Miksi kannatan Timo Harakkaa

Timo Harakalla on järkeä ja tahtoa lopettaa
Euroopan taantuma. Numero on 232

Ennen kuin löysin ehdokkaani, kävin huolellisesti läpi eurovaaliehdokkaiden mielipiteitä ja ajatuksia Euroopan unionista. Erityisesti kiinnitin huomiota näkemyksiin siitä, mistä Euroopan talousvaikeuksissa pohjimmiltaan on kyse, mikä kriisin hoidossa on mennyt pieleen ja kuinka Eurooppa saadaan takaisin talouskasvun uralle. En oikein arvosta sellaista "tänne meidän maakuntaan täytyy saada enemmän EU:n rahoitusta"- tyyppistä, nurkkakuntaista politiikantekoa. Europarlamentaarikot edustavat EU:n kansalaisia ja tämä kansalainen tahtoo, että hänen edustajallaan on kokonaisvaltainen näkemys Euroopan suunnasta.

Timo Harakan ajatuksissa Euroopan talouskriisin syistä ja seurauksista minua miellyttää se, ettei hän suostu purematta nielaisemaan yksinkertaistuksia "yli varojen elämisestä" tai "laiskoista eteläeurooppalaisista". Oikeistolaiset ovat täysin perusteetta yrittäneet selittää talouskriisiä hyvinvointiyhteiskunnan kriisiksi tai julkisen sektorin velkakriisiksi. Kyseessä on kapitalismin kriisi, jossa suuria riskejä ottaneiden rahoituslaitosten velat sälytettiin valtioiden maksettaviksi.

Nykyinen, oikeistojohtoinen EU-komissio on epäonnistunut talouskriisin hoidossa. Vaikka vyönkiristyspolitiikkaa on väitetty ainoaksi vaihtoehdoksi, en voi olla ajattelematta, että kyseessä on ollut ideologinen valinta. Julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen ja eläkkeiden alentaminen ja suurtyöttömyys heikentävät tavallisten, omalla työllään toimeentulevien asemaa verrattuna rikkaisiin, jotka elävät omistamallaan pääomalla.

Kuten Harakka itse toteaa: "Eurokriisissä pelastettiin pankit, mutta kansalaiset jätettiin heitteille. Talouden kiristys on ollut komission ja suurten EU-maiden ideologinen valinta, joka on aiheuttanut taloushistorian pisimmän taantuman, suurtyöttömyyden ja lisääntyvää köyhyyttä."

Myös rikkaat kärsivät, kun vyönkiristyspolitiikka tuhoaa talouskasvun. Sairainta onkin, että tällainen politiikka on kuitenkin valittu, koska se kurittaa suhteellisesti enemmän pieni- ja keskituloisia. Yhdysvallat nousi taantumasta parissa vuodessa, EU:ssa komissio on saanut taantuman pidennettyä jo viidenteen vuoteen.

En tahdo enää toista viittä vuotta taantumaa Eurooppaan. Siksi äänestän muutoksen puolesta.

Euroopan parlamentin ryhmät ovat sopineet, että suurimman ryhmän kärkiehdokas valitaan uuden komission puheenjohtajaksi. Kannatusmittausten perusteella sosialidemokraateilla on mahdollisuus saada suurimman puolueen asema, joskin kisa tulee olemaan äärimmäisen tiukka. Yksittäisen maan yksittäiset äänet voivat ratkaista sen, voittavatko sosialidemokraatit vai konservatiivit. Komission puheenjohtajan paikka on erittäin merkittävä, joten nyt eurovaaleissa äänestämisellä todella on väliä.

Vilkaisu talousuutisiin kertoo, että jokin on pielessä. Japanin talouskasvu kiihtyi 5,9 prosenttiin. Euromaiden kokonaistuotanto taas kasvoi tammi-maaliskuussa vain 0,2 prosenttia. Komissaari Olli Rehn on vuodesta 2011 lähtien luvannut kasvun käynnistyvän, mutta tuloksia ei näy.

Timo Harakka edustaa päinvastaista talousnäkemystä, kuin Olli Rehnin ja Angela Merkelin talouskuri- ja leikkauspolitiikka. Hän kannattaa leikkausten ja kurjistamisen sijaan investointeja, joilla luodaan työpaikkoja, vähennetään köyhyyttä ja saadaan talouskasvu käyntiin. Vanha sääntö, että kun yksityinen sektori on vaikeuksissa ja vähentää investointejaan, julkisen sektorin ei pidä voimistaa taantumaa vähentämällä omaa kulutustaan, on unohtunut. Harakka voi viedä muistutuksen tästä säännöstä Brysselin herroille ja rouville.

Talouspolitiikan lisäksi Timo Harakalla on asialistallaan muitakin teemoja, joita pidän tärkeinä. Yhdysvallat yrittää saada Euroopan maita luopumaan varovaisuudestaan geenimanipuloitujen elintarvikkeiden suhteen. Harakka on kuitenkin sitä mieltä, ettei ruoalla pidä leikkiä. Samoin hän puolustaa EU:n ilmastotavoitteita. Onkin mielekkäämpää hyödyntää ekoteknologian ja biotalouden kaupallisia mahdollisuuksia, kuin pönkittää teollisuutta puutteellisella ympäristönsuojelulla.

Jos tahdot mukaan auttamaan kampanjatyössä,  kannattaa vilkaista Timon verkkosivut. Voit myös ottaa yhteyttä suoraan minuun. Tärkeintä, mitä jokainen meistä voi tehdä paremman Euroopan puolesta, on äänestää eurovaaleissa numeroa 232.

Kishore Mahbubani neuvoo Eurooppaa

Singaporelainen Kishore Mahbubani on mielenkiintoinen ajattelija ja luen mielelläni hänen kirjoituksiaan. Mittava kansainvälinen kokemus muun muassa diplomaattina ja laaja oppineisuus antavat hänelle kyvyn laittaa suuria globaaleja kehityskulkuja selkeisiin perspektiiveihin. Mahbubanin ajatukset tulevat hänen teksteistään kirkkaasti esiin, eikä hän piilottele mielipiteitään. Hän havainnoi maailman tapahtumia tarkasti, mutta tekee aasialaiseen arvopohjaansa nojautuen jatkuvasti virheellisiä johtopäätöksiä, mikä tekee hänestä herkullista kritisoitavaa.

Newsweekin artikkelissa ”What Asia can teach the indebted West” Mahbubani kehottaa länsimaita ottamaan talouspolitiikassaan mallia Aasiasta. Tapansa mukaan Mahbubani ylistää aasialaista pragmatismia, joka hänen mukaansa on avain Aasian maiden taloudelliseen menestykseen. Esimerkiksi Kiina ja Intia olivat aiemmin ideologioiden riivaamia: tiukan marxismin ja nehrulaisen sosialismin. Kun Kiina 80- ja Intia 90-luvulla avasivat talouksiaan pragmatismin nimissä, lopputulos oli menestystarina.

Yhdysvaltoja Mahbubani kritisoi liiasta uskosta markkinoiden toimivuuteen ja niiden sääntelyn pelosta. Hän esittää amerikkalaisille esimerkiksi pientä kulutusveroa, polttoaineen verottamista ja maataloustukien leikkaamista. Eurooppalaisten saamat torut taas ovat aivan päinvastaisia. Euroopan hallitukset uskoivat liian pitkään kykyynsä kuluttaa rahaa ja lainata sitä lisää. Mahbubanin mukaan Euroopan hallitusten tärkein tehtävä on nyt leikata julkista kulutustaan, esimerkiksi maataloustukia, sekä pyrkiä nostamaan eläkeikää.

Mahbubanin neuvoihin kannattaa suhtautua vakavasti, mutta kriittisesti. Hänen ”pragmatisminsa” on erikoinen käsite, joka tuntuu olevan lähellä ekonomismia: valtio-ideologiaa, joka nostaa taloudellisen kehityksen kaikista valtion tavoitteista tärkeimmäksi. Näin Mahbubani naamioi ideologiansa ei-ideologiaksi ja kutsuu visiotaan pragmatismiksi.

Käsitteellinen epäselvyys tulee näkyväksi myös Mahbubanin ohjeissa Yhdysvalloille. Jos Yhdysvaltojen ongelma todella on, etteivät amerikkalaiset siedä ”isoa valtiota”, joka kuluttaa paljon rahaa, miksi Yhdysvallat sitten ylläpitää liberalistisen ideologian vastaisesti raskasta ja tehotonta maataloustukijärjestelmää? Eikö tämä juuri ole Mahbubanin kuvaamaa pragmatismia? Ideologisesti kestämätöntä talouspolitiikkaa voidaan harjoittaa, jos se on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Kuten se on maataloustukien tapauksessa vaikutusvaltaisen maatalouslobbyn pitämiseksi tyytyväisenä.

Vapaan kaupan tärkeys on kuitenkin asia, josta Mahbubani aiheellisesti muistuttaa länsimaita. Tuntuu melkoisen turhauttavalta näpertelyltä, ettei Yhdysvaltojen kongressi ole voinut hyväksyä vapaakauppasopimuksia esimerkiksi Panaman ja Kolumbian kanssa, kun samaan aikaan maailman suurimmat vapaakauppasopimukset solmitaan Aasiassa: Kiinan ja ASEAN-maiden FTAn (Free Trade Agreement) piiriin kuuluu 1,9 miljardia ihmistä, Intian ja Aseanin 1,7 miljardia. On kuitenkin muistettava, että EU:n ja Etelä-Korean välinen uusi FTA antaa toivoa siitä, etteivät työpaikkojen menettämistä pelkäävät länsimaat ole kokonaan hylänneet vapaan kaupan ideoita.

Länsimaiden tai ainakin Euroopan olisi äärimmäisen tärkeää laatia oma visio tai strategia siitä, kuinka maanosan menestys turvataan pitkällä aikavälillä. Tätä suunnitelmaa laadittaessa on hyvä katsoa Aasian suuntaan ja ottaa oppia asioista jotka siellä on tehty oikein. Mutta suunnitelma on ehdottomasti tehtävä eurooppalaisten arvojen pohjalta ja tiedostaen, että se tulee olemaan nimenomaan ideologinen projekti, ilman pragmatismin tai neutraaliuden kaapua.

Sikamaiset vientituet

Eurooppalaisella maataloustuotannolla ei ole ongelmaa. Eurooppalainen maataloustuotanto on ongelma. Sen sijaan, että Eurooppaan tuotaisiin maataloustuotteita sieltä, missä niitä on helpointa kasvattaa ja kuluttajat Euroopassa maksaisivat ruoastaan käypää maailmanmarkkinahintaa, eurooppalaisten ruokalaskua pidetään väkisin keinotekoisen korkeana.

Maanviljelyn tukeminen Euroopassa maksaa kuluttajille ainakin kolmella eri tavalla:

1) Eurooppaan ei voi tuoda maataloustuotteita vapaasti, joten eurooppalaiset eivät voi ostaa ruokaansa maailmanmarkkinahintaan. Sen sijaan he joutuvat lunastamaan ruokansa huomattavasti kalliimmalla hinnalla

2) Maanviljelijöille taataan tietty tulotaso, joten heidän tuotteistaan maksetaan markkinahinnan lisäksi ylimääräisiä tukiaisia. Nämä tukiaiset rahoitetaan verovaroista, joille olisi muutakin käyttöä

3) Viljelijöitä pidetään tuottamattomassa työssä. Viljelijät voisivat tuottaa elintarvikkeita myös epäsuorasti: Jos he siirtyisivät kannattamattomasta maanviljelyksestä tehokkaampiin elinkeinoihin, voisi näiden kannattavien sektoreiden viennillä ostaa Euroopan tarvitsemat elintarvikkeet muualta. Kaupan tuoma tehokkuus jättäisi Eurooppaan hyvinvointivoittoa

Jostain syystä eurooppalaiset maanviljelijät on kuitenkin nostettu niin jumalaiseen asemaan, etteivät mitkään uhrilahjat ole riittävän suuria heidän lepyttämisekseen. Syy taitaa olla yksinkertainen: veronmaksajat ja kuluttajat ovat suuri joukko ja he maksavat ylihintoja vähitellen, osana tuotteiden hintoja. He eivät ole organisoituneet lobbaamaan poiitikkoja saadakseen tukiaisveronsa takaisin ja voidakseen ostaa ruokaa markkinoilta käypään hintaan. Maataloustuottajia ja maanomistajia sen sijaan on melko vähän ja he ansaitsevat nykyisellä järjestelmällä valtavia voittoja. Euroopan hyvinvointi kokonaisuutena saa siis kärsiä, jotta tämä pieni joukko voi pitää kiinni etuoikeutetuista tuloistaan.

Jollain surkealla tavalla olisi ymmärrettävissä, että eurooppalaiset heittävät omia rahojaan kaivoon ylläpitämällä vanhanaikaista maataloustukijärjestelmäänsä. Mutta Eurooppa ei elä kuplassa. Sen tekemiset vaikuttavat muuhun maailmaan. Surullisinta on, että vastuuttomuuttaan eurooppalaiset pilaavat myös muun maailman taloudellisen kehittymisen mahdollisuudet.

Koska hintamekanismin ei anneta toimia, eurooppalaiset viljelijät tuottavat enemmän, kuin Euroopassa voidaan kuluttaa. Tämä ylituotanto viedään vientitukien avulla muiden maiden markkinoille (Hesarin uutinen aiheesta) ja eurooppalainen häviää neljnnellä tavalla maksamalla vientituet. Sikamaisinta tässä touhussa on se, että käytännössä tuotteet menevät köyhien maiden markkinoille, joilla ei ole varaa samanlaisiin vientitukiaisiin ja näin estävät niiden oman elintarviketuotannon kehittymistä.

Olen aikasemmin käsitellyt maataloustukien ongelmia ja niiden vaikutusta kehitysmaihin teksteissä:

Kaikki töihin lamaa vastaan - paitsi me
Muutama havainto ympäristöpolitiikasta
Uusia painopisteitä maaseutupolitiikalle
Tänään MTK maksoi meille 15,8 miljoonaa
Uutta asennetta kehitysmaapolitiikkaan
ja Maatalouspolitiikalla on mahdollisuus katsoa tulevaisuuteen

ASEM ikkunana tulevaisuuden maailmanjärjestykseen

Maailman valtioiden välillä on suuri määrä erilaisia yhteistyöelimiä: Euroopan unioni on selkeästi pisimmälle institutionalisoitunut, mutta myös muilla on painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Joskus kansainvälistä politiikkaa seuraavien tahojen kuulee esittävän, että maailma regionalisoituu EU:n mallin mukaisesti. Lähialueiden maat muodostavat siis liittoja keskenään, ja ulkosuhteiden painopiste siirtyy valtioiden välisten asioiden hoidosta näiden liittojen suhteisiin. ASEM tuo yhteen Euroopan ja Aasian päämiehet.

Toistaiseksi suurin osa valtioiden välisistä yhteistyöelimistä on kuitenkin keskittynyt vain osallistuvien valtioiden välisen kaupan organisoimiseen ja välttänyt ottamasta muita tehtäviä. Taloudellinen integroituminen voi kuitenkin johtaa myös poliittiseen yhteistyöhön: valtioiden johtajat saattavat konsultoida toisiaan myös muissa kohtaamissaan haasteissa havaitessaan yhteistyön hyödyllisyyden taloudellisissa kysymyksissä.

ASEAN on Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöorganisaatio. Se perustettiin 1967 stabiloimaan osallistujamaiden suhteita, joita kaikkia yhdisti pelko vietnamilaisen kommunismin leviämisestä niiden omalle alueelle. Viimeistään Vietnamin liittyminen järjestöön vuonna 1995 kuitenkin sinetöi sen, että ASEAN oli tullut kauas alkuperäisestä tarkoituksestaan – ja se onkin nyt kymmenen jäsenvaltion organisaatio, joka organisoi paitsi jäsentensä taloussuhteita, myös jäsenvaltioiden suhteita niin sanottuihin ASEAN+3 -maihin, Kiinaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan.

ASEM:in taustaa

Neuvostoliiton kommunistisen regiimin romahtaminen 1989–1991 muutti oleellisesti maailmanjärjestystä. Geopoliittinen kilpailu kapitalismin ja kommunismin välillä muuttui äkisti geotaloudelliseksi kilpailuksi kolmen kapitalismin muodon välillä. Suuressa geotaloudellisessa pelissä maailmalla oli kahden sijasta kolme napaa: Pohjois-Amerikka, Eurooppa sekä Itä- ja Kaakkois-Aasia. Suurvallat omaksuivat uuden tilanteen nopeasti ja ryhtyivät soveltamaan toimintaansa muuttuneiden voimasuhteiden mukaan.

Pohjois-Amerikalla ja Euroopalla on pitkään ollut luonteva ja ystävällinen trans-atlanttinen suhde, mutta uudessa tilanteessa Euroopan oli katseltava ympärilleen uusien yhteistyökumppanien löytämiseksi. Kaakkois-Aasia vaikutti lupaavalta yhteistyön suunnalta, olihan EU:lla ja ASEAN:illa pitkä kokemus alueiden välisestä yhteistyöstä. EU piti huolta alueiden välisistä suhteista myös kylmän sodan aikana, ja sillä oli yhteistyösopimukset esimerkiksi Etelä-Amerikan Mercosurin, Persianlahden GCC:n ja eteläisen Afrikan SADC:n kanssa.

Eurooppalaisesta näkökulmasta maailman tila ei näyttänyt hyvältä 1990-luvulla. Aasian markkinat kasvoivat, mutta eurooppalaisten yritysten investoinnit kohdistuivat suurelta osin Euroopan sisään, kun yritykset valmistautuivat uuteen kilpailuasetelmaan yhtenäismarkkinoiden myötä. Yhtenäismarkkinat eivät kuitenkaan pelastaneet Euroopan taloutta ja vuonna 1995 työttömyys Euroopassa oli ennätyskorkealla, keskimäärin 10,7 prosentissa. Samaan aikaan aasialaiset ja amerikkalaiset taloudet lähenivät toisiaan APEC-organisaation kautta.

Yhdysvaltain merkitys ASEM:in synnylle

APEC:iin kuuluvat aasialaisten talouksien lisäksi Yhdysvallat, Kanada, Peru, Chile, Meksiko, Australia ja Uusi-Seelanti. Australian pääministerin Bob Hawken aloitteesta syntynyt APEC sai tuulta siipiensä alle, kun presidentti Bill Clinton kutsui 1993 osallistujamaiden valtionpäämiehet neuvotteluihin. Jo vuoden 1994 kokouksessa sovittiin, että Tyynenmeren alueen taloudet luovat vapaan kaupan ja investointien alueen teollistuneiden talouksien osalta vuoteen 2010 mennessä ja kehittyvien talouksien osalta vuoteen 2020 mennessä.

Tavoite oli kunnianhimoinen, mutta kokouksella oli myös symbolista merkitystä. Se oli ensimmäinen merkittävä kansainvälinen talouspoliittinen kokous, jossa eurooppalaisilla ei ollut istuinta, ei edes tarkkailijajäsenenä. Estääkseen geotaloudellisen marginalisaation horisontissa siintävällä ”Tyynenmeren vuosisadalla” Euroopan oli vahvistettava maailmantalouden kolmion sivua, joka yhdistää Aasian ja Euroopan toisiinsa.

Huippukokouksia ja verhottua uusimperialismia?

Näkyvin ASEM:in toimintamuoto ovat kahden vuoden välein järjestettävät hallitusten päämiesten huippukokoukset. Kokoukset järjestetään vuorotellen Aasiassa ja Euroopassa, viimeksi Pekingissä 2008 ja sitä ennen Helsingissä 2006. Huippukokousten välillä järjestetään myös osallistujamaiden sektoriministerien tapaamisia, joissa ministereillä on mahdollisuus keskustella oman alansa globaalipoliittisista kysymyksistä. Tämä vähentää ulkoministeriöiden valtaa, sillä muut ministeriöt voivat hoitaa kansainvälisiä kysymyksiä omalla sektorillaan niiden ohi ASEM-tapaamisissa.

Koska ASEM:illa ei ole omaa henkilökuntaa tai budjettia, kokousten valmisteluvastuu on osallistujamailla. Euroopan puolelta tehtävää hoitaa puheenjohtajamaa ja komissio, mutta aasialaiset maat vuorottelevat koordinaattorin tehtävää. Joidenkin kriitikoiden mukaan tämä pakottaa aasialaiset osallistujat jäljittelemään EU:n mallia toiminnassaan ja vaikuttaa kaakkoisaasialaisen identiteetin rakentumiseen. Myös ASEM:in aloitteiden rahoitus, joka perustuu halukkaiden vapaaehtoiseen rahoitukseen eikä yhteiseen budjettiin, tarkoittaa, että varakkailla eurooppalaisilla mailla on enemmän vaikutusvaltaa ASEM:in asialistan muodostumiseen kuin aasialaisilla.

Näpsäkkä keskustelukerho vai tulevaisuuden regionalistisen maailmanjärjestyksen malli?

ASEM noudattaa samaa yksimielisyyden periaatetta kuin ASEAN: mitään ei päätetä, elleivät kaikki osallistujamaat hyväksy asiaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei prosessilla olisi merkitystä. Yhdenkään maan ei tarvitse jäädä pois kokouksista siksi, että sen täytyisi pelätä sanktioita, jos se ei noudata muiden maiden tahtoa. Myös pienten maiden mahdollisuus raskaan sarjan diplomatiaan kokousten avulla on arvokasta.

Talous dominoi maailmanpolitiikkaa, ja yhdessä Pohjois-Amerikka, Eurooppa ja itäinen Aasia dominoivat maailman taloutta. Vuonna 2000 nämä maat tuottivat yhdessä 87 % koko maailman bruttokansantuotteesta. Näiden kolmen talousjättiläisen kokemukset yhteistyöstä vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka maailma tulevaisuudessa järjestyy. Menemmekö kohti alueellisia yhteistyöjärjestöjä, jotka valvovat etujaan yhtä itsekkäästi kuin nykyiset kansallisvaltiot, vai kohti globaalia valtiota? Johtaako pettymys kansainväliseen yhteistyöhön tarkoitettujen järjestöjen murtumiseen ja paluuseen kansallisvaltiokeskeiseen maailmanjärjestykseen?

Maailman järjestäminen

Westfalenilaiseen regiimiin kuului ajatus suvereeneista valtioista, jotka käyttävät ehdotonta valtaa omalla alueellaan, mutta vastavuoroisesti pidättäytyvät ottamasta kantaa toisten valtioiden asioihin. Nykyisen maailman globaalit haasteet – kuten ilmastonmuutos, talouskriisit ja kansainvälinen terrorismi – ovat tehneet tällaisesta maailmanmallista vanhanaikaisen, sillä näihin haasteisiin vastaamiseen tarvitaan valtioiden välistä yhteistyötä, ja valtioiden on tehtävä myönnytyksiä suhteessa absoluuttiseen itsemääräämisoikeuteensa.

Ilmeisesti ihmiskunta on nyt murroskohdassa, sillä maailmanjärjestyksen tulevaisuus vaikuttaa epäselvältä. Francis Fukuyama on esittänyt, että historia on päättynyt ja kaikki kansat kulkevat kohti liberaalia demokratiaa. Samuel Huntington taas aivan päinvastaista: Hänen arvionsa mukaan kylmän sodan ideologinen konflikti korvautuu kulttuurien välisellä yhteentörmäyksellä, kun islamilainen maailma haastaa muut kulttuurit.

Euroopan unioni ei ole valtio eikä kansainvälinen järjestö, vaan jotain muuta, sui generis. ASEM voidaan nähdä kyynisesti välineenä, jolla osallistujamaat ajavat kansallisia intressejään tai joka betonoi kapitalistista maailmantalousjärjestelmää. Yhtä kaikki, ASEM on uniikki kansainvälisen politiikan työkalu, sillä se tuo yhteen kaksi regionalistista poliittista entiteettiä. Näin alueellisten yhteistyöjärjestöjen ja globaalivaltion väliin syntyy yksi poliittisen toiminnan kerros lisää.

Euroopan unioni globaalina toimijana

Kun maailmanjärjestyksen tulevaisuutta ja sitä murrosta, jossa nyt elämme, pyritään hahmottamaan, kaikkein pisimmälle edenneen alueiden välisen foorumin tutkiminen voi tuottaa arvokasta tietoa. Eurooppalaisten on käsitettävä, että heidän mantereellaan on keskeinen merkitys sille, millaiseksi tulevaisuuden kansainvälinen järjestelmä muodostuu. Takaavatko alueelliset valtioiden yhteistyöjärjestöt kaupan vapauden ja maailman rauhan, vai luisutaanko uuteen kauppasotien aikakauteen, joskin valtioiden sijaan mantereiden kokoisissa yksiköissä? Vastaus riippuu oleellisesti siitä, kuinka EU ja sen jäsenvaltiot hoitavat kauppasuhteensa muuhun maailmaan.

Kriitikoiden mukaan EU käyttää ASEM-prosessin rakennetta määrätietoisesti hyväkseen muovatakseen ASEAN:ista samantapaisen institutionaalisen järjestön kuin EU. Myös Afrikan Unionin instituutiot muistuttavat eurooppalaista mallia. Euroopan unionin julkilausumaton tavoite näyttäisi siis olevan moninapainen kansainvälinen järjestys, jossa pienempien valtioiden mantereiden mukaan muodostamat yhteistyöjärjestöt tasapainottavat suurvaltojen eli Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan vaikutusvaltaa. Kyseisillä suurvalloilla on puolestaan intressi rikkoa järjestöjen yhtenäisyyttä divida et impera –taktiikalla, jotta ne voivat saavuttaa etuja globaalissa pelissä.

ASEM antaa Euroopan unionille mahdollisuuden käyttää diplomaattisia ja taloudellisia valtaresursseja vaikuttaakseen Kaakkois-Aasian kehitykseen, mutta unionin keskeisin tapa vaikuttaa kansainvälisesti on sen taloudellisen menestyksen tuoma imuvoima. Tahto liittyä Euroopan unioniin antaa unionille mahdollisuuden vaatia ehdokasmailtaan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Ilman jäsenyyden muodossa tarjottavaa porkkanaa nämä vaatimukset voisivat jäädä tyypilliseksi kansainvälisten suhteiden sanahelinäksi.

Ikkuna maailmanjärjestyksen tulevaisuuteen

EU voi vaikutusvallallaan pyrkiä muovaamaan maailmanjärjestystä haluamaansa suuntaan. Jos ASEAN kehittyy samantapaisesi toimijaksi kuin EU ja jatkaa laajenemistaan, siitä voi tulla Aasian demokratiaa ja talouksia stabiloiva organisaatio. Kun EU on ottanut jäsenikseen Armenian, Georgian ja Azerbaidzhanin, ja Nepal, Bhutan ja Tadzhikistan ovat liittyneet ASEAN:iin, voivat nämä kaksi organisaatiota lyödä kättä Keski-Aasiassa. Kenties sadan vuoden kuluttua Uzbekistan ensimmäisenä valtiona liittyy molempiin.

Tämä tapahtuu tosin vain, jos Kaakkois-Aasia tahtoo yhä leikkiä Euroopan kanssa. Se voi myös kääntää katseensa kohti Intian työvoimaa, Lähi-idän energiaa ja pääomaa sekä itäisen Afrikan luonnonvaroja ja kulttuuria, ja luoda näillä tuotannontekijöillä alkavasta vuosisadasta Intian valtameren vuosisadan – joskin meri on nimettävä uudestaan diplomaattisemmin. Tässä skenaariossa Eurooppa ja Amerikka jätetään maailmankaupan marginaaliin ja niistä tehdään pelkkiä kulutustuotteiden globaalien tuotantoketjujen päätepisteitä.

Maailmanrauhan edistämisessä YK:lla on tärkeä merkitys. Paljon riippuukin siitä, millaiseksi YK:n rooli muodostuu regionalisoituvassa maailmassa. Myönteiset kokemukset kansainvälisestä yhteistyöstä voivat saada valtiot riisumaan suvereniteettinsa haarniskaa. Toisaalta vahvistuneet valtioiden alueelliset yhteenliittymät voivat myös laskelmoida, että niillä on tahtoessaan varaa ohittaa kansainvälisen yhteisön mielipide etujaan ajaessaan.

Demokratian ja autoritarismin konflikti

Dikotomia kylmän sodan kapitalistisen ja kommunistisen leirin välillä on murtunut, mutta maailman valtioiden välillä on huomattavia eroja niiden demokraattisuuden suhteen. Demokraattisten valtioiden joukkoa johtavat Pohjois-Amerikka ja Eurooppa, autoritaarisia taas Venäjä ja Kiina. Suuri osa maailman valtioista liikkuu pitkällä aikavälillä näiden kahden leirin välillä ja niiden päätöksiin vaikuttavat monet asiat, eräänä keskeisimmistä taloudellisen menestyksen liikkeet.

Realistisen kansainvälisten suhteiden koulukunnan keskeisenä ajattelijana pidetty Robert Kagan on esittänyt olemassa olevien kansainvälisten järjestöjen rinnalle perustettavan demokraattisten valtioiden yhteisöä. Tämä yhteisö kannustaisi heikommin vakiintuneita demokratioita pysymään valitsemallaan tiellä esimerkiksi edullisin kauppasopimuksin. Yhdysvaltojen 2008 presidentinvaaleissa republikaanien ehdokas John McCain ottikin idean esille, mutta keskustelu aiheesta ei jatkunut kovin pitkälle.

Euroopan on harkittava, kuinka se voi parhaiten tukea autoritaarisesti hallittujen valtioiden demokraattisia voimia. Valko-Venäjä ei ole tukenut Venäjän aggressiivisia toimia Georgiaa vastaan eikä tunnustanut itsenäisiksi Venäjän tunnustamia Abhasiaa tai Etelä-Ossetiaa. Tämä on rohkaiseva esimerkki siitä, että ilmeisesti EU:n painostustoimenpiteet ovat vaikuttaneet jotenkin Valko-Venäjään. Voidaanko tulevaisuudessa samalla tavalla auttaa esimerkiksi Kuuban demokratisoitumista?

Globalisaation tulevaisuus on vasta alkanut

ASEM-yhteistyössä eurooppalaiset pääsevät merkittävällä tavalla vaikuttamaan siihen, millaiseksi Kaakkois-Aasian maiden taloudet ja keskinäiset suhteet muodostuvat. Samalla Eurooppa on vaikuttamassa koko siihen tapaan, jolla kansainväliset suhteet ymmärretään ja maailmaa hahmotetaan.

Voidakseen toimia legitiimisti ja arvokkaasti osana globaalin kansainvälisen regiimin luomisessa Euroopan on hahmoteltava itselleen visio uudesta maailmanjärjestyksestä. Tämän vision on perustuttava siihen hyvään, mitä Euroopalla on antaa maailmalle ja ihmiskunnalle: Valistuksen arvoihin ja ihmiskunnan uskoon itseensä – siihen, että se voi nousta oman kohtalonsa herraksi.

Globalisaatio ei ole vain yksisuuntainen prosessi, jossa Eurooppa opettaa ja muu maailma kuuntelee. Eurooppalaisten on muistettava nöyryys ja ymmärrettävä maailmanyhteiskunnan tarkoittavan myös sitä, että pöydissä, joissa eurooppalaisia koskevista asioista päätetään, istuu myös haitilaisia, madagaskarilaisia ja singaporelaisia.

Regionalismista väline globalisaation hallintaan

Monet valtioiden ja niiden kansalaisten nykyään kohtaamat ongelmat ovat luonteeltaan globaaleja. Se tarkoittaa, ettei yksittäinen valtio pysty toimeenpanemaan tehokasta politiikkaa, jolla se voisi muokata itseensä vaikuttavia olosuhteita. Mikäli valtio ei ryhdy rakentavaan yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa, sen rooliksi jää vain siitä riippumatta muodostuviin olosuhteisiin reagoiminen.

Yksittäinen valtio ei voi ilmastonmuutokselle mitään parhaallakaan ilmasto- ja energiapolitiikalla, jos muut valtiot eivät tee omaa osaansa. Globaali talouskriisi on myös osoittanut, kuinka haavoittuvaisia kansantaloudet ovat jossain aivan muualla alkunsa saaneille virheille. Euroopan unioni on pisimmälle institutionalisoitunut valtioiden välinen alueellinen yhteistyöelin, mutta samantapaisia järjestöä on maailmalla paljon.

Mielenkiintoinen tapaus on vuodesta 1996 kokoontunut EU:n ja Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN:in johtajat yhteen tuova ASEM. Tämä organisaatio tuo samaan neuvottelupöytään niin suuren maailmanpoliittisen painoarvon massan, että sillä on mahdollisuus vaikuttaa aidosti globaaleihin asioihin ja samaan aikaan viedä maailmaa pois Yhdysvaltain yksipuolisesti dominoimasta regiimistä.

On harmillista, että ASEM:ista tiedetään Suomessa oikeastaan vain Smash Asem- mielenosoitus, joka pidettiin Helsingissä 2006 huippukokouksen aikaan. Suomalaistenkin on ymmärrettävä, että heidän hyvinvointiinsa ja tulevaisuuteensa liittyvistä asioista päätetään kasvavissa määrin neuvottelupöydissä, jotka sijaitsevat kaukana Suomesta ja joissa istuu ihmisiä hyvin monista maista.

Kirja-arvostelu, Ulrich Beck; Cosmopolitan vision

Teoksessaan Cosmopolitan vision yhteiskuntatutkija Ulrich Beck esittää oman visionsa tulevaisuuden yhteiskunnallisista kehityskuluista. Hän puhuu realistisesta kosmopoliittisuudesta, joka ei ole romanttista haihattelua, vaan nimenomaan tunnustaa maailman sellaisena kuin se on ja tekee johtopäätöksenä reaalisiin tosiasioihin nojaten. Beckin kosmopoliittinen visio pohjautuu pitkälti hänen aikaisempaan tutkimukseensa ja sen keskeisiin teemoihin, kuten riskiyhteiskunnan (Risikogesellschaft) ja toisen modernin (andere Moderne) ajatuksiin.

Beck on hyvin tuottelias kirjoittaja ja hänellä on suuri määrä julkaisuja, joihin tukeutua. Cosmopolitan visionin lähdeluettelossa on sivun verran hänen omia tekstejään. Teoksen tyyli on raskaslukuisempaa ja vähemmän lennokasta, kuin Beckillä yleensä. Vasta kirjan loppupuolella Beck pääsee siihen vauhtiin ja visionäärisyyteen, jolla hän yleensä lukijaansa vie.

Ulrich Beck on tehnyt paljon yhteistyötä ja yhteisiä julkaisuja Tony Blairin hovisosiologina pidetyn, Anthony Giddensin kanssa. Cosmopolitan visionin viesti on pitkälti sama, kuin heidän kesällä 2005 yhdessä julkaisemansa avoimen kirjeen Euroopalle. Joskin teoksessaan Beck kehittelee argumenttejaan huomattavasti pidemmälle, se on osa laajempaa aikalaiskeskustelua, jota Beck ja Giddens ovat käyneet muiden muassa Jürgen Habermasin, Jacques Derridan ja Francis Fukuyaman kanssa.

Fukuyama lienee Beckille liian helppo pala, joten kritiikin voimakkain ryöppy osoitetaan Habermasia kohtaan. Beck moittii Habermasia vähintäänkin implisiittisesti postmodernistiksi ja esittää Habermasin postnationalistisen konstellaation käsitteen vain laajennettuna kansallisvaltion käsitteenä.

Kansallisvaltiot ovat yhä olemassa Beckin ajattelussa, mutta ne ovat ikään kuin mielikuvitusolentoja. Ihmiset voivat uskoa niihin ja käyttäytyä kuten ne olisivat olemassa, esimerkiksi näyttää valtion tarkastajalle passia ylittäessään tietyn imaginäärisen rajan. Todellisen maailman muotoutumisen kanssa kansallisvaltioilla ei enää kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä. Beck korostaa erityisesti sitä, kuinka yhtäältä yritykset toimivat jo globaalilla kentällä niitä koskevan lainsäädännön laahatessa yhä kansallisella tasolla ja toisaalta teollisuusyhteiskunnan tuottamien riskien, kuten ilmansaasteiden, ilmastonlämpenemisen ja ydinsaasteen rajat ylittäviä vaikutuksia.

Euroopalle ei riitä olemassa olevien eurooppalaisten valtioiden hiominen yhteen Euroopan unionin alle. Silloin Beckin mukaan vain korvataan kunkin valtion kansallinen identiteetti uudella kansallisella identiteetillä, eurooppalaisuudella. Mikäli Euroopan unioni koordinoinnin kautta omaksuu valtion tehtäviä, kuten eurooppalaisen puolustuksen, eurooppalaisen verotuksen ja eurooppalaisen sosiaaliturvan, kuten Habermas esittää, ei siitä Beckin mukaan tule mitään kategorisesti uutta poliittista entiteettiä, vaan ainoastaan yksi valtio –joskin suuri valtio- muiden valtioiden joukkoon.

Eurooppalaisuus on juuri monimuotoisuutta! pauhaa Beck. Yhdysvaltoja on pidetty kansakuntien sulatusuunina. Tämä ei ole Beckille kosmopoliittisuutta, sillä ”amerikkalainen tapa” tekee useamman kansakunnan edustajista yhden uuden kansakunnan edustajia. Todellinen kosmopoliittisuus on pluralismia, ei assimilaatiota: kansakunnat, traditiot, etnisyydet ja uskonnot elävät sikin sokin keskenään, rauhassa. Beckille eurooppalaisten federalistien ja intergovermentalistien kysymys Euroopan unionin tulevaisuudesta on joutava. Hänen ratkaisunsa on kosmopoliittinen Eurooppa, jossa kansalaisten identiteetit ovat päällekäisiä eurooppalaisuuden, kansallisvaltion, kotikaupungin ja kosmopoliittisen ihmiskunnan kansalaisen kanssa.

Teksti on julkaistu SONKin Debatti-lehdessä

Hyvää Eurooppa-päivää!

Toukokuun 9. päivä vietetään Eurooppa-päivää. Euroopan unionin lippuja salkoon nostaessa on hyvä mietiskellä myös Euroopan ja eurooppalaisuuden merkitystä. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa suomalaiset mieltävät mielellään Suomen kuuluvan Eurooppaan ja itsensä eurooppalaisiksi. Eurooppa ei ole kuitenkaan pelkästään jokin ulkopuolella oleva asia, johon voidaan pyrkiä tai olla pyrkimättä. Eurooppa on kaikkien eurooppalaisten asuinpaikka ja on kaikkien eurooppalaisten asia muokata Eurooppa sellaiseksi maanosaksi, jossa he tahtovat elää.

Euroopan unionia on syytetty siitä, että se vie päätösvallan Brysseliin, kauas tavallisesta kansalaisesta. Vaikka tätä ajatusta esittävätkin yleensä pölhöpopulistit, on päätösvallan kritisoimisessa myös itua. Maantieteellinen etäisyys ei saa olla este sille, että demokratian henki tarvittaessa pakottaa hallintokoneiston toimimaan hallittaviensa tahdon mukaisesti. Mikäli eurooppalainen kansalainen tinkii demokraattisen kansalaisen velvollisuudesta valvoa vallankäyttäjien toimintaa vain siksi, että jotain päätösvaltaa siirretään yhdestä kaupungista toiseen, lienee myös hänellä syytä katsoa peiliin.

Monet eurooppalaiset pitävät maanosaansa ja sen hyvinvointipalveluita hyvänä vastapainona Yhdysvaltojen karulle kapitalismille. Eurooppalainen yhteiskuntamalli nauraa uusliberalisteille joka päivä päin naamaa: Kohtuulliset tuloerot ja laaja julkinen sektori ovat yhdistettävissä taloudelliseen menestykseen, vaikka Nozick ja Hayek mitä sanoisivat! Vähemmän mairittelevatkin puolet tosin täytyy tunnustaa. Esimerkiksi Euroopan tavoite maailman kilpailukykyisimmän maanosan asemasta ei toteutune sillä, että suurin osa unionin budjetista käytetään maataloustuotannon ja syrjäseutujen tukemiseen.

Eurooppalaisen yhteiskuntamallin jatko ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Aivan kaikki eivät ole sitä mieltä, että edes Euroopassa yritysten valtaa tulisi rajoittaa, että rikkaita tulisi verottaa köyhiä enemmän, tai että yritysten tulosta kuuluu jakaa reilusti myös työntekijöille. Siksi näin Eurooppa-päivänä pyydäkin kaikkia eurooppalaisia pohtimaan, millaisena he tahtovat nähdä Euroopan unionin tulevaisuudessa: Onko se yksityisten yritysten palveluksessa oleva koneisto, joka murtaa kansallisvaltioiden enemmistöjen luomat hyvinvointivaltiot, vai maailmanpoliittinen toimija, joka panee kuriin kansallisvaltioiden rajat ylittävän kapitalismin?

Kirjoitin myös Eurooppa-päivänä 2006 ja pohdiskelin EU:n tulevaisuutta otsikolla Tervetuloa Euroopan unioniin Kanada

Tervetuloa Euroopan unioniin, Kanada!

Kylmän sodan projektina alkanut eurooppalainen integraatio on huomannut olevansa vaikeassa paikassa vuodesta 1989 alkaneen vallankumousten sarjan jälkeen, joka kaatoi itäisen Euroopan ja sitten itsensä Neuvostoliiton kommunismin. Ideologista ongelmaa tässä ei ole ollut. Eurooppalaiselle yhteisölle oli ominaista määrittää itsensä kultaisena keskitienä, joka luo oman linjansa yhtäältä amerikkalaisen liberaalikapitalismin ja toisaalta totalitaristisen valtiokommunismin väliin.

Epävarmuutta aiheutti pikemminkin Neuvostoliiton rautakouran irtoaminen Itä-Euroopasta, sillä se oli stabiloinut tuon alueen geopoliittisessa mielessä siten, ettei laajentuminen itään ollut oleellinen kysymys. Raja oli vedetty, selkeästi määritetty, eikä sitä missään tapauksessa käynyt ylittäminen. Nyt Eurooppa huomaa olevansa uudessa tilanteessa, jossa raja itään on auki periaatteessa hyvinkin kauas. Balkanin maat epäilemättä kuuluvat Eurooppaan ja niillä on geopoliittinen oikeus tulla Euroopan unionin jäseniksi, kunhan ne täyttävät Kööpenhaminan kriteerit. Mutta entä Turkki? Entä Israel, Moldova tai Georgia?

Grönlanti on maantieteellisesti selvästi lähempänä Pohjois-Amerikkaa kuin Eurooppaa, mutta se kuului silti vuoteen 1985 Euroopan unionia edeltäneeseen EEC:hen ja kuuluu yhä Pohjoismaiden neuvostoon. Myös Kanada vaikuttaa melko eurooppalaiselta yhteiskunnalta, erityisesti kun sitä verrataan Yhdysvaltoihin. Onko mitään muuta syytä, mikseivät Kanada ja Grönlanti kuuluisi Euroopan unioniin, kuin parantuvien kommunikaatioyhteyksien jatkuvasti pienentämä Atlantti?

Euroopan länsirajan ohella tarkempi tarkastelu osoittaa myös Euroopan etelärajan, joka tavallisesti on ymmärretty Välimereksi, ongelmalliseksi. Marokon jäsenhakemus Euroopan unioniin evättiin 1986 vedoten siihen, ettei Marokko ole Eurooppaa. Oliko tämä peruste oikeutettu? Eikö Eurooppa ole vuosisatoja ymmärretty Välimerta ympäröiväksi alueeksi, Pohjois-Afrikka mukaan lukien? Toisaalta nykyisen eurooppalaisen integraation alkuvaiheessa diktaattorien hallitsemat Portugali, Espanja ja Kreikka niputettiin samaan kategoriaan Välimeren maiden kanssa, joita ei pidetty yhteensopivina eurooppalaisen demokratian kanssa.

Koska Euroopan unionin potentiaalisen laajentumisen rajojen hakeminen puhtaan maantieteellisesti on ongelmallista kaikkiin ilmansuuntiin, voi eurooppalaisuuden määrittäminen arvojen pohjalta olla hedelmällisempää. Miksei Euroopan unionin jäsenyys voisi olla avoin kaikille niille maille ja kansoille, jotka jakavat yhteiset eurooppalaiset arvot ja elävät yhteiskunnissaan niiden mukaan?

Jos EU vapautuisi maantieteellisistä pidäkkeistä, sen tulisi myös muokata toimintatapojaan pystyäkseen yhä toimimaan tehokkaasti. Jäsenvaltioiden eriaikainen eteneminen erilaisilla integraation sektoreilla tulisi tehdä nykyistä helpommaksi. Jo nyt osa EU-maista käyttää yhteisvaluuttaa ja osa ei, osa kuuluu Schengen-sopimukseen ja osa ei. Vastaavasti euroa käytetään myös unionin ulkopuolella ja Schengeniin kuuluu maita, jotka eivät kuulu unioniin. Mikä estäisi luomasta halukkaiden maiden koalitiota, joka ottaisi muita ripeämpiä askeleita energian säästämisessä? Tai julkisten palveluiden parantamiseen panostavaa koalitiota? Tai työhyvinvoinnista huolestunutta maaryhmää?

Mikäli eurooppalaisista arvoista tahdotaan tehdä todella globaaleja, on niitä ilmentävän Euroopan unionin unohdettava maantieteelliset rajat ja pyrittävä olemaan aidosti kosmopoliittinen organisaatio. Euroopalla on annettavaa kaikille maailman ihmisille. Euroopan on tarjottava eväitään koko ihmiskunnalle auttaakseen sitä lähes loputtoman pitkällä matkallaan kohti onnellisuutta ja hyvinvointia.

Kirjoitus on julkaistu Lippu-lehdessä 1/2008

Vastuullista eurooppalaista politiikkaa

Suomessa tehtävässä Eurooppaa koskevassa päätöksenteossa ei ole käsitetty maamme asemaa Euroopassa ja maailmassa. Euroopan unioni nähdään valitettavan usein areenana, jonne jäsenmaiden poliitikot lähetetään varjonyrkkeilemään keskenään. Kaiken teatterin tarkoituksena on etujen kanavointi omaan maahan, omaan vaalipiiriin ja omille äänestäjille.

Pääministeri Matti Vanhasen toiminta 141-tukia koskevassa kiistelyssä osoittaa kuitenkin poliittista ryhdikkyyttä: Hän ei alentunut koplaamaan ylimääräisiä tukiaisia yhteen EU:n toimintaa määrittävän Lissabonin sopimuksen allekirjoittamisen kanssa. Tästä eurooppalaisen visionäärisyyden pilkahduksesta pääministerin oma puolue Keskusta onkin häntä moittinut.

Mikäli Suomi mielii jatkossakin olla elinvoimainen ja menestyvä valtio, sen on tehtävä perinpohjainen analyysi maailman muuttumisesta ja Suomen kansalaisten tahdosta tulevaisuuden varalle. Poliitikkojen on otettava nämä näkemykset vakavasti ja pelattava globaalin politiikan kentällä avoimesti tämän tahdon toteuttamiseksi.

Suomalaiset ovat ilmaisseet lukuisissa tutkimuksissa tahtovansa elää voimakkaassa hyvinvointivaltiossa, joka tasaa tuloeroja, huolehtii ympäristöstä ja järjestää julkisia palveluita. Tätä järjestelmää ei voi ylläpitää sulkemalla silmät ympäröivältä maailmalta ja puolustautumalla eurooppalaistumista vastaan, vaan etsimällä muista EU-maista samanhenkisiä kansalaisia ja muokkaamalla koko Euroopan hyvinvointimallia toivottuun suuntaan.

Suomalainen Eurooppa-politiikka ei voi olla vain kannattamattomien elinkeinojen suojaamista loputtoman suurilla budjettitukiaisilla, vaan on katsottava eteenpäin. Suomalaisilla on EU:n myötä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa koko ihmiskunnan kehitykseen omien arvojensa pohjalta kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 5.1.2008 yhdessä Mikko Laakkosen kanssa

Terveisiä Ukrainasta

Osallistuin konferenssiin Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa 13.-17. kuluvaa kuuta. Konferenssin tarkoitus oli perehtyä Ukrainan tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen ja pohtia Ukrainan mahdollisuuksia Euroopan unionin jäsenyyteen. Ainakin Kiova vaikutti hyvin eurooppalaiselta ja nykyaikaiselta kaupungilta, joskin siellä näkyi myös vanha ja omaperäinen ukrainalainen kulttuuri, josta ukrainalaiset eivät ole kiperienkään historiallisten vaiheiden aikana luopuneet.

Yleiskuva kaupungista on hyvin siisti ja länsimainen. Talouskasvu Ukrainassa on ollut huikeaa ja Kiovan keskustassa oli lukuisia monikymmenkerroksisia toimistotorneja, toinen mokoma rakenteilla. Liikennettä oli paljon ja autokanta uudehkoa, joskin vanhoja ladojakin näkyy tien päällä. Julkinen liikenne sen sijaan ei ole pysynyt kaupungin kasvun tahdissa, vaikka Kiovassa käytetäänkin johdinautoja ja metroa rakennetaan jatkuvasti lisää. Suojateitä on myös rakennettu itäeurooppalaiseen tapaan säästeliäästi, joten jalankulkijan ei ole aina helppo päästä päämääräänsä.

Kerjäläisiä ja prostituoituja ei kaduilla juurikään näy. Sosiaalinen sektori ei ole aivan epätoivoisessa tilassa Ukrainassa, mutta kapitalistisessa innostuksessa se ei kuitenkaan ole ollut ensimmäisiä kehitysprioriteetteja. Kerjäläisiä kyllä löytyy, he vain ovat hieman syrjemmällä keskustasta, rautatieasemilla ja alikulkutunneleissa. Prostituoidut ovat hotellien auloissa ja baareissa. Ukrainan talouskasvu on kuitenkin sillä tasolla, että se hyödyttää muitakin, kuin ylimpiä tuloluokkia.

Paljon resursseja on keskitetty Kiovaan, joten pelkästään pääkaupunkiin tutustumalla saa epäilemättä liian myönteisen kuvan Ukrainan kehityksestä. Muualla ei kuulemma ole yhtä vaurasta ja hallitus siirtää häikäilemättä pääomaa ja tuloja provinsseista Kiovaan. Asunnot Kiovassa ovat jo nyt kalliita ja suunta näyttää jatkuvan. Ukraina lähestyy vaaleja, mutta sosiaaliset kysymykset eivät ole kampanjoissa esillä. Itse asiassa suurista puolueista tai blokeista vain sosialisteilla näyttäisi olevan jotain agendaa sosiaaliseen sektoriin liittyen. Palaankin Ukrainan mielenkiintoiseen puoluepoliittiseen tilanteeseen myöhemmin.

Kuvissa Ukrainan lippu ja Kiovan vaakuna