Oikeistopopulistit voidaan tuupata ojaan, jos heidän suosionsa syyt ymmärretään ja pidetään oma pesä kunnossa (Kuva Economist) |
Tammikuun alkupuolen Economistissa oli erinomaisen hyvä teksti Euroopan teekutsuliikkeistä, siis äärioikeistosta ponnistavista populistipuolueista. Teksti on syytä lukea siksi, että se auttaa ymmärtämään perussuomalaisia yhtäältä osana suurta eurooppalaista protestia tai hätähuutoa, toisaalta sitä, kuinka persut eroavat muista Euroopan oikeistopopulistista puolueista.
Perussuomalaiset eivät ole Kreikan natsistinen Kultainen aamunkoitto- puolue eivätkä edes Unkarin rähinähenkinen Jobbik-puolue. Siksi persuja vastaan ei voi taistella samalla tavalla, kuin näitä puolueita vastaan tulisi taistella. Economistin mukaan globalisaatiomyönteiset etabloituneet puolueet tapaavat leimata oikeistopopulistien maahanmuutto- ja globalisaatiokritiikin rasismiksi.
Näinhän Suomessakin on tehty, mutta huonolla menestyksellä. Näyttäisi siltä, että äänestäjäkunta ei pidä uskottavana persuihin kohdistuvia rasismisyytöksiä. Vaikka monet heidän kansanedustajienkin puheenvuorot ovat selkeästi rasistisia, vähemmistöjä sortavia ja ksenofobisia ja on syytä vakavasti kysyä, kuinka monta “yksittäistapausta” voi vielä selittää yksittäistapauksiksi, tuntuu äänestäjäkunta toistaiseksi pitävän persuja nimenomaan “maahanmuuttokriittisinä”, eikä rasistisina.
Tämä on yksi asia, joka puoluetoimistolla ja eduskuntaryhmässä on syytä pitää mielessä. Perussuomalaisten ehdotuksien leimaaminen rasistisiksi ei riitä, vaan niihin on esitettävä tiukempaa ja jäsennellympää kritiikkiä.
Economist muistuttaa myös protestipuolueiden eliitin vastaisuudesta. Väitän, että tämä piirre on jäänyt hahmottamatta, kun SDP on pyrkinyt lyömään perussuomalaisia. Valitettavasti “perusäänestäjä” assosioi SDP:n etabloituneeksi valtapuolueeksi (Soinin retoriikassa vanhaksi puolueeksi) ja pitää helposti kaikkia poliitikkoja osana sitä kasvotonta sijoituspankkiirien, pääomakapitalistien, veronkiertäjien ja raharikkaiden eliittiä, jonka se katsoo olevan vastuussa Euroopan lamasta ja sitä kautta henkilökohtaisista taloudellisista ongelmistaan.
Vaikeat taloudelliset ajat ovat saaneet ihmiset ympäri maailman kyselemään, millä oikeudella pieni eliitti kahmii itselleen suhteettoman suuren osuuden ihmiskunnan yhteisestä varallisuudesta. Tätä aikaa kuvaa yleinen tahtotila jakaa varallisuutta oikeudenmukaisemmin: Ottaa vähän enemmän niiltä, joilla on kartanot ja huvipurret ja antaa niille, jotka ovat köyhiä, heikkoja ja sairaita.
Ajan merkkejä ei ole luettu oikein. Kun ihmiset palelevat ja ovat nälissään, ei todellakaan ole tyylikästä rehvastella golfbageilla ja design-huonekaluilla. On asetuttava tavallisten ihmisten puolelle, puolustettava sitä 99 prosenttia ihmisistä, jotka maksavat eliitin porsastelun. Erityisesti talouspoliitikon on käsitettävä, ettei hänen roolinsa ole kovistella kansalaisia suostumaan kylmäkiskoisten “talousviisaiden” kurjistavaan politiikkaan. Poliitikon tehtävä on viedä kansan syvien rivien tunnot talouseliitin kabinetteihin ja ilmoittaa, etteivät kasvavat tuloerot, heikentyvät hyvinvointipalvelut ja lisääntyvä työttömyys ole suinkaan sellaisia tuloksia, joiden vuoksi näille “talousmiehille” palkka maksetaan.
Keväällä 2012 SDP esitti yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville uutta veroluokkaa, solidaarisuusveroa. Kesäksi puolueen kannatus nousi yli 20 prosentin ja vedonlyöntitoimisto Unibet veikkasi SDP:n voittavan Kokoomuksen kunnallisvaaleissa.
Kesällä 2013 talouspolitiikan fokuksessa oli tasapainottaminen, kestävyysvaje, luottoluokitus ja sopeuttaminen. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin. Voiko äänestäjäkunta jotenkin antaa vielä vahvemman signaalin siitä, tahtooko se solidaarista ja tavallisia työntekijöitä tukevaa politiikkaa, vai elitististä, huippupalkkoja nostavien talousmiesten kurjistuspolitiikkaa?
Kansan edustaja, muistatteko? Ei luottoluokittajien kuvitteellisen tahdon edustaja.
Perussuomalaiset eivät esitä mielekkäitä talous- tai veropoliittisia puheenvuoroja. Mutta tilanteessa, jossa niitä eivät esitä mitkään muutkaan puolueet, persut saavat edun sillä, ettei heitä assosioida taloudelliseen eliittiin, jota äänestäjäkunta karsastaa. Jotta SDP voi kompensoida tämän edun, sen on tehtävä erityisen johdonmukaista työtä siinä, että valtiontaloudenhoito asetetaan vahvistamaan talouskasvua ja työllisyyttä, eikä haittamaan niitä. Samoin SDP:n on tehtävä selkeä pesäero valtavirtaisten talousmiesten “kyllä nyt pittää säästää ja nyt pittää leikata"- kuoroon.
Tulkitsisinkin persujen kannatuksen hätähuutona hyvinvointipalveluiden ja -valtion puolesta. En oikein usko, että keskiverto persujen äänestäjä tahtoo Suomesta muukalaiskammoisemman ja maailmalta sulkeutuvamman paikan. Väittäisin, että usein äänestyspäätöksessä on kyse itsensä poliittisen eliitin unohtamaksi kokevan, pienen ihmisen protestista.
Puolueaktiivit uskovat mielellään, ettei vasemmiston ja oikeiston ero ole kadonnut minnekään. Mutta riviäänestäjän kokemus on toinen. Jos Kokoomus haluaa leikata hyvinvointiyhteiskuntaa siksi, että on ahne ja SDP siksi, että on vastuullinen, on tavallisen äänestäjän vaikea nähdä niiden välillä mitään todellista eroa.
Jos Perussuomalaiset ovat “työväenpuolue ilman sosialismia”, on SDP:n oltava hyvinvointipuolue ilman rasismia.
Sillä minä väitän, että hyvinvointivaltio on tavalliselle suomalaiselle palkansaajalle ja työelämän ulkopuolella olevalle niin tärkeä ja rakas, että hän on jopa valmis hyväksymään jonkin verran rasismia ja seksismiä, jos näkee sen ainoaksi tavaksi puolustaa hyvinvointivaltiota. SDP:n saavutuksia vähemmistöjen puolustajana tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta sen maine hyvinvointivaltion puolustajana on saanut lukuisia kolhuja.
Ensimmäinen ja tärkein askel oikeistopopulistien niistämiselle Suomesta onkin tarjota äänestäjälle suvaitseva ja tasa-arvoinen vaihtoehto, joka on sataprosenttisen sitoutunut hyvinvointivaltion puolustamiseen. Lupauksen siitä, että äänestäjän lapset ja lapsenlapsetkin voivat elää hyvinvointivaltiossa - ei samanlaisessa hyvinvointivaltiossa, kuin nyt, mutta hyvinvointivaltiossa - on oltava luotettava kuin peruskallion.
Samoin vaikeisiin kysymyksiin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, Euroopan unionista ja globalisaatiosta on osattava vastata. On osattava ja viitsittävä selittää, miksi siirtyminen teollisesta jälkiteolliseen talouteen, maahanmuutto ja liikkuvuus, sekä kansainvälisen integraation mukanaan tuoma kaupankäynti lisäävät tavallisen kansalaisen hyvinvointia, eivätkä vaaranna sitä.
Ja heti perään on osattava vastata jatkokysymykseen siitä, kuinka käytännössä kuitenkin kansalaisten arvostamat hyvinvointipalvelut tuntuvat olevan koko ajan liipaisimella, vaikka Suomi on hyötynyt globalisaatiosta ja on nyt laskennallisesti vauraampi kuin koskaan. On osattava sanoa, missä on tehty virheitä, kuka on vetänyt välistä ja luvattava hakea tavallisen kansalaisen rahat takaisin kansainväliseltä finanssieliitiltä.
Seuraavaksi kirjoitan siitä, kuinka oikeistopopulistien kanssa tehdään yhteistyötä niin, että se toimii heitä vastaan ja tiivistän ohjeet perussuomalaisten lyömiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti