Julkisessa debatissa on tullut tavaksi valitella suomalaisen, Natoa koskevan keskustelun tasoa. Nato-keskustelu joko ”yskii”, ”tökkii” tai ”polkee paikallaan”. Tällaiset toteamukset kuulostavat epämääräisiltä, sillä ainakin itselläni on kokemusta erinomaisen rikkaasta ja syvällisestä Natoa koskevasta debatista ja vaikka olen aiheesta keskustellut jo vuosia, kuulen yhä uusia argumentteja sekä puolesta, että vastaan. Suomalaiset ovat kiinnostuneita turvallisuuspoliittisesta ympäristöstään ja tahtovat tietoa Natosta päätöksentekonsa pohjaksi. Voisin jopa väittää suomalaista Nato-keskustelua erinomaisen hyväksi.
Ehkä Nato-keskustelun arvostelussa onkin kyse siitä, ettei keskustelua käydä arvostelijoiden mielestä ”oikein”. Esimerkiksi erittäin perustavaa laatua oleva kysymys, parantaisiko vai heikentäisikö Natoon liittyminen suomalaisten turvallisuutta, ei ole arvostelijoiden mukaan ”oikeaa” keskustelua. Vastauksen pohdiskeleminen tähän kysymykseen saattaisi nostaa ilmaan argumentteja Natoon liittymistä vastaan, joten Nato-keskustelun arvostelijat eivät halua ottaa sellaista esiin.
Nato-keskustelun arvostelijat ovat usein nimenomaan Natoon liittymisen kannattajia. Heille Natoon liittyminen on ideologinen pakko, joka on tehtävä sen seurauksista riippumatta. Natoon on mentävä, tekipä se mitä hyvänsä Suomen turvallisuudelle. Heidän retorinen strategiansa on Nato-keskustelun tasoa vähättelemällä saada Naton vastustajat vaikuttamaan irrationaalisilta ihmisiltä, jotka pelkäävät möröksi leimattua Natoa, eivätkä ymmärrä kansainvälispoliittisen tilanteen olevan nyt erilainen, kuin Neuvostoliiton aikaan.
Irrationaalisuus kaatuu kuitenkin Naton kannattajien niskaan, sillä nimenomaan Naton vastustajat esittävät järkeviä ja mielekkäitä argumentteja. Esimerkiksi monet Naton vastustajat ovat perehtyneet siihen, kuinka paljon Natolla on käytettävissä sellaisia joukkoja, jotka soveltuisivat käytettäviksi Suomen olosuhteissa. He ovat samoin analysoineet karttoja strategisesti selvittääkseen Suomen asemaa Naton jäsenenä suuren luokan sotilaallisessa konfliktissa.
Max Jacobson epäilemättä uskoo, että vain hän ja hänen kaverinsa osaavat käydä Nato-keskustelua ja katsoo siksi asiakseen kirjoittaa kerran kuussa Helsingin Sanomissa, miksi Natoon tulisi liittyä. Hänelle Naton jäsenyys on itseisarvo, jota on tavoiteltava, lisäsi se suomalaisten turvallisuutta tai ei. Juuri tällainen tekee hallaa järjelliselle keskustelulle: Päätös on lyöty jo lukkoon ja sille keksitään jälkikäteen perustelut. Päätöksenteon tulisi edetä juuri päinvastoin.
En siis olisi niinkään huolissani Suomessa käytävän turvallisuuspoliittisen keskustelun tasosta, vaan ylimielisestä elitismistä, joka vähättelee eri mieltä olevien näkemyksiä, vaikka ne olisivat kuinka hyvin perusteltuja. Tällainen ilmapiiri nostaa kynnystä omien näkemysten esittämiseen vaikka nimenomaan monipuolisia näkemyksiä tarvitaan, jotta kansakunta voi järkevästi päättää turvallisuuspoliittisista linjoistaan.
