Uskonnonvapaus ja ympärileikkaus

On helppo nähdä malka toisen silmässä, vai miten sitä sanotaankaan. Suomessa mielellään kauhistellaan islamilaisten maiden äärimmäisiä uskonnollisia käytäntöjä, kuten burkhia, tai naureskellaan amerikkalaisten fundamentalistikristittyjen käsityksille kreationismista.

Suomessa vallitsee muodollisesti uskonvapaus: jokainen kansalainen saa uskoa tai olla uskomatta mihin hyvänsä, oman tahtonsa mukaan. Käytännössä tämä jalo periaate kuitenkin toteutuu miten kuten. Uskonnonopetuksen pitäisi olla tunnustuksetonta, mutta kaikkialla näin ei ole. Varsinkin pienillä paikkakunnilla monet uskonnonopettajat ovat itse uskovaisia ja katsovat asiakseen sumeilematta siirtää omat arvonsa oppilailleen.

Toinen tapa, jolla ihmisiä epäsuorasti painostetaan uskontojen pariin on se, että kirkot ovat omineet monet ihmiseloon kuuluvat juhlat ja seremoniat omikseen. Ihmisiä on liitetty pariskunniksi, lapsille on annettu nimiä ja nuorille järjestetty initaatioriittejä iät ja ajat. Eivät ne ole seurakuntien yksinoikeutta. Kuitenkin seurakunnat antavat kirkkonsa vain jäsentensä juhlia varten.

Näitä epäsuoria tapoja häijympi tapa varmistaa jäsenten suuri määrä seurakunnissa on kuitenkin lasten uskonnonvapauden loukkaaminen. Suurin osa suomalaisista kuuluu kirkkoon siksi, että vanhemmat päättävät lastensa puolesta näiden uskonnollisesta vakaumuksesta, kun lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät pysty muodostamaan tai ilmaisemaan omaa tahtoaan. Vuonna 2010 Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 78,2 % suomalaista (vuonna 2009 79,7 %) ja samana vuonna syntyneistä 79,3 % kastettiin Evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi (vuonna 2009, 80,7 %).

Uskonnonvapauden on oltava aito vapaus. Aito vapaus valita uskontonsa ja maailmankatsomuksensa voi olla vain yksilöllä, jonka kehitysaste sallii hänen pohtia asiaa ja muodostaa oman näkemyksensä. Sylivauva ei tietenkään tällaiseen pysty. Siksi asiaa ei tulisi päättää lapsen puolesta. Lapsi on oma yksilönsä ja hänelle kuuluu samat vapaudet, kuin muillekin yhteiskunnan jäsenille.

Joitain asioita vanhempien on päätettävä lapsensa puolesta hänen ollessa pieni, mutta elämänkatsomuksesta päättäminen ei ole välttämätöntä. On oikeudenmukaisempaa antaa lapsen olla ilman ylhäältä päätettyä uskontoa, kunnes hän on riittävän kypsä päättääkseen asiasta itse. Nykyisin ihminen voi erota vanhempiensa hänelle päättämästä uskontokunnasta tultuaan täysi-ikäiseksi. Minun mielestäni lainsäädäntö on muutettava niin, että ihminen voi liittyä uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi vasta saavutettuaan täysi-ikäisyyden.

Uskonnonvapaus on yksilöllinen, ei kollektiivinen vapaus. Perhe ei päätä uskonnostaan yhdessä, vaan jokainen sen jäsen päättää omastaan itse. Toisen ihmisen puolesta päättäminen ei ole uskonnonvapautta. Valinnanvapauteen ei kuulu, että yksi ihminen käyttää toisen vapautta. Ei edes siinä tapauksessa, että näiden ihmisten suhde on vanhempi-lapsi-suhde.

SDP:n puoluekokouksessa oli käsiteltävänä muutama aloite, jotka koskivat uskonnonvapautta. Yhdessä esitettiin vihkioikeuden poistamista uskonnollisilta yhdyskunnilta, mutta sitä puoluekokous ei hyväksynyt. Klassinen kirkon ja valtion erottamista esittävä aloite taas sai puoluekokouksen aivan sekaisin, vaikka sekulaarin ja modernin valtion luulisi olevan sosialidemokraateille päivänselvä tavoite.

Erityisen paljon minua harmittaa se, ettei lasten uskonnonvapautta vaativaa aloitetta hyväksytty. Aloitteen idea oli tehdä lasten uskonnonvapaudesta todellinen vapaus tyhjän julistuksen sijasta siten, että uskontokuntaan voisi liittyä vasta 15 vuotta täytettyään. Puoluekokous kuitenkin vesitti aloitteen ja päätti sen sijaan ottaa SDP:n linjaksi laskea ikärajaa erota ja liittyä itsenäisesti uskonnolliseen yhdyskuntaan 16 ikävuoteen, mikä on aivan eri asia.

Äärimmäisen törkeällä tavalla lasten uskonnonvapautta loukataan ympärileikkauksella. Ympärileikkaus tehdään lapselle, joka ei pysty muodostamaan omaa mielipidettään, eikä päättämään uskonnostaan. Ympärileikkauksella lapsen vartaloon jätetään lähtemätön jälki, jolla hänet merkitään vanhempiensa valitseman uskonnollisen yhdyskunnan yhteyteen loppuiäkseen. Ruumiillinen koskemattomuus on ehdoton perusoikeus, jota ympärileikkaus loukkaa räikeästi.

Tyttöjen ympärileikkaus on yleisesti ottaen tuhoisampi yksilön loppuelämän kannalta, kuin poikien, mutta periaatteellisella tasolla molemmat ovat yhtä vakavia loukkauksia yksilön ruumiillista itsemääräämisoikeutta kohtaan. Suomessa on epäselvää, voidaanko poikia ympärileikata uskonnollisista syistä, jos operaation suorittaa lääkäri, vai tulkitaanko teko törkeäksi pahoinpitelyksi.

Suomeen on ehdottomasti säädettävä laki, jolla lasten ympärileikkaamisesta tehdään rikos, lapsen sukupuolesta riippumatta. Ruumiillinen koskemattomuus on luovuttamaton periaate, jota ei voi loukata edes uskonnollisten seremonioiden, kulttuurin tai traditioiden vuoksi. Modernissa valtiossa tämä ymmärretään ja moderni valtio suojelee kansalaistensa perusoikeuksia.

Työnjaosta ja vieraantumisesta, osa 1

Työnjako luo taloudellista tehokkuutta. Eri ihmisillä on erilaiset taidot ja vahvuudet. Kun jokainen keskittyy tekemään asioita, joita osaa parhaiten ja vaihtaa työnsä hedelmät muiden ihmisten kanssa, yhteiskunnan talous tehostuu ja sen jäsenten hyvinvointi kasvaa. Kaikkien ei tarvitse kaivaa ojia, joku voi valmistaa ojankaivajille lapioita.

Modernissa yhteiskunnassa ihmisiä on paljon ja heillä on laajat mahdollisuudet käydä kauppaa keskenään. Tämä antaa oivat mahdollisuudet paitsi työnjaon tuomaan taloudelliseen tehokkuuteen, myös itsensä kehittämiseen ja omista vahvuuksista nauttimiseen. Kaupankäynnin molempia osapuolia hyödyttävä luonne on oleellinen osa modernin ideaa. Toisin kuin merkantilistisessa talousajattelussa, kaupankäyntiä ei modernissa ajattelussa tarvitse nähdä nollasummapelinä.

Työnjaon erikoistumista tulisikin pyrkiä lisäämään tietoisella ja päämäärähakuisella talouspolitiikalla sekä kansantalouksien sisällä, että niiden välillä. Tehokas keino tähän on hintamekanismi. Tilanteessa, jossa mitään elinkeinoja ei tueta toisten kustannuksella ja kaikki voivat vapaasti valita ammattinsa, ihmiset asettuvat luonnostaan heille sopiviin töihin.

Käytännössä työnjaon kehittäminen voisi valtion sisällä tarkoittaa sitä, että työntekijän ei tarvitsisi päivätyönsä lisäksi käyttää aikaa ja vaivaa esimerkiksi kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon ja siivoamiseen, vaan hänellä olisi mahdollisuus ostaa nämä palvelut eloisalta ja työllistävältä palvelusektorilta.

Hintamekanismi ja vapaakauppasopimukset lisäisivät työnjakoa myös valtioiden välillä. Globaalissa kilpailussa menestyvät valtiot, jotka ovat valmiita adaptoitumaan uusiin tilanteisiin, eivätkä pidä väkisin kiinni heikosti menestyvistä elinkeinoista. Esimerkiksi Suomi tukee maatalouttaan miljardeilla vuosittain, vaikka huomattavasti suurempi hyvinvointi saataisiin aikaan sijoittamalla nämä rahat tuottavampaan toimintaan ja sallimalla elintarvikkeiden laajempi tuonti ulkomailta. Kuten ihmisyksilöillä on erilaisia taitoja, myös valtioilla on erilaisia suhteellisia ja absoluuttisia etuja eri hyödykkeiden valmistamiseen.

Taloudellisen tehokkuuden parantaminen on laajasti hyväksytty tavoite, sillä se tarkoittaa suurempaa hyvinvointia pienemmällä resurssien kulutuksella ja työnteolla. Ajatus, että työt on tehtävä huonosti, suurella vaivalla ja resursseja tuhlaillen on järjetön. Silti usein ihmisten arkisissa mielipiteissä esiintyy merkantilistisen ajattelun jäänteitä siitä, kuinka tärkeää on että tietyt asiat tehdään itse; kuka tämä ”itse” sitten onkaan, yksilö, oma maakunta tai valtio.

Ihmistä ei kuitenkaan tule nähdä vain ja ainoastaan taloudellisena oliona, jonka arvo voidaan redusoida hänen työnsä tuottavuuteen. Työnjako ei saa johtaa vieraantumiseen. Kaupankäyntiä ei pidä nähdä itsetarkoituksena, vaan keinona hyvinvointiin ja tarpeiden tyydytykseen. Taloudellinen tehokkuus antaa mahdollisuuden kulutukseen, mutta kuluttaminen voi orjuuttaa ihmisen aivan samoin kuin tuotanto. Palaan näihin teemoihin seuraavassa kirjoituksessa.

Voir Paris et vivre

Mistä aloittaa? Pariisi teki hyvän vahvan vaikutuksen, vaikka lähdin matkaan hyvin skeptisin tuntein. En yksinkertaisesti uskonut, että mikään kaupunki voisi olla niin ihmeellinen, kuin olen kuullut Pariisista kerrottavan. Olin väärässä. Pariisi on juuri sitä, mitä siitä kerrotaan: kaunis, dynaaminen, tunnelmallinen, eloisa, kulturelli. Aivan toista, kuin unelias Strasbourg

Kaupungissa hämmästytti myös sen kompaktius. Kaikki on oikeastaan kävelymatkan päässä, jos vain jaksaa kävellä. Metro on totta kai kätevä, mutta yllättävän hidas ja asemat ovat lähellä toisiaan. Kauemmas ydinkeskustasta on rakennettu myös kehämäisiä raitiovaunulinjoja, joilla pääsee kulkemaan lähiöitä pitkin.

Ehkä mieluisinta Pariisissa oli hengailla lukuisissa kaupungin puistoissa. Puistoja on kahta kastia. Ensimmäisissä nurmikko kestää kävellä ja niissä on hyvä pitää piknikkiä. Hyvänä esimerkkinä täytyy mainita satumainen Buttes Chaumontin puisto. Toiset taas ovat puutarhamaisia, tarkkaan hoidettuja eikä niissä ole asiaa astua nurmikoille. Itse en ole oppinut arvostamaan ranskalaisten puutarhojen kontrolloitua estetiiikkaa.

Pariisi on hyvin kallis kaupunki. Oikeastaan kaikki muu on kallista, paitsi viinin juonti. Ranskassa EU-kansalainen saakin hyvin vastinetta verovaroilleen ostaessaan raskaasti subventoitua ranskalaista viiniä. Hintataso näkyy myös katsoessa kaupunkia sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Kerjäläisiä on joka paikassa, kuten myös asemilla sun muissa paikoissa makaavia herrasmiehiä.

Huhut tylyistä ja kielitaidottomisa pariisilaisista ovat elleivät perättömiä, ainakin liioiteltuja. Yleisesti ottaen ihmiset olivat kohteliaita ja ystävällisiä. Kaikki ainakin yrittivät puhua englantia ja nuoremmalla polvella kielitaidossa ei ollut ongelmia. Pariisissa on myös eräänlaista suurkaupungin kulttuuria. Ihmiset ovat käyttäytyä esimerkiksi metrossa ja muussa liikenteessä sujuvasti.

Eiffel-tornikin oli yllättävän mielenkiintoinen tuijoteltava. Siinä tiivistyy teollisen ajan yhteiskunnan kehitysoptimismi. Ajatus siitä, että modernisoituminen tuo ihmiskunnalle kehittää elinolosuhteitaan aina vain paremmiksi, kuten korkea torni hyvin symboloi, oli tyypillinen tornin rakentamisen aikaan. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin sama moderni toi eurooppalaisten niskaan kaksi maailmansotaa.