä: Pienemmän puolta pidetään ja ollaan halukkaita pitämään kaikki samassa veneessä. Demokratian kannalta ongelmallista on, että nykyinen poliittinen linja Suomessa on juuri päinvastainen. Tuloerot eivät vain kasva, niitä kasvatetaan ja samaan aikaan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden alasajo on hyvässä vauhdissa. Kansalaiset vastustavat hyvin yksimielisesti poliittisen oikeiston vaalimaa uusliberalistista talous- ja sosiaalipolitiikkaa, mutta ovat valmiit äänestämään valtaan sitä edistäviä puolueita ja henkilöitä.

Missä on syy tähän? Mitä voitaisi tehdä? Miten suomalaista poliittista järjestelmää olisi mahdollista kehittää sellaiseen suuntaan, että päätöksenteko todella noudattaisi kansalaisten poliittista tahtoa? Osasyynsä on varmastikin heikolla poliittisella lukutaidolla. Demokratia nojaa kriittisesti ajatteleviin ja sivistyneisiin kansalaisiin, jotka osaavat nähdä vallanpitäjien temppujen läpi. Siksi ei olekaan yllättävää, että kriittisen ajattelun kehtona toimivia yliopistoja ollaan oikeistohallituksen toimesta ajamasta sivistyksellisestä tuotannolliseen suuntaan...

Huoraamaan vai kerjäämään?

Keskustelu opiskelijoiden sosiaalisesta hyvinvoinnista ja asemasta yhteiskunnassa jää usein valitettavan ohueksi. Opiskelijaliikkeen sisällä käytävässä debatissa kaikki opiskelijan asemaa koskevat kysymykset saadaan redusoitua kysymykseen siitä, onko tärkeämpää korottaa opintorahaa vai kasvattaa tulorajoja. Yhteiskunnassa laajemmin taas opiskelijaliike näyttäytyy etujärjestönä muiden joukossa. Järjestö pyrkii hankkimaan jäsenistölleen etuja ja sen ulkopuoliset tahot puolestaan leimaavat opiskelijoiden vaatimukset ahneudeksi, eikä niitä yleisesti nähdä sen legitiimimpinä, kuin muidenkaan järjestöjen vaatimuksia.

Kenties osittain heikkotasoista keskustelua opiskelijoiden asemasta selittää se, ettei opiskelijoiden asemaa oikein ymmärretä. Suomessa on turvattu tietty minimitoimeentulon taso, joka taataan kaikille kansalaisille. Kaikille kansalaisille. Paitsi opiskelijoille. Jos ihminen siis erehtyy opiskelemaan, mikä on oikeastaan Suomen ainoa mahdollisuus pärjätä globaaleilla markkinoilla, hänet sysätään käytännössä asemaan, johon Suomessa ei ole edes mahdollista joutua: Häneltä evätään yksiselitteinen oikeus minimitoimeentuloon, sillä opintotuki on tuota rahasummaa tuntuvasti pienempi.

Pois maailman parantaminen ja halpatyövoimaa yrityksille

Vallanpitäjille opiskelijat ovat vaarallisia. Vallanpitäjille olisi helpompaa, jos kaikki ihmiset tekisivät pakkotahtisesti kellokortilla mitattavaa työtä ja käyttäisivät vapaa-aikansa vallanpitäjien hyviksi toteamien viihdykkeiden kuluttamiseen. Opiskelijat eivät ole sidottuja säännöllisen työn aikatauluihin ja heillä on aikaa havainnoida maailmaa ja ajatella. Moni epäkohta huomataan ja keksitään parannusehdotuksia. Usein autoritaarisesti hallittujen maiden protestit ovat juuri opiskelijoiden mielenosoituksia.

Niinpä valtaeliitille on edullista estää opiskelijoiden liiallinen mietiskeleminen kurjistamalla heidän toimeentuloaan riittävästi, jotta he ovat pakotettuja opiskelujensa ohella tekemään työtä. Siinä unohtuu eliitin etuoikeuksien kritisointi, kun kansalainen pannaan juoksemaan yliopiston ja työpaikan väliä! Tällä tavalla porvarillinen eliitti lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kriittisen ajattelun tukahduttamisen lisäksi se tarjoaa yrityksille korkeakoulutettua, mutta nöyrää ja halpaa työvoimaa.

Epäilemättä joillain opiskelijoilla on mukavasti rahaa käytettävissään. Joillekin iskä pystyy ostamaan kaksion opiskelupaikkakunnalta ongelmitta. Varmasti pystytään tilastollisesti osoittamaan, että taloudellisen nousukauden seurauksena myös joillekin opiskelijoille on valunut rahaa epäsuorasti ja että keskimäärin opiskelijoilla on enemmän rahaa käytettävissään, kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta tällaisessa tarkastelussa unohtuu yksilö. Opiskelijat eivät ole käyriä viraston seinällä, vaan ihmisiä.

Opiskelijakin on ihminen

Opintotuen summan pysyessä vakiona inflaatio tietysti vähentää sen reaaliarvoa jatkuvasti. Toisaalta kasvava elintaso tekee koko ajan opiskelijoista köyhempiä suhteessa muuhun yhteiskunnan. Kolmas tekijä, joka vaanii opiskelijan lompakkoa, on ideologinen konsumerismi. Se määrä kulutusta, jota pidetään sosiaalisena normina, kasvaa alituiseen. Opiskelijatkin elävät yhteiskunnassa, jossa vaatteet, puhelimet ja seurustelukumppanit on jatkuvasti lyhenevässä ajassa vaihdettava muodikkaampiin.

Opiskelijoiden toisen luokan kansalaisten asema ei olekaan mikään vähäpätöinen asia, joka olisi ihan kiva korjata. Jos vain suhdanteet suovat, markkinat sallivat, eikä rahoille keksitä parempaa käyttöä. Esimerkiksi Anna Kontulan tunnettu tutkimus osoittaa, että idästä tuleva prostituutio on Suomessa vähenemässä, mutta vastaavasti opiskelijaprostituutio kasvussa. Toiset maat lisäävät elintasoaan niin, etteivät heidän kansalaisensa joudu enää myymään itseään. Samaan aikaan Suomi ajaa omat opiskelijansa sellaiseen köyhyyteen, ettei heillä ole muita vaihtoehtoja, kuin itsensä myyminen. Mitä seuraavaksi? Oletetaanko opiskelijoiden alkavan myydä elimiään?

Vaihtoehto on olemassa

Asioiden ei tarvitsisi mennä niin huonoon suuntaan, kuin niitä nyt ajetaan. Opintotuki, kuten muutkin sosiaaliset tulonsiirrot voitaisi sitoa indekseihin. Kun tuet kiinnitettäisi osittain kuluttajahintaindeksiin, se tarkoittaisi, että tuen reaaliarvo säilyy. Toinen osa voitaisi sitoa yleistä ansion kehitystä kuvaavaan indeksiin, jolloin opiskelijoiden köyhtyminen suhteessa muuhun yhteiskuntaan ainakin hidastuisi.

Asiat voitaisi tehdä toisin. Asiat voitaisi tehdä niin, ettei kukaan joutuisi elättämään itseään myymällä ruumistaan tai kerjäämällä. Kyse on vain siitä, tahdommeko.

Kirjoitus on julkaistu Visio-lehdessä 26.9. 2007

Puoluepolitiikka Ukrainassa

Useamman vuoden jatkuneen poliittisen sekamelskan jälkeen Ukraina valmistautuu parlamenttivaaleihin, jotka pidetään 30.9. 2007, siis tulevana sunnuntaina. Vaaleista toivotaan sekä Ukrainassa että ulkomailla eräänlaista virstanpylvästä, joka antaisi lopullisen vastauksen maassa vallitseviin poliittisiin erimielisyyksiin ja niiden muassaan tuomiin likaisen pelin keinoihin ja suoranaisiin laittomuuksiin. Kriisille toivotaan loppua ja paluuta normaaliin poliittiseen päiväjärjestykseen.

Ukraina on myös historiallisessa tienhaarassa ja tulevien vaalien toivotaan ratkaisevan tämän tien rauhanomaisesti ja demokraattisesti. Ukraina hakee paikkaansa suurena eurooppalaisena valtiona idän ja lännen välissä, sekä poliittisesti, että taloudellisesti. Tulisiko taloutta kehittää liberalistisen vulgaarikapitalismin, eurooppalaisen sosiaalisen markkinatalouden vai venäläisen oligarkkitalouden suuntaan? Entä hakeako ystävät Atlantin takaa, muusta Euroopasta, idästä vai tavoitellako onnea yksin?

Eurooppalaisesta näkökulmasta Ukrainan puolueiden eroja voi olla vaikea hahmottaa. Tämä johtunee pitkälti siitä, että ukrainalaiset puolueet eivät ole suunnilleen samanmielisten ihmisten ideologisia yhteenliittymiä, vaan yksittäisten henkilöiden kannatuksen pohjalle syntyneitä, heidän valtapyrkimyksiään tukevia blokkeja. Suuremmista puolueista vain sosialistit ja kommunistit ovat poikkeus tästä. Muiden blokkien poliittisista ideologioista voi yrittää tehdä päätelmiä heidän yhteistyökoalitioidensa ja poliittisen retoriikkansa perusteella.

Ukrainan istuvan presidentin Viktor Jushtshenkon puolue Meidän Ukrainamme, joka on vuoden 2007 parlamenttivaaleja varten muodostanut Meidän Ukrainamme – Kansan itsepuolustus- liiton, käyttää kampanjoinnissaan oranssia väriä, hakien myönteisiä konnotaatioita vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta. Meidän Ukrainamme linja on selkeän länsimyönteinen ja Jushtshenko puhuu Euroopan unionin jäsenyydestä positiivisesti katsoo sen jäsenmaiden jakamien eurooppalaisten arvojen olevan osittain myös Ukrainan muovaamia.

Toinen oranssin vallankumouksen perillinen, Julia Timoshenko vetää omaa blokkiaan, jonka visuaalinen ilme pohjautuu valkoisella pohjalla olevaan punaiseen sydämeen. Tämä ryhmä toimii kenties eniten ad hoc- pohjalta ja sen kannatus perustuu pitkälti Timoshenkon laajaan henkilökohtaiseen kannatukseen. Puolue vaatii nopeita ja kattavia sosiaalisia ja taloudellisia reformeja, mutta niiden sisältö jää hyvin epämääräiseksi. Siksi retoriikka onkin melko ympäripyöreää: ”On investoitava ihmisiin. Budjettivaroja ei tule tuhlata”. Timoshenkon blokki on kuitenkin selkeän länsimielinen ja kannattaa esimerkiksi ammattiarmeijaan siirtymistä jo vuonna 2008.

Suurista puolueista kenties vanhakantaisinta linjaa ajaa Alueiden puolue, joka tukee istuvaa pääministeriä, Viktor Janukovitshia. Tunnuksessaan sillä on Ukrainan kartta, joka on värjätty Ukrainan lipun väreillä, sinisellä ja keltaisella. Alueiden puolue on Ukrainan venäjänkielisen väestön suosiossa ja on vaatinut venäjästä Ukrainan toista virallista kieltä. Ilman varsinaista ideologiaa se kertoo kuinka hallitus on vakauttanut talouden kriisin jälkeen, mutta panostanut myös sosiaaliseen sektoriin, myöntämällä esimerkiksi avustuksen kuhunkin perheeseen syntyvästä ensimmäisestä lapsesta.Alueiden puolue haluaa nimensä mukaisesti siirtää valtaa keskushallinnolta alueille ja pitää Ukrainan sotilaallisten liittoutumien ulkopuolella. He kampanjoivat myös yksinkertaisilla ja selkeillä yksittäisteemoilla. Alueiden puolue esimerkiksi vastustaa koulujen ja sairaaloiden lähellä olevia pelikoneita ja he estivätkin 16.9. mielenosoituksellisesti pääsyn pelihalleihin.

Sosialistit ovat eurooppalaisesta perspektiivistä kenties tavanomaisin poliittinen puolue, sillä he edustavat eurooppalaisen demokraattisen sosialismin traditiota. He puhuvat talouskasvun ohella sentään jotain sen sosiaalisesti oikeudenmukaisesta jakamisesta. Sosialistit ovat kenties parhaiten valmistautuneet kansainväliseen integraatioon, sillä he puhuvat WTO:n jäsenyyden talouskasvulle tuomista hyödyistä, globalisaation hallinnasta ja ukrainalaisen tuotannon kehittämisestä niin, että sen tuotteen pärjäisivät maailman markkinoilla.

Ukrainassa vallitseva vahva arvokonservatismi näkyy hyvin selkeästi, kun katsotaan edellä mainittujen neljän puolueen nuorisojärjestöjen edustajien vastauksia 15.9. pidetyssä vaalipaneelissa sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koskevaan kysymykseen. Julia Timoshenkon blokin, joka näyttää tavoittelevan erityisesti naisäänestäjien ääniä, edustaja kritisoi erityisiä poliittisia toimenpiteitä naisten aseman vahvistamiseksi, vaan katsoi, että naisten on itse otettava vahvempi asema. Samoin Alueiden puolueen edustaja sanoi epätasa-arvon olevan naisten omaa syytä, sillä he saisivat kyllä vallan, jos ottaisivat. Sama edustaja kieltäytyi ottamasta kantaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, koska on ortodoksikristitty ja se olisi moraalitonta! Myös Meidän Ukrainamme- puolueen edustaja kieltäytyi vastaamasta vedoten olevansa kristitty. Sosialistien edustajan vastaus oli kenties edistyksellisin, mutta hänkin puhui vain suvaitsevaisuuden kaikkia vähemmistöjä kohtaan kuuluvan sosialismiin, eikä pystynyt sanomaan sanaa seksuaalivähemmistö ääneen.

Terveisiä Ukrainasta

Osallistuin konferenssiin Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa 13.-17. kuluvaa kuuta. Konferenssin tarkoitus oli perehtyä Ukrainan tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen ja pohtia Ukrainan mahdollisuuksia Euroopan unionin jäsenyyteen. Ainakin Kiova vaikutti hyvin eurooppalaiselta ja nykyaikaiselta kaupungilta, joskin siellä näkyi myös vanha ja omaperäinen ukrainalainen kulttuuri, josta ukrainalaiset eivät ole kiperienkään historiallisten vaiheiden aikana luopuneet.

Yleiskuva kaupungista on hyvin siisti ja länsimainen. Talouskasvu Ukrainassa on ollut huikeaa ja Kiovan keskustassa oli lukuisia monikymmenkerroksisia toimistotorneja, toinen mokoma rakenteilla. Liikennettä oli paljon ja autokanta uudehkoa, joskin vanhoja ladojakin näkyy tien päällä. Julkinen liikenne sen sijaan ei ole pysynyt kaupungin kasvun tahdissa, vaikka Kiovassa käytetäänkin johdinautoja ja metroa rakennetaan jatkuvasti lisää. Suojateitä on myös rakennettu itäeurooppalaiseen tapaan säästeliäästi, joten jalankulkijan ei ole aina helppo päästä päämääräänsä.

Kerjäläisiä ja prostituoituja ei kaduilla juurikään näy. Sosiaalinen sektori ei ole aivan epätoivoisessa tilassa Ukrainassa, mutta kapitalistisessa innostuksessa se ei kuitenkaan ole ollut ensimmäisiä kehitysprioriteetteja. Kerjäläisiä kyllä löytyy, he vain ovat hieman syrjemmällä keskustasta, rautatieasemilla ja alikulkutunneleissa. Prostituoidut ovat hotellien auloissa ja baareissa. Ukrainan talouskasvu on kuitenkin sillä tasolla, että se hyödyttää muitakin, kuin ylimpiä tuloluokkia.

Paljon resursseja on keskitetty Kiovaan, joten pelkästään pääkaupunkiin tutustumalla saa epäilemättä liian myönteisen kuvan Ukrainan kehityksestä. Muualla ei kuulemma ole yhtä vaurasta ja hallitus siirtää häikäilemättä pääomaa ja tuloja provinsseista Kiovaan. Asunnot Kiovassa ovat jo nyt kalliita ja suunta näyttää jatkuvan. Ukraina lähestyy vaaleja, mutta sosiaaliset kysymykset eivät ole kampanjoissa esillä. Itse asiassa suurista puolueista tai blokeista vain sosialisteilla näyttäisi olevan jotain agendaa sosiaaliseen sektoriin liittyen. Palaankin Ukrainan mielenkiintoiseen puoluepoliittiseen tilanteeseen myöhemmin.

Kuvissa Ukrainan lippu ja Kiovan vaakuna

Äkkirikastuminen

Ei, otsikko ei viittaa kirjoittajan yllättävään lottovoittoon tai äkilliseen perintöön. Kyse on ajattelutavasta, joka leimaa lainsäädäntöämme ja talousjärjestelmäämme. Äkkirikastumisella tarkoitan ihmisen omaisuuden nopeaa karttumista, joka ei johdu hänen työpanoksensa realisoitumisesta varallisuudeksi, vaan jossa omaisuusmassoja jaetaan suuren sattumanvaraisuuden alaisuudessa muilla perusteilla, kuin työansioilla.

Hyvin ilmeisellä tavalla äkkirikastumisen logiikka näkyy pokerin hyvin äkkiä levinneessä suosiossa. Eihän raskas työnteko kovin mukavaa ole, joten ihmekonetta joka tekee köyhistä ihmisistä hetkessä rikkaita, on helppo markkinoida. Pokeriin liittyvissä ryysyistä rikkauksiin- tarinoissa on hyvin yksinkertainen logiikka: Tavallinen ihminen, samanlainen kuin kuka hyvänsä meistä, on pelaamalla pokeria saavuttanut asioita, joilla usein katsotaan olevan paljon statusta, kuten voittanut miljoona dollaria, ostanut huvijahdin tai päässyt Las Vegasiin.

Sopivaa hypeä ilmiön taakse on helppo rakentaa: Pokeriohjelmia televisioon, pokerinpelaajia viihdeohjelmiin, pokeriturnauksia baareihin ja niin edelleen. Kasinot pois bordellien ja kapakoiden syntiseltä vyöhykkeeltä ja kaikkien ihmisten olohuoneisiin! Pian jokainen tuntee jonkun, joka on pelannut pokeria televisiossa tai voittanut jossain turnauksessa suuren summan rahaa. Luterilainen työmoraali murtuu: Miksi minäkään tekisin tylsää päivätyötäni, kun voisin ansaita sievoiset summat kortin peluulla?

Joitain asioita kuitenkin jätetään mainitsematta. Pelikorttien siirtely edestakaisin ei tuota yhtään mitään, joten pokerin peluussa rahoja vain siirretään, ei tuoteta. Kyse ei ole mistään rahaa tyhjästä luovasta viisasten kivestä. Päinvastoin peliyhtiöt ottavat sijoitetuista summista osansa, joten pelaajat kollektiivina saavat pelistä ulos vähemmän rahaa, kuin laittavat sisään. Ja koska pokeripelin voittaja ei ole tehnyt työtä ansaitakseen voittonsa, se tarkoittaa, että hänellä on rahat, joiden luomiseksi joku toinen on tehnyt työtä.

Pokeri kaikkine kielteisine sivuvaikutuksineenkin on vain yksi harrastus. Mutta samalla äkkirikastumisen logiikalla pyritään ilmeisesti legitimoimaan kokonainen globaali talousjärjestys ja tulonjako, joka muuten vaikuttaisi hyvin kyseenalaiselta. Poliittisen oikeiston kannattamaan uusliberalistiseen tulonjakomalliin kuuluu yhteyden purkaminen sen väliltä, kuinka tuottava ihminen on ja kuinka paljon hän ansaitsee. Kysymystä talousjärjestelmän hyväksyttävyydestä ei kuitenkaan esitetä muodossa: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa ihmisten työnteon ja tulojen välillä ei ole korrelaatiota, vaan tulot määräytyvät melko mielivaltaisesti?” vaan kysytään: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa juuri sinulla saattaa olla mahdollisuus ansaita suuria summia tekemättä työtä?”

Poliittinen oikeisto mielellään esiintyy työnteon puolesta puhujana, mutta käytännössä poliittinen linja on juuri päinvastainen. Oikeisto keventää mieluiten verotusta esimerkiksi pääomatulo- ja perintöverotuksesta, siis sellaisista tulonlähteistä, joita saadakseen ihmisen ei tarvitse tehdä mitään. Harmillisesti veronkevennysvara loppuukin ennen kuin päästään palkkatuloihin ja uusklassisen globaalin talouspolitiikan aikakaudella 70-luvulta eteenpäin työtä verotetaankin suhteellisesti huomattavasti raskaammin, kuin omistamista.

Tämä tarkoittaa juuri mielivaltaa tulonjaossa. Jos satut syntymään rikkaseen perheeseen, niin olet rikas vaikket töitä jaksaisi tehdäkään. Toisaalta koko elämän jatkuva pitkän päivän painaminen ei anna takeita siitä, että vaurastuisit. Muutamien äkkirikastuneiden perusteetta saamat miljoonat eivät ilmesty maailmaan mistään jumalaisesta hedelmäkorista, vaan ovat pois niiltä, jotka ovat työtä tehneet. Vain työnteko lisää omaisuutta.

Suurin osa kansalaisista, erityisesti pohjoismaissa, varmasti tunnistaisi intuitiivisesti eettisemmäksi sellaisen järjestelmän, jossa ihmisen työpanoksen ja hänen tulojensa välillä on selkeä korrelaatio, kuin ohjaamattomaan kapitalismiin sisältyvän kasinotalouden. Hämmentävästi ihmisen mielessä tuntuisi kuitenkin vaikuttavan jonkinlainen tapa kannattaa toisen ryhmän omaan ryhmään kohdistamaa sortoa, mikäli tuo ryhmä kuitenkin tarjoaa toiveen joskus päästä itse sortavaan ryhmään.

Sama kyseleminen johtaa ihmettelemään myös, miksi usein sellaiset koulutetut työntekijät, joiden työn tuottavuus on suuri, kuten lääkärit, arkkitehdit ja diplomi-insinöörit tapaavat äänestää oikeistolaisia puolueita, Suomessa Kokoomusta. Mikäli yhteiskunnallinen tulonjako järjestettäisi niin, että ihmisen tulot korreloivat hänen työn tuottavuutensa kanssa, olisivat nämä ryhmät eniten ansaitsevaa taloudellista eliittiä. Miksi he kuitenkin äänestävät sellaisen ideologian puolesta, joka purkaa korrelaation työnteon ja tulonjaon väliltä painottaen pääomatuloja ja näin nostavat tulonjakohierarkiassa yläpuolelleen pääomaa omistavan luokan..?

Ihmeellinen Saksa ja asevelvollisuus

Kävin piipahtamassa Saksassa hyvän ystäväni Saken luona, joka palaa tänään vaihto-opiskelustaan Baijerista. Kiitokset vain majoituksesta, matkaseurasta ja kärsivällisyydestä. Istuskellessamme Augsburgin Helsinki-baarissa kahvilla, tuumailimme, että Saksan ja Suomen poliittinen johto voisivat vaihtaa paikkoja hetkeksi. Molemmilla mailla olisi nimittäin paljon opittavaa toisiltaan. Tapa tehdä tietyt asiat huonosti tuntuu kuitenkin istuvan lujassa molemmissa maissa.

Paitsi että lainsäädännössä tupakoinnista julkisilla paikoilla, Saksa voisi ottaa suomalaisesta järjestelmästä oppia myös sosiaaliturvajärjestelmässään, tai laajemmin yhteiskuntapolitiikassaan. Jos suomalainen sosiaaliturva on tilkkutäkki, kuvaa saksalaista kenties paremmin kalaverkko, jossa reiät ovat melko suuria. Samanlaista universalismia, kuin mihin Suomessa on ainakin aiemmin pyritty, ei ole. Tätä kuvaa hyvin se, ettei Saksassa ole minimipalkkaa. Paitsi että tämä aiheuttaa sosiaalisia ongelmia ja epävarmuutta, se on näennäisen paradoksaalisesti myös rasite taloudelliselle kehitykselle.


Katsokaamme esimerkiksi Berliiniä. Miksi Euroopan suurimman kansan pääkaupungin itäpuolelta löytyy yhä asuinalueita, jotka ovat samassa kunnossa kuin DDR:n aikaan? Koska asukkaiden palkat ovat niin surkeat, ettei heillä ole varaa kunnostaa talojaan tai maksaa uusien asuntojen vuokraa! Jos säännöllisestä työpaikasta jää verojen jälkeen käteen 400 euroa kuussa, ei se ole järin paljoa Berliinin kaltaisessa kaupungissa. Sama kulutuskysynnän ongelma vaivaa myös uusien yritysten ilmaantumista.

Puolestaan asia, jonka saksalainen on osannut järjestää hyvin, on joukkoliikenne. Vaikka auto on saksalaiselle rakas, ja autokanta esimerkiksi Münchenissä on komeaa, pääsee Saksassa kätevästi myös autoton paikasta toiseen. Pienilläkin paikkakunnilla kulkee vähintään raitiovaunut, suuremmissa kaupungeissa niiden lisäksi kaupunkijunat ja metrot, S- ja U-bahnit. Kepuko Suomessa siirtää kaikki liikennemäärärahat pikkupaikkakuntien kunnanisien kyläteiden leventämiseen, vai miten ihmeessä täällä voi olla niin vaikeaa kehittää toimivaa joukkoliikennettä? Ihmettelin saksalaista joukkoliikennettä myös edellistä matkaa kommentoidessani.

Myös elinkeinopolitiikka tuntuu Saksassa olevan aivan eri vaihteella, kuin Suomessa. Pieneltäkin asuinalueelta löytyy vireää elinkeinotoimintaa, kioskeja, ravintoloita, matkatoimistoja, pubeja, kirjakauppoja, kahviloita, videovuokraamoita... Suomessa asuinalueiden ostoskeskuksetkin on uhrattu automarkettien vuoksi, joten tyypillisesti suomalaisella asuinalueella on kauppa, kioski ja räkälä. Tältä pohjalta tuntuu omituiselta, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa pienyrittäjät äänestävät samaa puoluetta, kuin suurpääoman omistajat, vaikka näiden ryhmien elinkeinopoliittiset intressit ovat jyrkässä ristiriidassa.

Tällä hetkellä Saksassa käydään keskustelua yleiseen asevelvollisuuteen perustuvasta maanpuolustusopista luopumisesta. SPD on valmis liikkumaan kohti ammattiarmeijaa. Tämä ratkaisuu tuntuu suomalaisen rauhanystävän silmissä erikoiselta. Juuri Saksalla on ikäviä historiallisia kokemuksia siitä, kun armeija irtautuu kansalaisyhteiskunnasta ja siitä tulee valtio valtiossa. Asevelvollisuusarmeija on kansan armeija, joka pitää puolustusvoimat lähellä yhteiskuntaa. Tällaista armeijaa, johon kuuluu jokainen kansalainen, on huomattavasti vaikeampi oikeuttaa aggressiivisiin sotiin, kuin ammattisotilaista koostuvaa armeijaa. Mikäli siirtymää perustellaan pasifismilla, vaikuttaa se kovin erikoiselta pasifismilta.

Kuvissa ylhäällä Jukka Augsburgin Helsinki-baarissa
Keskellä pojat nauttimassa saksalaisesta joukkoliikenteestä
Alhaalla Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche, aavemainen muistutus siitä, että sodat voivat mennä pieleenkin

Hiljaisuutta, pyydän!

Raja henkilökohtaisen valittamisen ja yhteiskunnallisen kritisoimisen välillä voi olla joskus epäselvä. Jotenkin uskallan kuitenkin epäillä, etten ole ainoa, joka on huomannut, että maailmassa pidetään melko paljon meteliä. Tuo meteli myös helposti ärsyttää ihmistä, varsinkin jos hän tulee miettineeksi, miten suuri osa siitä on aivan turhaa.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi rakennustyömailla, sepelimurskaamoissa ja lentokentillä on meluisaa. Valitettavasti meteliä on sellaisissakin paikoissa, joissa sitä ei välttämättä tarvitsisi olla, kuten puistoissa tai uimarannoilla. Lisäksi meteli tunkee sellaisiinkin paikkoihin, joissa ihmiset mieluiten olisivat ainakin osan aikaa hiljaisuudessa, eli koteihin.

Meteliä olisi toki mahdollista ja helppoa hillitä samoin, kuin muitakin ihmisten välisestä kanssakäymisestä syntyviä ongelmia, lainsäädännöllä ja rajoituksilla. Mutta olisiko ongelma korjattavissa tai edes lievennettävissä markkinoiden avulla? Olisiko mahdollista esimerkiksi suunnitella kerrostalo niin, että äänieristykseen panostettaisi hyvän naapurisovun nimissä? Ovet eivät paukkuisi äänekkäästi vaikka yrittäisi, putket tai hissit eivät pitäisi ääntä, eikä taloon saisi edes tuoda tietyn tehokkuuden tason ylittäviä äänenvahvistimia tai kaiuttimia.

Nämä talot voisivat sijaita asuinalueella, jonka sisäisiä liikenneväyliä ei avattaisi moottoriliikenteelle. Sinne tultaisi esimerkiksi raitiovaunulla tai polkupyörällä ja pysäköintipaikka autoille olisi alueen reunamilla. Alueella voisi pärisyttää polttomoottoria vain poikkeustapauksessa, eikä sinne koskaan tuotaisi autoja, joiden ainoa käyttötarkoitus on ”musiikin” ”jumputtaminen” mahdollisimman lujalla. Lehdet haravoitaisi maasta, eikä niiden käsittelemiseen kuten mihinkään muuhunkaan käytettäisi metelöintikoneita.

Tällaisille asumisratkaisuille, kuten laajemminkin meteliä vähentäville teknisille ratkaisuille ja standardeille luulisi olevan kysyntää. Ilmeisesti markkinamekanismi ei toimi kovin hyvin, kun sellaisia ei ole näköpiirissä.

Hiljaisuuden resurssin reilu jakaminen liittyy tietysti positiivisten ja negatiivisten oikeuksien kysymyksiin. Miksi nyt annamme suuremman arvon yksittäisen ihmisen positiiviselle oikeudelle ajaa autonsa aivan talonsa viereen, kuin lukuisten oikeuksien negatiivisille oikeudelle nukkua kotonaan ilman meteliä? Miksi pitkäpartaisella ukkelilla on oikeus virittää moottoripyöränsä pitämään mahdollisimman kovaa ääntä, mutta tuhansilla ihmisillä ei ole oikeutta kävellä kadulla ilman perkeleellistä meteliä?

Hiljaisuudesta tietävät kertoa ainakin Suomen luonto ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Kuva on Vancouverin kaupungin urbaanin metelin selvityksestä

Puolustusministeri aukioloaikoja vapauttamassa

Kokoomuslainen puolustusministeri Jyri Häkämies on esittänyt kauppojen sunnuntaiaukiolon rajoitusten poistamista. Aihe nousee silloin tällöin esiin, enkä ainakaan vielä ole kuullut erityisen hyviä perusteluja sille, miksi nykyistä järjestelmää tulisi muuttaa. Nythän kaupat eivät saa olla auki sunnuntaisin, paitsi pienet lähikaupat ja tiettyinä sunnuntaipäivinä kaikki kaupat koosta riippumatta. Häkämiehelläkään ei ollut muutokselle tarjota juuri mitään muita perusteluita, kuin että rajoitusten poistaminen olisi nykyaikaa ja että monet ihmiset käyvät kaupoissa sunnuntaisin.

Perusteluna vetoaminen nykyaikaisuuteen on tietysti sisällyksetön, eikä merkitse mitään, mutta poliittisen oikeiston käsitys nykyaikaisuudesta tuntuu muutenkin kummalliselta. Kaupankäynnin demokraattisen ohjauksen vähentäminen ja palaaminen aikaan ennen sen ymmärtämistä, että rajoittamattomalla kaupalla voi olla kielteisiä seurauksia, ei vaikuta erityisen nykyaikaiselta vaan nimenomaan lainsäädännön viemiseltä ajassa taaksepäin.

Sen että suuri osa asiakkaista käy kaupoissa sunnuntaisin jo nykyisen järjestelmän vallitessa voi nähdä myös eri tavalla, kuin Häkämies. Ehkä monet käyvät sunnuntaisin kaupassa juuri siksi, että silloin on mahdollisuus käydä kävelymatkan päässä olevissa lähikaupoissa. Mahdollisuus olla sunnuntaisin auki tuo asiakkaita suurista marketeista lähikauppoihin ja monelle lähikaupalle sunnuntaimyynti on elintärkeä toiminnan jatkuvuuden vuoksi. Ilman nykyistä kaupan ohjausta monia lähikauppoja ei siis lainkaan olisi.

Suuret automarketit saavat jo nyt kohtuutonta kilpailuetua sillä, että ne ulkoistavat kaupalle kuuluvaa kuljetus-, logistiikka- ja järjestelytyötä asiakkaidensa tehtäväksi. Tätä etua on melko hankala saada poistettua markkinoiden logiikalla, sillä ihmisiä on vaikea laittaa maksamaan veroja ja eläkemaksuja siitä työstä, jota he tekevät ajaessaan kauppaan ja kuljeskellessaan siellä ostoksiaan etsimässä. Tällainen automarketteihin perustuva, epätehokas tapa järjestää kaupankäynti aiheuttaa paljon muitakin harmeja. Esimerkiksi päästöjä ja liikenneonnettomuuksia aiheutuu paljon enemmän, kun yhden asuinalueen ihmiset ajavat 300 autolla markettiin hakemaan ostoksiaan, kuin jos ostokset tuotaisi tuolla asuinalueella sijaitsevaan lähikauppaan kahdella rekalla.

Jos automarketteja välttämättä halutaan pitää kaupunkien liepeillä, on paitsi reilua myös taloudellisesti tehokasta tukea pieniä lähikauppoja toimimaan niiden rinnalla. Nykyinen sunnuntaita koskeva aukiolojärjestelmä antaa tätä tukea ja on välttämätön monien lähikauppojen toiminnan jatkumisen kannalta. Älkäämme purkako hyvin toimivaa järjestelmää pelkän itsetarkoituksellisen markkinauskon vuoksi!

Ylen uutinen aiheesta

Isänvalta ja naisten itsetunto

Universaalin tasa-arvon edistämisessä monenlaiset otteet ovat tarpeen. Yhteiskuntamme lainsäädäntö, instituutiot, käytännöt ja protokollat on syytä säätää niin, että ne kohtelevat kaikkia ihmisiä samalla tavoin, sukupuolesta ynnä muista yksilön ominaisuuksista riippumatta. Tässä tasa-arvon sfäärissä tehtävä työ on arvokasta, mutta se on kenties näkyvän luonteensa vuoksi suhteellisen helppoa. Mikäli epätasa-arvoistava käytäntö havaitaan, sitä voidaan kritisoida ja asia voidaan pyrkiä nostamaan poliittiselle asialistalle. Mikäli epätasapuolisesta tilanteesta hyötyvät tahot eivät onnistu estämään muutosta, ongelma saadaan mahdollisesti korjattua.

Virallisluontoiset käytännöt ovat kuitenkin vain yksi tasa-arvoa tukeva pylväs. Näihin tekijöihin on myös parhaat edellytykset vaikuttaa poliittisesti, sillä ihmiset tapaavat hahmottaa virallisen sfäärin tasa-arvokysymykset, kuten palkkatasa-arvon, sukupuolikiintiöt tai lastenhoidon poliittisiksi kysymyksiksi. Niiden hypoteettinen viilaaminen äärimmäiseen ei-diskriminatiivisuuteen ei kuitenkaan yksin riitä tasa-arvon toteutumiseen.

Epätasa-arvon syitä tulee etsiä myös epävirallisesta ja henkilökohtaisemmasta sfääristä. Tarkastelun keskiössä on ihmisen läheisimmät suhteet toisiin ihmisiin, perhe. Valitettavasti tämä instituutio tapaa indoktrinoida ihmisiin diskriminatiivisia ajattelumalleja jo hyvin varhaisesta iästä lähtien. Näitä malleja on hyvin vaikea päästä tuulettamaan kahdesta syystä. Koska monet ovat oppineet nämä ajattelumallinsa hyvin nuorina, eivät he osaa katsoa maailmaa niiden ulkopuolelta. Siksi kyse ei ole heille ajattelumalleista, vaan siitä että maailma vaan on sellainen. Sitä ei voi ajatella mitenkään muuten.

Mieleen tulee psykologian testeistä kissa, joka eli lapsuutensa näkemättä vaakasuoria muotoja. Se törmäili aikuisena jatkuvasti vaakasuoriin esineisiin, koska ei enää oppinut näkemään niitä. Ihmisestä tulee helposti samalla tavalla mentaalisesti sokea tietyille käytännöille, eikä hän pysty aikuisena näkemään niitä, saati analysoimaan niiden ongelmia tai tasa-arvoisuutta. Toinen syy ongelman välttelylle on sen henkilökohtaisuus ja siitä seuraava arkaluontoisuus. Yksittäisen ihmisen on henkisesti helpompi unohtaa perheessään kokemansa epätasapuolisuus, kuin kohdata häiritsevä ajatus, etteivät hänen vanhempansa kenties olekaan täydellisiä.

Pohjoismaisissakin perheissä esiintyy kuitenkin käytäntöjä, jotka tarkemmin katsottuina ovat hyvin diskriminoivia ja opettavat nämä käytännöt seuraavallekin sukupolvelle. Käytännöt ovat epäilemättä tiedostamattomia, sillä oletettavasti harva tietoisesti sortaisi oman perheensä jäseniä sukupuolen perusteella. Esimerkkejä kuitenkin löytyy paljon. Kodin työt eivät välttämättä jakaannu epätasaisesti vain perheen isän ja äidin välillä, vaan myös poikien ja tyttärien. Sukupuoli voi myös määrittää sitä, millaisia harrastuksia perheen lapsille sallitaan ja kuinka paljon näihin laitetaan rahaa. Tai kuinka paljon perheen täysi-ikäisten lasten täytyy uhrata aikaa ja vaivaa, mikäli perheen alaikäiset lapset tarvitsevat hoitajaa.

Tällaisista perheen sisäisistä sukupuolisesti diskriminatiivisista käytännöistä ei taida olla juurikaan tutkimustietoa, mihin varmasti osaltaan vaikuttaa kysymyksen vaikeus tutkimusalueena. Jokainen voi varmasti kuitenkin löytää esimerkkejä omista kokemuksistaan ja havainnoistaan. Kun naiset jo lapsena oppivat, että heidän tekemisensä voivat aina joustaa, jotta he voivat tukea veljiään heidän puuhissaan, on siitä vain looginen seuraus, että naiset kokevat itsensä vähemmän arvokkaiksi, kuin miehet. Pirullisesti lapsesta asti poljetut naiset eivät ole vaatimassa tasa-arvoa tai muita etuoikeutettuja ihmisryhmiä häiritseviä asioita.

Vanhemmilla tulee totta kai olla valta kasvattaa lastaan ja estää tätä tekemästä kaikkia niitä temppuja, joita kaikki lapset joskus yrittävät tehdä. Isänvalta tavataan kuitenkin vieläkin mieltää antiikin ajan merkityksessään, jossa sillä viitattiin isän rajattomaan valtaan vaimoihinsa, lapsiinsa ja orjiinsa. Tasa-arvon vaatimuksiin tällainen kasvatus ei käy. Vanhempien tulisi kasvattaa lapsensa niin, että he voivat tuntea itsensä yhtä arvokkaiksi sisarustensa kanssa ja saavat tätä kautta terveen itsetunnon. Nyt perheen aloittama itsetunnon ja -kunnioituksen madaltaminen jatkuu liian helposti naistenlehtien johdolla, josta ilmiöstä Piia kirjoittaa ansiokkaasti.

John Locke ilmaisee teoksessaan Tutkielma hallitusvallasta kritiikkinsä sellaisia vanhempia kohtaan, jotka luulevat voivansa sanella lastensa elämän, hienosti: ”Tämä [pysyvä velvollisuus kunnioittaa vanhempiaan] sisältää sisäisen arvostuksen ja kunnioituksen, jota tulee ilmaista kaikin ulkoisin merkein. Se estää lasta koskaan ryhtymästä mihinkään, mikä voisi vahingoittaa, häväistä, häiritä tai vaarantaa niiden elämän, joilta hän sai oman elämänsä. Se sitoo hänet kaikin mahdollisin toimin puolustamaan, tukemaan, avustamaan ja lohduttamaan niitä, joiden kautta hän tuli olemassa olevaksi ja kykeneväksi elämän nautintoihin. Tästä velvollisuudesta lapsia ei voi päästää mikään valtio eikä vapaus.”

”Tämä on kuitenkin hyvin kaukana siitä, että vanhemmille annettaisiin valta komentaa lapsia tai auktoriteetti tehdä lakeja ja käyttää heidän elämäänsä tai vapauksiaan miten haluavat. Velka kunnioitukseen, arvostukseen, kiitollisuuteen ja apuun on yksi asia, vaatimus ehdottomaan kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen on toinen asia.”

Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäköpaineista otsikoilla Ulkonäkökeskeisyys ja Lapset trendikonsumerismin kuristuksessa, sekä naisten ensiarvoisen tärkeästä kontribuutiosta politiikkaan otsikolla Naiset yhteiskunnallisen osallistumisen areenalla.

Kuvassa John Locke

Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan

Prostituutio on aihe, josta on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään, ilman että joku suuttuu. Vaikka aihe on hyvin moniulotteinen ja kompleksinen, melko moni tietää aivan varmasti siitä lopullisen totuuden. Vaikka julkista keskustelua prostituutiosta ja muista kaupallisen seksin muodoista onkin käyty paljon, valitettavan usein keskustelu ei ole aitoa dialektista debattia, vaan jämähtää paikoilleen yksittäisten kysymysten pyörittelyksi ja vastapuolen henkilön loukkaamiseksi.

Siksi uskallan yrittää tuoda määrällisesti runsaaseen keskusteluun uusia aspekteja siirtymällä tarkastelussa yksittäisten lainsäädännöllisten kysymysten, kuten seksin oston kieltämisen, sijaan laajempiin kysymyksiin prostituution syistä. Yksittäisten rajoitusten ongelma on juuri siinä, että ne ovat vain yksittäisiä rajoituksia. Tietynlainen prostituution harjoittamistapa tai -muoto voidaan saada siten pois, mutta se helposti tarkoittaa vain seksin myynnin siirtymistä erilaiseen muotoon, ei lakkaamista.

Seksi on eräs ihmisen keskeisimpiä tarpeita. Sen tarve ei muutu lainsäädäntöteknisillä keinoilla, vaikka niilläkin on oma roolinsa. Seksiä sinänsä vastustanee enää melko harva puritaani, joten on kysyttävä, millaiset prosessit saavat ihmiset valitsemaan maksullisen seksin maksuttoman sijaan. Kysymyksessä edetään kahden tarkastelemisperspektiivin kautta. Miksi maksullista seksiä on kasvavissa määrin tarjolla ja miksi sille on kysyntää?

1. TARJONTA

Miksi joku myy seksiä? Vastaukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta oletettavasti joitain yhdistäviä tekijöitä löytyy. Lienee tarkoituksenmukaista käyttää jaottelua kolmeen: ihmiskaupan uhreina olevat pakkoprostituoidut, vapaaehtoiset ammatinharjoittajat ja puolivapaaehtoiset, jotka harjoittavat prostituutiota epäsuoran pakon, kuten taloudellisen kurjuuden vuoksi. Rajat näiden välillä ovat häilyviä. Ihmiskauppa ja pakkoprostituutio ovat yksiselitteisesti väärin ja niitä tulee torjua lainsäädännöllä. Toisaalta alalla vapaaehtoisesti toimivia ammattilaisia on vaikea mennä moittimaan. Rakentavinta lienee käsitellä sitä ongelmakenttää, joka ajaa ”tavallisia” naisia myymään seksiä.

Helppo ja moralistinen näkökulma olisi väittää esimerkiksi opiskelijaprostituution johtuvan yksinkertaisesti nuorten moraalisten normien höltymisestä. Tämä perustuu ajatukseen siitä, ettei seksin myymistä enää nähtäisi yhtä ongelmallisena asiana kuin aiemmin, eikä se stigmatisoisi tekijäänsä pysyvästi. Sosiaalisella vieraantumisella ja suurten kaupunkien tarjoamalla anonyymiydellä voikin olla kynnystä alentava vaikutus prostituutioon ryhtymiseen, mutta se on riittämätön selittämään koko ilmiötä. Tuskin kukaan tekee ratkaisua alkaa myymään itseään kevein perustein.

Taloudellisen pakon edessä tapahtuva prostituutio kertoo hyvin karua kieltä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tilasta. Yhteiskunnan tulonjako on yksinkertaisesti viety sellaiseksi, että meissä on ihmisiä, joilla ei ole käytettävissään riittävästi rahaa selvitäkseen edes välttämättömistä menoista. Tuloerojen kasvu, joka Suomessa on jatkunut ainakin 90-luvun lamasta lähtien, on tarkoittanut sitä, että kaikkein huonoimmassa asemassa olevilla menee entistä huonommin. Nyt tilanne on jo kärjistynyt niin, että nämä köyhät ryhmät joutuvat myymään itseään. Mitä seuraavaksi? Elinkauppaa?

Asiantuntijat ovat arvioineet, että esimerkiksi Virosta ja Venäjältä Suomeen tulevien prostituoitujen määrä on vähenemään päin. Tämä johtuu elintason noususta naapurimaissamme. Samaan aikaan olemme ajaneet omaa yhteiskuntaamme suuntaan, jossa voi esiintyä raakaa ja vaihtoehdotonta köyhyyttä. Aikaisemmin prostituutio ei ollut samanlainen ongelma Suomessa kuin monessa muussa maassa, sillä hyvinvointiyhteiskuntamme piti huolta, että kaikilla oli riittävästi toimeentuloa, ettei seksiä tarvinnut myydä. Sitten päätettiin vaihtaa linjaa.

Prostituution tarjontaa voisi siis vähentää hyvin yksinkertaisesti: hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita tulisi uudistaa niin, että jopa yksinhuoltajilla ja opiskelijoilla olisi riittävästi tuloja selvitä jokapäiväisistä menoistaan, ilman että he joutuvat tinkimään fyysisestä koskemattomuudestaan. Alkuun kaikkein rujoimman köyhyyden poistamisessa päästäisi jo sosiaalisten tulonsiirtojen kuten opintotuen ja lapsilisän sitomisella indekseihin ja alle tuhannen euron kuukausitulojen tekemisellä verovapaiksi.

2.KYSYNTÄ

Seksipalvelujen tarjonta on tietysti vahvasti kietoutunut niiden kysyntään. Kuten minkä tahansa asian markkinoilla, myös maksullisen seksin kysyntä luo tarjontaa. Mitä enemmän ostaja on valmis maksamaan seksistä, sitä luultavammin joku suostuu myymään. Tämä pätee erityisesti seksiä satunnaisesti myyviin. Tässäkin ilmiössä tuloerojen kasvu on vaikuttava tekijä, se luo tarjonnan lisäksi myös kysyntää. Kun vauraus jakaantuu epätasaisesti, on tulonjaon yläpäässä olevan ihmisen pienemmällä suhteellisella uhrauksella omasta vauraudestaan mahdollista saavuttaa se maksukynnys, jonka seksin potentiaalinen myyjä asettaa palveluksilleen. Erityisen selkeästi tämä näkyy kansainvälisellä tasolla ja sitä ilmentää länsimaista tehtävä prostituutioturismi esimerkiksi Venäjälle ja Kaakkois-Aasiaan.

Tuloerojen ohella syitä seksipalvelujen kysyntään on syytä etsiä myös yhteiskunnallisisista asenteista. Seksin ostajien moralistinen syyttely tuskin auttaa sen enempää kuin myyjienkään. On kysyttävä, mikä laajemmassa asenneilmastossa ruokkii prostituutiolle otollisia ajattelutapoja. Näyttäisi siltä, että juuri nyt Suomessa kuten muuallakin maailmassa trendi on individualismin kärjistymistä kohti solidaarisuuden kustannuksella. Markkina-ajattelu on penetroitunut niin syvälle ihmisten mieliin, että toisen ihmisen redusoiminen ihmisestä pelkäksi hyödykkeeksi tuntuu hyvin luontevalta. Prostituoidulta on huomattavasti helpompi ostaa seksiä, mikäli voi välttyä kohtaamasta häntä ihmisenä, jolla on omat tunteet ja haaveet, joka on jonkun äiti ja jonkun tytär ja nähdä hänet vain välineenä omien halujen tyydyttämiseen korvausta vastaan.

Kolmantena syynä voisi arvella olevan ihmisten laajemman tyytymättömyyden seksielämäänsä. Parisuhteiden muodostaminen ja ylläpitäminen tuntuu olevan aiempaa hankalampaa. Yhä suurempi osa suomalaisista asuu yksin. Muodissa on sinkkuelämä ja pätkäsuhteet, eikä suuria sitoumuksia uskalleta lukuisista syistä tehdä. Seksin tarve ei kuitenkaan katoa biologisena ja henkisenä imperatiivina mihinkään, joten tavallisten, maksuttomien suhteiden mahdottomuus voi ajaa seksuaalisesti turhautuneen ihmisen maksullisen seksin pariin. Inhimillisen onnen kannalta seksuaalinen tyytymättömyys on kehno asia, mutta kapitalistiseen systeemiin se sopii: Seksuaalisesti tyytymätön ihminen voi kompensoida elämän yhden aspektin kurjuutta panostamalla energiansa työelämään ja materiaalisen yltäkylläisyyden tavoittelemiseen. Kuka jää ylitöihin, jos kotona saa hyvää seksiä?

Jos prostituutiota ja sen mukanaan tuomia ongelmia tahdotaan vähentää, on riittämätöntä keskittyä vain prostituutioon itseensä. Prostituutio ei ole niinkään itsenäinen ongelma, vaan seuraus lukuisista muista (varmasti huomattavasti lukuisammista, kuin tässä mainittiin) yhteiskunnallisista ongelmista. Mikäli prostituutiolle aiotaan tehdä jotain syvälle käyvempää, kuin pelkkää kiusantekoa yksittäisille ihmisille, on näihin laajempiin ongelmiin syytä suhtautua vakavasti.

Poliittinen uusfeodalismi

Demokratiasta on lukuisia erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Voitaneen kuitenkin melko yksimielisesti sanoa, ettei demokratia ole niinkään kategorinen, kuin asteittainen ilmiö. Absoluuttista tai täydellistä demokratiaa on hankala määrittää, mutta tiettyjen menettelytapojen puolestaan voidaan helposti sanoa olevan demokraattisempia, kuin toisten. Esimerkiksi äänestys, jossa jokaisella äänestäjällä on käytettävissään yhtä monta ääntä, on demokraattisempi kuin äänestys, jossa äänivalta vaihtelee äänestäjittäin. Näin demokratiaa voidaan kuvata prosessina, jossa tyranniasta voidaan edetä esi-demokraattisten menettelytapojen kautta parempaan ja aidompaan demokratiaan.

Luopuminen ajatuksesta demokratian absoluuttisuudesta pakottaa meidät tosin tunnustamaan sen, ettei demokratian voida koskaan sanoa olevan täysin valmis. Aina on mahdollista pyrkiä kehittyneemmän demokraattisiin menettelytapoihin ja yhteiskuntaan, mutta vastaavasti on mahdollista vajota alaspäin demokraattisessa kehityksessä. Näin joudumme myöntämään, ettemme voi tuudittautua nauttimaan demokraattisesta valtiosta ja yhteiskunnasta sillä ansiolla, että sellainen on kerran luotu. Tätä demokratiaa on jatkuvasti kehitettävä, kasteltava ja lannoitettava kuin kukkaa, sillä muuten se kuihtuu.

Demokratian historia ei ole voittokulkua edistysaskeleesta toiseen, vaikka se voi historiaa taaksepäin katsoessa näyttää johdonmukaiselta etenemiseltä. Aina on ollut tahoja, jotka ovat vierastaneet ajatusta siitä, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja heille kuuluisi samat oikeudet. He ovat mielellään tehneet tyhjiksi vaatimukset demokratiasta. Muutama vuosikymmen sitten demokratian tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta, kunnes demokraattiset maat saivat voiton toisessa maailmansodassa autoritaarisista valtioista (Oltiinpa Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, sen perustavaan ideologiaan kuului ainakin periaatteellisella tasolla ajatus kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Fasismi sen sijaan pohjautui yhteiskunnan hierarkisuuteen).

Länsimaita on totuttu pitämään demokraattisina. Niissä tapaa olla yleisillä vaaleilla valittuja parlamentteja, riippumattomia oikeusistuimia ja laillisuusperiaatteita. Tämä totunnaisuus helposti estää kritisoimasta ja kyseenalaistamasta länsimaiden demokratian kehitysastetta tai aitoutta. Kuitenkin länsimaissakin harjoitettava demokratia on altis kehityksen pysähtymiselle ja taaksepäin palaamiselle. Se, miten hyvin poliittinen päätöksenteko palvelee ihmisten tahtoa tai miten tasapuolisesti erilaiset oikeudet jakautuvat yhteiskunnassa, voi vaihdella paljonkin.

Olen kirjoittanut aikaisemmin kolmesta aspektista, joilla voidaan yrittää arvioida yhteiskunnan demokraattisen kehityksen tasoa. 1) Kuinka hajautettua valta on? Keskittyykö valta muodollisessa demokratiasta huolimatta harvojen käsiin, vai onko kaikki ihmisillä reaalisesti käytettävissään yhtä paljon valtaa? 2) Seuraako taloudellisia ansioita etuoikeuksia muilla alueilla, vai kuinka suuri on se oikeuksien kenttä, jonka katsotaan kuuluvan kaikille tuloista riippumatta? 3) Riippuuko ihmisen asema yhteiskunnassa hänen tekemisistään, vai syntyperästään?

Näiden kysymysten valossa poliittisen oikeiston näkemykset muistuttavat vähemmän kehittynyttä, esi-demokratiaa tai formaalidemokratiaa. Esimerkiksi tuloerojen kasvusta ei kanneta huolta, vaikka se aivan selkeästi antaa toisille ihmisille paremmat mahdollisuudet vallankäyttöön, kuin toisille. Oikeistolle riittää muodollinen demokratia: Kaikilla on yksi ääni. Se riittää. Se ei haittaa mitään, että toisella ehdokkaalla on varaa laittaa vaalikampanjaansa esimerkiksi kymmentuhatkertainen määrä rahaa, kuin toisella ja että eduskuntaan valitaan jatkuvasti kansaa tuntuvasti varakkaampia edustajia.

Aikaisemmin demokratian edistyessä katsottiin, että esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat sellaisia asioita, että ne kuuluvat yhtä lailla kaikille, tulotasosta riippumatta. Nyttemmin oikeistolaisten tuulien puhaltaessa rikkaille on saatavilla huomattavasti paremmat ja nopeammat terveydenhuoltopalvelut. Vastaavasti myös koulutusta pyritään viemään sellaiseen suuntaan, ettei kaikilla enää olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kouluttautua.

Feodaalisia piirteitä ilmentää myös se oikeistolainen ajattelu, että ihmisille voidaan antaa erilaiset määrät omaisuutta, ja sen mukana muita privilegioita, sen mukaan millaisiin oloihin he ovat syntyneet. Perintövero on tasannut tuloerot uusille sukupolville. Edellisen sukupolven omaisuus on jaettu kaikille seuraavan sukupolven edustajille. Nyt he, jotka ovat toisia vauraampia, haluavat poistaa perintöveron, jotta heidän omilla lapsillaan olisi enemmän ja niillä, joilla ei perintöjä ole, olisi vielä suurempi ero tähän syntymärikkaiden joukkoon.

Oikeston yhteiskunnalliset visiot eivät siis tunnu käyvän kovin hyvin yhteen demokratian kehityksen kanssa. Ne ovat pikemminkin eräänlaista poliittista uusfeodalismia, jossa yhteiskunta on muodollisesta tasa-arvoisuudestaan huolimatta de facto jaettu erilaisiin luokkiin, joilla on erilaiset tulot ja oikeudet. Formaalidemokratia riittää, eikä demokratian edistystä tarvitse turvata esimerkiksi universaalein, kaikkia koskettavin, sosiaalisin ja taloudellisin oikeuksin. Tämä onkin pikemminkin republikanismia, kuin demokratiaa. Yhdysvaltain Republikaaninen puolue ystävämme George W. Bushin johdolla onkin Kokoomuksen veljespuolue Yhdysvalloissa.

Kertoneeko jotain poliittisen oikeiston ja demokratian suhteesta sekin, että Kokoomuksen veljespuolue on myös Chilen Union Democrata Independiente, joka 1985 vastusti Chilen siirtymistä demokratiaan ja 1988 kannatti Pinochetin kauden jatkamista...

Rakkauden vaikea taito

Erich Fromm on kirjoittanut hienon kirjan nimeltään Rakkauden vaikea taito. Teoksessa tämä eräs Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisimmistä hahmoista siirtää tavallisesti yhteiskunnallisiin kysymyksiin keskittyvän kritiikkinsä fokuksen ilmiöön, joka tavataan ajatella kaikkein yksityisimmäksi: rakkauteen.

Analysoidessaan rakkautta Frommin otteet ovat vastaavalla tavalla kriittiset, kuin muussakin hänen filosofiassaan. Hän pyrkii riisumaan rakkauden kaikista niistä tabuista ja myyteistä, joita siihen yleensä liitetään ja tarkastelemaan tätä ilmiöistä mielipuolisinta kylmän analyyttisesti. Ensimmäiseksi murskattavaksi joutuu illuusio rakkaudesta ihmisen ulko- tai yläpuolisena ilmiönä, joka annetaan jumalaisena ilmoituksena tai ihmeenä ja jolle ihminen ei voi mitään. Käsitys draamallisesta rakkaudesta, joka ilmestyy tyhjästä ja paiskoo osallisiaan sinne tänne ilman, että he voivat itse vaikuttaa asiaan, sopii oikein hyvin draamalla itseään turruttavaan hollywood-kulttuuriimme, joskin sen juuret lienevät paljon kauempana, siellä missä romanttinen rakkaus aikanaan keksittiin tylsistyneiden ylhäisön edustajien viihdyttämiseksi.

Toinen Frommin konventionaalisiin rakkauden käsityksiin liittämä ongelma on ajatus siitä, että rakkaus on oikullisuudessaan ja monimutkaisuudessaan voitettavissa tietyillä tavoilla, joilla itselle hankitaan rakastamista. Rakkaus nähdään siis asiana, jota tulee tavoitella siinä muodossa, että itseä rakastettaisi. Tämä onnistuu esimerkiksi vaikuttamalla fyysisesti puoleensavetävältä. Kun ihminen saa rakkautta, on hän varmastikin voittanut rakkauden pelin ja saavuttanut tilanteen, jossa on niskan päällä. Häntä rakastava toinen ihminen on hänen orjansa, jonka tunteisiin hän voi päättää vastata suosiollisesti tai torjuvasti.

Rakkauden vaikealla taidolla Fromm tarkoittaa juuri päinvastaista käsitystä rakkaudesta. Löytääkseen onnellisen rakkauden ihmisen olisi opeteltava itse rakastamaan. Vaikka ihminen olisi kuinka rakastettu, ei hän ole tasapainossa eikä onnellinen, mikäli hän ei pysty antamaan vastarakkautta. Asettamalla rakkauselämänsä painopisteen rakkauden tavoittelusta rakastamiseen, ihminen löytää onnen.

Fromm on väärässä.

Rakastaminen ei takaa vastarakkautta. Vaikka ihminen hioisi rakkauden taitoaan ja rakastaisi Frommin kuvaamalla tavalla, sanoisimmeko häntä onnelliseksi, mikäli hänen rakkauden kohteensa ei vastaa edes samantyyppisillä, vaikkakin hieman vähemmän taitavilla rakkauden tunteilla? Vai olisiko mielekkämpää väittää, että taitavasti rakastava ihminenkin on onnellisempi saadessaan takaisin edes hyvin alkeellista rakkautta verrattuna tilanteeseen, jossa hänen rakkauden kohteensa kyllä osaisi rakastaa taidokkaasti, muttei sitä tee?

Kuvitelkaamme selkeyden vuoksi, millaista olisi hyvä rakkaus. Kuvitelkaamme puhdas, jalo, pyyteetön ja intohimoinen rakkaus. Kuvitelkaamme ihminen, joka rakastaa toista ihmistä koko inhimillisen olemuksensa voimalla, uskoen vahvasti että yhdessä hän voisi rakkautensa kohteen kanssa kokea jotain ainutlaatuista ja päästä niin hänelle jumaluutta, absoluuttista onnellisuutta ja itsensä löytämistä ja toteuttamista, kuin se on ihmiselle ylipäätään mahdollista. Tällainen rakkaus voisi olla jotain sellaista, mitä ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin kokenut, uusi ilmiö sen historiassa. Sillä epäilemättä rakkaus kehittyy ja kasvaa ihmiskunnan kehittyessä, samoin kuin työkalut, kulttuuri ja yhteiskuntajärjestlmät.

Tällainen rakkaus, jota voinemme kutsua suureksi ja aidoksi rakkaudeksi, ei kuitenkaan takaa vielä mitään. Tämä kirkkaana loistava rakkauden säkenöinti ei pelkällä omalla kauneudellaan takaa rakkauden kohteessa minkäänlaista vastareaktiota. Kaikki ne hedelmät, jotka ovat jaloimpia asioita mitä ihmisellä on mahdollisuus elämässään saavuttaa, voidaan menettää tämän rakkauden kaiken potentiaalin hautautuessa syvintäkin suota kurjempaan kurimukseen, mikäli rakkauden kohde ei yksinkertaisesti tunne vastarakkautta.

Jokaisessa ihmisessä on sisimmässään oikeudenmukaisuudentaju, joka huutaa tällaista surkeutta vastaan. Tämä oikeudenmukaisuudentaju muuttuu helposti uskoksi oikeudenmukaisuuteen ja ihminen alkaa pitää edellä kuvaamaani skenaariota mahdottomana, sillä se selvästikin on epäreilu. "Ei tuollainen ole mahdollista", tämä usko oikeudenmukaisuuteen sanoo "Kyllä aito rakkaus aina saa vastarakkautta. Tai sitten se ei ollut aitoa rakkautta alunperinkään". Tällainen intuitiivinen väittämä on hyvin yleinen, mutta se on mahdoton falsifioida ja epätosi. Se on pienen lapsen argumentaatiota, joka uskoo oman isänsä olevan välttämättä oikeassa, sanoivatpa muut, tai lapsen omat silmät, mitä tahansa.

Fromm pyrkii ravistelemaan meistä naiivit ja perusteettomat uskomuksemme. Meidän ei ole uskottava oikeudenmukaisuuteen, vaan luotava sitä. Erityisesti rakkauteen liittyvissä asioissa, jotka ovat niin tärkeitä, että niitä luultaisi tuumittavan erityisen tarkkaan, ihmiset tapaavat suoda itselleen mahdollisuuden suunnattoman typeryyden ylellisyyteen. Sellaiseen meillä ei ole varaa. Maailma on sellainen kuin se, ei sellainen, kuin haluaisimme sen olevan.

Pyrkiessään murskaamaan rakkauteen liittyvät myytit, Fromm itse luo uuden sellaisen. Uskon rakastamisen taidon luomaan vastarakkauteen

Eikö sitten ole toivoa aidosta, molemminpuolisesta rakkaudesta ja onko meidän kyynisesti hylättävä kuvitelmat oman rakkautemme riittävyydestä naiiveina, antautuen yksinkertaisesti saamaan rakkautta? Vai onko mahdollista luoda omalla rakkaudellaan jotain niin suurenmoista, että se pystyy murtamaan kaikki ne esteet, jota ihmiset itse kasaavat rakkautensa tielle?

Siihen minä en ole kykenevä vastaamaan.

Poliittisen kielen sulkeutuminen

Näin eräs yö unta vuoden 2012 presidentinvaaleista. Sauli Niinistö johti mielipidekyselyissä jo ensimmäisellä kierroksella tuollaisella 60 prosentin kannatuksella. Valintaa pidettiin itsestään selvänä, sillä muut vaihtoehdot esitettiin mediassa ja kansalaismielipiteessä epärealistisina ja utooppisina. Keskustelua käytiin vain siitä, kuka ehdokkaista edistäisi parhaiten suomalaisten yritysten asiaa globaaleilla markkinoilla. Vaihtoehtoisia argumentteja ei tarvinnut esittää, Niinistö oli joka tapauksessa paras. Unessa olimme huolestuneet tilanteesta kavereideni kanssa, muttemme pystyneet edes keskenämme sitä kritisoimaan. Poliittinen kieli oli sulkeutunut niin, ettei asioista voinut puhua, kuin yhdellä tavalla.

Politiikassa tulisi olla kyse siitä, että asiat voidaan tehdä toisella tavalla. Aikaisemmin vallinneiden, huonojen ratkaisujen havaitseminen ja muuttaminen tulisi olla politiikan tehtävä. On voitava esittää vaihtoehtoja ja uusi avauksia. Aikanaan porvarit kysyivät, miksi aateliset saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt. Myöhemmin työläiset kysyivät, miksi porvarit saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt.

Tässä mielessä elämme hyvin ei-poliittista aikaa. Tietyt asiat otetaan itsestäänselvyyksinä, eikä niitä kyseenalaisteta. Esimerkiksi tuloerojen kasvu, liikenneonnettomuudet, ympäristön pilaantuminen, työelämän kurjistuminen ja ydinsodan uhka ovat asioita, jotka voitaisiin poistaa kaikki, mikäli niin tahdottaisi. Suurin osa ihmisistä myös tahtoisi. Silti nämä asiat saadaan markkinoitua jonkinlaisena pakkona, jonka kritisoiminen osoittaa paitsi ymmärtämättömyyttä, on myös vaarallista.

Poliittisen kielen sulkeutuminen, tai sulkeminen, voi edesauttaa valtiota tms. poliittista järjestelmää vakauttamaan itseään. Järjestelmän ei tarvitse reagoida kansalaisten esittämiin vaatimuksiin, mikäli se voi jo etukäteen estää kansalaisia käsittämästä mitä kaikkea heillä voisi olla mahdollisuus vaatia ja saada. Kun tietyt kysymykset ja argumentit voidaan sulkea jo etukäteen pois kansalaiskeskustelusta epärealistina, on sillä taholla, joka tästä poissulkemisesta päättää, erittäin suuri valta.

Konservatiiviset puolueet keräävät hyödyn tilanteesta, jossa politiikan ja demokratian mahdollisuuksia rajataan poliittisen kielen sulkeutumisen avulla. Poliittisella oikeistolla on aina vastattavanaan mahdoton kysymys siitä, kuinka se voi demokraattisesti ylläpitää tietyn yläluokan etuoikeutettua asemaa, vaikka kaikkien tämän luokan ulkopuolisten edun mukaista olisi purkaa yhteiskunnan hierarkisuus. Haihduttamalla kriittiset käsitteet kielestä se onnistuu: Enää ikäviä kysymyksiä ei voida esittää, voidaan vain puhua oikeistolaisen mieliretoriikalla, eli mitä asioita on milloinkin uhrattava, jotta tietty ryhmä saavuttaa tiettyjä taloudellisia hyötyjä.

Korostamalla vaihtoehtoisia ja kriittisiä käsitteitä ja puhetapoja pystymme hakemaan sitä rajaa, joka on todellisten mahdottomuuksien ja tiettyjen vallanpitäjien illusoristen mahdollisuuksien välillä. Näin poliittista järjestelmäämme on mahdollista kehittää demokraattisemmaksi, sillä siitä tulee aidosti responsiivinen kansalaisten tahdolle. Ole realisti – vaadi mahdotonta!

Porvarihallitus pääsee vauhtiin köyhien kyykyttämisessä

Ennen vaaleja Kokoomuksen imagopoliittinen sumutus onnistui hyvin. Oikeistokonservatiivinen puolue pystyi vakuuttamaan monet äänestäjät siitä, että se pystyy hälventämään vastakkainasettelua köyhien ja rikkaiden välillä ja pitämään huolta molempien eduista. Moni pienituloinen ihminen, joille tulonsiirrot ja julkiset palvelut ovat erityisen tärkeitä, äänesti ehdokasta Kokoomuksesta, jonka ideologiaan tulonsiirrot ja julkiset palvelut eivät kuulu.

Saatuaan mahdollisuuden muodostaa porvarihallitus Keskustan kanssa Kokoomus pääsee nyt näyttämään oikeaa väriään. Ensimmäisiksi kärsijöiksi valittiin kaikkein vähävaraisimmat lapsiperheet. Aiemmin köyhimmillä on ollut mahdollisuus maksuttomaan lasten päivähoitoon, nyt tämä niin sanottu nollamaksuluokka poistetaan. Oletettavasti tämä kouraisee tuntuvasti opiskelevia yksinhuoltajia, joiden on alettava maksaa opintotuestaan päivähoitomaksuja. Hallitus myös sopivasti päätti myöhästyttää lupailemaansa opintotuen korotusta.

Toisaalta oikeistolaiset puolueet tekevät samalla kätevästi tyhjäksi myös lupaamansa lapsilisän korotuksen. Yksinhuoltajille luvattiin kymmenen euron korotus lapsilisään. Mikäli alimmaksi päivähoitomaksuksi tulee kaavailtu 30 euroa, otetaan edellä mainittu suuri lupaus moninkertaisesti pois. Lapsilisän korotus ei myöskään auta sentilläkään kaikkein köyhimpiä lapsiperheitä, sillä se laskee samalla summalla toimeentulotukea. Tämä on törkeää ylimielisyyttä suhteessa vähävaraisiin. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni yksinhuoltaja äänesti nykyisen hallituskoalition puolueita, erityisesti pääideologia ja valtionvarainministeriöpuoluetta Kokoomusta ja kuinka tyytyväisiä he nyt ovat äänestyspäätökseensä.

Hyvätuloisimpien lapsiperheiden hoitomaksuihin hallitus ei aio puuttua.

Tämä tekee hyvin selkeäksi hallituksen ideologisen linjan: Köyhillä on oltava kurjempaa suhteessa rikkaisiin, kuin tähän mennessä. Ilmeisesti hallituksella ei ole riittävästi rikkaita miellyttäviä keinoja lisätä heidän varallisuuttaan, joten hyvinvointierojen lisäämiseksi suurempi osa yhteiskunnan kuluista on maksatettava kaikkein huonoimmassa ja sorretuimmassa asemassa olevilla. Erityisen traagiseksi tämän negatiivisen robin hoodismin tekee sen kohdentaminen raasti lapsiin.

Kuvassa päiväkoti Taikalamppu Jyväskylästä

Post Scriptum: Myös Esa Suominen pohtii lastenhoitoa ja köyhyyttä blogissaan

Liikennepoliittista pekkarointia

Eilen saimme lukea iltapäivälehdistä, kuinka jälleen yksi nuori ihminen oli menettänyt henkensä rattijuopon uhrina. Tapaus on hyvin traaginen ja uhrin omaisille on syytä toivoa voimia. Tämä menetetty nuori elämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen, eikä luultavasti viimeinen, joka menetetään yhtä järjettömästi ja turhaan. Tehtyä vahinkoa ei saa tekemättömäksi, mutta kenties olisi syytä pohtia, kuinka vastaavilta tragedioilta tulevaisuudessa säästyttäisi.

Aikaisemmin Mauri Pekkarinen (kesk), joka ei ole liikenneministeri, vaan kauppa- ja teollisuusministeri, esitti ettei Vantaalle suunnitelulle kehäradalle välttämättä tulekaan tukea valtion rahoista, vaan summa ohjataan muualle teiden parantamiseen. Oletettavasti tämä näkyisi teiden parantumisena täällä Keski-Suomessa, Pekkarisen vaalipiirissä. Panostaminen yksityisautoilun edellytysten tukemiseen joukkoliikenteen kustannuksella on kuitenkin mieletön.

Suomessa kuolee vuosittain satoja ihmisiä liikenneonnettomuuksissa. Suurimmassa osassa näistä onnettomuuksista osapuolena on yksityisauto. Ylläpidämme tieten tahtoen liikennejärjestelmää, joka tappaa vuosittain satoja ihmisiä suoraan onnettomuuksina. Myös päästöt tappavat, mutta arviot vaihtelevat. Kuinka monta kuollutta suomalaista vielä tarvitaan, ennen kuin hallitus suostuu muuttamaan liikennepolitiikkansa painopistettä ja linjauksia?

Post scriptum: On inhottavaa kirjoittaa näin karusti. Nämä ovat kuitenkin todellisia asioita, joiden vuoksi ihan oikeat ihmiset kärsivät ja kuolevat. Niistä on vaikea kirjoittaa hilpeästi.

Olen aikaisemmin kirjoittanut liikennepolitiikasta otsikoilla Suomi raiteille ja Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille.

JYY, kehitysyhteistyö ja maailman kaupan rakenteet

Edellisessä edustajiston kokouksessa (13.3.3007) käsitelty aloite, joka koski osan JYY:n budjetista käyttöä kehitysyhteistyöhön, jakoi edustajat karkeasti kolmeen ryhmään: Ensimmäinen ryhmä kävi mielekästä keskustelua aloitteesta, toisella ei ollut mitään hajua mitä ovat maailman kaupan rakenteet ja kolmas vastusti rahan käyttöä mihinkään muuhun, kuin opiskelijoiden suoraviivaisimpien etujen ajamiseen. Keskustelun seuraaminen oli hyvin synkkää.

Aloitteen idea on ytimekäs: JYY:n on käytettävä opiskelijajäsenmaksuistaan 0,7 % kehitysapuun vuoteen 2010 mennessä. Tämä seurailee YK:n vuosituhattavoitteita. Summana se tarkoittaa muutamaa tuhatta euroa vuosittain.

JYY:n sitoutuminen kehitysyhteistyöhön myös omalla budjettirahoituksellaan on mitä kannatettavinta. Edes jyväskyläläiset opiskelijat eivät asu missään kuplassa, vaan heidänkin hyvinvointinsa riippuu globaaleista kehityskuluista ja koko ihmiskunnan yhdessä kohtaamista haasteista. Edustajiston poliittiselta oikealta laidalta tulleet ajatukset, ettei kehitysmaiden asioista huolen kantaminen kuulu ylioppilaskunnalle, ovat tympeitä. Mitä paremmin kehitysmaissa voidaan, sitä paremmin Jyväskylässä voidaan. Opiskelijoiden edunvalvonnan uloin rintama kulkee Intiassa, Nepalissa, Perussa ja Haitissa.

Aloitteen suurin ongelma on kuitenkin sen puutteellisuudessa suhteessa maailman kaupan rakenteisiin. Vaikka JYY, Suomen valtio ja Euroopan unioni antaisivat 0,7 tai 1,4 tai vaikka 7 prosenttia budjetistaan kehitysmaille, on tämä tehtävissä tyhjäksi teollisuusmaiden kauppapolitiikalla. On mieletöntä, jos toinen kätemme auttaa kehitysmaita kehitysyhteistyöllä ja toinen rankaisee niitä tulleilla ja subventioilla.

Maailmaa muuttaessa sekä makro- että mikrotaso tulee ottaa huomioon. Pienen pienellä osalla länsimaisesta varallisuudesta voidaan kehittyvissä maissa saada aikaan käsittämättömän paljon kehitystä ja onnellista elämää. Yksinään tämä ei kuitenkaan riitä, koska todellinen muutos lähtee käyntiin vasta makrotason rakenteita muuttamalla.

Kaupan rakenteilla tarkoitan niitä syitä, joiden vuoksi afrikkalainen viljelee hedelmällisempää maata ja työskentelee enemmän, mutta hänen tulonsa jäävät murto-osaan eurooppalaisen viljelijän tuloista. Tai kuinka ylikansallisten yritysten tuotantoketjuissa suurin osa työstä tehdään kehitysmaissa, mutta suurin osa voitoista tulee teollisuusmaihin.

Mikäli JYY:n hallitus noudattaa edustajiston tahtoa ja ottaa käyttöön hyväksytyn budjettirahoituksen, kehotan sitä erittäin tarkkaan harkintaan rahan kohdentamisessa. On suuri haaste saada apu sinne, minne se on tarkoitettu ja välttää sen muuttuminen tulonsiirroksi opiskelijoilta ranskalaisille viljelijöille ja ylikansallisten yritysten omistajille.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehdessä 23.4.2007

Kuva Maailman sosiaalifoorumista Karachista