Puolueet jakautuvat kahteen leiriin

Eduskuntavaaleissa ei valita erilaisten leikkauslistojen väliltä,
vaan leikkausten ja investointien väliltä.

Kalevan pääkirjoituksessa vaadittiin (11.1.) puolueita kertomaan avoimesti ennen eduskuntavaaleja, mistä ne aikovat säästää. Äänestäjien arveltiin pitävän nykyaikaisista Liisan listoista, joissa puoleet esittäisivät konkreettisia leikkauskohteita.

Mielestäni on kansanvallan kannalta kurjaa, jos äänestäjän valtaa kavennetaan niin, että hänen valittavanaan on vain erilaisia leikkauslistoja. Äänestäjän täytyy pystyä ottamaan vaaleissa kantaa myös investointien, työllistämisen ja talouskasvun puolesta.

Aitoa tehokkuutta julkishallintoon tuovat rakenneuudistukset ovat ehdottomasti kannatettavia. Usein rakenneuudistusten varjolla ajetaan kuitenkin menoleikkauksia. Säästämisen nimissä tehtävät leikkaukset vähentävät kokonaiskysyntää ja aiheuttavat epävarmuutta. Tulos on päinvastainen, kuin mitä tavoiteltiin: kasvava työttömyys, taantuman pitkittyminen ja velkaantumisen jatkuminen.

Näyttääkin siltä, että puolueet jakautuvat kahteen leiriin. Gallup-johtaja Keskusta vetää leikkaajapuolueiden leiriä. Juha Sipilä on ilmoittanut haluavansa leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla ja julkisen sektorin työntekijöitä kymmenillä tuhansilla.

SDP taas johtaa elvyttäjäpuolueiden porukkaa. Antti Rinne ei myisi valtion omaisuutta, vaan tahtoo menokurin sijaan luoda kasvua ja uutta työtä. Rinne on myös ehdottanut pieni- ja keskituloisten verojen alentamista, mikä vahvistaisi tavallisten ihmisten ostovoimaa ja pitäisi talouden pyörät pyörimässä.

Äänestäjällä on siis vaaleissa valittavanaan leikkauslistat tai investoinnit. Ehkä Suomen tulevaisuuden kannalta on parasta, jos vaalien jälkeen muodotettavaan hallitukseen tulee puolueita sekä säästäjien, että investoijien leireistä.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Kalevassa 14.1.2015.

Keskustan ja SDP:n erot tulivat näkyviin Porissa

Keskusta piti viikonloppuna kokouksensa Porissa ja SDP Kotkassa. Kokouksissa julkistetut linjaukset paljastivat paljon siitä, kuinka nämä puolueet tahtovat Suomea johtaa seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä haluaisi myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen valtion menoja. Omistukset menestyvissä yhtiöissä kuitenkin tuottavat valtiolle tuloja. Onko Sipilä tullut ajatelleeksi, että omaisuus voidaan myydä vain kerran? Keskusta voi sillä selvitä tulevasta vaalikaudesta, mutta mitäs tehdään neljän vuoden päästä?

SDP:n Antti Rinne taas ilmoitti, ettei lähtisi myymään valtion omaisuutta. Hän ei pelkää taloudellista elvyttämistä kuten Sipilä, vaan tahtoo menokurin sijaan luoda kasvua ja uutta työtä. Yksi elvytyksen keino olisi pieni- ja keskituloisten verojen alentaminen. Talouskasvun näkökulmasta se vaikuttaa uskottavalta keinolta. Kun tavallisten ihmisten ostovoimasta pidetään huolta, se hyödyttää Suomen taloutta. Rikkaiden veroalet tapaavat karata ulkomaille.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa lähes nollakorolla. Koska korjaus- ja muita investointeja on joka tapauksessa lähitulevaisuudessa tehtävä, eikö nyt ole oikea aika ne tehdä? Laitetaan maan infrastruktuuri kuntoon ja luodaan työpaikkoja tasapainottamaan taantumaa.

Porissa Sipilä kertoi myös haluavansa yksityiselle sektorille 200 000 työpaikkaa. Haluaisin kysyä Sipilältä, miten yksityinen sektori luo työpaikkoja, jos investoinnit ovat pannassa? Julkiset investoinnit ja julkinen työllistäminen rohkaisisivat yksityistä sektoria investoimaan ja työllistämään. Mutta Sipilä on ilmoittanut haluavansa leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla ja julkisen sektorin työntekijöitä kymmenillä tuhansilla.

Huhtikuun 2015 eduskuntavaaleista on tulossa talousvaalit. Puolueet näyttävät asemoituvan kahteen ryhmään sen mukaan, kannattavatko ne julkisen sektorin aktiivista toimintaa ja elvytystä, vai menokuria ja vyönkiristystä. Ainakin viikonlopun Rinteen ja Sipilän puheiden perusteella vaikuttaisi siltä, että SDP johtaa elvytyspuolueiden porukkaa ja Keskusta puolestaan lisäsäästöjä ja -leikkauksia vaativien puolueiden ryhmittymää.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Satakunnan kansassa 26.11.2014.

Sosialidemokratia, perussuomalaisuus ja elitismi

Economistin pilapiirroksessa UKIP:in Nigel Farage
venyttelee oikeiston ja vasemmiston välillä.

“Yksi kaveri kertoi minulle, että hän on aina aiemmin äänestänyt demareita. Mutta nyt SDP on hänen mielestään mennyt liian oikealle ja niinpä hän sanoi äänestävänsä persuja. Aivan käsittämätöntä!”

Jokainen meistä on varmasti kuullut tämän tarinan tai jonkin sen muunnelman. Siksi ajattelin analysoida, mistä juttu kertoo ja voisiko siitä oppia jotakin. Ensinnäkään alkuperäinen kertoja ei selvästikään ole pahantahtoinen. Hän ei kertoisi sosialidemokraatille, miksei hän heitä äänestä, jos toivoisi puolueen menettävän kannatustaan. Päinvastoin hän kertoo opetuksen ohjatakseen porukan oikeaan suuntaan.

Myös kertojan arvot ovat kohdallaan. Hän ei pidä oikeistolaisuudesta ja siihen liittyvästä omanedun tavoittelusta, ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän tahtoisi SDP:n olevan selkeästi vasemmalla ja on aiemmin sitä äänestänyt.

Mutta kieltämättä kuulostaa loogisesti käsittämättömältä, että äänestäjä joka tahtoisi reivata yhteiskuntaa vasemmalle, hylkää SDP:n ja äänestää oikeistopuoluetta. Ajattelutapa tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun emme ajattele vain yksiulotteista janaa, jolle puolueet sijoitetaan niiden aateperinnön perusteella.

Osa oikeistolaistumiskritiikistä perustuu yksittäisten kysymysten asiasisältöihin ja niiden esille tuomiseen. Esimerkiksi työvoiman tarjonnan lisäämisen mantraan on lähdetty aivan liian kritiikittömästi mukaan ja se on vienyt pelitilaa esittää vaihtoehtoja oikeistolaiselle työvoimapolitiikalle.

Merkittävä syy siihen, miksi SDP koetaan oikeistolaisemmaksi, kuin sen aktiivit ja kannattajat tarkoittavat, johtuu nähdäkseni elitistisyydestä. Sosialidemokraatteja ei mielletä sellaisiksi kansan edustajiksi, kuin puolueen slogan lupaa. Puolueesta löytyvään asiaosaamiseen kyllä luotetaan, mutta kansanomaisuudessa olisi parantamisen varaa.

Mieleen tulee kolme pääsyytä, joista tämä voi johtua:

1. Yleinen eliitin erkaantuminen kansasta. Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut yhtenäinen kansakunta, vaan tietty etuoikeutettujen joukko elää omassa, eristetyssä kuplassaan. Taloudelliseen eliittiin ei enää nousta pelkästään hankkimalla korkeakoulututkinto ja työskentelemällä ahkerasti, vaan tulevaisuuden rikkaat ovat nykyisten rikkaiden perijöitä. Möläytykset, jotka ovat osoittaneet vieraantuneisuutta pienituloista arjesta ovat tulleet lähinnä Kokoomuksen suunnasta, mutta monen mielessä ne jäävät leimaamaan koko poliittista eliittiä.

2. Valtionhoitajapuolueen rooli. Sosialidemokratia on kansanliike, joka on saanut vaaleissa kannatusta ja pystynyt muokkaamaan yhteiskuntaa kannattajiensa tahtomaan suuntaan. Mutta puolueen rooli valtion alistajana kansan tahtoon ei ole pysynyt kirkkaana mielessä. Pahimmillaan SDP on joutunut suojelemaan valtion intressejä kansan tahtoa vastaan ja siksi se on samaistettu virkamieseliittiin, jonka mielivallalta puolueen piti alunperin kansaa puolustaa.

3. Epäjohdonmukainen viestintä. "Politiikan ja päättäjien kieli on osin muuttunut tyhjäksi höpöhöpöpuheeksi”, kertoo Yle. Selkeän ja ymmärrettävän ilmaisun lisäksi on kansan syvistä riveistä kannatuksensa hakevan puolueen vältettävä viestinnässään elitistisiä klisheitä. Keskiluokan puhutteleminen on ymmärrettävää, koska Suomessa ns. keskiluokka hankkii tulonsa rehellisellä työnteolla. Mutta ketä esimerkiksi ruotsin kielen opetuksesta käytävässä keskustelussa lämmittää “kaksikielisyys on rikkaus"- tyyppiset fraasit? Jos pakollista ruotsin opiskelua halutaan puolustaa, se täytyy tehdä perustelemalla, kuinka nykyinen malli hyödyttää tavallisista oloista ponnistavaa koululaista ja opiskelijaa.

Mitä siis tulisi tehdä? Oleellista on pitää sekä yksilöinä että porukkana aina selkeästi mielessä, miltä omat teot, puheet ja kirjoitukset vaikuttavat tavallisten ihmisten silmissä. Poliittiset päätöksentekijät ja puolueaktivistit eivät ensisijaisesti kommunikoi toisille establishmentin edustajille, vaan normaalia arkea eläville kansalaisille. Esimerkiksi työn tarjonnan lisäämisestä hössöttäminen vaikuttaa järjettömältä työttömänä tai työttömyysuhan alla elävän ihmisen näkökulmasta.

SDP:llä on jo vuosikymmenten ajalta toimivat keskusteluyhteydet kaikille yhteiskunnan osa-alueille, mukaan lukien elinkeinoelämä ja valtiolliset instituutiot. Nämä tuovat tavallisten palkansaajien edunvalvontaan sellaista uskottavuutta, jota Perussuomalaisilla ei ole. Mutta keskustelukanavia on käytettävä kahteen suuntaan. SDP:n on oltava kanava, jonka kautta kansalaisten huoli työpaikoista, palkoista, asumiskustannuksista, julkisista palveluista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta jne. kulkevat kaikkien päätöksentekijöiden korviin.

Sen sijaan ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät EK:n seminaarissa ja ottavat sen jälkeen asiakseen edistää vientiyritysten hintakilpailukykyä palkkoja alentamalla. Ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät Suomen Pankin tilaisuudessa ja omaksuvat kestävyysvajeeseen tulkinnan, että opiskeluaikoja täytyy lyhentää ja eläkeikää nostaa. Se vie SDP:lta uskottavuuden kansan korvina ja jättää tilaa Perussuomalaisille ja muille populisteille.

Eikö demari sitten saa käydä oopperassa tai pelata golfia? Saa tietysti. Jokainen päättää omista harrastuksistaan, eikä jokin harrastus tee ihmisestä yhtään sen elitistisempää, kuin toinenkaan. Mutta kannattaa pitää mielessä, millaisen kuvan itsestään antaa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jos kovasti hehkutat oopperaa, golfia, katumaastureita ja 30 euron shamppanjabrunsseja, etäännytät tiettyä äänestäjäkuntaa itsestäsi ja puolueestasi.

SDP:n ja sen aktiivien on pidettävä aate ja päämäärät kirkkaana mielessä. Rooli linkkinä tavallisen kansalaisen ja valtiollisen päätöksentekokoneiston välillä on löydettävä uudelleen. Ilolla olen huomannut, että tähän suuntaan kehitys on viime aikoina kulkenutkin. Kun SDP palaa nöyrästi kansan pariin josta se on tullutkin, viedään Perussuomalaisilta yksinoikeus siihen eliitin vastaisuuteen, jota se käyttää hengitysilmanaan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut oikeistopopulistien vastaisista strategioista otsikolla Kuinka populistit kesytetään

Kuinka populistit kesytetään

Oikeistopopulistit voidaan tuupata ojaan, jos heidän suosionsa syyt ymmärretään ja pidetään oma pesä kunnossa (Kuva Economist)

Perussuomalaisten kannatukselta ei ole onnistuttu katkaisemaan siipiä, koska perussuomalaisia ilmiönä ei ole osattu tulkita oikein. Kun Suomen etabloituneet poliittiset puolueet - ja tämä teksti keskittyy erityisesti SDP:n toimintaan - ovat pyrkineet torppaamaan persuja, ne ovat hyökänneet omaa harhakuvaansa eivätkä todellista vastustajaa vastaan, eivätkä hyökkäykset, kuten puolueiden kannatusmittaukset kertovat, ole olleet tehokkaita.

Tammikuun alkupuolen Economistissa oli erinomaisen hyvä teksti Euroopan teekutsuliikkeistä, siis äärioikeistosta ponnistavista populistipuolueista. Teksti on syytä lukea siksi, että se auttaa ymmärtämään perussuomalaisia yhtäältä osana suurta eurooppalaista protestia tai hätähuutoa, toisaalta sitä, kuinka persut eroavat muista Euroopan oikeistopopulistista puolueista.

Perussuomalaiset eivät ole Kreikan natsistinen Kultainen aamunkoitto- puolue eivätkä edes Unkarin rähinähenkinen Jobbik-puolue. Siksi persuja vastaan ei voi taistella samalla tavalla, kuin näitä puolueita vastaan tulisi taistella. Economistin mukaan globalisaatiomyönteiset etabloituneet puolueet tapaavat leimata oikeistopopulistien maahanmuutto- ja globalisaatiokritiikin rasismiksi.

Näinhän Suomessakin on tehty, mutta huonolla menestyksellä. Näyttäisi siltä, että äänestäjäkunta ei pidä uskottavana persuihin kohdistuvia rasismisyytöksiä. Vaikka monet heidän kansanedustajienkin puheenvuorot ovat selkeästi rasistisia, vähemmistöjä sortavia ja ksenofobisia ja on syytä vakavasti kysyä, kuinka monta “yksittäistapausta” voi vielä selittää yksittäistapauksiksi, tuntuu äänestäjäkunta toistaiseksi pitävän persuja nimenomaan “maahanmuuttokriittisinä”, eikä rasistisina.

Tämä on yksi asia, joka puoluetoimistolla ja eduskuntaryhmässä on syytä pitää mielessä. Perussuomalaisten ehdotuksien leimaaminen rasistisiksi ei riitä, vaan niihin on esitettävä tiukempaa ja jäsennellympää kritiikkiä.

Economist muistuttaa myös protestipuolueiden eliitin vastaisuudesta. Väitän, että tämä piirre on jäänyt hahmottamatta, kun SDP on pyrkinyt lyömään perussuomalaisia. Valitettavasti “perusäänestäjä” assosioi SDP:n etabloituneeksi valtapuolueeksi (Soinin retoriikassa vanhaksi puolueeksi) ja pitää helposti kaikkia poliitikkoja osana sitä kasvotonta sijoituspankkiirien, pääomakapitalistien, veronkiertäjien ja raharikkaiden eliittiä, jonka se katsoo olevan vastuussa Euroopan lamasta ja sitä kautta henkilökohtaisista taloudellisista ongelmistaan.

Vaikeat taloudelliset ajat ovat saaneet ihmiset ympäri maailman kyselemään, millä oikeudella pieni eliitti kahmii itselleen suhteettoman suuren osuuden ihmiskunnan yhteisestä varallisuudesta. Tätä aikaa kuvaa yleinen tahtotila jakaa varallisuutta oikeudenmukaisemmin: Ottaa vähän enemmän niiltä, joilla on kartanot ja huvipurret ja antaa niille, jotka ovat köyhiä, heikkoja ja sairaita.

Ajan merkkejä ei ole luettu oikein. Kun ihmiset palelevat ja ovat nälissään, ei todellakaan ole tyylikästä rehvastella golfbageilla ja design-huonekaluilla. On asetuttava tavallisten ihmisten puolelle, puolustettava sitä 99 prosenttia ihmisistä, jotka maksavat eliitin porsastelun. Erityisesti talouspoliitikon on käsitettävä, ettei hänen roolinsa ole kovistella kansalaisia suostumaan kylmäkiskoisten “talousviisaiden” kurjistavaan politiikkaan. Poliitikon tehtävä on viedä kansan syvien rivien tunnot talouseliitin kabinetteihin ja ilmoittaa, etteivät kasvavat tuloerot, heikentyvät hyvinvointipalvelut ja lisääntyvä työttömyys ole suinkaan sellaisia tuloksia, joiden vuoksi näille “talousmiehille” palkka maksetaan.

Keväällä 2012 SDP esitti yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville uutta veroluokkaa, solidaarisuusveroa. Kesäksi puolueen kannatus nousi yli 20 prosentin ja vedonlyöntitoimisto Unibet veikkasi SDP:n voittavan Kokoomuksen kunnallisvaaleissa.

Kesällä 2013 talouspolitiikan fokuksessa oli tasapainottaminen, kestävyysvaje, luottoluokitus ja sopeuttaminen. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin. Voiko äänestäjäkunta jotenkin antaa vielä vahvemman signaalin siitä, tahtooko se solidaarista ja tavallisia työntekijöitä tukevaa politiikkaa, vai elitististä, huippupalkkoja nostavien talousmiesten kurjistuspolitiikkaa?

Kansan edustaja, muistatteko? Ei luottoluokittajien kuvitteellisen tahdon edustaja.

Perussuomalaiset eivät esitä mielekkäitä talous- tai veropoliittisia puheenvuoroja. Mutta tilanteessa, jossa niitä eivät esitä mitkään muutkaan puolueet, persut saavat edun sillä, ettei heitä assosioida taloudelliseen eliittiin, jota äänestäjäkunta karsastaa. Jotta SDP voi kompensoida tämän edun, sen on tehtävä erityisen johdonmukaista työtä siinä, että valtiontaloudenhoito asetetaan vahvistamaan talouskasvua ja työllisyyttä, eikä haittamaan niitä. Samoin SDP:n on tehtävä selkeä pesäero valtavirtaisten talousmiesten “kyllä nyt pittää säästää ja nyt pittää leikata"- kuoroon.

Tulkitsisinkin persujen kannatuksen hätähuutona hyvinvointipalveluiden ja -valtion puolesta. En oikein usko, että keskiverto persujen äänestäjä tahtoo Suomesta muukalaiskammoisemman ja maailmalta sulkeutuvamman paikan. Väittäisin, että usein äänestyspäätöksessä on kyse itsensä poliittisen eliitin unohtamaksi kokevan, pienen ihmisen protestista.

Puolueaktiivit uskovat mielellään, ettei vasemmiston ja oikeiston ero ole kadonnut minnekään. Mutta riviäänestäjän kokemus on toinen. Jos Kokoomus haluaa leikata hyvinvointiyhteiskuntaa siksi, että on ahne ja SDP siksi, että on vastuullinen, on tavallisen äänestäjän vaikea nähdä niiden välillä mitään todellista eroa.

Jos Perussuomalaiset ovat “työväenpuolue ilman sosialismia”, on SDP:n oltava hyvinvointipuolue ilman rasismia.

Sillä minä väitän, että hyvinvointivaltio on tavalliselle suomalaiselle palkansaajalle ja työelämän ulkopuolella olevalle niin tärkeä ja rakas, että hän on jopa valmis hyväksymään jonkin verran rasismia ja seksismiä, jos näkee sen ainoaksi tavaksi puolustaa hyvinvointivaltiota. SDP:n saavutuksia vähemmistöjen puolustajana tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta sen maine hyvinvointivaltion puolustajana on saanut lukuisia kolhuja.

Ensimmäinen ja tärkein askel oikeistopopulistien niistämiselle Suomesta onkin tarjota äänestäjälle suvaitseva ja tasa-arvoinen vaihtoehto, joka on sataprosenttisen sitoutunut hyvinvointivaltion puolustamiseen. Lupauksen siitä, että äänestäjän lapset ja lapsenlapsetkin voivat elää hyvinvointivaltiossa - ei samanlaisessa hyvinvointivaltiossa, kuin nyt, mutta hyvinvointivaltiossa - on oltava luotettava kuin peruskallion.

Samoin vaikeisiin kysymyksiin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, Euroopan unionista ja globalisaatiosta on osattava vastata. On osattava ja viitsittävä selittää, miksi siirtyminen teollisesta jälkiteolliseen talouteen, maahanmuutto ja liikkuvuus, sekä kansainvälisen integraation mukanaan tuoma kaupankäynti lisäävät tavallisen kansalaisen hyvinvointia, eivätkä vaaranna sitä.

Ja heti perään on osattava vastata jatkokysymykseen siitä, kuinka käytännössä kuitenkin kansalaisten arvostamat hyvinvointipalvelut tuntuvat olevan koko ajan liipaisimella, vaikka Suomi on hyötynyt globalisaatiosta ja on nyt laskennallisesti vauraampi kuin koskaan. On osattava sanoa, missä on tehty virheitä, kuka on vetänyt välistä ja luvattava hakea tavallisen kansalaisen rahat takaisin kansainväliseltä finanssieliitiltä.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, kuinka oikeistopopulistien kanssa tehdään yhteistyötä niin, että se toimii heitä vastaan ja tiivistän ohjeet perussuomalaisten lyömiseksi.

Rakenneuudistuksia vai yhteiskunnan kellon kääntämistä taaksepäin?

Mihin suuntaan käy oikeiston kello? Miksi siitä suunnasta

tulee vain sellaisia rakenneuudistusehdotuksia, jotka

vievät yhteiskuntaa kohti menneisyyttä?

Rakenneuudistus on sanana kokemassa ikävän kohtalon. Myönteistä ja tulevaisuusorientoitunutta konnotaatiota kantavaa sanaa väännellään julkisessa keskustelussa niin, että sanan merkitys hämärtyy. Jokainen tarkoittaa rakenneuudistuksista puhuessaan eri asioita. Viimeistään Ylen teettämä kysely mieluisimmista rakenneuudistuksista käänsi kuitenkin sanan merkityksen lopullisesti kielteiseksi.

 

Ehdotetuiksi rakenneuudistuksiksi oli valittu ainoastaan sellaisia reformeja, jotka hidastavat yhteiskunnallista kehitystä, kasvattavat tuloeroja, vähentävät yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ja vahvistavat luokkayhteiskuntaa. Vaikka kaikki Ylen uutisoimat rakenneuudistukset toteutettaisiin, niiden vaikutus julkisen talouden tasapainottamiseen olisi kyseenalainen. Vaikutukset talouskasvuun ja työttömyyteen olisivat kielteiset.

 

Kaikkia näitä rakenneuudistusehdotuksia yhdistää se, etteivät ne tosiasiassa uudista mitään, vaan palauttavat vanhaa. On ollut aika, jolloin ei ole ollut opintorahaa tai ansiosidonnaista päivärahaa. On ollut aika, jolloin työpäivät ovat olleet pidempiä, eikä eläkkeelle ole päässyt yhtä varhain kuin nyt. On ollut aika, jolloin sairastaminen ja lasten päivähoito on hoidettu omalla kustannuksella.

 

Suurin osa yhteiskunnista elää edelleen näissä kehitysvaiheissa. Mutta mistä Suomessa kumpuaa kuvitelma siitä, että nykyhetken haasteisiin vastataan parhaiten kääntämällä yhteiskunnallisen kehityksen kelloa taaksepäin? Voidaanko yhteiskunnallisia kehitysaskeleita ja innovaatioita todella vain vetää yli asialistalta ja kuvitella, ettei niitä koskaan ollutkaan?

 

Minua jaksaa ihmetyttää poliittisen oikeiston esiintyminen uudistusmielisenä ja dynaamisena. Kokoomus puhuu innokkaasti rakenneuudistusten puolesta. Mutta jos politiikan sisältöjä pysähdytään hetkeksi analysoimaan, käy selväksi, että juuri oikeisto on palaamassa ajassa taaksepäin ja taannuttamassa yhteiskunnallista kehitystä purkamalla suurella vaivalla tehtyjä kehitysaskeleita.

 

Kuinka kauas ajassa taaksepäin halutaan mennä? Selvästikin hyvinvointivaltiota edeltävään aikaan, mutta riittääkö 50-luku? Oltaisiinko palaamassa patruunakapitalismin aikaan, feodaaliyhteiskuntaan vai peräti antiikin orjuuteen?

 

Näiden "rakenneuudistusten" - jotka eivät ole uudistuksia eivätkä vaikuta rakenteisiin - sijaan Yle olisi voinut kysyä vastaajien mielipiteitä uusista ideoista, jotka vievät yhteiskunnan kehitystä eteenpäin sekä luovat talouskasvua ja työpaikkoja. Tältä istumalta mieleen tulee seuraavat esimerkit:

 

• Työn jakaminen tasaisemmin pakollisen vuorotteluvapaan avulla (Kokemattomat pääsevät sisään työelämään ja kokeneet kehittämään itseään)
• Eläkekatto (Varakkaatkin mukaan talkoisiin)
• Asuntojen paikkakuntakohtainen vuokrakatto (Työnantajat saavat työvoimaa sinne, missä sitä tarvitsevat ja työntekijät tulevan palkallaan toimeen)
• Perustulo (Tekee työn vastaanottamisen aina kannattavaksi, takaa perustoimeentulon ja vähentää byrokratiaa)
• Universaali työtakuu (Taloudellista epävarmuutta vähentäisi tieto, että julkinen sektori työllistää ihmiset, jotka eivät työllisty yksityiselle sektorille)
• Euromääräiset palkankorotukset prosenttikorotusten sijaan (Pitäisi huolta kotimaisesta ostovoimasta, muttei nostaisi vientiteollisuuden palkkakustannuksia)
• Ansio- ja pääomatulojen verottaminen samalla, progressiivisella veroprosentilla (Estäisi verokikkailua ja lisäisi verotuloja)
• Maataloustukien asteittainen lakkauttaminen (Edistäisi elinkeinorakenteen kehittymistä, kun sekä maatalouden työvoima, että pääoma siirtyisivät tuottavammille aloille)
• Yhden palkallisen vapaapäivän myöntäminen työntekijälle, joka ei ole kuukauteen ollut sairaslomalla (Lisäisi työhyvinvointia ja tuottavuutta)
• Aktiivinen kysynnänsäätely taloudellisten suhdannevaihteluiden kompensoimiseksi (Vähentäisi taloudellista epävarmuutta, tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä, lisäisi työn tuottavuutta ja verotuloja)
• Kansainvälinen rahoitusmarkkinavero (Vähentäisi spekulaatiota ja taloudellista epävarmuutta, lisäisi verotuloja)

Kaikkien näiden ehdotusten punaisena lankana on sen osoittaminen, ettei yhteiskunta- ja talouspolitiikka ole nollasummapeliä, jossa joudutaan valitsemaan yhtäältä talouskasvun ja työpaikkojen ja toisaalta oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin väliltä. Oikeistolainen hegemonia pyrkii ajamaan epäsuosittuja linjojaan läpi esittämällä ne taloudellisina välttämättömyyksinä. Hulluinta on, että usein vyönkiristys- ja leikkauspolitiikka on paitsi epäoikeudenmukaista, myös kokonaistaloudellisesti tehotonta.

 

Tahtoisin esittää haasteen innovaattoreille, VM:n virkamiehille, ekonomisteille, (itse itsensä nimenneille) talousmiehille, istuville ja wannabe-poliitikoille sekä yleisesti blogini lukijoille: Millaisilla rakenneuudistuksilla on mahdollista saavuttaa sekä taloudelliset tavoitteet (kuten talouskasvu, työllisyyden lisääntyminen, tuottavuuden kasvu), että yhteiskunnalliset tavoitteet (tuloerojen kaventuminen, toimeentulovarmuuden vahvistuminen, hyvinvoinnin lisääntyminen)? Vaikeaa? Kyllä, muttei mahdotonta. Vinkki: Aivan ensiksi kannattaa haihduttaa päästään ne rajoitukset, joita sinne ovat laittaneet ne tahot, jotka joko ideologisista syistä tai silkkaa tyhmyyttään ovat aina johdattamassa yhteiskunnan kehitystä heikompaan suuntaan.

 

Toisena asiana tahtoisin tietää, kuinka vastaajat suhtautuisivat kyselyyn rakenneuudistuksista, jotka päinvastoin kuin Ylen vaihtoehdot kehittäisivät yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi JA aidosti auttaisivat talousvaikeuksiin. Olisiko niin, että vastaajat antaisivat jostain käsittämättömästä masokistisesta vaikuttimesta johtuen palttua sellaisille uudistuksille?

 

Ja kolmantena esittäisin kysymyksen rakkaalle kokoomukselle: Olisitteko yhtä innokkaasti tarttumassa rakenneuudistuksiin, jos sanalla ei tarkoitettaisi luokkayhteiskuntaa vahvistavia ja yhteiskunnan heikko-osaisimpia rokottavia talous- ja sosiaalipolitiikkoja, vaan yhteiskuntaa eteenpäin vieviä uudistuksia, jotka tuovat eri sosiaaliluokkia lähemmäs toisiaan, sen sijaan että etäännyttävät niitä?

Olen hahmotellut uusia ideoita talouskasvun ruokkimiseksi myös kirjoituksessa Kasvun avaimet Suomelle

Kasvun avaimet Suomelle

Haikaillaanko Suomessa uutta Sampoa, joka
jauhaisi itsestään kansantaloudelle työpaikkoja,
kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää?
Kuva: Akseli Gallen-Kallela; Sammon taonta

Kuka on päättänyt nimittää kasvuasiantuntijoiksi elinkeinoelämän lobbarit, joiden taustavoimien intresseihin kuuluu rikastua? Ja miksi nämä kaverit, jotka saavat palkkansa vuorineuvosten agendan edistämisestä, voivat esiintyä julkisessa keskustelussa kuin puolueettomat asiantuntijat, joille isänmaan talouden pelastaminen on sydämen asia?

On ehdottoman hyvä asia, että julkisuudessa käydään keskustelua siitä, kuinka Suomen kansantalous saadaan taas kasvuun. Mutta on ymmärrettävä keskustelussa esitettyjen puheenvuorojen ideologinen luonne. Kriisit helpottavat uudistusten läpiviemistä ja poliittinen oikeisto ja elinkeinoelämä pyrkivätkin käyttämään hyväkseen katastrofimentaliteettia oman talous- ja sosiaalipolitiikkansa edistämiseksi.

Naomi Klein on kuvannut kirjassaan Tuhokapitalismin nousu lukuisia tapauksia, joissa erilaisia kriisejä on käytetty hyväksi yhteiskunnallisen omaisuuden yksityistämiseen, ammattiyhdistysliikkeen murtamiseen ja muuhun oikeistolaiseen politiikkaan. Niin äärimmäisiä ehdotuksia, kuin Klein kuvaa, ei Suomessa ole esitetty, mutta logiikka on sama: Kriisiin vedoten edistetään oikeistolaisia linjauksia.

Kilpailukyky ja tuottavuus

Perusteluna sille, miksi työntekijöiden asemaa täytyy heikentää, käytetään useimmiten Suomen kansainvälistä kilpailukykyä. Kilpailukykyä ei yleensä määritellä mitenkään, vaan toivotaan syntyvän löyhä assosiaatio, että korkeammat palkat, lyhyemmät työviikot ja työsuhdeturva heikentävät kilpailukykyä. Näin työntekijöiden aseman kurjistaminen saadaan vaikuttamaan jollei oikeutetulta, niin ainakin välttämättömältä.

Suomalaisessa vientiteollisuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Viennin väheneminen johtuu globaalista kysyntäshokista. Kun kaikki vähentävät kulutustaan, vähenee vienti kaikissa maissa. Suomi ei ole poikkeus, eikä täkäläinen vientiteollisuus ole mitenkään erityisen tehotonta. Tuotannon tehostamista ja uusia vientivaltteja on toki aina hyvä pohtia, mutta paniikinomaisiin reformeihin ei ole tarvetta kuin ehkä sitten, jos vienti ei toivu samaa tahtia globaalin kysynnän toipumisen myötä.

Samoin suomalaisen työn tuottavuudesta ei ole syytä olla erityisen huolissaan, sillä lasku johtuu nimenomaan vientiteollisuuden erityisen tuottavien työpaikkojen menettämisestä. Kyse ei siis ole siitä, että suomalaiset työntekijät olisivat kaikilla sektoreilla päättäneet alkaa tehdä töitään laiskemmin. Ehdotukset työviikkojen pidentämisestä tai eläkeiän nostosta eivät tässä auta, koska ne eivät tuo vientiteollisuudelle yhtään lisää kysyntää.

Kysyntää tarvitaan

Koska Eurooppa on Suomen viennin ensisijaista markkinakenttää, on Suomelta kansantaloudellista itsemurhaa ajaa eurooppalaisella tasolla kysyntää rajoittavaa vyönkiristyspolitiikkaa. Suomen vientiteollisuuden ongelmat eivät ole sisäisiä, vaan ulkoisia. Kysyntää on liian vähän. Kannattaako Suomen ajaa sellaista politiikkaa, joka entisestään vähentää muiden eurooppalaisten valtioiden ja kuluttajien mahdollisuuksia ostaa suomalaisia vientituotteita?

Suomen linjan neuvotteluissa EU- ja eurokumppaneiden kanssa tulisi olla sellainen, joka korostaa kysynnän elvyttämistä. Markkinataloudessa tarjonnan taso määrittyy kysynnän mukaan. Tarjontaa, siis teollisuutta ja työpaikkoja, ei synny ilman kysyntää. Aktiivinen kysynnänsäätely auttaisi torjumaan taloussuhdanteiden synnyttämän talouskriisin.

Puolet Espanjan nuorista on työttömiä. Eivät he osta Angry Birdsejä tai uusia Lumioita, eivätkä lennä Finnairilla Aasiaan.

Suomalaisessa talouskeskustelussa on tiettyjä itse itsensä talousviisaiksi nimittäneitä henkilöitä, jotka saavat aina ajatuksilleen laajan näkyvyyden, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Näiden raimosailasten viesti on kuitenkin aina sama: ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata,  koska väestön ikääntyminen / kansallinen kilpailukyky / odottava työvoimapula / huoltosuhde / Kiina / eläkepommi / globalisaatio”.

Turhauttavaa on myös, että tällaista selkeää yhden asian lobbaamista julkisuudessa kommentoidaan yleensä ”Tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro” tai ”On se hyvä, että joku uskaltaa sanoa nämä vaikeat totuudet ääneen”. Jokainen voi tietysti itse punnita eri puheenvuorojen uskottavuutta, mutta en voi itse pitää kovin uskottavina sellaisia keskustelijoita, jotka ovat aina, täysin riippumatta kansantaloudellisesta kokonaistilanteesta, sitä mieltä, että ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata”.

Mitä se talouskasvu on?

Pitäisi myös ymmärtää, mitä talouskasvu pohjimmiltaan on. Totta kai lisäämällä työtä ja pääomaa saadaan tuotettua enemmän. 200 000 työntekijää ja 1000 paperikonetta tuottaa enemmän paperia, kuin 20 000 paperimiestä ja 100 konetta. Mutta onko se hyvinvoinnin lisäämistä, jos yksittäinen työntekijä tekee 10 prosenttia enemmän työtä saadakseen 10 prosenttia enemmän palkkaa?

Se riippuu tietysti yksilön preferensseistä; kuka pitää enemmän vapaa-ajasta, kuka rahasta. Mutta mielenkiintoisempaa on pohtia sellaista talouskasvua, joka ei vain lisää volyymia, vaan tehostaa pääoman ja työn hyödyntämistä. Niin on mahdollista tuottaa enemmän vähemmällä työllä. Mahdotontako? Ei, vaan juuri siitä on ollut kyse hyvinvointivaltion suuressa tarinassa: Taloudellinen hyvinvointi on kasvanut sitä mukaa, kun työajat ovat lyhentyneet.

Tähän ihmeeseen pääsemiseksi on kaksi toimivaa tapaa. On keksittävä uusia tapoja käyttää työvoimaa ja pääomaa. Esimerkiksi lapiolla ojien kaivaminen on tehokkaampaa kuin paljain käsin, kaivinkoneella tehokkaampaa kuin lapiolla. Toinen tapa on organisoida työtä paremmin niin, että työn tulokset eivät mene hukkaan ja pääoma ja työvoima ovat tehokkaassa käytössä. Koneet eivät siis seiso käyttämättöminä ja työntekijät erikoistuvat tekemään sitä työtä, jonka he parhaiten osaavat ja jossa heidän tuottavuutensa on korkein.

Palaan työnjaon erikoistumiseen hieman myöhemmin.

Yritysten menestymiseen vaikuttavat monet seikat, mutta tärkein niistä on asiakas. Jos yrityksillä ei ole asiakkaita, eivät ne myy mitään eivätkä tuota voittoa, vaikka tuotteet olisivat miten innovatiivisia. Suomessa yritysten työntekijät ovat pitkälti sama ryhmä, kuin niiden asiakkaat. Jos yritykset tahtovat leikata työntekijöiden palkkoja, leikkaavat ne samalla omien asiakkaidensa ostovoimaa. Negatiivinen kierre lähtee käyntiin.

Kunnolliset palkat takaavat ostovoimaiset asiakkaat

Vuonna 1914 Henry Ford päätti nostaa autotehtaidensa työntekijöiden palkat noin kaksinkertaisiksi aiempaan verrattuna, viiteen dollariin päivässä. Näin hän sai parhaat työntekijät omalle palkkalistalleen, mutta myös pakotti muut autotehtaat nostamaan palkkojaan. Tärkeintä on kuitenkin, että korkeammat palkat varmistivat tehtaiden toiminnan jatkumisen. Nyt työntekijöillä oli varaa ostaa itse valmistamiaan autoja ja tuotteiden kysyntä oli varmistettu.

Korkeat palkat luovat julkisen hyödykkeen, ostovoimaisen kuluttajakunnan, joka hyödyttää kaikkia yrityksiä. Löytyisikö suomalaisesta elinkeinoelämästä ainaisen marmattamisen sijaan samanlaista luovuutta, innovatiivisuutta ja uskallusta ajatella asiat uusiksi, kuin Henry Fordilta?

Jotta työntekijöiden inhimillistä potentiaalia voidaan täysimääräisesti hyödyntää talouskasvun luomiseksi, täytyy ihmisten olla työssä, joka mahdollisimman hyvin vastaa heidän kykyjään. Sosiaalisen turvaverkoston on oltava kunnossa, jotta työntekijä uskaltaa vaihtaa työpaikkaa. Samoin työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi tarvitaan aivan uudenlaista asuntopolitiikkaa. Asumiskustannukset on saatava kohtuullisiksi millä keinolla hyvänsä. Asuntojen rakentamisen tarkoituksen täytyy olla, että missä vain voi asua kohtuullisin kustannuksin ja kohtuullisella etäisyydellä työpaikasta, eikä asuntosijoittajien voitontavoittelu epätäydellisiä markkinoita hyödyntämällä.

Voisiko tavoitteeksi ottaa, että työntekijällä on aina oltava mahdollisuus asua niin, että asumiskustannuksiin ja työmatkoihin menee korkeintaan neljäsosa käteen jäävästä palkasta? Jos tämä ei onnistu markkinoilla, valtio tulee apuun tarjoamalla edullisemman asunnon tai junaliput.

Uusien tuotteiden ja yritysideoiden keksiminen on ehdottoman hyvä asia ja välttämättömyys, mutta ei pidä sortua deus ex machina – ajatteluun. Joskus tuntuu, että yrityshautomoihin sun muihin innovaatiokeskittymiin suhtaudutaan kuin taikapatoihin, jotka synnyttävät tyhjästä rahaa jauhavia keksintöjä, kunhan vain tarpeeksi monta innovaattoria on tanssimassa padan ympärillä.

Ehkä tämä mentaliteetti juontuu haikailusta Kalevalan Sammon, rahaa, viljaa ja suolaa jauhavan ihmekoneen, perään. Ehkä suomalaiset kaivatessaan uutta Nokiaa kaipaavatkin tietämättään uutta Sampoa. Ja ehkä jossain uusyrityskeskuksessa sellainen keksitäänkin. Sitten perustetaan yritys, joka itsestään jauhaa työpaikkoja, kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää.

En kuitenkaan jättäisi koko suomalaisen kansantalouden tulevaisuutta näiden innovaatiomaakarien varaan.

Kohti palvelutaloutta

Kansantaloutemme kehittäminen enemmän palvelutaloudeksi loisi lisää työpaikkoja, mutta myös tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä. Periaatteen tulee olla, että jokainen työntekijä tekee vain omaa palkkatyötään, kaikki muu työ ulkoistetaan palvelusektorille. Talouskasvu syntyy työnjaon erikoistumisesta, jota palvelusektorin kehittäminen vauhdittaisi. Miksi joka kotitaloudessa täytyisi olla oma tiskikone, pyykkikone ja imuri, kun ne ovat suurimman osan ajasta käyttämättöminä? Se on pääoman vajaakäyttöä.

Työvoiman vajaakäyttöä taas on se, että ammattilainen tekee ensin kahdeksan tuntia tuottavaa työtä työpaikallaan ja sen jälkeen kaksi tai kolme tuntia kotitöitä, joissa hänen tuottavuutensa on murto-osa siitä, mitä se on hänen tehdessään sitä työtä, johon parhaiten soveltuu. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole erityistä lahjakkuutta ruoanlaittoon. Miksi jokaisen täytyy kuljettaa ostokset kaupasta kotiin, lämmittää oma uuni ja hella, kokata ja tiskata astiat? Olisi kokonaistaloudellisesti tehokkaampaa, terveellisempää, ympäristöystävällisempää ja yleisinhimillisesti mukavampaa, kun ihmiset raskaan työpäivän jälkeen kokoontuisivat miellyttäviin ravintoloihin syömään ravitsemusalan ammattilaisten valmistamaa ruokaa.

Yhdeksi Suomen menestystekijäksi, jota ehkä vielä ei laajalti sellaiseksi mielletä, voisi muodostua kyberturvallisuus. Tietoa varastetaan verkkojen kautta kasvavissa määrin. Tutkimus- ja kehitystoimintaan sijoittavat yritykset ja valtiot tahtovat sijoittaa palvelinkeskuksensa ja tietovarantonsa turvalliseen paikkaan. Jos Suomen viranomaiset ja tietoturvallisuusyhtiöt pystyvät takaamaan tänne varastoidun tiedon koskemattomuuden, olisi se merkittävä kilpailuetu.

(Jarno Limnéll ja Hiski Haukkala kirjoittavat kyberturvallisuudesta tarkemmin Helsingin Sanomien vieraskynä-kirjoituksessaan. Noteeraa myös Economistin artikkeli aiheesta)

Vielä verotuksesta

Verotusta on syytä jatkuvasti tarkkailla kriittisesti. Esimerkiksi esittämäni palvelutalouden kehittäminen ei onnistu, ellei sitä kannusteta muuttamalla palveluiden tuottamisen ja kuluttamisen verotusta. Lähtökohtana tulee olla, ettei verotuksen muutoksilla heikennetä tuloja tasaavaa funktiota, eikä kokonaisveroastetta lasketa. Kun viime aikoina suurituloiset presidenttiä myöten ovat osoittaneet haluja laskea omaa ansiotasoaan, kenties maaperä olisi kypsä lisätä solidaarisuusveroon toinen pykälä yli 200 000 vuodessa ansaitseville. Näin suurituloisten ei tarvitsisi osoittaa uhrimieltään pelkästään jeesustelemalla, vaan he voisivat käytännössäkin luopua ” jostakin niiden hyväksi, joiden ihokkaan myrskytuuli on vienyt”, puhemies Heinäluomaa lainatakseni.

Jos taas kansanedustajien palkkioihin on halua puuttua, ei tarvitse sortua populismiin ja huudella leikkaamisen perään. Solidaarisuusveron alarajaa voidaan pudottaa vaikkapa 60 000 euron vuosituloihin, jolloin se koskee paitsi kansanedustajia, myös kaikkia muita yhtä hyvin ansaitsevia, kuten Paavo Arhinmäki on esittänyt.

Jos Kokoomuksesta ja elinkeinoelämästä löytyy tahtoa lähteä rakentavasti uudistamaan kansantaloutta, eikä vain ajaa pienen omistavan piirin intressejä kriisin varjolla, voidaan mielestäni kompromissina myöntää esimerkiksi jokin alaraja, jota pienemmistä vuosittaisista pääomatuloista ei tarvitse maksaa veroa. Minua vain huolestuttaa, että jos tämä raja on vaikkapa 2000 euroa, sama summa pyöräytetään vaimon ja lasten tilien kautta ja rahaa voidaankin laittaa omaan taskuun 10 000 euroa ilman veroja.

Kokoomuksessa tunnutaan pitävän myös yritysveroja tärkeänä kansallisena menestyskysymyksenä. Jos Kokoomus on valmis joihinkin aidosti kasvua tuottaviin uudistuksiin, voidaan poliittisena kompromissina yritysveroa muuttaa siihen suuntaan, ettei voittoja veroteta, jos ne jätetään yritykseen ja käytetään uusiin investointeihin. Vastaavasti pääomatuloveroa ja omaisuuden verottamista tulee kiristää niin, ettei muuteta työn ja pääoman verottamisen suhdetta.

On myös esitetty sellaisia ajatuksia, ettei yritysten sukupolvenvaihdon yhteydessä maksettaisi perintöveroa, kuin sitten jos ja kun yritys myydään perheen ulkopuolelle. Tätä en voi hyväksyä, sillä kyse ei ole taloudellisesta, vaan oikeudenmukaisuuskysymyksestä. Jos joku saa voittoa tuottavan yrityksen lahjaksi vain sillä perusteella, että on sattunut syntymään tiettyyn perheeseen, on reilua maksaa tästä syntymälahjasta vähän veroakin. Perijä on kuitenkin hyvin onnekas yksilö verrattuna niihin ikätovereihinsa, jotka eivät ole osanneet syntyä riittävän rikkaaseen perheeseen ja joutuvat ihan itse perustamaan tai ostamaan yrityksensä.

Yhteenveto

Suomen kansantalouden saaminen takaisin kasvu-uralle on mahdollista, mikäli viisautta hahmottaa tilanteen kokonaiskuva löytyy. Talouskeskustelun avainsanat on saatava leikkaamisesta ja säästämisestä varmuuteen ja kasvuun. Ihmiset uskaltavat kuluttaa ja yrityksillä riittää asiakkaita, kun on varmuus oman työpaikan säilymisestä ja palkan maksamisesta. Työn tekemisen kokonaismäärää ei tarvitse lisätä, riittää kunhan työtä ja pääomaa hyödynnetään tehokkaammin ja heidät, jotka on sysätty kokonaan työelämän ulkopuolelle tuodaan mukaan lisäämällä työvoiman kysyntää.

Kommentit kunnallisvaaleista 2012

Valtakunnan taso

Kaikkia lukemiani kunnallisvaalianalyyseja tuntuu yhdistävän hämmennys siitä, että mitään radikaalia ei tapahtunut. Vaali-illasta tuli jännityksen jälkeen anti-kliimaksi. SDP ei saanut kammettua Kokoomusta suurimman puolueen paikalta, eivätkä Perussuomalaiset yltäneet eduskuntavaalien kaltaiseen invaasioon.

Monissa yksittäisissä kunnissa puolueiden voimasuhteet muuttuivat radikaalistikin, mutta valtakunnan tasolla kansalaisten voi tulkita äänestäneen status quon jatkumisen puolesta. Suurin muutos puolukentässä oli paluu kolmen suuren puolueen tilanteeseen. Perussuomalaisten vitsi ei enää jaksanut naurattaa ja puolue putosi keskikastiin.

Voinee olettaa, että Timo Soinia eläkkeelle puoluejohtajan tehtävistä tönivät pyrkyrit saivat lisää intoa vaatimuksilleen päästä kalifiksi kalifin paikalle. Olisi mielenkiintoista päästä seuraamaan kärpäsenä katossa sisältä päin, kuinka Perussuomalaiset jakavat Soinin ennakkoperintöä. Paljon rahaa, valtaa ja näkyvyyttä on jaossa, kun muu puolue pääsee päivänvaloon Soinin varjosta.

Huolestuttavaa on myös se, kuinka yhteistyökykyisiä monissa kunnissa suurissakin määrin valituiksi tulleet Perussuomalaisten valtuutetut ovat. Valtuustokausi alkaa vasta vuodenvaihteen jälkeen, mutta neuvottelut luottamustehtävien jakamisesta ovat jo antaneet neuvottelijoille käsityksen siitä, kuinka helppo tai vaikea kausi tulee olemaan.

Pahimmassa tapauksessa Perussuomalaiset heittäytyvät kunnissa kiukuttelemaan ja saavat kunnan päätöksenteon sakkaamaan seuraavan neljän vuoden ajaksi. Jarruttaminen ja kapuloiden heittäminen rattaisiin on aina helpompaa, kuin asioiden edistäminen ja kunnan kehittäminen paremmaksi.

Kunnissa ei ole samanlaista hallitus-oppositio-asetelmaa, kuin eduskunnassa. Pieni känkkäränkkäryhmä voidaan sulkea päätöksenteon ulkopuolelle, kuten tehtiin kaikista yhteistyötarjouksista kieltäytyneille Perussuomalaisille Jyväskylässä 2008 vaalien jälkeen. Mutta koska suurta ryhmää ei voi asettaa tällaiseen de facto - oppositioon, tulisi mielestäni harkita, voitaisiinko erityisissä ongelmatapauksissa kaupunginhallitus ja muut toimielimet valita valtuuston yksinkertaisella enemmistöllä.

SDP:n menestys ja strategia

SDP valitsi strategiakseen kunnallisvaaleissa Kokoomuksen haastamisen. Vastakkainasettelu tekee äänestäjille vaihtoehdot selkeiksi ja antaa kahdelle puolueelle mahdollisuuden keskinäisellä kisailullaan hallita julkisuuden ilmatilaa. Paras esimerkki tämän strategian soveltamisesta on eduskuntavaaleista 2003, jolloin vaalikeskusteluissa pääministeri Paavo Lipponen ja häntä haastanut keskustajohtaja Anneli Jäätteenmäki debatoivat ja Kokoomuksen Ville Itälä jäi sivustakatsojaksi. Kokoomus hävisi vaalin kirkkain luvuin.

Kokoomuksen haastaminen on myös herkkua demareiden jäsenkunnalle ja uskollisille kannattajille. Kokoomus näyttäytyy ideologisesti kaukaisena oikeistopuolueena ja hyvinvointiyhteiskunnan vihollisena, joten sen kanssa taisteleminen tuntuu aatteellisemmalta, kuin muiden puolueiden kanssa.

Mutta strategia ei tuottanut toivottua lopputulosta. Miksi?

Yksi syy on se, että muutkin puolueet kävivät Kokoomuksen kimppuun. Vaalikamppailun asetelma ei näyttäytynyt olevan SDP vs Kokoomus, vaan Kokoomus vastaan maailma. Jyrki Katainen pystyi vastaamaan haastajille hillitysti ja rauhallisesti - ja puhumaan Kokoomuksen kannattajien rakastamasta uudistamisesta, vaikka kaikki uudistukset olivatkin seisahtuneet. Kokoomus keräsi kaikkien niiden äänet, jotka Katainen vakuutti. Niiden äänet, joita Katainen ei vakuuttanut, hajaantuivat kaikille muille puolueille.

Toinen selittävä tekijä on se, että vaikka Kokoomuksen haastaminen miellyttää SDP:n peruskannattajia, ei se tunnu puhuttelevan liikkuvia äänestäjiä. Kokoomuksen haastaminen on järkevää, jos tahdotaan innostaa omia kannattajia, mutta yhdistettynä vaaliteemoihin, jotka myös olivat demarien peruskauraa ei ilmeisesti pystytty vakuuttamaan liikkuvia äänestäjiä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö Kokoomusta pitäisi haastaa tai etteivätkö "perushyvinvointiyhteiskuntateemat" olisi tärkeitä ja puolustamisen arvoisia. Vaalikampanja on eri asia, kuin puolueen aatteellinen sisältö. Kampanja on väline, jolla hankitaan ääniä, joiden avulla toteutetaan puolueen aatteellisia tavoitteita.

En voi olla miettimättä, kuinka vaalissa olisi käynyt, jos nyt valitun haastamisstrategian sijaan olisi jatkettu hyvän perusduunin tekemistä, puhuttu suhteellisen myönteisiä asioita hallituskumppaneista ja otettu vaalikampanjassa esiin jokin uusi, räväkkä ja demareille epätyypillinen teema, kuten pienyrittäjät kunnissa. Jälkiviisautta, tiedän, mutta mielestäni tarpeellista pohdintaa.

Jukan kohtalo

Omalta osaltani vaalit eivät menneet kovin hyvin. Sain 33 ääntä. (Äänet äänestysalueittain tämän kirjoituksen lopussa) Sillä ei kovin pitkälle pötkitä, mutta olen erittäin kiitollinen siitä, että kaikki nämä ihmiset ovat asiaa pohtineet, päättäneet mennä äänestyspaikalle ja antaa ainoan äänensä niille tavoitteille, joita minä edustan. Lämmin kiitos teille.

Mukava ajatus on myös se, että kaikki äänet ovat tulleet kampanjoimalla. Koska minulla ei ole sukulaisia tai juurikaan ei-poliittisia ystäviä Lahdessa, jokainen ääni piti hankkia kampanjoimalla. Ne ihmiset, jotka ovat minua päättäneet äänestää, ovat tehneet sen joko kadulla kohdatessa käytyjen keskustelujen tai saamansa vaalikirjeen pohjalta. Asioiden perusteella, joka tapauksessa.

Vaalikampanjointi oli huikeaa! Ensin ihmisten lähestyminen tuntuu vieraalta ja tungettelevalta, mutta pian siitä tulee luontevaa, mukavaa ja jopa huumaavaa. Nyt pitäisi päästä takaisin normaaliin, vaalien väliseen tilaan. Edelleen korkeita taloja nähdessä tulee mietittyä, kuinka paljon esitteitä sinne voisi jakaa ja lastenvaunuista tulee mieleen "Noille täytyy antaa ilmapallo ja esite", mutteiköhän se mene ohi.

Kampanjoidessa sain paljon hyvää palautetta, mikä auttoi ratkaisevasti jaksamaan intensiivistä vaalityötä. Moni kiitteli kahveista tai sanoi "oikea puolue". Jotkut kertovat kohdanneensa vaalikentillä hyvinkin epäasiallista ja jopa vihamielistä suhtautumista, mutta itse en sellaiseen törmännyt.

Sen sijaan olin havaitsevinani, että ennakkoäänestyksen päättymisen ja varsinaisen vaalipäivän välillä tapahtui jonkinlainen ilmapiirin muutos. Myönteistä palautetta alkoi tulla vähemmän ja kansalaiset suhtautuivat joko minuun, SDP:hen, yleisesti vaaleihin tai kaikkiin näistä aiempaa epäluuloisemmin ja varovaisemmin. Oliko kyse vaaliväsymyksestä vai tapahtuiko jotain muuta?

Muita havaintoja

Vaali-ilmapiirin äkillinen muuttuminen saattoi johtua Keskustan tekemästä välikysymyksestä, johon hallitus päätti vastata keskiviikkona 24.10., eli ennakkoäänestyksen päättymisen jälkeen, mutta ennen varsinaista äänestyspäivää. Tekemällä välikysymyksen paljon puhutusta sote-uudistuksesta Keskusta halusi saada hallituspuolueet vaikuttamaan aikaansaamattomilta riitelijöiltä, jotka eivät pysty toteuttamaan suunnittelemiaan uudistuksia.

Ilmeisesti suunnitelma ainakin jossain määrin onnistui. Keskusta pystyi kylvämään epävarmuutta äänestäjien joukkoon ja monet jättivät kokonaan äänestämättä varsinaisena vaalipäivänä. Keskusta tapaa saada suhteellisesti enemmän ääniä ennakkoäänestyksessä, kuin muut puolueet. Siksi Keskusta pystyi hyvin ajoitetulla välikysymyksellään nousemaan takaisin suurten puolueiden kastiin. En voi muuta, kuin onnitella.

Mielenkiintoinen tapaus on myös toveri Riitta Mäkisen menestys Jyväskylässä. Riitta sai vaaleissa uskomattomat 1870 ääntä ja jätti taaksensa esimerkiksi ministeri Henna Virkkusen ja keskustakonkari Mauri Pekkarisen. Riitta on toiminut Jyväskylän perusturvalautakunnan puheenjohtajana ja tässä tehtävässään johdonmukaisesti puolustanut perusturvaa leikkauksilta. Hän on näyttäytynyt hyviksenä, pienten puolustajana joka uskaltaa asettua vastustamaan leikkausintoilijoita.

Riitan menestyksessä on tärkeä opetus. Heikkojen puolella oleminen ja hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen toimii ja äänestäjät palkitsevat sen vaaleissa. Sen sijaan "Kyllähän minä haluaisin puolustaa heikkoja ja hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta kun piilokokoomuslainen asiantuntija näytti sellaiset ja tällaiset madonluvut, niin nyt pitääkin leikata" ei toimi.

Ensi vuosi on pitkästä aikaa vaaliton vuosi. Puolueet pääsevät mittelemään voimiaan ja äänestäjät vertailemaan ideologioita kesällä 2014 Euroopan parlamentin vaaleissa. Silloin SDP:llä on erittäin hyvä tilaisuus palauttaa demarimeppien määrä takaisin kolmeen.


Myös Esa Suominen on kirjottanut hyvän ja minua kriittisemmän vaalianalyysin.


Saamani äänet alueittain:

012 Ahtiala 3
014 Asemantausta 2
017 Hennala 0
024 Jalkaranta 1
011 Karisto 1
003 Kartano 2
016 Kerinkallio 0
001 Keski-Lahti 8
002 Keskusta 2
008 Kilpiäinen 0
005 Kiveriö 3
009 Kivimaa 1
013 Kunnas 2
021 Kärpänen 0
018 Laune 0
015 Liipola 1
023 Metsäkangas 0
007 Mukkula 0
010 Möysä 1
006 Niemi 1
019 Nikkilä 0
004 Paavola 3
022 Pirttiharju 0
020 Renkomäki 2

Lahti irti Koiviston auton monopolista

Onko Kokoomuksen käsitys kilpailutuksesta se,
että voittaja täytyy tietää etukäteen?

Kaupungin julkisen liikenteen tarkoitus on, että ihmiset pääsevät kätevästi ja edullisesti paikasta toiseen, eikä saada rahaa bussiyhtiön omistajien taskuihin. Suurin osa lahtelaisista on tästä periaatteesta varmasti samaa mieltä, mutta Uuden Lahden kirjoituksen (12.9.) perusteella Lahden Kokoomuksen puheenjohtaja Mäki-Korvela ei taida olla.

Lahden kaupungin on mielekkäintä tarjota bussiliikenne tilaaja-tuottaja-mallilla niin, että kaupunki päättää linjoista ja kilpailuttaa ne pienissä, muutaman linjan nipuissa. Näin kilpailuun pääsevät mukaan sekä isot, että pienet yritykset. Jos mukana kilpailussa olisi vielä kaupungin oma bussiyhtiö, saataisiin bussilippujen hinnat mahdollisimman alhaiselle tasolle ja alennus- ja siirtoliput voitaisiin poliittisella päätöksellä säilyttää.

Mäki-Korvela oli huolissaan tilaaja-tuottaja-mallista sen vuoksi, että kyseisellä mallilla Koiviston Auto ei välttämättä voita tarjouskilpailua. Mikä ihmeen kilpailutus sellainen on, jossa voittaja tiedetään jo ennalta? Ja miksi Kokoomus asettuu suuren linja-autoyhtiön, eikä tavallisten kuntalaisten asialle? Mäki-Korvelalla on epäilemättä varaa kulkea paikasta toiseen mersullaan, mutta me tavalliset lahtelaiset tarvitsemme linja-autojakin.

Jos linja-autoliikenne järjestetään tilaaja-tuottaja-mallin sijaan näennäiskilpailulla, annetaan Koiviston Autolle käytännössä monopoli vastata Lahden joukkoliikenteestä seuraavien kymmenen vuoden ajan. Tämä tarkoittaisi lahtelaisille bussimatkustajille korkeita hintoja. Koiviston Auto hoitaa liikennettä Lahden (lipun hinta 3,20 €) lisäksi esimerkiksi Kuopiossa (3,20 €) ja Jyväskylässä (3,20 €). Kaupungeissa, joissa liikennettä hoitaa kunnallinen yhtiö lippujen hinnat ovat alemmat, esimerkiksi Turussa ja Tampereella 2,50 €.

Jokainen näkee näistä luvuista jutun ytimen. Kokoomus tahtoo antaa Koiviston Autolle käytännön monopolin Lahden paikallisliikenteeseen ja rangaista bussin käyttäjiä korkeilla lipun hinnoilla. Onneksi muissa puolueissa osataan asettaa edulliset lippujen hinnat ja reittien kätevyys etusijalle.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Uusi Lahti - lehdessä 19.9.2012

Vappupuhe 2012

Punaisten muistomerkillä Lahden Hennalassa

Hyvät ystävät, hauskaa vappua! Tahtoisin näin vapun kunniaksi sanoa teille muutaman sanan työläisyydestä, politiikasta ja sivistyksestä.

Työläisyydestä

Henkilökohtaisesti vappu on ehdottomasti minun suosikkini vuoden juhlista. Vappuna kevään ja kesän kauneimmat päivät ovat vielä edessäpäin. Vapulla on myös yhteiskunnallinen luonne. Vappuna työtä tekevät ovat kokoontuneet juhlimaan yhdessä ja olleet ylpeitä työläisyydestään.

Vuosikymmenten varrella vihamielinen vastakkainasettelu vappuun liittyen on vähentynyt. Pidän itse ehdottoman myönteisenä sitä, ettei vapun viettoon enää liity sellaista porvarivihaa, kuin aikaisempina aikoina, vaan työtä tekevät juhlivat yhdessä ja ovat ylpeitä omista saavutuksistaan, eivätkä hyökkää muita vastaan.

Vuosisataisen historiansa aikana työväenliikkeen suhtautuminen työhön on aina ollut kahtalainen. Yhtäältä työ on ollut se, mikä on orjuuttanut työtä tekevät ihmiset. Työ on ollut se, minkä pääoman omistaja on tahtonut kiskoa työntekijästä irti, koska ilman työtä tehtaat eivät ole toimineet. Toisaalta työ on ollut se ainoa asia, minkä työläiset ovat omistaneet. Työ on se asia, mistä on oltu ylpeitä, jonka ympärille on rakennettu oma ammattiylpeys ja oma identiteetti.

Näin vappuna on hyvä pohdiskella myös niitä haasteita, jotka työväenliikkeen yhtenäisyys kohtaa. Itse näkisin yhtenä suurena haasteena sen, että vaikka omasta työstä osataankin olla ylpeitä, toisten työtä ei aina muisteta arvostaa. Yhteiskunnan muuttuessa myös työn tekemisen tavat ovat muuttuneet suuresti. Työtä tehdään loputtoman monella eri tavalla ja kaikkia näitä tapoja on syytä arvostaa.

Työtä tekevien on pidettävä huolta yhteisestä edunvalvonnastaan, vaikka työn muuttuminen onkin monipuolistanut työn tekemisen tapoja. Monilla aloilla ongelmana on, että työntekijät samaistuvat liiaksi työnantajaansa. Monet työntekijät kuvittelevat, että kun he uhrautuvat pyyteettömästi työnantajansa puolesta, työnantaja muistaa joskus palkita heidän oikeudenmukaisesti.

Toivottavasti näin käykin, mutta mitään takeita siitä ei ole. Minun mielestäni ei ole realistinen oletus, että työnantaja silkkaa hyvää hyvyyttään luopuu omista voitoistaan työntekijänsä vuoksi, jos ei ole pakko. Tällainen työntekijän ehkä naiivi ajattelutapa johtuu keskiluokkaisuusharhasta. Korkeasti koulutettu ja sisäsiistiä toimistotyötä tekevä työntekijä voi alkaa kuvitella olevansa pääoman omistaja, vaikka hän ansaitsee palkkansa omalla työllään, ei pääomatuloilla.

Vappuna onkin syytä muistaa, ettei työläisyys riipu siitä, tekeekö työtään vasaralla vai läppärillä. Ei ole merkitystä sillä, työskenteleekö tehtaassa vai toimistossa, kuljettaako rekka-autoa vai suunnitteleeko mainosgrafiikkaa. Tärkein asia on se, ansaitseeko ihminen tulonsa pääomaa omistamalla, vai omalla työllään. Ja työtä tekevien edunvalvonnan varmistamiseksi kaikille työtä tekeville on annettava mahdollisuus olla mukana yhteisessä ja yhtenäisessä työväenliikkeessä.

Päivänpolitiikasta

Politiikan kevät on ollut täynnä työtä tekeviä ihmisiä koskettavia asioita. Työministeri Lauri Ihalainen joutui tekemään kovan työn, mutta onnistui edesauttamaan työmarkkinajärjestöjä saavuttamaan sovun työurasopimuksesta. Hallituksen kehysriihen kanssa rinnakkain syntynyt työurasopimus pidentää työuria elinkeinoelämän laskelmien mukaan reilulla vuodella. Tämä tuo tuntuvaa helpotusta myös niin sanottuun julkisen talouden kestävyysvajeeseen.

Kova poliittinen vääntö käytiin myös vakausneuvotteluissa. Ja täytyy sanoa, että tiukkana aatteen miehenä olen erittäin tyytyväinen saavutettuun neuvottelutulokseen. Veroja korotetaan siten, että ne kohdennetaan progressiivisiin veroihin. Solidaarisuusverot kiristävät yli 100 000 euroa vuodessa tienaavien ja yli miljoonan euron perintöjä saavien verotusta. Tämä jos mikä on oikeudenmukaista.

Heti vakausneuvottelujen alkuun käytiin kiista siitä, kuinka suuri julkisen talouden vakautustarve on. Kiista oli ideologinen heti alusta lähtien. Kokoomus arvioi tarkoituksellisesti vakautustarpeen ylisuureksi. Poliittiselle oikeistolle valtion menojen leikkaaminen on itsetarkoituksellinen, ideologinen tavoite, jota he ajavat aivan täysin riippumatta siitä, mikä kulloinenkin taloustilanne sattuu olemaan. Vakautustarpeesta saa pätevältä kuulostavan verukkeen tälle ideologiselle tavoitteelle.

Viiden tuhannen miljoonan euron vakautustarvevaatimus saatiin kuitenkin neuvotteluissa torpattua. Pysyvien vakautustoimien määrä on 2800 miljoonaa, joka painottuu veronkorotuksiin. Suomalaisten käsitykseen oikeudenmukaisuudesta sopii se, että tiukkana taloudellisena aikana kaikki osallistuvat yhteisiin ponnisteluihin.

Molemmat oppositiopuolueet ovat keskittyneet omiin sisäisiin kähinöihinsä ja skandaaleihinsa. Aitojen vaihtoehtojen, jotka rakentavasti haastaisivat hallituksen esitykset, luomiselle ei ole ollut aikaa. Se on harmi, sillä mikään hallitus ei ole niin täydellinen, ettei se tarvitsisi hyvää oppositiota sparraajaksi.

Mikael Jungner on puhunut mandariineista ja sitruunoista pohtiessaan ihmisten erilaisia käyttäytymismalleja. Politiikkaa seuratessani olen huomannut, että poliitikot voi jakaa samaan tapaan karkeasti kahteen kastiin. Jotkut poliitikot ovat aidosti kiinnostuneita maailman muuttamisesta ja tekevät politiikkaa ideat edellä. Heille asiakysymykset ovat tärkeitä.

Toisen kastin poliitikot taas tekevät politiikkaa oma henkilö edellä. Heille on tärkeintä, kuka valitaan minnekin ja mieluiten valituksi tulee kyseinen poliitikko itse. He ovat aina ehdolla kaikkiin tehtäviin. He eivät koskaan missaa kokousta, jossa jaetaan paikkoja. Heille asiat ovat vain retorinen työkalu, joita käytetään sen perustelemiseen, miksi heidät pitäisi valita kulloiseenkin tehtävään.

Sivistyksestä

Hyvät kuulijat, vappu on paitsi työn ja työntekijöiden, myös sivistyksen juhla. Olen hyvin iloinen nähdessäni katukuvassa paljon ylioppilaslakkeja, ammattilakkeja ja opiskelijahaalareita. Sivistys on ollut meille suomalaisille aina tärkeä arvo. Sivistyneisyydellä suomalaiset ovat ottaneet paikkansa maailmassa ja ansainneet muiden kansakuntien arvostuksen.

Sivistys nostaa meidän barbariasta ja taantumuksesta kohti ylevämpiä päämääriä. Ihminen tarvitsee sivistystä kasvaakseen täyteen kukoistukseensa ihmisenä, kuten kukka tarvitsee vettä kasvaakseen. Muodollinen koulutus ja sivistys ovat tärkeitä asioita, mutta viime kädessä tärkeintä on sydämen sivistys. Ilman sitä hienotkin tutkinnot jäävät tyhjiksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä työskennellään sen puolesta, että suomalainen sivistys siirretään tulevillekin sukupolville. Ikävä tosiasia, joka on pidettävä mielessä, on se että Suomessa on 110 000 alle 30-vuotiasta nuorta ilman mitään toisen asteen tutkintoa. Sivistystämme ei pidä antaa päästä rapistumaan. Opetusministeri Jukka Gustafsson onkin tehnyt lujasti töitä parantaakseen nuorten mahdollisuuksia koulutukseen. Toisen asteen koulutuksen saavutettavuutta aiotaan parantaa, koska tällä hetkellä ollaan tilanteessa, että ylimääräisiä koulutuspaikkoja on alueilla, joilla ei ole opiskelijoita. Ja toisaalta alueilla, joilla olisi paljon nuoria, ei ole tarpeeksi koulutuspaikkoja.

On tärkeää antaa nuorille mahdollisuus käydä lukiota tai ammattikoulua kotoaan käsin. Ammatillisen koulutuksen puolella keskeyttämisprosentti on noin 30, kun taas lukiokoulutuksen osalta noin 13. Tämä johtuu osittain siitä, että valtaosa lukiolaisista käy korkeintaan 10 kilometrin päässä lapsuudenkodistaan, kun taas ammatilliseen koulutukseen joudutaan usein lähtemään toiselle paikkakunnalle.

Hyvät ystävät, arvoisat kuulijat!

Pidetään yhdessä huolta sivistyneestä ja työtä tekevästä yhteiskunnastamme. Pidetään huolta toisistamme.

Näillä sanoin tahdon toivottaa teille kaikille hauskaa vappua!

Puhe pidetty Lahden torilla 1.5.2012 auringonpaisteessa

Huomioita tulevista presidentinvaaleista



Kuva: YLE

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros pidetään ensi kuussa ja kampanjointi on lähtenyt käyntiin. Paneelikeskusteluja on käyty, puheita on pidetty, äänestäjiä on kahvitettu ja gallupeja on julkaistu. Hyvä näin.

Mielipidemittauksia voidaan tulkita monella tavalla. Hyvin erikoinen tulkinta löytyy Helsingin Sanomien otsikosta viikon takaa, jossa kerrotaan Paavo Lipposen kannatuksen polkevan paikallaan. Otsikointi vaikuttaa tarkoitushakuiselta, kun ottaa huomioon, että kaikkien muiden pääehdokkaiden kannatus oli pudonnut edellisestä kyselystä, kun Lipposen oli pysynyt samassa.

Timo Soinin kannatus oli pudonnut 11 prosentista yhdeksään ja Paavo Väyrysen kymmenestä kahdeksaan. Samaan aikaan Sauli Niinistön kannatus oli romahtanut 44 prosentista 41:en. Kun ottaa huomioon, että kuukautta aiemmin tehdyssä kyselyssä Niinistön kannatus oli vielä 50 %, näyttää Salen kannatus olevan syöksykierteessä alaspäin.

Kokoomuksen politrukkien reaktioita presidentinvaaliin ja hupeneviin kannatuslukuihin onkin mielenkiintoista seurata. Puoluesihteeri Taru Tujunen on fiksu ja hän tajusi jo monta vuotta sitten Niinistön kannatuksen olevan niin korkealla, ettei se voi tulla kuin alaspäin. Tujunen onkin luultavasti ohjeistanut joukkojaan olemaan nöyrällä mielellä, vaikka välillä Niinistön pohjoiskoreamaiset kannatusluvut olisivat varmasti innostaneet ylpeyteen.

Onkin hätkähdyttävää, kuinka vaatimattomia ja nöyriä kokoomuslaiset nyt ovat verrattuna kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen! Kuusi vuotta sitten kokoomuslaiset lähtivät kampanjaan voitonvarmoina, pöyhkeinä ja ylimielisinä. Nyt kaikki se turha uho on poissa. Kokoomuksessa kai nyt toivotaan, että jos vaan ollaan hissukseen ja kovasti toivotaan, niin koko Niinistön suosio ei ehdi sulaa pois ennen vaaleja.

Hyvin ankea skenaario olisi sellainen, jossa toisella kierroksella ovat vastakkain Sauli Niinistö ja Timo Soini. Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavalle tavalliselle kansalaiselle valinta näiden kahden miehen edustamien maailmankuvien välillä olisi epämiellyttävä. Nurkkakuntainen nationalismi ja erilaisuuden kammo eivät kuulu moderniin yhteiskuntaan. Toisaalta olisi surkeaa joutua äänestämään oikeistolaista porvariehdokasta tilanteessa, jossa kansainvälinen finanssikapitalismi ja oikeistolainen sääntelemättömyyteen perustuva talouspolitiikka ovat juuri tuhoamassa koko globaalia taloutta.

Kannatan itse Paavo Lipposta presidentinvaaleissa. On äärimmäisen tärkeää, että toiselle kierrokselle pääsee vasemmistolainen ehdokas, jonka arvoihin kuuluu avoimuus, sivistys ja solidaarisuus.

Tiedän, että minulla on monia vasemmistolaisesti ajattelevia ystäviä, jotka eivät affilioidu mihinkään yksittäiseen puolueeseen, mutta jotka kannattavat avointa yhteiskuntaa, joka kunnioittaa erilaisia ihmisiä ja suhtautuvat kriittisesti oikeistolaiseen markkinauskoon siitä, kuinka laissez faire - politiikka panee kaiken itsestään kuntoon.

Vetoankin nyt näihin ystäviin, että he voisivat kanssani kannattaa Lipposta ja näin auttaa häntä pääsemään ensin toiselle kierrokselle ja siten haastamaan pankkiiri Niinistön. Sillä presidentinvaaleissa ei ole kyse vain henkilöistä, vaan myös ideologioista. Enkä minä tahdo toista kierrosta, jolla täytyy valita konservatiivisen oikeistolaisuuden ja markkinaoikeistolaisuuden väliltä.

Linkki: Paavo Lipposen kampanjasivusto

SDP:n rooli 2010-luvun murroksessa

Yhteiskunnallisten arvojen trendit tuntuvat vaihtelevan edistyksellis- kollektiivisten ja konservatiivis- individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden aikasyklillä. 50-luvulla yhteiskunnallinen eetos oli ”koti, uskonto ja isänmaa”- tyyppistä konservatismia.

70-luvulla siirryttiin aivan toisenlaiseen poljentoon yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun siirryttiin aallon ääripäästä toiseen ja yhteiskunnan kehittäminen eteenpäin ja yhteisöllisemmäksi nähtiin tärkeäksi. Tämän aikakauden iskusanat olivat demokratia, tasa-arvo ja emansipaatio.

Takaisin individualismin aallonpohjaan tultiin 90-luvulla, kun yhteiskuntaa ja julkishallintoa kehitettiin ”yksityistäminen, tehostaminen, ulkoistaminen” - mantralla. Talouden sääntelyn vähentämisestä ja tuloerojen kasvusta tuli jos ei nyt varsinaisesti haluttua yhteiskuntapolitiikkaa, niin ainakin talousmiesten puheissa välttämätön paha.

Uusliberalismiksikin nimetyn trendin kuolinkouristukset alkoivat viimeistään vuoden 2008 talouskriisistä. Kriisin syyksi nähtiin yleisesti sääntelemättömän finanssikapitalismin taipumus tuhota itsensä mutta siinä ohessa myös reaalitalous, sekä markkinamiesten ahneus. Alettiin kysellä sellaisia sääntelyn vastustajien kannalta kiusallisia kysymyksiä, kuten miksi sallimme rahoitusjärjestelmän, joka pikemmin haittaa kuin auttaa reaalitaloudellisten investointien rahoittamista. Ja miksi palkitsemme sellaisia rahoitusalan ihmisiä, joiden sijoitusinstrumentti-innovaatiot ajoivat maailmantalouden raskaaseen lamaan, yhä miljoonien optioilla ja bonuksilla?

Ihmiset tahtovat muutosta. Ja tässä on SDP:n ja sosialidemokratian tuhannen taalan paikka.

Ensimmäisenä herkkäkorvaisuutta ihmisten muutoshalukkuudelle löytyi Barack Obamalta. Hän otti muutoksen ykkösvaaliteemakseen ja äänestäjät palkitsivat sen Yhdysvaltain presidenttiydellä. Sittemmin murroksen merkit ovat olleet ilmassa monessa muodossa. Euroopan valtioiden säästökuureja vastustaneet mielenilmaukset levisivät Yhdysvaltoihin ja yhdistyivät arabikevään taktiikoihin, joista syntyi Occupy Wall St.- liike. Liike ilmoittaa edustavansa 99 % enemmistöä, joka vastustaa rikkaimman yhden väestöprosentin ahneutta.

Suoran toiminnan lisäksi muutoksen puolesta puhuu viime aikoina käyty teoreettisempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu. Vaihtoehtoisia talouden hahmottamisen malleja ovat tarjonneet ainakin Zeitgeist- ja Talousdemokratia- liikkeet. Akateemisia puheenvuoroja murroksen puolesta näkee lähes päivittäin. Viimeksi eilen Antti-Ville Suni kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”Länsimaiden lakot ja mielenosoitukset todistavat, että kansalaisten sympatiat talouden nykyistä poliittista järjestystä kohtaan vähenevät talouskriisin ja työttömyyden pitkittyessä.”

Murros siis vastaansanomattomasti on täällä. Mutta vaikka muutoksen suunta on markkinakriittinen, se ei tule hyödyttämään poliittista vasemmistoa, ellei vasemmisto ole valmis adaptoitumaan muutokseen. Puoluepolitiikan paradokseihin kuuluu, että näiden yhteiskunnallisten megatrendien vaihtelu saattaa aiheuttaa aivan päinvastaista äänestyskäyttäytymistä. Esimerkiksi Anthony Giddensin kolmannen tien sosialidemokratia nosti sosialidemokraatit valtaan monissa Euroopan maissa 90-luvulla, joka oli markkinaorientoitunutta aikaa.

Sosialidemokratia on vastaus muutosta vaativille vastarintaliikkeille ja ihmisten muutoksenhalulle. Siihen kuuluu tuloerojen tasoittaminen, rahoitusjärjestelmän sääntely ja ihmisten voimauttaminen päättämään itse omista ja yhteiskuntansa asioista. SDP:n onkin tehtävä johdonmukaista, 2010-luvun sosialidemokraattista politiikkaa. Hyviä osoituksia siitä, että oikealla tiellä ollaan, ovat esimerkiksi perusturvan korotus, pääomatuloveron progressointi ja varainsiirtoveron edistäminen.

SDP:n on kuunneltava ihmisten muutoshalua herkällä korvalla. Samalla sen on myös työskenneltävä sen puolesta, että se vakuuttaa ihmiset omasta visiostaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Näin hahmoton muutoshalu kanavoituu rakentavaksi yhteiskunta- ja talouspolitiikaksi ja tuottaa ihmisille sellaisen reilun yhteiskunnan, jonka he ansaitsevat.

Paavo Lipponen presidenttiehdokkaaksi - mahtavaa!

Viikon energisoivin poliittinen uutinen on entisen pääministerin ja pitkän linjan valtiomiehen, Paavo Lipposen, ilmoitus pyrkiä presidentiksi. Ilmoitusta ei todellakaan voi kuitata toteamalla "So what?" Ennen tätä uutista tammikuun presidentinvaalit vaikuttivat erittäin epämielenkiintoisilta, kuin kruunajaisilta, joissa huudetaan kuninkaaksi ennaltamäärätty ennakosuosikki.

Jos Lipponen valitaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, saa kokoomuksen ennakkokuningas Sauli Niinistö hänestä merkittävän vastuksen vaaliin. Molempien miesten profiileissa on paljon yhteistä. He ovat olleet samassa hallituksessa, Lipponen pää- ja Niinistö valtionvarainministerinä (ja molemmilla on itse asiassa tismalleen yhtä montaa ministeripäivää takanaan, 2927). Molemmat ovat toimineet eduskunnan puhemiehenä ja päivänpolitiikasta vetäytymisen jälkeen ottaneet tavakseen kommentoida poliittisia asioita. Joko valtiomiesmäisen viisaasti tai besserwissermäisesti, tulkitsijasta riippuen.

Lipposen mukaantulo antaa myös aivan uudenlaista virtaa SDP:n jäsenäänestykselle presidenttiehdokkaastaan. Jäsenäänestys paitsi herättää hyvää aatteellista keskustelua, antaa jokaisen jäsenen jäsenyydelle tietynlaista demokraattista lisäarvoa ja muistuttaa sosialidemokratian roolista suurena kansanliikkeenä, joka vie kansan syvien rivien terveiset ja tahdon valtakunnan ylimmän päätöksenteon tasoille asti. Täytyy muistaa itsekin maksaa jäsenmaksuni.

Niissä puolueissa, joissa ei ole vielä omia ehdokkaita nimitetty, mietitäänkin nyt kuumeisesti omia strategioita. Keskustalle ei taida jäädä muita vaihtoehtoja, kuin pelata naiskortti. Pääehdokkaiden ollessa miehiä naisehdokas kerää kannatusta niiltä äänestäjiltä, joille sukupuoli on tärkeämpi ehdokkaan valintakriteeri kuin poliittinen kompetenssi tai ideologia. Jos Anneli Jäätteenmäki suostuu keskustan ehdokkaaksi, tulee vaaliväittelyistä kuin herkullinen revanssi vuoden 2003 eduskuntavaaleista. Paitsi että tällä kertaa vanhojen ystävien Lipposen ja Jäätteenmäen keskustelua sparraa Ville Itälän sijaan Sauli Niiistö!

Lipponen kelpasi vasemmistoliitolle pääministeriksi vuosina 1995 - 2003 kun vasurit olivat edellisen kerran samassa hallituskoalitiossa SDP:n kanssa. Toivottavasti Lipponen kelpaa heille myös presidentiksi, sillä vasemmistoliiton apu toisi Lipposen taakse todella vahvan vasemmistolaisen kansanliikkeen. Se myös varmistaisi, että presidentinvaalien toisella kierroksella on vasemmistolainen, hyvinvointiyhteiskuntaa ja avointa Eurooppaa kannattava ehdokas, vastassaan joko konservatiivis-oikeistolainen tai konservatiivis-nationalistinen ehdokas.

Tärkeintä on kuitenkin, että juuri nyt Euroopassa tarvitaan Paavo Lipposen kaltaista presidenttiä. Nurkkakuntainen nationalismi nostaa päätään Euroopassa ja pyrkii syyttelemään kaikista vaikeuksista "ulkopuolisia", keitä he sitten koskaan ovatkaan. Protektionismi ja rajojen sulkeminen yritetään tarjota legitiiminä vaihtoehtona avoimelle taloudelle ja yhteiskunnalle. Toisaalta suurpääoman omistajat syyttävät vaikeuksista Euroopan korkeita palkkoja ja sanovat, ettei Euroopan sosiaaliseen malliin ole enää varaa.

Juuri tällaisessa tilanteessa Suomen kansa voi huutaa selkeästi "EI!" näille vastenmielisille ajatuksille ja valita presidentikseen eurooppalaisen visionäärin, joka on sitoutunut avoimen Euroopan ylläpitoon ja kehittämiseen ja joka työväenliikkeen miehenä pystyy puolustamaan suomalaisia työntekijöitä globalisaation myllerryksessä.

PS: Myös Jani Kokko kommentoi Lipposen ehdokkuutta blogissaan

Kuva: Ulla Winter / Uutispäivä Demari

Huomautuksia hallituksesta ja sen ohjelmasta

Yksi suuri seikkailu näyttää päättyneen, kun hallituspohja on saatu neuvoteltua, hallitusohjelma sovittua ja hallituspuolueet ovat valinneet ministerinsä. Suurta sosialistista vallankumousta odotellessa sixpäck-hallituspohjaan täytyy eduskuntavaalien tuloksen pohjalta olla tyytyväinen.

Mielenkiintoista on, että kokoomuksen noustua eduskunnan suurimmaksi puolueeksi Suomeen muodostettiin selvästi vasemmistolaisiin arvoihin nojaava hallitus. Tämä näkyy hallitusohjelmassakin monessa kohtaa, kuten pääomatulojen verotuksen progressivoinnissa, harmaan talouden torjumisessa ja työttömyysetuuksien ja toimeentulotuen korotuksissa.

SDP neuvotteli hallituksen kokoonpanosta ja hallitusohjelmasta erittäin päämäärätietoisesti. Täytyy myöntää, että neuvottelujen alkaessa olin huolissani siitä, että oppositiokauden turhauttama SDP olisi valmis menemään kokoomusjohtoiseen hallitukseen aivan millä ehdoilla hyvänsä. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi, kun demarit osoittivat olevansa valmiit jäämään oppositioon, mikäli heidän vaalitavoitteitaan ei oteta hallitusohjelmaan.

Tiedotusvälineet uutisoivat ehkä hieman liian dramaattisesti hallitusneuvotteluissa tapahtuneen katkoksen. Ei ole mitenkään tavatonta, että neuvottelijat hieman kokeilevat, kuinka vakavissaan vastapuoli on vaatimuksissaan ja ajavat neuvottelut jopa niin tiukalle, että ulosmarsseja tai – heittämisiä tapahtuu. Ehkei tällainen ole aikaisemmin ollut tapana Suomen hallitusneuvotteluissa, mutta on liioittelua käyttää sanaa ”hallituskriisi” tilanteesta, joka on aivan normaalia poliittista toimintaa.

Täydellinen hallitusohjelma ei tietenkään ole, vaan kokoelma kompromisseja. Mutta demokratiassa on otettava huomioon heidänkin mielipiteet, jotka ovat eri mieltä kuin itse on. Ihmettelen vasemmistoliiton vänkäilyä hallitustyöskentelyyn osallistumisessa. Ideaaleja totta kai tarvitaan ja epäkohtien osoittaminen hallitusohjelmassa on ansiokasta, mutta myös poliittista lukutaitoa tarvitaan: Eduskuntavaalien tuloksella nykyinen hallitusohjelma on poliittisen vasemmiston kannalta käytännössä paras vaihtoehto, joka pystytään neuvottelemaan.

Jotain hallitusohjelmasta pystyy päättelemään myös siitä, kuinka sitä ovat kommentoineet yhteiskunnan taantumukselliset tahot. EK:n edustaja pidätteli itkuaan kommentoidessaan ohjelmaa, kun työnantajien tavoitteet eivät menneet läpi. Maaseudun tulevaisuus lyttäsi sekä hallituksen, että ohjelman. Ja mahtaa tasaverottajia ja muita ideologisia köyhät kyykkyyn- kokoomuslaisia nyt vituttaa.

Pelin politiikka ei tietysti hallituksessa tähän lopu. Kokoomus ja SDP tarvitsevat omissa pyrkimyksissään liittolaisia hallituksen pienpuolueista. Sinänsä hallituksen oikeisto-vasemmisto-painotus ei ole edullinen, mutta jos koalitiot muodostuvat asiakohdittain, ovat kristillisdemokraatit demareille luonteva yhteistyökumppani kehitysapuasioissa siinä missä vasemmistoliitto työelämäkysymyksissä.

Vihreät vaaleissa – signaaleja maailmalta

Voisiko Suomen huhtikuun eduskuntavaalien tulosta ennakoida sen perusteella, mitä muiden EU-maiden vaaleissa – ja maailmalla yleisestikin – on keväällä tapahtunut? Irlannissa päädyttiin ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin ja äänestäjät pääsivät 25.2. uurnilla osoittamaan tyytymättömyytensä vallanpitäjiä kohtaan. Voimapuolue Fianna Fail putosi parlamentin ykköspaikalta kolmanneksi ja äänestäjät nostivat Fine Gaelin ja Labourin sen edelle. Äänestäjät näyttivät ovea myös vihreille ja puolue menetti kaikki kansanedustajansa.

Virossa pidettiin riigikogu-vaalit heti perään 6.3. Niiden tulokset olivat ristiriitaisia. Yhtäältä oikeistolaiset hallituspuolueet saivat äänestäjiltä mandaatin jatkaa hallituksessa, toisaalta opposition sosialidemokraatit kaksinkertaistivat paikkamääränsä ja näin poliittinen vasemmisto vahvistui huomattavasti. Yksi viesti Viron vaaleista oli kuitenkin selkeä: Vihreät menettivät kaikki kansanedustajansa.

Saksassa sen sijaan vihreiden kannatus on lähtenyt jyrkkään nousuun ja vihreät menestyivät hyvin toissa viikonloppuna pidetyissä osavaltiovaaleissa Baden-Württembergissä ja Rheinland-Pfaltzissa. B-W:ssä vihreät nousivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi CDU:n jälkeen nostaen kannatuksensa 24,2 % (+12,5 % viime vaaleista) ja R-P:ssä vihreät nousivat kolmanneksi 15,4 % (+10,8 %) kannatuksella. Koska konservatiivisen CDU:n liittolainen liberaali FDP jäi äänikynnyksen alle R-P:ssä, vihreiden ja sosialidemokraattisen SPD:n allianssi voi nyt nimittää osavaltiolle Saksan historian ensimmäisen vihreän pääministerin.

Vihreiden menestys Saksassa johtuu suurelta osin maan ydinvoimapolitiikasta. CDU:n ja FDP:n hallitus oli hyvin ydinvoimamyönteinen Japanin kolmoiskatastrofiin ja Fukushiman ydinvoimalan onnettomuuteen asti. Merkelin äkillistä takinkääntöä ydinvoiman suhteen pidettiin lähinnä taktikointina ja äänestäjät palkitsivat vihreät, jotka ovat johdonmukaisesti vastustaneet ydinvoimaa. Sosialidemokraattien kanssa yhteistyössä toimivat vihreät näyttäytyivät vaaleissa muutenkin varteenotettavana vaihtoehtona uskottavuusongelmista kärsivälle porvarihallitukselle.

Mielenkiintoista onkin nähdä, miten äänestäjät palkitsevat Suomen vihreät vaaleissa heidän neljän vuoden kaudestaan porvarihallituksessa. Samanlaista nostetta kuin Saksan vihreät Suomen vihreät eivät tule saamaan, sillä he ovat olleet mukana hallituksessa, joka on rakentanut ydinvoimaa. Fukushiman katastrofia säikähtäneet äänestäjät voivatkin olla ihmeissään: Mistä löytyy takuupuolue estämään lisäydinvoiman rakentaminen, kun vihreätkin pettävät?

Toisaalta näissä vaaleissa näyttää olevan kyse materiaalisesta hyvinvoinnista. Kun äänestäjät Virossa ja Irlannissa pääsivät äänestämään taloudellisista kysymyksistä, he osoittivat vihreille ovea. Kun taloudellinen tilanne on tiukka, eivät vihreiden kivat postmaterialistiset ideat tunnu houkuttelevilta. Kun täytyy saada leipää pöytään ja selvitä laskuista, ei yksinkertaisesti ole varaa äänestää vihreitä. Idea perustulosta on hyvä ja kannatettava, mutta mitä vihreät ovat tällä hallituskaudella tehneet tämän yhteiskuntapoliittisen innovaation edistämiseksi? Eivät mitään.

Tuskin vihreät aivan Viron ja Irlannin veljespuolueiden kohtaloita kokevat, sillä puolueuskolliset politrukit ja politiikkaa heikommin seuraavat imagoäänestäjät kyllä antavat äänensä vihreille. Mutta keskustellessani ihmisten kanssa viesti on ollut selvä. "Olen ennen äänestänyt vihreitä, mutta nyt he ovat luopuneet periaatteistaan ja menevät mukaan mihin tahansa" sanovat monet.

Vaalitappio tekisi hyvää vihreille myös siinä mielessä, että puolue on ylpistynyt liikaa. Vihreät kuvittelevat voivansa tehdä aivan mitä hyvänsä ja selvitä siitä, kun vain lähettävät spin doctorinsa selittelemään asian parhain päin. Suuri osa vihreiden kannattajista ajattelee vasemmistolaisesti, mutta silti puolue kuvittelee voivansa tehdä porvarillista politiikkaa. Kenties yksi vaalikausi oppositiossa veisi Suomen vihreitä Saksan ja Ruotsin vihreiden suuntaan ja muistuttaisi puolueelle, että kannattajien mielipidettä on kunnioitettava.

Olen aikaisemmin kritisoinut vihreitä tekstissä Vihreät pelaavat kaksilla korteilla.

PS. Myös Susanna Huovinen tylyttää vihreitä. "Viime vuosina ydinvoimalupia on aina tavattu antaa yhtä monta, kuin on ollut istuvia vihreiden ministereitä."

Vihreät pelaavat kaksilla korteilla

Eduskuntavaalien alla vihreät pyrkivät keräämään kannatusta puolueelleen kahdesta suunnasta. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä kiinnostuneille ja tuloerojen kasvua kavahtaville äänestäjille puhutaan julkisten palvelujen kehittämisestä ja perustulosta. Samaan aikaan kuitenkin paremmin toimeentulevalle keskiluokalle puuhataan veronalennuksia ja mahdollisuutta liiketoimintaan yksityistettyjen palvelujen alalla.

Ristiriita näiden kahden linjan välillä on selkeä. Tämä ristiriita tuli hyvin esiin viime viikolla, kun eduskunta sääti ns. Lex Soininvaaran. Laki mahdollistaa toimeentulotuen leikkaamisen nuorilta, jotka keskeyttävät koulutuksen tai kieltäytyvät siitä. Vihreiden kansanedustajat eivät äänestäneet lakia vastaan, vaikka puolue mielellään esiintyy perusturvaa edistävänä puolueena.

Vihreissä on myös kahdenlaisia aktiiveja. Kivat hippivihreät lähetetään kirpparivaatteisiin puettuina selittämään tulonsiirroilla eläville ihmisille, kuinka perustulo helpottaisi heidän asemaansa. Samaan aikaan uskottavat juppivihreät pikkutakeissaan houkuttelevat keskiluokan ääniä lupaamalla panna julkistalouden kuntoon kannustamalla työttömät töihin – vaikka kepillä jos ei muu auta.

Olen itse aikaisemmin sympatiseerannut vihreitä. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että vihreät ovat pääasiallinen kanava sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneiden äänestäjien kannatuksen kanavoimisessa porvarihallituksen eriarvoistavalle politiikalle.

Kaksilla korteilla pelaaminen on kannattava poliittinen strategia, jos äänestäjäkunta sallii sen. Vihreiden kannatus on kuitenkin lähtenyt luisumaan alaspäin. Ilmeisesti äänestäjät eivät enää suostu purematta nielemään vihreiden politiikan ristiriitaisuuksia.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 17.12.2010