Pari sanaa kehityspolitiikasta

Kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson kertoo UP Demarissa kokemuksistaan kehitysyhteistyöprojekteista Etiopiassa. Hän esittää aivan oikein vaatimuksen siitä, että kehitysyhteistyön resurssit on käytettävä niin, että ne auttavat kehitysmaiden hätää kärsiviä ruohonjuuritasolla. Usein kehitysmaiden kanssa asioitaessa on valitettavasti oltava hyvin tarkka, että rahat todella menevät apua tarvitseville, eivätkä hallituksen jäsenten uusiin mersuihin.

Kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteita olisi ajateltava myös kokonaisuutena. Jos kehitysmaita ja niiden kansoja todella tahdotaan auttaa, on pidettävä huolta, ettei muiden politiikkasektorien toiminnalla tehdä tyhjäksi sitä apua, jota kehityspolitiikan kautta kanavoidaan. Pahimmillaan teollisuusmaiden kauppapolitiikka tekee moninkertaisen vahingon kehitysmaiden taloudelle, verrattuna tukeen jota esimerkiksi mikrolainoilla annetaan. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin.

Toinen tärkeä kehityspoliittinen puheenvuoro on kansanedustaja Krista Kiurun kolumni Kepan verkkosivuilla. Tekstissä hän kertoo suoraan, kuinka paljon globaalin nälänhädän vähentäminen kiinnostaa länsimaiden johtajia: ”[Rooman kansainvälisessä] nälkäkokouksessa ei edes tavoiteltu nälän ja aliravitsemuksen poistamista vuoteen 2025 mennessä. Sen sijaan tyydyttiin jälleen kerran plaaplaa-julkilausumaan, jossa nälkä poistetaan "niin pian kuin mahdollista".

Kolumni yhdistää myös ansiokkaasti nälänhädän poistamisen ilmastonmuutokseen, jota koskeva huippukokous pidetään joulukuussa Kööpenhaminassa. Osallistuminen ilmastokokoukseen on hyvää imagopolitiikkaa poliitikoilta ja saa osallistujat varmasti näyttäytymään hyvässä valossa kotimaissaan. Jos kokousväki kuitenkin kuvittelee, että ilmastonmuutoksesta saadaan aikaan merkittävä kansainvälinen sopimus, ilman että muita globaaleja ongelmia, kuten nälänhätää, tulonjaon epätasaisuutta ja teollisuusmaiden epäreilua kauppapolitiikkaa käsitellään, tulokset jäävät luultavasti olemattoman laihoiksi.

Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

Ilmasto- ja energiakriisi kansantajuistettuna

Hot, flat and crowded on vakuuttavaa luettavaa. Teos vakuuttaa jo silkalla massiivisuudellaan –yli 400 sivua- ja kirjailija Thomas L. Friedmanin maineella globalisaation ja ympäristökysymysten asiantuntijana. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset The Lexus and the Olive Tree (Globalisaatio – uhka vai unelma?) ja The World is Flat: A Brief History Of The Twenty-first Century (Litteä maailma: 2000-luvun lyhyt historia).

Kirja keikkuu eräänlaisella perusteellisen pamfletin ja asenteellisen akateemisen kirjallisuuskatsauksen välisellä harmaalla rajavyöhykkeellä. Kirjoittajan suurta tietomäärää ja kykyä monimutkaisten kehityskulkujen yhteenkytkemiseen ei voi kyseenalaistaa, mutta Hot, flat and crowdedissa ei ole lainkaan lähdeviittauksia. Asiasanahakemisto on ammattimainen ja kattava, mutta se ei lohduta lukijaa joka tahtoisi tarkastaa kirjoittajan voimallisimpia väitteitä.

Esittäessään kunnianhimoisuudessaan jopa mielikuvituksellisia, ellei utooppisia visioitaan Friedman nojaakin usein energia- ja ympäristökysymysten asiantuntijoiden kanssa henkilökohtaisesti käymiinsä keskusteluihin CEO:iden, tutkijoiden ja poliittisten johtajien kanssa. Keskusteleva kirjoitustyyli tekee tekstistä luettavampaa ja ihmisläheisempää, mutta häiritsee akateemista uskottavuutta ja siirtää vastuuta kirjailijalta hänen lähteilleen.

Petrodiktaattoreita, kansalaisliiikkeitä ja fatalistista kapitalismia

Yleisö, jolle Friedman kirjansa suuntaa jää hieman epäselväksi. Niin sanottua tavallista kansalaista hän tuskin järkäleellään kosiskelee, mutta oppineempaa lukijaa saattavat lukuisat toistot ja yksinkertaistukset ärsyttää. Ajankohtaisten trendien mukaisesti Friedman pyrkii yhdistämään ympäristökysymykset turvallisuus- ja talousasioihin. Kun ympäristöstä ei puhuta itseisarvona vaan välinearvona talous- tai turvallisuusuhkien ehkäisemiseksi kieli on konservatiivis-materialististen arvojen näkökulmasta ymmärrettävämpää, mutta kenties samalla menettää jotain uniikkia.

Kirjan nimeen sisältyy Friedmanin näkemys globalisaation vaikutuksista. Ilmastonmuutos kuumentaa maapalloa, samaan aikaan kun väestönkasvu tekee siitä ruuhkaisan. Litteys taas viittaa siihen, kuinka totalitaaristen valtioregiimien joko romahdettua tai avattua taloutensa kaikki maailman ihmiset kilpailevat ja työskentelevät globaaleilla markkinoilla, globaalin kapitalismin hengessä, tasaisella ja litteällä alustalla.

Friedman nimeää vuoden 2000 vuodeksi 1 E.C.E., Energy-Climate Era. Uuden ajanlaskun alku tuosta vuodesta on hänen mukaansa historiallisessa perspektiivistä luontevaa, sillä Maapallon kuumeneminen, litistyminen ja ruuhkautuminen aiheuttavat viisi suurta ongelmaa: Energian ja luonnonvarojen kysynnän ja tarjonnan ristiriidan, petrodiktatuurit, ilmaston muutoksen, energian puutteen ja biodiversiteetin vähenemisen.

Friedmanin viheroikeistolainen maailma

Lukiessaan Hot, flat and crowdedia tulee lukijan olla erityisen varovainen. Kirjoittaja nostaa hyvin ansiokkaasti esille monia ympäristöongelmia ja tarjoaa niihin ratkaisuja, radikaalejakin sellaisia. Väitteensä hän perustelee ja antaa monille esityksilleen hintalapun, vaatien kuitenkin asian olevan niin tärkeä, että ihmiskunnan on se joko maksettava tai kohdattava ennennäkemätön katastrofi. Kirjailija osaa sytyttää lukijansa innostumaan yhteisistä ponnistuksista ympäristön hyväksi, mutta lukijan on syytä kiinnittää huomionsa myös ympäristön pelastamisen hintalapun pienellä painettuun tekstiin. Hinnasta ei selviä vain rahalla.

Friedmanin maailmankuvan taustalla paistaa fukuyamalainen historian loppu, jossa kaikki maailman valtiot ja kansat omaksuvat ainoan mahdollisen yhteiskuntamallin, liberaalikapitalismin. Friedman on pohjustanut ajatustaan aikaisemmissa teoksissaan ja arvioi Kiinan seuraavan Yhdysvaltoja vapaiden markkinoiden tyyssijana. Eurooppa puolestaan joutuu luopumaan lyhyistä työviikoistaan ja vanhanaikaisista hyvinvointivaltioistaan globaalin kilpailun seurauksena.

Kiinan demokratisoitumisen suhteen Friedman on optimisti. Hän uskoo, että hälyttävän heikko ympäristön tila monissa kiinalaisissa kaupungeissa pakottaa poliittiset päättäjät ryhtymään toimenpiteisiin puhtaan hengitysilman turvaamiseen kansalaisilleen. Vaatiessaan puhdasta ilmaa, kiinalaiset alkavat myös vaatia poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta ja monipuoluejärjestelmää.

Ekologisen ideologian häivyttäminen liberaalikapitalismin alalajiksi

Jokainen voi olla tämän arvion uskottavuudesta mitä mieltä tahtoo, mutta merkillepantavaa on kirjoittajan käsitys siitä, millaista demokratiaa kohti Kiina tulisi kulkemaan. Hänen visioonsa kuuluvat porvarilliset, liberaalit oikeudet kuten mielipiteenvapaus ja äänioikeus, mutta näiden täydentämisestä taloudellisilla oikeuksilla kuten minimipalkoilla tai perusturvalla Friedman ei sano sanaakaan. Ylipäätään Kiinaa käsitellessään Friedman paljastaa viheroikeistolaisen agendansa. Kiinan talouskasvu on johtunut pienien palkkojen luomasta halvasta työvoimasta ja ympäristön suojelun laiminlyönnistä. Friedman antaa ohjeita vain jälkimmäisen ongelman korjaamiseen.

Muutenkin kirjoittajan demokratiakäsitys näyttäytyy omituisessa valossa. Hänestä Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on ilman muuta kiinalaista parempi, mutta hän toivoisi silti, että Yhdysvalloissa olisi mahdollista toimeenpanna ympäristönsuojelulainsäädäntöä samanlaisilla mahtikäskyillä, kuin Kiinassa. Friedmanin mukaan intressiryhmien lobbarit ja politiikka (!) estävät järkevän poliittisen päätöksenteon.

Hot, flat and crowded on ovela yritys tehdä ekologisesta liikkeestä yksi kapitalismin muoto. Yhteiskunnallisiin rakenteisiin, omaisuuden ja tulonjakoon ynnä muihin vaikeisiin asioihin ei tarvitse ottaa kantaa, jos nykyjärjestelmää vain muokataan ympäristöystävällisempään suuntaan. Jos vihreä ideologia muuttuu tyhjäksi oikeistolaisen maailmankuvan muodoksi, menettää se arvonsa yhteiskuntaa uudistavana voimana. Siksi on huolestuttavaa, että esimerkiksi Vihreä lanka on kehunut Hot, flat and crowdedia.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden ainejärjestölehdessä, Puolueohjelmassa 22.5.2009

Regionalismista väline globalisaation hallintaan

Monet valtioiden ja niiden kansalaisten nykyään kohtaamat ongelmat ovat luonteeltaan globaaleja. Se tarkoittaa, ettei yksittäinen valtio pysty toimeenpanemaan tehokasta politiikkaa, jolla se voisi muokata itseensä vaikuttavia olosuhteita. Mikäli valtio ei ryhdy rakentavaan yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa, sen rooliksi jää vain siitä riippumatta muodostuviin olosuhteisiin reagoiminen.

Yksittäinen valtio ei voi ilmastonmuutokselle mitään parhaallakaan ilmasto- ja energiapolitiikalla, jos muut valtiot eivät tee omaa osaansa. Globaali talouskriisi on myös osoittanut, kuinka haavoittuvaisia kansantaloudet ovat jossain aivan muualla alkunsa saaneille virheille. Euroopan unioni on pisimmälle institutionalisoitunut valtioiden välinen alueellinen yhteistyöelin, mutta samantapaisia järjestöä on maailmalla paljon.

Mielenkiintoinen tapaus on vuodesta 1996 kokoontunut EU:n ja Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN:in johtajat yhteen tuova ASEM. Tämä organisaatio tuo samaan neuvottelupöytään niin suuren maailmanpoliittisen painoarvon massan, että sillä on mahdollisuus vaikuttaa aidosti globaaleihin asioihin ja samaan aikaan viedä maailmaa pois Yhdysvaltain yksipuolisesti dominoimasta regiimistä.

On harmillista, että ASEM:ista tiedetään Suomessa oikeastaan vain Smash Asem- mielenosoitus, joka pidettiin Helsingissä 2006 huippukokouksen aikaan. Suomalaistenkin on ymmärrettävä, että heidän hyvinvointiinsa ja tulevaisuuteensa liittyvistä asioista päätetään kasvavissa määrin neuvottelupöydissä, jotka sijaitsevat kaukana Suomesta ja joissa istuu ihmisiä hyvin monista maista.

Jyväskylän harppaus uuteen ilmastoaikaan!

Ihmiskunta on jo hyvin tietoinen oman toimintansa vaikutuksesta koko planeettame ilmastoon. Tutkimustulokset ovat olleet yksiselitteisiä jo pitkään: Ihmisen aiheuttamilla päästöillä on globaaleja vaikutuksia ja selkeä yhteys ympäri maailman yleistyneisiin erikoisiin luonnonilmiöihin. Nämä ilmiöt tuovat usein mukanaan suuria inhimillisiä ja ekologisia katastrofeja. Mutta ilmastonmuutos etenee myös vähitellen, muuttaen luontoa niin vaivihkaa, ettei sitä tahdo huomatakaan.

Kohdatessaan ongelman ihminen kysyy, kuinka se voidaan ratkaista. Samoin on ilmastonmuutoksen kanssa. Pelkkä tietoisuuus ei riitä, vaan ihmisillä on myös tahtoa käydä työhön asian korjaamiseksi. Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan asia, jonka jokainen ihminen voisi korjata omalta osaltaan, vaan sen torjuminen vaatii yhdessä toimimista. Globaalit haasteet vaativat uusia toiminnan keinoja!

Minä uskon, että poliittisten päätöksentekijöiden on tarjottava valitsijoilleen, äänestäjille näitä keinoja. Minä uskon vastuulliseen ja reiluun politiikkaan, jossa kaupunki tiedostaa paikkansa muuttuvassa maailmassa ja suunnittelee toimintansa ajankohtaisten ongelmien mukaan. Nyt tämä tarkoittaa ilmastonmuutoksen torjumista ja se vaatii tehokasta päästöjen vähentämistä.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että eniten päästöjä voidaan vähentää pienimmillä kustannuksilla panostamalla rakentamisen energiatehokkuuteen. Siis mitä paremmin eristettyjä ja ilmastoituja rakennukset ovat, sitä vähemmän niiden lämmittäminen vie energiaa. Mitä vähemmän energiaa kulutetaan, sitä vähemmän päästöjä syntyy.

Kunnilla on suuri merkitys nimenomaan rakentamisessa. Kunnat paitsi omistavat, myös rakennuttavat paljon omaan käyttöönsä ja vuokralle. Vanhoja taloja korjaamalla energiankulutus voidaan vähentää puoleen. Ottamalla energiatehokkuus huomioon jo talon rakentamisvaiheessa voidaan emergiankulutusta melko yksinkertaisesti vähentää 70 prosenttia nykytasosta.

Jyväskylän kaupungin on oltava edelläkävijä suomalaisten kaupunkien joukossa energiaa säästävien rakennustekniikoiden käyttämisessä julkisessa rakentamisessa. Jokainen sairaala, vanhustentalo ja päiväkoti on tehtävä esimerkillisesti. Energiatehokkuuden vaatima lisäinvestointi maksaa itsensä takaisin 3-10 vuodessa. Jo nykyisillä energian hinnoilla.

Kaupungin tulisi kutsua kaikki tontin saaneet omakotitalon rakentajat kaupungin järjestämille kursseille, joilla energiaa säästävää rakentamista esitellään. Oulussa toimii tällainen vapaaehtoinen kurssitus ja sille osallistuu noin 75 prosenttia omakotitaloa rakentavista perheistä. Näin kaupunki tarjoaa asukkailleen erinomaisen tilaisuuden säästää paitsi omaa rahaansa, myös yhteistä ilmastoamme.

Samalla tavalla Jyväskylän kaupunki voi tehdä järkevää ilmastopolitiikkaa, joka vähentää päästöjä ja parantaa kuntalaisten hengitysilmaa, ollen myös taloudellisesti kannattavaa. Energiassa säästetty raha tarkoittaa sitä, että jyväskyläläisille tarjottaviin palveluihin voidaan panostaa enemmän. Panostukset energiaa säästävään rakentamiseen ovat siis todella vastuullista ja reilua ilmastopolitiikkaa ja tärkeä harppaus uuteen ilmastoaikaan.

Kirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen-lehdessä

Ympäristöpuolueen renessanssi

Sosialidemokraatit yhdistettäneen yleensä pikemminkin ihmisten, kuin ympäristön ja luonnon hyvinvoinnista huolehtimiseen. Mielikuva sinänsä on ymmärrettävä. SDP on pitänyt materiaalisen hyvinvoinnin kysymyksiä selkeästi asialistallaan ympäristöstä huolehtimisen ohella, kun taas puolueeksi organisoitunut ekologinen liike on profiloitunut julkisuudessa selvemmin ympäristöpuolueeksi laiminlyömällä ihmisten hyvinvoinnin kysymykset.

Ymmärrettävyydestään huolimatta mielikuva on kuitenkin perusteeton. Siksi olenkin katsonut ilolla SDP:n uusia avauksia ympäristöpolitiikan saralla. Helsingissä sosialidemokraatit ovat selkeästi valinneet linjakseen ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun. He ovat sekä ehdottaneet Helsingin keskustatunnelista luopumista ja tahtovat pääkaupunkiseudulle ruuhkamaksut. Ratkaisua kommentoi osuvasti esimerkiksi Johannes Erra, kysymällä vaativatko vihreät monopolia ympäristöystävällisten päätösten tekoon.

Toinen tärkeä kehityslinja julkisen liikenteen puolesta on SDP:n ympäristötyöryhmän hahmottelema valtakunnallinen matkakortti. Samaan aikaan itsensä vihreäksi värjäämistä yrittänyt kokoomus on jäänyt kannattamaan yksityisautoilua. Oikeiston ekologisuus tuntuukin tiivistyvän ajatukseen siitä, että ydinvoimaa on rakennettava lisää, koska sillä voidaan hillitä ilmastonmuutosta.

Ydinvoimalla ei pystytä tuottamaan sellaisia määriä energiaa, että uusiutuvien energian lähteiden kehitys voitaisi laiminlyödä ja samaan aikaan luopua fossiilisista polttoaineista. Lainaan Hanna Plattosen blogia: ” Jotta ydinvoimalla olisi minkäänlaista vaikutusta maailman hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen seuraavan kahden sukupolven aikana, maailmaan tulisi rakentaa 3000 uutta ydinreaktoria. Tällä hetkellä niitä on 429 kappaletta. Kiihkeimmillään maailmassa on rakennettu 3,4 reaktoria vuodessa, ja 3000 reaktoriin pääseminen vaatisi 50 reaktorin rakentamista vuodessa seuraavien 60 vuoden ajan. 3000 ydinreaktoria on minusta melko paljon tähän maailmaan.”

Jos SDP:n ympäristörenessanssin hengessä saisin esittää puolueelle toiveen, se olisikin ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvan linjan muodostaminen.

Post Scriptum: Demarinuoret ja SONK ovat avanneet nettiadressin, jossa SDP:n jäsenet vaativat neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puheenjohtajasta. Tällä hetkellä allekirjoittaneita näyttäisi olevan 164. Adressi löytyy täältä. Se on noteerattu jo esimerkiksi Ylellä ja Hesarissa