Keskiluokkaisuuden harha, osa 1

Luuletko olevasi keskiluokkaa? Jos saat elantosi työtä tekemällä, kuulut työväenluokkaan

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan usein keskiluokkaan ja sen näkemyksiin. Keskiluokan tahdon tulkitsijat sanovat yleensä keskiluokan olevan kyllästynyt verojen maksamiseen ja haluavan vastinetta verorahoilleen. Keskiluokan sanotaan maksavan suurimman osan kootuista verotuloista ja siis elättävän julkista sektoria. Usein keskiluokan tulkitaan myös olevan tyytymättömiä siihen, että heidän työllä ja vaivalla ansaitsemiaan rahoja jaetaan hyvinvointipalvelujen kautta ei-keskiluokkaisille.

Nähdäkseni tällaisissa tulkinnoissa on melko monta ongelmaa. Maksaako keskiluokka todella enemmän veroja, kuin muut yhteiskuntaluokat? "Yleisenä totuutena" toisteltu uskomus olisi hyvä perustella jotenkin. Ja kuka tai mikä edustaa keskiluokkaa ja kertoo sen mielipiteet? Minun mielestäni "Yksi Vode tuolla huoltoasemalla sanoi, että kyllä yrittäjiä verotetaan liikaa", ei ole vielä riittävä perustelu muokata verojärjestelmää, vaikka Voden sanottaisiin kuuluvan keskiluokkaan.

Nämä kysymykset jäävät ilmaan, jollemme ensin ratkaise kysymystä siitä, mikä on keskiluokka? Keitä siihen kuuluu? Yleensä keskusteluissa termiä käytetään epämääräisesti. Keskiluokkaista voidaan käyttää keskituloisen synonyymina. Tai keskiluokkana pidetään kaikkia niitä, jotka eivät tee fyysistä työtä, kuten toimistotyöläisiä. Keskiluokkaa määritellään myös subjektiivisesti; jos joku kokee kuuluvansa keskiluokkaan, hän kuuluu keskiluokkaan.

Ovatko nämä määritelmät hyödyllisiä? Kenties ovat identiteetin rakentamisen välineenä, tai rakennusaineena postmoderneille yhteiskuntahorisijoille ja näennäisanalyyttiselle poliittiselle retoriikalle. Mutta ne eivät vie meitä minnekään, jos tahdomme tietää mitä meidän olisi tehtävä.

Jotta yksilö voisi tehdä itsensä ja oman hyvinvointinsa kannalta mielekkäitä yhteiskunnallisia päätöksiä, on hänen ratkaistava, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu. Omistava luokka ja työväen luokka on melko helppo määritellä. Jos yksilö saa suurimman osan tuloistaan ilman työntekoa, omistamaastaan pääomasta (kuten sijoitusasuntojen vuokratulot, yhtiöiden osakkailleen maksamat osingot, lainojen korot jne.) hän kuuluu omistavaan luokkaan. Tällöin hänen on tarkoituksenmukaista edistää sellaista politiikkaa, että taloudellisen toiminnan tuottama arvonlisäys jaetaan mahdollisimman suurissa määrin pääoman omistajille, eikä työntekijöille.

Toisaalta jos suurin osa yksilön tuloista muodostuu korvauksesta hänen tekemästään työstä (eli palkasta), hän kuuluu työväenluokkaan. Tällöin hänen on mielekästä toimia yhteiskunnallisesti sen puolesta, että yritysten tekemistä voitoista mahdollisimman suuri osa jaetaan työntekijöille ja vastaavasti pääoman omistajille jää suhteellisesti pienempi osa.

Mutta hetkinen, mihinkäs tässä mallissa keskiluokka jäi? Jos rehellisiä ollaan, en tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sellaisten työntekijöiden, joiden työn tuottavuus on keskimääräistä työntekijää korkeampi, laskemista keskiluokkaan. Korkeasti koulutetut ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevät voivat työnsä arvolla mitattuina olla työväen parhaimmistoa, mutta silti heitä kohtelee sama lainalaisuus, kuin muitakin työllä elantonsa ansaitsevia: Jos yritysten tuottoa jaetaan työntekijöille, he voittavat. Jos se jaetaan omistajille, he häviävät. [1]

Keskiluokka-termillä on varmasti ollut joskus arvonsa yhteiskunnallisessa analyysissa, mutta nykyään sitä käytetään suuressa sumutuksessa. Sanalla aiheutetaan hämminkiä erottamalla jotkin työntekijäryhmät toisista, mikä tekee yhteisen vaikuttamisen vaikeammaksi. Jos jotkin ammattiryhmät alkavat kuvitella, ettei heillä ole yhteisiä intressejä toisten saman yrityksen tai alan ammattiryhmien kanssa, on heidän vaikea vetää yhtä köyttä. Jos keskiluokkaisuuden harhassa elävät työntekijät kuvittelevat olevan heidän etunsa, että heille palkkaa maksavan yrityksen omistajat saavat mahdollisimman suuren osan työntekijöiden tuotoksesta ulosmitattua osinkoina, kyse ei ole pelkästä identiteettiharhasta. Se maksaa heille konkreettista rahaa ja hyvinvointia.

Yli puolet suomalaisista samaistuu jonkinlaiseen keskiluokkaan. Minä väitän, että suurimmalla osalla heistä kyse on harhasta.

Sillä taloudellinen hyvinvointi ja tuotto syntyy yhdistämällä työtä ja pääomaa. Yksi omistaa tehtaan, toinen työskentee siellä. Se osa mikä jaetaan pääoman omistajalle on poissa siitä, minkä verran voidaan jakaa työntekijöille. Tämä on rautainen laki, eikä sitä pääse yksikään työntekijä pakoon, vaikka hänellä olisi korkeakoulututkinto, omakotitalo, sijoitettuja säästöjä, ylimielinen asenne, vuosittaisia Thaimaan matkoja, elitistisiä harrastuksia tai muita keskiluokkaisuusharhan ylläpidossa käytettäviä välineitä.

Eikö ihminen sitten saisi kuvitella olevansa keskiluokkaa, vaikkei sille olekaan perusteita? Saa, saa, jokainen saa toki kuvitella, mitä huvittaa! Yksi voi kuvitella olevansa pitkä ja komea, toinen voi kuvitella osaavansa laulaa. Kolmas kuvittelee olevansa keskiluokkaa. Mutta kun äänestyskoppiin mennään, on syytä hieman mittailla itseään, katsoa peiliin ja realistisesti arvioida laulutaitoaan, ennen kuin antaa äänensä puolueelle joka ajaa vain pitkien ja komeiden laulajien asiaa.

[1] Yrityksissä syntyneen lisäarvon jakamista pääoman omistajien ja työntekijöiden kesken kutsutaan funktionaaliseksi tulonjaoksi. Tilastokeskuksen mukaan omistajien keräämä osuus on kasvanut 1980-luvun 20–25 prosentista runsaaseen 30 prosenttiin 2000-luvulla.

Konsumerismi ja luokkayhteiskunta

Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.

Käänteinen asuntolaina ja luokkayhteiskunta

Käänteisessä asuntolainassa on kyse siitä, että asunnon omistaja myy asuntonsa pankille, mutta saa jäädä asumaan siihen. Pankki maksaa asukkaalle kuukausittaista ”lisäeläkettä” korvaukseksi asunnosta. Jos asunnon myyjä kuolee ennen kuin koko asunnon hinta on maksettu, siirtyy loppu asunnon arvo perillisille. Voi käydä myös toisinpäin, eli että asunnon myyjä elää pidempään, kuin pankki on sitoutunut maksamaan hänelle asunnostaan.

Finanssialan keskusliitto on esittänyt ja valtiovarainministeriö valmistelee lainmuutosta, joka sallisi käänteisten asuntolainojen tekemisen elinikäisinä. Pankkien lisäksi vakuutusyhtiöt voisivat tehdä tällaisia sopimuksia, mutta ne maksaisivat sovittua summaa asunnon myyjän koko lopun eliniän ajan. Kuoleman jälkeen perillisille ei jää mitään, vaan asunto siirtyy vakuutusyhtiölle.

Kyse on makaaberista vedonlyönnistä. Jos asunnon myyjä kuolee aikaisin, vakuutusyhtiö voittaa enemmän. Jos hän elää kauemmin, vakuutusyhtiö voittaa vähemmän. Joissain tapauksissa asunnon myyjä saattaa elää niin kauan, että rahallisesti laskettuna hän jää voitolle. Yhtä kaikki perilliset jäävät joka tapauksessa häviölle. He eivät saa mitään.

Vakuutusyhtiöt odottavat elinikäisestä käänteisestä asuntolainasta suurta liiketoimintaa ja lisätuottoja. Jos unohdetaan kuolemalla vedonlyömisen eettiset ongelmat, käänteinen asuntolaina on huolestuttava myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta. Kohtuullinen palkkataso on mahdollistanut yritysten voittojen jakamisen omistajien lisäksi myös työntekijöille ja monilla on ollut varaa ostaa oma asunto.

Pääoma on näin jakautunut tuotantovälineiden omistajilta myös laajemmalle yhteiskuntaan. Käänteinen asuntolaina palauttaa varallisuuden takaisin harvojen käsiin, pankeille ja vakuutusyhtiöille. Luokkayhteiskunnan – ihmisten jakautumisen niihin jotka omistavat ja niihin jotka eivät – purkamisen näkökulmasta tämä on askel taaksepäin. Yksi sukupolvi voi siirtää merkittävän määrän varallisuutta rahoituslaitoksille ja seuraava sukupolvi joutuu hakemaan uudet asuntolainat ostaakseen asunnot takaisin. Ja mistä asuntolainat haetaan – pankeista. Kas kas.