Muistetaan myös potentiaaliset yrittäjät

Yrityksen perustamista harkitsevalle potentiaaliselle yrittäjälle epävarmuus sosiaaliturvasta ja toimeentulosta on suurempi huoli, kuin verot tai byrokratia.

Piia Elonen kirjoitti melko yksioikoisen kolumnin yrittäjyydestä ja SDP:n yrittäjyyskampanjasta (HS 17.12.) Olisin toivonut, että irvailun sijaan hän olisi esittänyt omia ajatuksiaan siitä, kuinka pienyrittäjien asemaa voidaan parantaa.

Olen itse harkinnut yrityksen perustamista. Suurin huolenaiheeni on kuitenkin, miten minun käy jos en onnistu ensimmäisellä, enkä toisellakaan yrittämällä. Siksi lupaukset laittaa yrittäjien sosiaaliturva kuntoon kuulostavat hyvältä. Yrittäjän vaihtoehdot eivät voi olla vain menestyminen ensimmäisellä yrityksellä tai elinikäinen konkurssivelka.

Usein yrittäjyyden suurimpina esteinä mainitaan korkeat verot ja työvoimakustannukset, sekä tarkemmin määrittelemätön byrokratia. Jos liikeideani on hyvä ja yritykseni menestyy, sillä on varaa maksaa verot ja palkkaa minulle kuten myös muille mahdollisille työntekijöille.

Yrityksen toiminnan pyörittämiseen kuuluu tietty määrä paperitöitä, joista uskoisin selviäväni. Turhan byrokratian karsimista kukaan tuskin vastustaa.

Suuret yritykset ja elinkeinoelämä hallitsevat edunvalvonnan. Mielestäni Suomeen tarvitaan edunvalvontajärjestö myös potentiaalisille yrittäjille. Uskon, että kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat valmiit kokeilemaan siipiään ja perustamaan oman yrityksen, jos epäonnistumisen riskejä pienennetään, on tässä maassa paljon.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 21.12.2014 otsikolla Aloittelevan yrittäjän riskejä pitäisi pienentää.

Ek:n savupiippukannanotto

Elinkeinoelämän keskusliitto on linjannut elinkeinoelämän kannan hallituksen esitykseen energia- ja päästöveroista ja päätynyt vastustamaan niitä. EK:n kannanoton mukaan verot haittaavat työllistämistä ja vähentävät investointihalukkuutta Suomeen.

Energiaintensiivisen suurteollisuuden lyhyen tähtäimen intressien näkökulmasta kannanotto on käsitettävissä. Jos unohdetaan täysin esimerkiksi globaalien energiantuotantomarkkinoiden kehitys, finanssikriisiin liittyvä rakennemuutos ja ilmastonmuutos, on kannanotto jopa ymmärrettävä.

Jos energia on halpaa, pystyy energiaa runsaasti kuluttava teollisuus tuottamaan paljon tavaraa suhteellisen edullisesti. Suomessa halpa energia on perinteisesti ollut teollisuuden kilpailuvaltti. Tervetuloa 2000-luvulle EK. Se ei voi olla enää.

Energian käytön ja tuotannon ongelmat ovat jo laajalti ihmisten tiedossa, sekä Suomessa että globaalisti. Seuraava globaali markkina tulee olemaan energian säästöön ja puhtaaseen tuotantoon perustuva teollisuus. Kilpailu on jo käynnissä. Valtiot määräävät tiukkenevia energiatehokkuusvaatimuksia teollisuudelle ja kulutustuotteille. Tässä kisassa pärjäävät ne yritykset, jotka pystyvät adaptoitumaan parhaiten uusiin energiatehokkuuden vaatimuksiin.

Energiavero tuottaa valtion kassaan rahaa ja kannustaa teollisuusyrityksiä kehittämään tuotantoaan energiatehokkaammaksi. Se tapahtuu luomalla uusia innovaatioita energiansäästöön ja –tuotantoon. Uudet innovaatiot energia-alalla takaa suomalaisten yritysten menestyksen globaalissa taloudessa tulevaisuudessakin.

Suomi ei ole eristäytynyt talous, joka voi kynsin hampain pitää kiinni vanhasta savupiipputeollisuudesta. Menestyminen globaalissa taloudessa vaatii muutoksen tuuliin ja suuriin trendeihin reagoivaa elinkeinopolitiikkaa silloinkin, kun se tekee hetkellisesti kipeää.

Porvarillinen ja kapitalistinen elinkeinopolitiikka

Puhtaassa kapitalismissa elinkeinopolitiikkaa ei ole. Markkinat järjestävät taloudellisen aktiviteetin, tuotannon ja elinkeinot itsestään tavalla, jota ei ohjaa kukaan. Käytännössä kuitenkin ihmisyhteisöt ovat muodostaneet niin suuria poliittisia entiteettejä, kuten valtioita, ettei taloudellinen toiminta ole riippumatonta näiden entiteettien politiikasta.

Elinkeinopolitiikan päämääränä tulee olla mahdollisimman tehokas taloudellinen toiminta. Se tarkoittaa kaikkien tuotannontekijöiden kytkemistä mukaan tuotantoon ja jokaisen taloudellisen toimijan toimintamahdollisuuksien turvaamista. Yrittäjien täytyy pystyä ylläpitämään yrityksiään ja työntekijöiden täytyy saada työpaikka. Ei välttämättä juuri haluamaansa yritystä tai haluamaansa työpaikkaa, mutta perustamatta jäävät yritykset ja työtön työvoima heikentävät talouden tehokkuutta.

Klassisen taloustieteen teorian mukaan elinkeinopolitiikka on hyödytöntä tai jopa haitallista, sillä se vaikuttaa markkinoiden toimintaan ja vähentää niiden itsesäätelyä. Käytännössä kuitenkin elinkeinopolitiikalla voidaan vaikuttaa hyvin laajasti siihen, kuinka tietyn alueen yritykset pärjäävät, kuinka alue houkuttelee investointeja ja kuinka hyvin alueen työntekijät työllistyvät. Siis yksinkertaisesti, kuinka hyvin alue menestyy taloudellisesti.

Millaista elinkeinopolitiikkaa sitten tulisi harjoittaa? Kuinka yrityksemme pärjäisivät ja voisivat luoda uusia työpaikkoja? Onko työstä mahdollista maksaa hyvää palkkaa, vai vaatiiko globaali kilpailu että yritysten voitot on tuloutettava niiden omistajille?

Kukaan ei työskentele tyhjiössä, koko muusta yhteiskunnasta riippumatta ja ainoastaan omaan työpanokseensa nojaten, vaan kaikki vauraus yhteiskunnassa syntyy ihmisten yhteistyöstä ja kaupasta. Siksi myös taloudellisen aktiviteetin hedelmien, siis taloudellisen hyvinvoinnin jakamisesta täytyy päättää yhdessä.

Elinkeinopolitiikassa syntyy suuria ristiriitoja, koska elinkeinopolitiikalla on muiden politiikan osa-alueiden kannalta suora yhteys siihen, kuinka yhteisen työmme tuotot jaetaan siihen osallistuneiden kesken. Kyse ei ole vain siitä, että yhdessä filosofoidaan parhaat tavat turvata meidän kaikkien taloudellinen menestys, vaan myös härski kähmintä siitä, kuka menestyy ja saa kerätä yhteistä kakkua omaan taskuunsa eniten.

Erilaiset yritykset tarvitsevat erilaista elinkeinopolitiikkaa. Tässä tulee esiin selkeä juopa porvarillisen ja kapitalistisen elinkeinopolitiikan välillä. Jos puhutaan porvarista käsitteen klassisessa, sääty-yhteiskunnasta juontuvassa mielessä, sillä tarkoitetaan ihmistä joka ansaitsee elantonsa työskentelemällä itsenäisesti ja myymällä itse tuottamaansa tuotetta tai palvelua. Tässä mielessä esimerkiksi yksityinen parturi-kampaaja on porvari.

Hämmentävästi porvarit eivät kuitenkaan hyödy porvarillisesta elinkeinopolitiikasta. Suuryrityksillä on markkinoilla aivan erilaiset intressit kuin pienyrittäjillä ja ne käyttävät näiden intressien edistämiseen porvaripuolueita. Suuren kauppaketjun lobbareille on helppo hymyillä ja yhdellä suurella marketilla on helppo tuhota sata pientä lähi- ja keskustaliikettä.

Pienyrittäjien onkin epäilemättä vaikea löytää itselleen poliittista kotia. Oikeistopuolueet mielellään profiloituvat yrittäjien puolueina, mutta niiden poliittinen agenda tekee pienyrittäjien elämän vaikeaksi. Kapitalistinen elinkeinopolitiikka palvelee kansainvälisiä suuryrityksiä. Niiden menestys riippuu globaaleista markkinoista, eikä niille juuri ole merkitystä esimerkiksi yksittäisten kaupunkien kaavoituspäätöksillä. Kaavoitus voi kuitenkin ratkaista monen pienen yrityksen menestyksen tai konkurssin välillä.

Suuryritysten huikeista voitoista pääomatuloja keräävillä kapitalisteilla ja itsensä omalla työllään elättävillä yrittäjillä ei ole juurikaan yhteisiä intressejä elinkeinopolitiikan suhteen. Onkin omituista, että molemmat ryhmät usein kannattavat samoja poliittisia ideologioita. Yrittäjät hyötyvät säännellymmistä aukioloajoista, pienemmistä tuloeroista ja pienimuotoisemmasta kaavoittamisesta, kuin suurpääoma.

Kävelykadun jatkamisen kovat ja pehmeät syyt

Kuvassa mielenosoitus lukioiden lakkauttamista vastaan Kävelykadulla

Olen puhunut paljon eri medioissa Jyväskylän kävelykadun jatkamisesta koko Kauppakadun pituudelta kampukselle asti.

Hankkeen perustelut voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään, ”koviin” ja ”pehmeisiin”

Pehmeitä syitä ovat viihtyisyys, saasteettomuus ja turvallisuus. Olemassa oleva kävelykatu on suosittu ja tunnettu, ihmiset viihtyvät sillä käppäillen. Autoilun vähentäminen keskustassa ja vaihtoehtoisten liikkumistapojen tarjoaminen tarkoittavat muun muassa melusaasteen vähenemistä ja ilmanlaadun paranemista keskustassa. Omien reittien suunnitteleminen autoille, polkupyörille ja kävelijöille myös tekee kaikkien näiden ryhmien liikkumisen turvallisemmaksi.

Kovat syyt liittyvät kaupunkirakenteeseen ja elinkeinopolitiikkaan. Jotta jyväskyläläisiä pieniä ja keskisuuria yrityksiä kannustetaan menestymään, on niiden kilpailumahdollisuudet suuria automarketteja vastaan turvattava. Olen keskustellut yläkaupungin yrittäjien kanssa ja he uskovat kävelykadun jatkamisen tuovan heille lisää asiakkaita. Menestyvät pienet ja keskisuuret yritykset voivat tarjota jyväskyläläisille uusia työpaikkoja ja kunnon palkkaa!

Menestyksekäs elinkeinopolitiikkaa auttaa erityisesti nuoria

Elinkeinopolitiikka on menestyvän kunnan elinehto. Se kuinka hyvin kaupunki houkuttelee ja synnyttää uusia yrityksiä ja kuinka hyvin sen yritykset pärjäävät, riippuu kaupungin elinkeinopolitiikasta. Yritykset tuovat verotuloja kaupungin kirstuun, joten kärjistäen voi sanoa, että elinkeinopolitiikalla on ansaittava ne rahat, joita muilla politiikan lohkoilla käytetään.

Jyväskylän nuorisoa ajatellaan usein heidän käyttämiensä palveluiden kautta. Heidät nähdään sosiaali- ja terveystoimen, sekä erityisen nuorisopolitiikan asiakkaina. Nuorten elämään Jyväskylässä vaikuttaa kuitenkin erittäin suuresti myös elinkeinopolitiikka. Jos jyväskyläläisille yrityksille annetaan mahdollisuus menestyä, ne tarjoavat uusia työpaikkoja ja kunnon palkkaa.

Menestyvät pienet ja keskisuuret yritykset ovat erityisen tärkeitä vastavalmistuneille opiskelijoille, joista suuri osa jäisi mielellään työskentelemään Jyväskylän seudulle. Jyväskylä on pidetty asuinpaikka, mutta valitettavan monet joutuvat muuttamaan täältä pois työpaikkojen perässä. Onko Jyväskylällä varaa menettää nämä ihmiset?

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän sosialidemokraattien Reilu Jyväskylä- lehdessä

Alue- ja elinkeinopolitiikkaa

Suomessa vallitsee suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että hyvästä elintasostamme on pidettävä kiinni. Myös globalisoituvassa taloudessa on pärjättävä ja menestymällä kansainvälisessä kilpailussa on luotava vaurautta meille kaikille. Menestymiseen tarvitaan kilpailukykyisiä yrityksiä, näille hyvät toimintaedellytyksen avaavaa valtiota ja aktiivista kolmatta sektoria.

Yksimielisyys päättyy siihen, kun pitäisi keskustella niistä keinoista, joilla suomalainen taloudellinen menestys turvataan tulevaisuudessa. Itse asiassa keinoja ei tunnu olevan juuri kellään. Valitettavan suuri osa taloudellista tulevaisuutta koskevista puheenvuoroista keskittyy turvaamaan tietyn ammatti- tai intressiryhmän edut hinnalla millä hyvänsä. Ja jos joku erehtyy toivomaan status quon muuttamista, ovat kaikki eturyhmät yhdessä hänen kimpussaan.

Elinkeinoelämän mutkista kertonee jotain äskettäin julkaistu ja jonkin verran julkisuutta saanut Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportti, jossa otettiin kantaa työvoiman alueelliseen kannustavuuteen. Raportin ydin lienee siinä, että Helsingissä olisi paljon työpaikkoja muualla Suomessa paljon työvoimaa, mutta asuminen Helsingissä ja sinne pendelöinti on niin kallista, että palkan täytyy olla todella suuri, jotta työn vastaanottaminen kannattaa.

Yksityinen sektori toimii pääkaupunkiseudulla tehokkaasti ja toimii koko Suomen taloudellisen kasvun moottorina. Tällaisessa tilanteessa suomalaisten luulisi tekevän kaikkensa, jotta tätä menestystä tuettaisi. Työntekijöiden järjestäminen työvoimapulasta kärsiville yrityksille luulisi olevan sekä taloudellisesti että sosiaalisesti niin järkevää, että työn vastaanottamista nimenomaan kannustettaisi. Nythän tehdään juuri päinvastoin: sosiaaliturvan kannustinloukkuja pidetään niin suurina, pääkaupunkiseudun asumiskustannuksia niin kalliina ja julkista liikennettä niin huonona, että työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaaminen olisi mahdollisimman vaikeaa.

Yleisesti ottaen ihmiset keksivät itse, miten järjestää taloudelliset asiansa parhaiten. Valtio palvelee parhaiten yksityistä elinkeinon harjoittamista pysymällä siitä sivussa ja huolehtimalla, etteivät myöskään harvoihin käsiin keskittyneet pääomat hankaloita työn tekemistä ja yrittäjyyttä. Nyt politiikka on epäjohdonmukaista. Yrityksille kyllä avataan uusia markkinoita kansainvälisen integraation kautta, mutta samaan aikaan niiden työvoiman saantia haitataan. Menestyvää yritystoimintaa on syntynyt suurimpiin kaupunkeihin, mutta syrjäseuduilta näihin muuttaminen tehdään vaikeaksi. Samaan aikaan uusien yritysten ja innovaatioiden synty pienemmille paikkakunnille estetään tukemalla yhtä ja ainoaa pyhää elinkeinoa, maataloutta, valtavilla budjettitukiaisilla.

Tätä prosessia, jolla ihmisiä estetään parantamasta työnsä tuottavuutta vaihtamalla työpaikkoja ja jossa yritysten kilpailukykyä heikennetään verottamalla niiden tuottoja ja siirtämällä nämä rahat subventioina maaseudulle, jotta maaseudun asukkaat eivät tulisi helpottamaan näiden yritysten työvoimapulaa, tavataan kutsua aluepolitiikaksi. Aluepolitiikan alkuperäinen tavoite lienee ollut huolehtia, että joka puolella maata on yhtäläiset mahdollisuudet elinkeinon harjoittamiseen ja etteivät elintasoerot maan eri alueilla kasva kohtuuttomiksi, mutta nykyinen aluepolitiikka tavoittelee erinomaisessa orwellilaisessa hengessä juurin päinvastaista.

Aluepolitiikan kiemuroita pohtii myös Osmo Soininvaara blogissaan. Hän esittää, että valtion virastojen siirtäminen Helsingistä pienempiin kaupunkeihin palvelee itse asiassa Helsinkiä. (Myös Petri Mustakallio kommentoi asiaa)Virastolta vapautuvat tilat korvautuvat pian yksityisten yritysten toimitiloilla ja henkilökunta siirtyy kovapalkkaisempiin töihin yksityiselle sektorille. Tekstiin kannattaa tutustua myös sen vuoksi, että siinä on vihreiden sisäistä keskustelua viime aikoina melko piilossa olleiden hyvinvointivihreiden ja nykyisin valtaa pitävien hulabaloo-kapitalismivihreiden välillä.

Yhtä kaikki, suomalainen – ja eurooppalainen- elinkeinopolitiikka ja aluepolitiikka sen osana on ajateltava aivan täysin uusiksi. 1900-luvun alkupuoliskolla toimineet ja sieltä vakiintuneet politiikan käytänteet on alistettava kriittiselle tarkastelulle ja kysyttävä, kuinka hyvin ne enää istuvat nykyisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Vaan mistä saada uudet eväät menestyksekkään yhteiskunnan ylläpitoon tulevaisuudessa?

Ihmeellinen Saksa ja asevelvollisuus

Kävin piipahtamassa Saksassa hyvän ystäväni Saken luona, joka palaa tänään vaihto-opiskelustaan Baijerista. Kiitokset vain majoituksesta, matkaseurasta ja kärsivällisyydestä. Istuskellessamme Augsburgin Helsinki-baarissa kahvilla, tuumailimme, että Saksan ja Suomen poliittinen johto voisivat vaihtaa paikkoja hetkeksi. Molemmilla mailla olisi nimittäin paljon opittavaa toisiltaan. Tapa tehdä tietyt asiat huonosti tuntuu kuitenkin istuvan lujassa molemmissa maissa.

Paitsi että lainsäädännössä tupakoinnista julkisilla paikoilla, Saksa voisi ottaa suomalaisesta järjestelmästä oppia myös sosiaaliturvajärjestelmässään, tai laajemmin yhteiskuntapolitiikassaan. Jos suomalainen sosiaaliturva on tilkkutäkki, kuvaa saksalaista kenties paremmin kalaverkko, jossa reiät ovat melko suuria. Samanlaista universalismia, kuin mihin Suomessa on ainakin aiemmin pyritty, ei ole. Tätä kuvaa hyvin se, ettei Saksassa ole minimipalkkaa. Paitsi että tämä aiheuttaa sosiaalisia ongelmia ja epävarmuutta, se on näennäisen paradoksaalisesti myös rasite taloudelliselle kehitykselle.


Katsokaamme esimerkiksi Berliiniä. Miksi Euroopan suurimman kansan pääkaupungin itäpuolelta löytyy yhä asuinalueita, jotka ovat samassa kunnossa kuin DDR:n aikaan? Koska asukkaiden palkat ovat niin surkeat, ettei heillä ole varaa kunnostaa talojaan tai maksaa uusien asuntojen vuokraa! Jos säännöllisestä työpaikasta jää verojen jälkeen käteen 400 euroa kuussa, ei se ole järin paljoa Berliinin kaltaisessa kaupungissa. Sama kulutuskysynnän ongelma vaivaa myös uusien yritysten ilmaantumista.

Puolestaan asia, jonka saksalainen on osannut järjestää hyvin, on joukkoliikenne. Vaikka auto on saksalaiselle rakas, ja autokanta esimerkiksi Münchenissä on komeaa, pääsee Saksassa kätevästi myös autoton paikasta toiseen. Pienilläkin paikkakunnilla kulkee vähintään raitiovaunut, suuremmissa kaupungeissa niiden lisäksi kaupunkijunat ja metrot, S- ja U-bahnit. Kepuko Suomessa siirtää kaikki liikennemäärärahat pikkupaikkakuntien kunnanisien kyläteiden leventämiseen, vai miten ihmeessä täällä voi olla niin vaikeaa kehittää toimivaa joukkoliikennettä? Ihmettelin saksalaista joukkoliikennettä myös edellistä matkaa kommentoidessani.

Myös elinkeinopolitiikka tuntuu Saksassa olevan aivan eri vaihteella, kuin Suomessa. Pieneltäkin asuinalueelta löytyy vireää elinkeinotoimintaa, kioskeja, ravintoloita, matkatoimistoja, pubeja, kirjakauppoja, kahviloita, videovuokraamoita... Suomessa asuinalueiden ostoskeskuksetkin on uhrattu automarkettien vuoksi, joten tyypillisesti suomalaisella asuinalueella on kauppa, kioski ja räkälä. Tältä pohjalta tuntuu omituiselta, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa pienyrittäjät äänestävät samaa puoluetta, kuin suurpääoman omistajat, vaikka näiden ryhmien elinkeinopoliittiset intressit ovat jyrkässä ristiriidassa.

Tällä hetkellä Saksassa käydään keskustelua yleiseen asevelvollisuuteen perustuvasta maanpuolustusopista luopumisesta. SPD on valmis liikkumaan kohti ammattiarmeijaa. Tämä ratkaisuu tuntuu suomalaisen rauhanystävän silmissä erikoiselta. Juuri Saksalla on ikäviä historiallisia kokemuksia siitä, kun armeija irtautuu kansalaisyhteiskunnasta ja siitä tulee valtio valtiossa. Asevelvollisuusarmeija on kansan armeija, joka pitää puolustusvoimat lähellä yhteiskuntaa. Tällaista armeijaa, johon kuuluu jokainen kansalainen, on huomattavasti vaikeampi oikeuttaa aggressiivisiin sotiin, kuin ammattisotilaista koostuvaa armeijaa. Mikäli siirtymää perustellaan pasifismilla, vaikuttaa se kovin erikoiselta pasifismilta.

Kuvissa ylhäällä Jukka Augsburgin Helsinki-baarissa
Keskellä pojat nauttimassa saksalaisesta joukkoliikenteestä
Alhaalla Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche, aavemainen muistutus siitä, että sodat voivat mennä pieleenkin