Muutama sana muovikasseista

Hongkong kielsi viime vuonna maksuttomien muovikassien jakamisen asiakkaille tavarataloissa ja ruokakaupoissa. Uusi lainsäädäntö määrää, että muovikasseista on veloitettava 0,5 Hongkongin dollaria (noin viisi eurosenttiä). Tarkoitus on kannustaa ihmisiä ottamaan oma kassinsa kauppaan mukaan ja vähentää näin jätettä ja ympäristön kuormitusta.

Keskustelua muovikassien käytön vähentämisestä on käyty muuallakin maailmassa, nyt myös Jyväskylässä. Jyväskylän kaupungin tulevaisuuslautakunnassa on työskennelty ilmastonmuutoksen torjumisen parissa ja valmisteltu kannanottoa ”Jyväskylän kaupunki – vastuullisen ja rohkean ilmastopolitiikan toteuttaja”. Kannanotto tarjoaa myös konkretiaa: Siinä pohditaan muovikassien käytön vähentämistä esimerkiksi jakamalla kotitalouksiin kestävämpiä kangaskasseja ostoksia varten.

Ajatus on kannatettava, sillä muovikassi on epäkäytännöllinen ja epäekologinen väline ostosten kantamiseen. Välttämällä muovikassin ostamista ihminen voi tehdä politiikkaa henkilökohtaisilla kuluttajavalinnoillaan. Tämä on vastuullista toimintaa, eikä ympäristönsuojelu jää näin vain yleviksi puheenvuoroiksi seminaareissa ja keskustelupalstoilla.

Facebookissa toimii ryhmä nimeltään Muovikassiton maaliskuu, joka nimensä mukaisesti kannustaa ihmisiä jättämään muovipussit maaliskuussa kauppaan. Liityin itse ryhmään paitsi sen tärkeän tavoitteen vuoksi, myös siksi että se muistuttaa hyvin siitä, kuinka ympäristötavoitteita on ajettava kahta kautta: yhteiskunnallisen osallistumisen ja politiikan, samoin kuin omien tekojen ja kulutusvalintojen kautta. Tahdonkin nyt haastaa kaikki ystäväni – ja varsinkin vastustajani – viettämään muovikassitonta maaliskuuta!

PS: Nostan esiin pari hyvää kirjoittajaa blogosfääristä viime ajoilta: Jani Tanskanen kommentoi kokoomusnuorten närkästymistä Facebookissa käydystä kriittisestä keskustelusta. Juho Suortti puolestaan kysyy tärkeän kysymyksen, mitä on olla turvattu?

Nuukuusviikko

Erilaisille teemoilla omistettuja aikayksiköitä on monenlaisia ja suurimman osan merkitys jäänee yleisesti melko epäselväksi. Maanantaina alkanut nuukuusviikko on kuitenkin erityisen kannatettava, sillä se tarttuu erääseen hyvin keskeiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan, konsumerismiin. Nuukuusviikolla itse kunkin on mahdollista kiinnittää huomiota omien kulutustottumuksiensa järkevyyteen.

Konsumerismilla, siis sillä kuinka yksilö joutuu ostamaan paikkaansa yhteisössä ja hankkimaan omanarvontuntoa kuluttamalla rahaa sellaisiin asioihin, joita hän ei reaalisesti tarvitsisi, on monia kielteisiä vaikutuksia. Ympäristöongelmat ovat kenties ilmeisin uhka. Ihmiskunta kuluttaa jatkuvasti enemmän luonnonvaroja ja tuottaa enemmän päästöjä ja jätettä, kuin oikeastaan kukaan tahtoisi. Juuri konsumerismi vaatii ihmistä ostamaan isomman auton kuin naapurillaan, tai edes jonkinlaisen auton, vaihtamaan puhelimensa uudempaan malliin vaikkei vanhassakaan olisi mitään vikaa ja hylkäämään täysin ehjät ja kunnolliset vaatteet epämuodikkaina.

Toiset konsumerismin ikävät vaikutukset taas kohdistuvat yksilöön. Mitä enemmän yhteiskuntamme määrittelee jäseniään heidän kulutuksensa perusteella, sitä suurempi merkitys tuloeroilla on. Ihmiset jakautuvat tiettyihin ryhmiin sen perusteella, kuinka paljon he käyttävät rahaa kaikenlaiseen ei-välttämättömään kulutukseen. Tiettyä kulutustasoa ylläpitävät ihmiset alkavat muodostaa omia ryhmiään ja tämä johtaa esimerkiksi parinmuodostuksen kastijärjestelmään.

Konsumerismi vaikuttaa myös työn ja pääoman suhteeseen. Sitä mukaa kun työntekijät saavat ammattiyhdistysliikkeen taistelun avulla palkkojaan nostettua ja suuremman osan pääoman tuotosta itselleen, pyrkii pääomaa omistava luokka haalimaan nämä rahat takaisin saamalla ihmiset kuluttamaan tuotteitaan.

Usein nuukuuteen ja ekologiseen elämäntapaan liittyy virheellisiä käsityksiä. Luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä. Tämän kulutuksen kannalta kuitenkaan kaikki asiakaskulutus ei ole samanarvoista. Elämästä voi nauttia myös ekologisesti. Käyttämällä rahansa tavaran sijaan palveluihin voi elintasoaan nostaa lisäämättä luonnonvarojen kulutusta. Ekologiseen säästäväisyyteen suhtaudutaan usein varauksellisesti, koska se nähdään esteenä taloudellisen hyvinvoinnin kasvulle. Tämä yhtäsuuruus-merkki elintason kasvun ja ekologisen vaurion väliltä on poistettava.

Itse asiassa esimerkiksi ravintolapalveluita laajemmin hyödyntämällä voitaisiin yhtaikaa sekä säästää luonnonvaroja, että parantaa elintasoa. Kuluttaa vähemmän energiaa valmistaa suurelle määrälle ihmisiä ruokaa ravintolan keittiössä, kuin että jokainen lämmittää kotonaan oman hellansa. Myös pakkausjätettä syntyy vähemmän. Vastaavasti ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä, kun välttyvät ruoanlaiton vaivalta ja saavat maukasta ruokaa.

Hyvää nuukuusviikkoa siis kaikille!

Kuva: Ekologisestikin voi nauttia elämästä. JSDN:n pojat puulämmitteisessä paljussa Säyntäsalon Juurikkasaaressa

Konsumerismi toisinpäin

Klassisen sosialidemokratian kannattajien usein parjaama Anthony Giddens on tuottelias kirjoittaja. Häneltä ilmestyy uusi kirja noin kerran vuodessa. Giddens tuottaa runsaasti uusia yhteiskunnallisia ideoita ja kaikesta ansaitsemastaan kritiikistä huolimatta mahtuu näin idearikkaan kaverin repertuaariin myös hyviä osumia.

Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Europe in the Global age Giddens tykittää uusia visioita hyvin suurella tulinopeudella. Joitain ajatuksia hän toistaa moneen kertaan, toiset jäävät yksittäisiksi maininnoiksi. Eräs minun mielestäni kehityskelpoinen heitto, jota Giddens ei jää kovin pitkäksi aikaa pohtimaan, on tuottajan ja kuluttajan suhteessa myytävään tuotteeseen. Giddens tunnistaa nykyistä yhteiskuntaa vaivaavan ongelman, että tuottajilla on intressi tehdä tuotteistaan mahdollisimman lyhytikäisiä pitääkseen yllä kysyntää. Kuluttajilla vastaavasti olisi intressi saada mahdollisimman pitkään kestäviä tuotteita.

Konsumerismi ei ole varsinaisesti Giddensin asialistalla, mutta siihen tämä ilmiö tietysti liittyy. Kun pääomaa omistavat luokat joutuvat maksamaan työntekijöille palkkaa, saavat he nämä rahat takaisin sitä paremmin, mitä enemmän työntekijät kuluttavat. Ja sitä enemmän he kuluttavat, mitä vähemmän aikaa saavat tarpeensa tyydytettyä ostamallaan tuotteella.

Giddens pyrkii etsimään ongelmaan ratkaisua markkinamekanismin avulla. Mikäli kuluttaja maksaisi tuotteesta tuottajalle sen mukaan, kuinka kauan tai paljon hän sitä käyttää, olisi myös tuottajalla intressi tehdä mahdollisimman kestäviä tuotteita. Tämä tarkoittaisi sitä, että nykyisen kulutushyödykkeiden ostamisen sijaan niitä alettaisi enenevässä määrin vuokraamaan tai liisaamaan.

Nythän esimerkiksi kodinkoneet kannattaa suunnitella niin, että ne kestävät vain takuuajan. Uudenlaisessa kaupankäynnissä kuluttaja voisi ostaa jääkaapin tekemällä myyjän kanssa sopimuksen, että hän maksaa jääkaapistaan esimerkiksi kuusi euroa kuussa seuraavan 20 vuoden ajan. Halutessaan kuluttaja ja myyjä voisivat sopia, että puolet summasta maksetaan jääkaappi ostettaessa ja toinen puoli kymmenen vuoden kuluttua. Mikäli jääkaappi rikkoutuu sillä aikaa käyttäjästä riippumattomista syistä, on myyjä velvollinen sen huoltamaan tai vuokrasopimus katsotaan päättyneeksi.

Tällainen uudistus kulutustavaroiden kaupankäyntiin paitsi parantaisi kuluttajien oikeusturvaa ja tehostaisi tuotantolaitosten toimintaa, säästäisi oleellisesti energiaa, päästöjä ja jätettä.

Mikäli samanlaista uutta kaupankäyntitapaa sovellettaisi myös vaatteisiin, olisi sen vaikutus muodin kehittymiseen mielenkiintoista nähdä. Jos tuottajilla olisi taloudellinen pakko tehdä vaatteista kestäviä, pyrittäisikö vaatteiden ”vanhenemista” ja sitä kautta konsumerismin ylläpitoa vauhdittamaan nopeuttamalla muodin ja trendien vaihtelua entisestään?

Kuvassa Anthony Giddensin Lego-figuuri