Sananen talouskeskustelun poliittisuudesta

VM:n talousluvut ovat yksi näkökulma talouteen. Mutta vain yksi. Ne täytyy ymmärtää samanarvoisena puheenvuorona muiden kanssa, ei talouskeskustelun reunaehdot määräävänä auktoriteettina.

Ajatellaanpa, että puolustusministeriön rooli julkisessa keskustelussa olisi paljon vahvempi kuin nyt. Kuvitellaan, että - syystä tai toisesta - puolustusministeriöstä tulevat puheenvuorot määrittäisivät koko julkisen keskustelun asialistaa. Ministeriössä olisi ryhmä voimakastahtoisia johtavia virkamiehiä, jotka ministerin poliittisesta taustasta riippumatta käyttäisivät puheenvuoroja omissa nimissään - ja he vaatisivat aina armeijan lisävarustamista.

Puolustusministeriön puheenvuoroja ei kohdeltaisi tyypillisenä ministeriön esittämänä näkökulmana, vaan niihin suhtauduttaisiin poikkeuksetta vakavina yhteiskunnallisina puheenvuoroina, joita kaikkien tiedotusvälineiden, poliitikkojen ja puolueiden on kommentoitava.

Puolustusministeriön resurssipoliittisen osaston ylijohtaja ilmoittaisi, että ajat ovat nyt niin vaikeat, että tarvitsemme seuraavalla hallituskaudella 200 uutta taisteluhelikopteria. Puolustusvoimista annettaisiin tukea, että taisteluhelikoptereita on aivan liian vähän, varsinkin kun ottaa huomioon suurvaltojen kasvavat intressit arktisella alueella. Maanpuolustusjärjestöt vaatisivat täydennyskoulutuksia taisteluhelikopterikaluston kouluttamiseksi reserviläisille. Patrian ja Lockheed Martinin toimitusjohtajat kirjoittaisivat Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalle perusteellisen tekstin siitä, kuinka nykyaikainen armeija on käytännössä toimintakyvytön, jollei sillä ole riittävää taisteluhelikopterikapasiteettia.

Kansallismieliset älähtäisivät, että tämä on Suomen kohtalonkysymys, ja että 200 taisteluhelikopteria on hankittava heti seuraavalla vaalikaudella ja sitä seuraavalla lisää. Jalkaväkimiinatkin pitäisi saada takaisin. Oikeistopuolueesta ilmoitettaisiin, että puolustusministeriö on nyt näyttänyt sellaiset madonluvut, että pakkohan nämä kopterit on hankkia. Samoin oikeisto harmittelisi, että Suomessa on ikävä konsensuskulttuuri, muuten hankittaisiin kopterien lisäksi myös parikymmentä sukellusvenettä merivoimille ja liityttäisiin Natoon.

Ehdotus kohtaisi laimeaa kritiikkiä, kun jotkut uskaltautuisivat kysymään, mistä rahoitus näin massiivisiin kalustohankintoihin saadaan. Joku vääräoppinen erehtyisi julkisesti kysymään, etteikö puolustusministeriö ehdottanut näitä aivan samoja asehankintoja jo silloin, kun Euroopan turvallisuustilanne oli rauhallisempi. Mutta moinen marmatus kuitattaisiin epärealistiseksi haihatteluksi ja päälle maalattaisiin tuomiopäivänretorikkaa siitä, kuinka meidän on toteuttava puolustusasiantuntijoiden ehdotukset tismalleen oikein jokaista jalkarättiä myöten tai olemme Ukrainan tiellä.

Koettelen lukijani kärsivällisyyttä vielä toisella mielikuvitusleikillä. Kuvitellaanpa, että puolustusministeriön sijaan yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen jämähtäisikin valtiovarainministeriö.  Sen virkamiehet ja julkiset talousinstituutiot vaatisivat vielä vaatimasta päästyäänkin talouden tasapainottamista.

Elinkeinoelämän järjestöt, yksityisten liikepankkien ekonomistit ja yksittäiset superrikkaat vaatisivat omissa puheenvuoroissaan vielä ministeriötäkin tiukempaa linjaa. Kriittiset äänet siitä, mitä seurauksia näillä toimilla on tavallisten kansalaisten hyvinvoinnin kannalta ohitettaisiin haihatteluna.
Puolueiden tehtäväksi jäisi kilvoitella siitä, mikä niistä ehtii ensimmäisenä allekirjoittamaan kaikki esitetyt vaatimukset, kuinka vähän ne esittävät kritiikkiä ja omia vaihtoehtoja esitetyille rätingeille ja kuinka suureen ääneen ne olisivat leikkauksia siunaamassa.

Mutta takaisin todellisuuteen. Valpas lukijani varmasti huomasikin, että jälkimmäinen maailma ei olekaan niin hypoteettinen, vaan jotenkin kovin tuttu.

Suomessakin hyväksi havaitun ja länsimaisissa sivistysvaltioissa harjoitetun deliberatiivisen demokratian ydin on, että monenlaisia avauksia, ehdotuksia ja ideoita tuodaan esiin, jolloin erilaiset intressiryhmät, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt, asiantuntijat ja tavalliset kansalaiset voivat ottaa niihin kantaa. Esittää kritiikkiä, puolustaa ehdotuksia tai keksiä parannusehdotuksia ja ideoiden jatkokehittelyä. Ideaali on, että hyvät ideat jäävät eloon ja niistä tulee osa lainsäädäntöä, toimintatapoja ja yhteiskuntarakenteita. Huonoille ideoille tulee tyly tuomio: Ei jatkoon.

Valtiovarainministeriö, Suomen Pankki, Aki Kangasharju, Björn Wahlroos, Juhana Vartiainen ja Raimo Sailas saavat esittää omia näkemyksiään talouden tilasta ja poliittisia toimintasuosituksiaan. Mutta vaikka he mielellään ottavat itselleen neutraalin asiantuntijan position, tulisi tiedotusvälineiden ja kriittisten kansalaisten nähdä näennäisen puolueettomuuden kaavun läpi. Heidän näkemyksensä voivat olla oppineita, hyvin perusteltuja, retorisesti taidokkaasti kehiteltyjä ja värikkäillä powerpointeilla kuvattuja.

Mutta eivät ne jumalan sanaa ole.

Velkaantumisesta, kestävyysvajeesta ja työvoiman vähenemisestä varoittelevilla puheenvuoroilla on tärkeä sijansa julkisessa keskustelussa. Mutta jos niiden annetaan jäädä asemaan, jossa nämä puheenvuorot hyväksytään kyseenalaistamatta paitsi talouspolitiikan, myös yhteiskuntapolitiikan ja kaikkien muiden politiikan sektorien reunaehdoiksi, typistävät ne poliittisen debatin kilpalaulannaksi siitä, kuka kuuliaisimmin toteuttaa annetut ehdot.

En oikein luota sellaisten poliitikkojen arviointikykyyn, jotka valitsevat lukuisista erilaisista talouspolitiikan puheenvuoroista yhden näkökulman, ja sitten päättävät, että juuri tämä arvio Suomen tilanteesta on ehdottoman oikea ja ummistavat silmänsä ja korvansa sen jälkeen kaikilta muilta tarkastelukulmilta.

Poliitikon täytyy käsittää, että kaikissa hänelle esitetyissä perusteluissa ja todisteluissa lymyilee aina esittäjän oma ja hänen taustaryhmänsä intressi. Siksi poliitikon on oivallettuaan taloustieteen ja -argumentoinnin poliittisen luonteen ymmärrettävä myös oma roolinsa. Poliitikon tulee kriittisesti arvioida kaikkia niitä lukuisia puheenvuoroja, kannanottoja, laskelmia ja ehdotuksia, joita erilaiset toimijat, kuten elinkeinoelämä, julkishallinnon viranomaiset, rahoituslaitokset, kansalaisjärjestöt, puoluekoneistot, tutkimusinstituutit, media ja kansalaiset hänelle esittävät, punnittava niitä oman ideologiansa ja maailmankuvansa pohjalta ja luotava saamiinsa esityksiin nojaten johdonmukainen ja koherentti kokonaisuus, jota päämäärätietoisesti edistää.

Kuulostaako vaikealta? Ei kukaan väittänytkään, että politikointi olisi helppoa!

Puolueet jakautuvat kahteen leiriin

Eduskuntavaaleissa ei valita erilaisten leikkauslistojen väliltä,
vaan leikkausten ja investointien väliltä.

Kalevan pääkirjoituksessa vaadittiin (11.1.) puolueita kertomaan avoimesti ennen eduskuntavaaleja, mistä ne aikovat säästää. Äänestäjien arveltiin pitävän nykyaikaisista Liisan listoista, joissa puoleet esittäisivät konkreettisia leikkauskohteita.

Mielestäni on kansanvallan kannalta kurjaa, jos äänestäjän valtaa kavennetaan niin, että hänen valittavanaan on vain erilaisia leikkauslistoja. Äänestäjän täytyy pystyä ottamaan vaaleissa kantaa myös investointien, työllistämisen ja talouskasvun puolesta.

Aitoa tehokkuutta julkishallintoon tuovat rakenneuudistukset ovat ehdottomasti kannatettavia. Usein rakenneuudistusten varjolla ajetaan kuitenkin menoleikkauksia. Säästämisen nimissä tehtävät leikkaukset vähentävät kokonaiskysyntää ja aiheuttavat epävarmuutta. Tulos on päinvastainen, kuin mitä tavoiteltiin: kasvava työttömyys, taantuman pitkittyminen ja velkaantumisen jatkuminen.

Näyttääkin siltä, että puolueet jakautuvat kahteen leiriin. Gallup-johtaja Keskusta vetää leikkaajapuolueiden leiriä. Juha Sipilä on ilmoittanut haluavansa leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla ja julkisen sektorin työntekijöitä kymmenillä tuhansilla.

SDP taas johtaa elvyttäjäpuolueiden porukkaa. Antti Rinne ei myisi valtion omaisuutta, vaan tahtoo menokurin sijaan luoda kasvua ja uutta työtä. Rinne on myös ehdottanut pieni- ja keskituloisten verojen alentamista, mikä vahvistaisi tavallisten ihmisten ostovoimaa ja pitäisi talouden pyörät pyörimässä.

Äänestäjällä on siis vaaleissa valittavanaan leikkauslistat tai investoinnit. Ehkä Suomen tulevaisuuden kannalta on parasta, jos vaalien jälkeen muodotettavaan hallitukseen tulee puolueita sekä säästäjien, että investoijien leireistä.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Kalevassa 14.1.2015.

Muistetaan myös potentiaaliset yrittäjät

Yrityksen perustamista harkitsevalle potentiaaliselle yrittäjälle epävarmuus sosiaaliturvasta ja toimeentulosta on suurempi huoli, kuin verot tai byrokratia.

Piia Elonen kirjoitti melko yksioikoisen kolumnin yrittäjyydestä ja SDP:n yrittäjyyskampanjasta (HS 17.12.) Olisin toivonut, että irvailun sijaan hän olisi esittänyt omia ajatuksiaan siitä, kuinka pienyrittäjien asemaa voidaan parantaa.

Olen itse harkinnut yrityksen perustamista. Suurin huolenaiheeni on kuitenkin, miten minun käy jos en onnistu ensimmäisellä, enkä toisellakaan yrittämällä. Siksi lupaukset laittaa yrittäjien sosiaaliturva kuntoon kuulostavat hyvältä. Yrittäjän vaihtoehdot eivät voi olla vain menestyminen ensimmäisellä yrityksellä tai elinikäinen konkurssivelka.

Usein yrittäjyyden suurimpina esteinä mainitaan korkeat verot ja työvoimakustannukset, sekä tarkemmin määrittelemätön byrokratia. Jos liikeideani on hyvä ja yritykseni menestyy, sillä on varaa maksaa verot ja palkkaa minulle kuten myös muille mahdollisille työntekijöille.

Yrityksen toiminnan pyörittämiseen kuuluu tietty määrä paperitöitä, joista uskoisin selviäväni. Turhan byrokratian karsimista kukaan tuskin vastustaa.

Suuret yritykset ja elinkeinoelämä hallitsevat edunvalvonnan. Mielestäni Suomeen tarvitaan edunvalvontajärjestö myös potentiaalisille yrittäjille. Uskon, että kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat valmiit kokeilemaan siipiään ja perustamaan oman yrityksen, jos epäonnistumisen riskejä pienennetään, on tässä maassa paljon.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 21.12.2014 otsikolla Aloittelevan yrittäjän riskejä pitäisi pienentää.

Keskustan ja SDP:n erot tulivat näkyviin Porissa

Keskusta piti viikonloppuna kokouksensa Porissa ja SDP Kotkassa. Kokouksissa julkistetut linjaukset paljastivat paljon siitä, kuinka nämä puolueet tahtovat Suomea johtaa seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä haluaisi myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen valtion menoja. Omistukset menestyvissä yhtiöissä kuitenkin tuottavat valtiolle tuloja. Onko Sipilä tullut ajatelleeksi, että omaisuus voidaan myydä vain kerran? Keskusta voi sillä selvitä tulevasta vaalikaudesta, mutta mitäs tehdään neljän vuoden päästä?

SDP:n Antti Rinne taas ilmoitti, ettei lähtisi myymään valtion omaisuutta. Hän ei pelkää taloudellista elvyttämistä kuten Sipilä, vaan tahtoo menokurin sijaan luoda kasvua ja uutta työtä. Yksi elvytyksen keino olisi pieni- ja keskituloisten verojen alentaminen. Talouskasvun näkökulmasta se vaikuttaa uskottavalta keinolta. Kun tavallisten ihmisten ostovoimasta pidetään huolta, se hyödyttää Suomen taloutta. Rikkaiden veroalet tapaavat karata ulkomaille.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa lähes nollakorolla. Koska korjaus- ja muita investointeja on joka tapauksessa lähitulevaisuudessa tehtävä, eikö nyt ole oikea aika ne tehdä? Laitetaan maan infrastruktuuri kuntoon ja luodaan työpaikkoja tasapainottamaan taantumaa.

Porissa Sipilä kertoi myös haluavansa yksityiselle sektorille 200 000 työpaikkaa. Haluaisin kysyä Sipilältä, miten yksityinen sektori luo työpaikkoja, jos investoinnit ovat pannassa? Julkiset investoinnit ja julkinen työllistäminen rohkaisisivat yksityistä sektoria investoimaan ja työllistämään. Mutta Sipilä on ilmoittanut haluavansa leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla ja julkisen sektorin työntekijöitä kymmenillä tuhansilla.

Huhtikuun 2015 eduskuntavaaleista on tulossa talousvaalit. Puolueet näyttävät asemoituvan kahteen ryhmään sen mukaan, kannattavatko ne julkisen sektorin aktiivista toimintaa ja elvytystä, vai menokuria ja vyönkiristystä. Ainakin viikonlopun Rinteen ja Sipilän puheiden perusteella vaikuttaisi siltä, että SDP johtaa elvytyspuolueiden porukkaa ja Keskusta puolestaan lisäsäästöjä ja -leikkauksia vaativien puolueiden ryhmittymää.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Satakunnan kansassa 26.11.2014.

Epävarmuus surmaa talouskasvun

Talouskasvu vaatii luottamusta tulevaisuuteen.
Kuluttajien on uskallettava kuluttaa ja yritysten investoida.

Kun ihminen ei palkkapäivänä tiedä, näkeekö vielä seuraavan palkanmaksun, hän laittaa suuren osan rahastaan säästöön. Kun työntekijä ei voi olla varma, maksetaanko hänelle tulevaisuudessa säällistä eläkettä, joutuu hän säästämään vanhuuden varaksi. Kun vanhempi on epävarma, saako hänen lapsensa tulevaisuudessa opiskella maksutta, on hänellä syy varmuuden vuoksi säästää mahdollisia lukukausimaksuja varten.

Yksittäisen ihmisen säästämisessä ei ole mitään vikaa ja monia hankintoja varten säästäminen on välttämätöntä. Mutta jos Suomen kaltaisessa pienessä kansantaloudessa kaikki alkavat säästää samaan aikaan, ei raha liiku. Se tarkoittaa sitä, ettei yrityksillä ole maksuhalukkaita asiakkaita, ne eivät voi työllistää, eikä verotuloja synny.

Kun kuluttajat eivät uskalla kuluttaa, yritykset eivät uskalla investoida, uusia työpaikkoja ei synny, eikä talouskasvu lähde käyntiin. Epävarmuus tuottaa irtisanomisia, mikä taas vahvistaa epävarmuuden kierrettä.

Yrittäjyyteen kuuluu aina riski. Mutta riskin vaikutusta yrittäjän henkilökohtaiseen hyvinvointiin voidaan vähentää parantamalla yrittäjien sosiaaliturvaa. Yrityksen perustamisen ja sen laajentamisen aiheuttaman epävarmuuden vähentäminen vahvistaisi yrittäjyyden kannustimia. Ei voi olla niin, että yrittäjän ainoat vaihtoehdot ovat onnistuminen ensimmäisellä yrittämällä tai elämän mittainen konkurssivelka.

Irtisanomisten ja yt-neuvotteluiden vaikuttaessa loputtomilta ovat myös vaatimukset julkisen sektorin työntekijöiden irtisanomisista omiaan lisäämään epävarmuuden kokemusta. Taloudellisesti epävakaina aikoina tarvitaan nimenomaan takeita työpaikan säilymisestä ja suojaa irtisanomisilta. Mentaliteetti ei voi olla se, että jokaisen on jouduttava pelkäämään yhtä paljon työpaikkansa menettämistä.

Kukaan ei hyödy epävarmuuden kasvusta ja laman pitkittymisestä. Yhteiskunnan on oltava sellainen, että jokainen voi luottaa tulevansa taloudellisesti toimeen ja selviävänsä menoistaan nyt ja tulevaisuudessa. Siksi julkisen vallan on nyt annettava selkeä signaali, jolla se katkaisee epävarmuuden kierteen.

Yhdessä Hanna Huumosen kanssa kirjoitettu mielipidekirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 11.10.2014

Sosialidemokratia, perussuomalaisuus ja elitismi

Economistin pilapiirroksessa UKIP:in Nigel Farage
venyttelee oikeiston ja vasemmiston välillä.

“Yksi kaveri kertoi minulle, että hän on aina aiemmin äänestänyt demareita. Mutta nyt SDP on hänen mielestään mennyt liian oikealle ja niinpä hän sanoi äänestävänsä persuja. Aivan käsittämätöntä!”

Jokainen meistä on varmasti kuullut tämän tarinan tai jonkin sen muunnelman. Siksi ajattelin analysoida, mistä juttu kertoo ja voisiko siitä oppia jotakin. Ensinnäkään alkuperäinen kertoja ei selvästikään ole pahantahtoinen. Hän ei kertoisi sosialidemokraatille, miksei hän heitä äänestä, jos toivoisi puolueen menettävän kannatustaan. Päinvastoin hän kertoo opetuksen ohjatakseen porukan oikeaan suuntaan.

Myös kertojan arvot ovat kohdallaan. Hän ei pidä oikeistolaisuudesta ja siihen liittyvästä omanedun tavoittelusta, ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän tahtoisi SDP:n olevan selkeästi vasemmalla ja on aiemmin sitä äänestänyt.

Mutta kieltämättä kuulostaa loogisesti käsittämättömältä, että äänestäjä joka tahtoisi reivata yhteiskuntaa vasemmalle, hylkää SDP:n ja äänestää oikeistopuoluetta. Ajattelutapa tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun emme ajattele vain yksiulotteista janaa, jolle puolueet sijoitetaan niiden aateperinnön perusteella.

Osa oikeistolaistumiskritiikistä perustuu yksittäisten kysymysten asiasisältöihin ja niiden esille tuomiseen. Esimerkiksi työvoiman tarjonnan lisäämisen mantraan on lähdetty aivan liian kritiikittömästi mukaan ja se on vienyt pelitilaa esittää vaihtoehtoja oikeistolaiselle työvoimapolitiikalle.

Merkittävä syy siihen, miksi SDP koetaan oikeistolaisemmaksi, kuin sen aktiivit ja kannattajat tarkoittavat, johtuu nähdäkseni elitistisyydestä. Sosialidemokraatteja ei mielletä sellaisiksi kansan edustajiksi, kuin puolueen slogan lupaa. Puolueesta löytyvään asiaosaamiseen kyllä luotetaan, mutta kansanomaisuudessa olisi parantamisen varaa.

Mieleen tulee kolme pääsyytä, joista tämä voi johtua:

1. Yleinen eliitin erkaantuminen kansasta. Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut yhtenäinen kansakunta, vaan tietty etuoikeutettujen joukko elää omassa, eristetyssä kuplassaan. Taloudelliseen eliittiin ei enää nousta pelkästään hankkimalla korkeakoulututkinto ja työskentelemällä ahkerasti, vaan tulevaisuuden rikkaat ovat nykyisten rikkaiden perijöitä. Möläytykset, jotka ovat osoittaneet vieraantuneisuutta pienituloista arjesta ovat tulleet lähinnä Kokoomuksen suunnasta, mutta monen mielessä ne jäävät leimaamaan koko poliittista eliittiä.

2. Valtionhoitajapuolueen rooli. Sosialidemokratia on kansanliike, joka on saanut vaaleissa kannatusta ja pystynyt muokkaamaan yhteiskuntaa kannattajiensa tahtomaan suuntaan. Mutta puolueen rooli valtion alistajana kansan tahtoon ei ole pysynyt kirkkaana mielessä. Pahimmillaan SDP on joutunut suojelemaan valtion intressejä kansan tahtoa vastaan ja siksi se on samaistettu virkamieseliittiin, jonka mielivallalta puolueen piti alunperin kansaa puolustaa.

3. Epäjohdonmukainen viestintä. "Politiikan ja päättäjien kieli on osin muuttunut tyhjäksi höpöhöpöpuheeksi”, kertoo Yle. Selkeän ja ymmärrettävän ilmaisun lisäksi on kansan syvistä riveistä kannatuksensa hakevan puolueen vältettävä viestinnässään elitistisiä klisheitä. Keskiluokan puhutteleminen on ymmärrettävää, koska Suomessa ns. keskiluokka hankkii tulonsa rehellisellä työnteolla. Mutta ketä esimerkiksi ruotsin kielen opetuksesta käytävässä keskustelussa lämmittää “kaksikielisyys on rikkaus"- tyyppiset fraasit? Jos pakollista ruotsin opiskelua halutaan puolustaa, se täytyy tehdä perustelemalla, kuinka nykyinen malli hyödyttää tavallisista oloista ponnistavaa koululaista ja opiskelijaa.

Mitä siis tulisi tehdä? Oleellista on pitää sekä yksilöinä että porukkana aina selkeästi mielessä, miltä omat teot, puheet ja kirjoitukset vaikuttavat tavallisten ihmisten silmissä. Poliittiset päätöksentekijät ja puolueaktivistit eivät ensisijaisesti kommunikoi toisille establishmentin edustajille, vaan normaalia arkea eläville kansalaisille. Esimerkiksi työn tarjonnan lisäämisestä hössöttäminen vaikuttaa järjettömältä työttömänä tai työttömyysuhan alla elävän ihmisen näkökulmasta.

SDP:llä on jo vuosikymmenten ajalta toimivat keskusteluyhteydet kaikille yhteiskunnan osa-alueille, mukaan lukien elinkeinoelämä ja valtiolliset instituutiot. Nämä tuovat tavallisten palkansaajien edunvalvontaan sellaista uskottavuutta, jota Perussuomalaisilla ei ole. Mutta keskustelukanavia on käytettävä kahteen suuntaan. SDP:n on oltava kanava, jonka kautta kansalaisten huoli työpaikoista, palkoista, asumiskustannuksista, julkisista palveluista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta jne. kulkevat kaikkien päätöksentekijöiden korviin.

Sen sijaan ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät EK:n seminaarissa ja ottavat sen jälkeen asiakseen edistää vientiyritysten hintakilpailukykyä palkkoja alentamalla. Ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät Suomen Pankin tilaisuudessa ja omaksuvat kestävyysvajeeseen tulkinnan, että opiskeluaikoja täytyy lyhentää ja eläkeikää nostaa. Se vie SDP:lta uskottavuuden kansan korvina ja jättää tilaa Perussuomalaisille ja muille populisteille.

Eikö demari sitten saa käydä oopperassa tai pelata golfia? Saa tietysti. Jokainen päättää omista harrastuksistaan, eikä jokin harrastus tee ihmisestä yhtään sen elitistisempää, kuin toinenkaan. Mutta kannattaa pitää mielessä, millaisen kuvan itsestään antaa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jos kovasti hehkutat oopperaa, golfia, katumaastureita ja 30 euron shamppanjabrunsseja, etäännytät tiettyä äänestäjäkuntaa itsestäsi ja puolueestasi.

SDP:n ja sen aktiivien on pidettävä aate ja päämäärät kirkkaana mielessä. Rooli linkkinä tavallisen kansalaisen ja valtiollisen päätöksentekokoneiston välillä on löydettävä uudelleen. Ilolla olen huomannut, että tähän suuntaan kehitys on viime aikoina kulkenutkin. Kun SDP palaa nöyrästi kansan pariin josta se on tullutkin, viedään Perussuomalaisilta yksinoikeus siihen eliitin vastaisuuteen, jota se käyttää hengitysilmanaan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut oikeistopopulistien vastaisista strategioista otsikolla Kuinka populistit kesytetään

Rinteen-Renzin linja auttaa lopettamaan laman

Pelkkä halpa raha ei saa yksistyistä
sektoria investoimaan.

Italian pääministeri Matteo Renzi ja Suomen valtiovarainministeri Antti Rinne ovat vaatineet, että Euroopan on talouskurin tiukan tulkinnan sijaan keskityttävä talouskasvuun ja työpaikkoihin.

Vaatimus on perusteltu. 2010-luvusta tulee pian Euroopan hukattu vuosikymmen, jollei tähän saakka noudatettua talouspolitiikan linjaa kyseenalaisteta ja Euroopalle etsitä uutta suuntaa.

Suuria reformeja ei tarvita, jotta Eurooppa saadaan leikkausten ja säästöjen kierteestä uudelleen talouskasvun uralle. Riittää, että julkinen sektori pystyy investoimaan, jotta myös yksityisen sektorin investoinnit saadaan liikkeelle. Toinen tärkeä tekijä on yksityisen kysynnän vahvistaminen lisäämällä talouden tulovirtoja.

Valtioiden halua ja kykyä investoida rajoittaa euromaiden vakaus- ja kasvusopimus. Ratkaisu voisi olla niinkin yksinkertainen, että investoinnit jätetään pois talouden velkaa ja alijäämää koskevien sääntöjen tulkinnasta. Tällöin valtioiden tulisi yhä pitää tulonsa ja menonsa tasapainossa, mutta niillä olisi mahdollisuus ja kannustin luoda työtä ja talouskasvua investoimalla.

Saksan sallittiin aikanaan rikkoa vakaus- ja kasvupakettia talouskasvun kiihdyttämiseksi. Nyt konservatiivi Angela Merkelin johtama Saksa on tiukimmin vaatimassa, etteivät muut euromaat saa tehdä samoin.

Euroopan keskuspankki on pitänyt korkotasoa alhaisena jo vuosia, mutta se ei ole riittänyt saamaan talouskasvua käyntiin. Pelkkä halpa raha ei saa yksityistä sektoria investoimaan, jos tuotteille ei ole riittävää kysyntää. Yksityistä kysyntää vahvistetaan parhaiten vähentämällä kuluttajien epävarmuutta työpaikkojensa säilymisestä.

Koska yksityinen sektori ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan riittävästi työpaikkoja, on julkisen sektorin kehitettävä tapoja työllistää suoraan osa työvoimasta. Näin ylläpidetään työntekijöiden osaamista, vahvistetaan tulovirtoja, lisätään kokonaiskysyntää ja vähennetään talouden epävarmuutta. Suhdanteiden kääntyessä ja yksityisen sektorin työvoiman tarpeen kasvaessa työntekijät voivat siirtyä luontevasti julkiselta yksityiselle sektorille.

Talouskuri ei ole Euroopan  talousongelmia ratkaissut ja nyt on etsittävä uusia toimintatapoja. Euroopassa konservatiivit ja Suomessa kokoomus haluavat kuitenkin pitää itsepäisesti kiinni vyönkiristyksestä. Koko Euroopan kannalta on syytä toivoa, ettei aktiivisen julkisen sektorin ideologinen vastustus enää venytä lamaa.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 15.7.2014.

Tasa-arvoinen avioliittolaki tarvitsee uuden strategian

Tasa-arvoinen avioliittolaki on kokenut kolhuja,
mutta sillä on vielä toivoa. Strategia on kuitenkin
ajateltava uudestaan.

Eduskunnan lakivaliokunta päätti äänestyksessä torjua kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Harmillisesti asia sai farssinomaisia piirteitä, jotka veivät huomion itse aloitteelta. Kaksi kansanedustajaa oli poissa äänestyksestä inhimillisten syiden vuoksi. Tämä sai turhaa huomiota, kun tosiasia on se, että heistä riippumatta tyrmäyksen aloitteelle antoi valiokunnan konservatiivinen enemmistö.

Menneitä ei kannata jäädä murehtimaan, vaan politiikassa päällimmäisen kysymyksen on oltava: Mitä NYT täytyy tehdä? Kuinka aloitteen yleviä ja kannatettavia tavoitteita pystytään  tehokkaimmin ajamaan tämän harmillisen, joskin odotettavissa olleen takaiskun jälkeen?

Ensin on selvitettävä itselleen, mitkä tavoitteet todella ovat. Jokainen yhteiskunnallinen uudistus kohtaa vastarintaa. Silloin ei saa sortua vastustajien mollaamiseen, vaikka tekisi mieli korottaa omaa profiilia. Muuten itse asia jää helposti varjoon ja keskustelu lipsuu toisella tavalla ajattelevien haukkumiseksi.

Mielekkäämpää olisi pyrkiä edistämään aloitteen tavoitteita niin, että niistä tosiasiallisesti tulisi lainsäädäntöä. Tämä tavoite vaatii sen verran nöyryyttä, että on kuunneltava aloitteen kriitikoita ja pyrittävä voittamaan heidät omalle puolelleen.

Aloitetta vastustavat perustelut voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmään:

1) Adoptio-oikeutta vastustavat (esim. Kaj Turunen)
2) Huonoa valmistelua korostavat (esim. Anne Holmlund)
3) Nominalistiset, eli sanan avioliitto vain miehen ja naisen väliseksi tulkitsevat (esim. Kari Tolvanen)
4) Absurdit (esim. Pentti Oinonen)

Kahteen jälkimmäiseen tuskin kannattaa tuhlata ruutia. Sen sijaan ryhmiä 1 ja 2 olisi mahdollista yrittää saada aloitteen taakse. Tämä vaatisi kahta asiaa. Olisi tehtävä uusi aloite, joka valmistellaan paremmin. Minulle jäi epäselväksi, mikä aloitteessa on huonosti valmisteltua. Ilmeisesti huonoon valmisteluun vetoaminen on vain harhautus ja vastustus on arvopohjaista. Mutta jos kansalaisten valmistelema lainsäädäntö on poliittisen eliitin mielestä epäilyttävää, niin ottakoot aloitteesta kopin ja pankoot virallisen valtion viralliset valmisteluelimet valmistelemaan.

Toinen asia on se, että tämän uuden aloitteen tulisi olla muuten samansisältöinen, kuin nyt käsiteltävän kansalaisaloitteen, mutta siitä olisi jätettävä samaa sukupuolta olevien avioparien yhteinen adoptio pois.

Tämä voi vaikuttaa kansalaisaloitteen tavoitteiden vesittämiseltä, mitä se osittain toki onkin. Mutta se olisi välttämätön hinta siitä, että kansalaisaloitteen kaikki muut tavoitteet saadaan toteutettua pikaisesti.

Puretaanpas myös kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista palasiksi. Mistä se koostuu?

1) Rekisteröidyn parisuhteen nimityksen muuttaminen avioliitoksi
2) Avioliittoa ei tarvitsisi muuttaa rekisteröidyksi parisuhteeksi, jos toinen sen jäsenistä vaihtaa sukupuoltaan
3) Ulkomailla solmitut samaa sukupuolta olevien avioliitot voitaisiin tunnustaa Suomessa
4) Samaa sukupuolta olevat voisivat ottaa yhteisen sukunimen
5) Samaa sukupuolta olevat voisivat adoptoida yhdessä

Suurin osa kansalaisaloitteen tavoitteista siis toteutuisi, vaikka tässä viidenneksi listatusta tavoitteesta luovuttaisiin.

Jotta maailmaa saadaan muutettua, on oman kannan taakse saatava riittävän suuri enemmistö. Pelkkä oikeassa oleminen ei riitä. Laatimalla uusi aloite hajotettaisiin aloitteen vastustajien rintamaa. Kun adoptio-oikeuden vastustaminen tai huonon valmistelun moittiminen eivät enää olisi “kunniallisia” tapoja pyrkiä kaatamaan koko aloite, joutuisivat näitä perusteluja käyttäneet etsimään itselleen uudet asemat. Nyt jäljellä olisi enää huomattavan heikko “avioliitto on naisen ja miehen välinen instituutio"- perustelu tai puolen vaihtaminen ja aloitteen kannattajien joukkoon siirtyminen.

Tällä strategialla olisi mahdollista saada aloitteen taakse paitsi kansanedustajien enemmistö, myös enemmistö kansalaisista. Timo Soini kommentoi ”Olen erittäin tyytyväinen lakivaliokunnan päätökseen. Kansan syvät rivit ovat juuri tätä mieltä.” Soini saattaa olla oikeassa. Mutta suurin huolenaihe onkin käsittääkseni liittynyt juuri kysymykseen adoptiosta. Ilman sitä uskoisin kansan syvien rivien kannattavan sitä, että avioliitto on mahdollisimman samanlainen heteroilla ja homoilla.

Eduskunta säätää lait. Jos tahdot muuttaa lakia, on sinun toimittava niin, että kansanedustajien enemmistö tahtoo muuttaa lakia samalla tavalla, kuin sinä. Jotkut kansanedustajat ovat jo lyöneet kantansa lukkoon ja profiloituneet joko kansalaisaloitteen kannattajina tai vastustajina. Mutta varmaa enemmistöä ei ole vielä kummallakaan puolella. Monien kansanedustajien äänestäjissä on sekä kannattajia, että vastustajia. Olisi järjetöntä kuvitella, etteivät kansanedustajat ota tätä tosiasiaa huomioon harkitessaan omaa äänestysvalintaansa.

Hieman riisuttu versio aloitteesta helpottaisi näiden kansanedustajien tuloa uudistusmielisten joukkoon. Omille äänestäjille voisi perustella päätöstään tai päätöksensä pyörtämistä vetoamalla siihen, että adoptiokysymys poistettiin. Eikä sitä tarvitse lopullisesti haudata. Kuinka helppoa edustajan olisikaan kertoa työväentalolla tai tupaillassa, että “Nyt päätettiin tästä avioliittolaista muilta osin ja adoptiokysymys siirrettiin ratkaistavaksi seuraavalle eduskunnalle”.

Kovaääniset räyhääjät löytävät aina kuuntelijoita, mutta suurin osa ihmisistä arvostaa kykyä edistää asioita luomalla kompromisseja.

Ylipäätään olen sitä mieltä, että rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton tuomista tasavertaisiksi lähdettiin edistämään väärällä strategialla. Valittiin rynnäkkö, jolla otetaan nopeasti kaikki haltuun. Asiaa olisi kuitenkin pitänyt edistää vyöryttämällä. Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliitosta olisi mennyt heittämällä läpi sekä eduskunnassa että kansan syvissä riveissä ilman adoptiota. Ensimmäiset samaa sukupuolta olevat parit olisivat jo avioliitossa ja uusi kansalaisaloite olisi käynnistänyt keskustelun näiden parien adoptio-oikeudesta.

Strategian valinnalle on toki perustelunsa, mutta siinä haukattiin liikaa kerralla. Yritettiin selätystä, kun pistevoittokin riittäisi. Hyvä shakinpelaaja ei voita peliä mahdollisimman nopeasti. Hyvä shakinpelaaja voittaa pelin.

Joskus mietin, miksi tuntuu siltä, että he jotka tahtovat parantaa maailmaa ja edistää hyvää ryntäävät kohti tavoitteitaan uskoen niihin niin vahvasti, ettei mitään suunnitelmaa tarvita. Miksi heillä, joilla on jaloimmat päämäärät, suurin tahto auttaa ja syvin solidaarisuudentunto, on myös heikoin käsitys poliittisesta strategiasta, yhteiskunnallisista koalitioista ja vallankäytöstä? Ja miksi maailmaa synkemmäksi maalavien suunnitelmat tuntuvat aina onnistuvan?

No, yhtä kaikki. Jos minä olisin kansanedustaja tai eduskuntaryhmä, ryhtyisin toimiin sellaisen lakialoitteen luomiseksi, joka toteuttaa adoptio-oikeutta lukuunottamatta kaikki tasa-arvoisen avioliittolain kansalaisaloitteen tavoitteet ja on riittävän hyvin valmisteltu kelvatakseen poliittiselle eliitille. Näin rikottaisiin konservatiivien koalitio ja otettaisiin heiltä ylimääräinen pelitila pois. Ja eiköhän kompromissin esittäjä muisteta seuraavissa vaaleissa.

Miksi kannatan Timo Harakkaa

Timo Harakalla on järkeä ja tahtoa lopettaa
Euroopan taantuma. Numero on 232

Ennen kuin löysin ehdokkaani, kävin huolellisesti läpi eurovaaliehdokkaiden mielipiteitä ja ajatuksia Euroopan unionista. Erityisesti kiinnitin huomiota näkemyksiin siitä, mistä Euroopan talousvaikeuksissa pohjimmiltaan on kyse, mikä kriisin hoidossa on mennyt pieleen ja kuinka Eurooppa saadaan takaisin talouskasvun uralle. En oikein arvosta sellaista "tänne meidän maakuntaan täytyy saada enemmän EU:n rahoitusta"- tyyppistä, nurkkakuntaista politiikantekoa. Europarlamentaarikot edustavat EU:n kansalaisia ja tämä kansalainen tahtoo, että hänen edustajallaan on kokonaisvaltainen näkemys Euroopan suunnasta.

Timo Harakan ajatuksissa Euroopan talouskriisin syistä ja seurauksista minua miellyttää se, ettei hän suostu purematta nielaisemaan yksinkertaistuksia "yli varojen elämisestä" tai "laiskoista eteläeurooppalaisista". Oikeistolaiset ovat täysin perusteetta yrittäneet selittää talouskriisiä hyvinvointiyhteiskunnan kriisiksi tai julkisen sektorin velkakriisiksi. Kyseessä on kapitalismin kriisi, jossa suuria riskejä ottaneiden rahoituslaitosten velat sälytettiin valtioiden maksettaviksi.

Nykyinen, oikeistojohtoinen EU-komissio on epäonnistunut talouskriisin hoidossa. Vaikka vyönkiristyspolitiikkaa on väitetty ainoaksi vaihtoehdoksi, en voi olla ajattelematta, että kyseessä on ollut ideologinen valinta. Julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen ja eläkkeiden alentaminen ja suurtyöttömyys heikentävät tavallisten, omalla työllään toimeentulevien asemaa verrattuna rikkaisiin, jotka elävät omistamallaan pääomalla.

Kuten Harakka itse toteaa: "Eurokriisissä pelastettiin pankit, mutta kansalaiset jätettiin heitteille. Talouden kiristys on ollut komission ja suurten EU-maiden ideologinen valinta, joka on aiheuttanut taloushistorian pisimmän taantuman, suurtyöttömyyden ja lisääntyvää köyhyyttä."

Myös rikkaat kärsivät, kun vyönkiristyspolitiikka tuhoaa talouskasvun. Sairainta onkin, että tällainen politiikka on kuitenkin valittu, koska se kurittaa suhteellisesti enemmän pieni- ja keskituloisia. Yhdysvallat nousi taantumasta parissa vuodessa, EU:ssa komissio on saanut taantuman pidennettyä jo viidenteen vuoteen.

En tahdo enää toista viittä vuotta taantumaa Eurooppaan. Siksi äänestän muutoksen puolesta.

Euroopan parlamentin ryhmät ovat sopineet, että suurimman ryhmän kärkiehdokas valitaan uuden komission puheenjohtajaksi. Kannatusmittausten perusteella sosialidemokraateilla on mahdollisuus saada suurimman puolueen asema, joskin kisa tulee olemaan äärimmäisen tiukka. Yksittäisen maan yksittäiset äänet voivat ratkaista sen, voittavatko sosialidemokraatit vai konservatiivit. Komission puheenjohtajan paikka on erittäin merkittävä, joten nyt eurovaaleissa äänestämisellä todella on väliä.

Vilkaisu talousuutisiin kertoo, että jokin on pielessä. Japanin talouskasvu kiihtyi 5,9 prosenttiin. Euromaiden kokonaistuotanto taas kasvoi tammi-maaliskuussa vain 0,2 prosenttia. Komissaari Olli Rehn on vuodesta 2011 lähtien luvannut kasvun käynnistyvän, mutta tuloksia ei näy.

Timo Harakka edustaa päinvastaista talousnäkemystä, kuin Olli Rehnin ja Angela Merkelin talouskuri- ja leikkauspolitiikka. Hän kannattaa leikkausten ja kurjistamisen sijaan investointeja, joilla luodaan työpaikkoja, vähennetään köyhyyttä ja saadaan talouskasvu käyntiin. Vanha sääntö, että kun yksityinen sektori on vaikeuksissa ja vähentää investointejaan, julkisen sektorin ei pidä voimistaa taantumaa vähentämällä omaa kulutustaan, on unohtunut. Harakka voi viedä muistutuksen tästä säännöstä Brysselin herroille ja rouville.

Talouspolitiikan lisäksi Timo Harakalla on asialistallaan muitakin teemoja, joita pidän tärkeinä. Yhdysvallat yrittää saada Euroopan maita luopumaan varovaisuudestaan geenimanipuloitujen elintarvikkeiden suhteen. Harakka on kuitenkin sitä mieltä, ettei ruoalla pidä leikkiä. Samoin hän puolustaa EU:n ilmastotavoitteita. Onkin mielekkäämpää hyödyntää ekoteknologian ja biotalouden kaupallisia mahdollisuuksia, kuin pönkittää teollisuutta puutteellisella ympäristönsuojelulla.

Jos tahdot mukaan auttamaan kampanjatyössä,  kannattaa vilkaista Timon verkkosivut. Voit myös ottaa yhteyttä suoraan minuun. Tärkeintä, mitä jokainen meistä voi tehdä paremman Euroopan puolesta, on äänestää eurovaaleissa numeroa 232.

Antti Rinne tarvitsee Demarinaisten tukea

SDP:n työ sukupuolten välisen tasa-arvon
ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu

Toivoisin, että Demarinaiset voisi järjestönä osoittaa yksiselitteisen tukensa SDP:n uudelle puheenjohtajalle, Antti Rinteelle. Merkittävä järjestö olisi näin mukana tukemassa uutta puheenjohtajaa matkan alkaessa ja osoittamassa vääräksi puheita puolueeseen jääneestä eriseuraisuudesta.

Ennen vaalia Demarinaiset otti kantaa Jutta Urpilaisen jatkokauden puolesta. Nyt äänestys on käyty ja jokaista meistä tarvitaan yhteisessä aatteellisessa työssä. Kansanliikkeen johtajan sukupuolella tai muilla identiteettikysymyksillä ei ole merkitystä, vain sillä kuinka liike pystyy parantamaan maailmaa ja tavallisten palkansaajien asemaa siinä. Kannanotto antaisi myös eurovaalikampanjaa käyvälle, Demarinaisten puheenjohtaja Tuula Peltoselle erinomaisen tilaisuuden profiloitua.

Olin eurovaalikampanjoimassa perjantaina, kun uusi puheenjohtaja valittiin. SDP:n vaaliteltalla käyneillä oli mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta monet naiset olivat harmistuneita puheenjohtajan vaihtumisesta. Demarinaisten järjestöä ja kaikkia sen jäseniä tarvitaankin nyt osoittamaan tukeaan puheenjohtaja Rinteelle ja vakuuttamaan naisäänestäjät siitä, että puolueen työ sukupuolten välisen tasa-arvon ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu. Naisäänestäjien kato on estettävä jo ennen kuin se tapahtuu.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Demokraatissa 14.5.2014

Demarinaiset kuuli pyyntöni ja antoi Rinteelle tukensa kannanotossaan