Sananen talouskeskustelun poliittisuudesta

VM:n talousluvut ovat yksi näkökulma talouteen. Mutta vain yksi. Ne täytyy ymmärtää samanarvoisena puheenvuorona muiden kanssa, ei talouskeskustelun reunaehdot määräävänä auktoriteettina.

Ajatellaanpa, että puolustusministeriön rooli julkisessa keskustelussa olisi paljon vahvempi kuin nyt. Kuvitellaan, että - syystä tai toisesta - puolustusministeriöstä tulevat puheenvuorot määrittäisivät koko julkisen keskustelun asialistaa. Ministeriössä olisi ryhmä voimakastahtoisia johtavia virkamiehiä, jotka ministerin poliittisesta taustasta riippumatta käyttäisivät puheenvuoroja omissa nimissään - ja he vaatisivat aina armeijan lisävarustamista.

Puolustusministeriön puheenvuoroja ei kohdeltaisi tyypillisenä ministeriön esittämänä näkökulmana, vaan niihin suhtauduttaisiin poikkeuksetta vakavina yhteiskunnallisina puheenvuoroina, joita kaikkien tiedotusvälineiden, poliitikkojen ja puolueiden on kommentoitava.

Puolustusministeriön resurssipoliittisen osaston ylijohtaja ilmoittaisi, että ajat ovat nyt niin vaikeat, että tarvitsemme seuraavalla hallituskaudella 200 uutta taisteluhelikopteria. Puolustusvoimista annettaisiin tukea, että taisteluhelikoptereita on aivan liian vähän, varsinkin kun ottaa huomioon suurvaltojen kasvavat intressit arktisella alueella. Maanpuolustusjärjestöt vaatisivat täydennyskoulutuksia taisteluhelikopterikaluston kouluttamiseksi reserviläisille. Patrian ja Lockheed Martinin toimitusjohtajat kirjoittaisivat Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalle perusteellisen tekstin siitä, kuinka nykyaikainen armeija on käytännössä toimintakyvytön, jollei sillä ole riittävää taisteluhelikopterikapasiteettia.

Kansallismieliset älähtäisivät, että tämä on Suomen kohtalonkysymys, ja että 200 taisteluhelikopteria on hankittava heti seuraavalla vaalikaudella ja sitä seuraavalla lisää. Jalkaväkimiinatkin pitäisi saada takaisin. Oikeistopuolueesta ilmoitettaisiin, että puolustusministeriö on nyt näyttänyt sellaiset madonluvut, että pakkohan nämä kopterit on hankkia. Samoin oikeisto harmittelisi, että Suomessa on ikävä konsensuskulttuuri, muuten hankittaisiin kopterien lisäksi myös parikymmentä sukellusvenettä merivoimille ja liityttäisiin Natoon.

Ehdotus kohtaisi laimeaa kritiikkiä, kun jotkut uskaltautuisivat kysymään, mistä rahoitus näin massiivisiin kalustohankintoihin saadaan. Joku vääräoppinen erehtyisi julkisesti kysymään, etteikö puolustusministeriö ehdottanut näitä aivan samoja asehankintoja jo silloin, kun Euroopan turvallisuustilanne oli rauhallisempi. Mutta moinen marmatus kuitattaisiin epärealistiseksi haihatteluksi ja päälle maalattaisiin tuomiopäivänretorikkaa siitä, kuinka meidän on toteuttava puolustusasiantuntijoiden ehdotukset tismalleen oikein jokaista jalkarättiä myöten tai olemme Ukrainan tiellä.

Koettelen lukijani kärsivällisyyttä vielä toisella mielikuvitusleikillä. Kuvitellaanpa, että puolustusministeriön sijaan yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen jämähtäisikin valtiovarainministeriö.  Sen virkamiehet ja julkiset talousinstituutiot vaatisivat vielä vaatimasta päästyäänkin talouden tasapainottamista.

Elinkeinoelämän järjestöt, yksityisten liikepankkien ekonomistit ja yksittäiset superrikkaat vaatisivat omissa puheenvuoroissaan vielä ministeriötäkin tiukempaa linjaa. Kriittiset äänet siitä, mitä seurauksia näillä toimilla on tavallisten kansalaisten hyvinvoinnin kannalta ohitettaisiin haihatteluna.
Puolueiden tehtäväksi jäisi kilvoitella siitä, mikä niistä ehtii ensimmäisenä allekirjoittamaan kaikki esitetyt vaatimukset, kuinka vähän ne esittävät kritiikkiä ja omia vaihtoehtoja esitetyille rätingeille ja kuinka suureen ääneen ne olisivat leikkauksia siunaamassa.

Mutta takaisin todellisuuteen. Valpas lukijani varmasti huomasikin, että jälkimmäinen maailma ei olekaan niin hypoteettinen, vaan jotenkin kovin tuttu.

Suomessakin hyväksi havaitun ja länsimaisissa sivistysvaltioissa harjoitetun deliberatiivisen demokratian ydin on, että monenlaisia avauksia, ehdotuksia ja ideoita tuodaan esiin, jolloin erilaiset intressiryhmät, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt, asiantuntijat ja tavalliset kansalaiset voivat ottaa niihin kantaa. Esittää kritiikkiä, puolustaa ehdotuksia tai keksiä parannusehdotuksia ja ideoiden jatkokehittelyä. Ideaali on, että hyvät ideat jäävät eloon ja niistä tulee osa lainsäädäntöä, toimintatapoja ja yhteiskuntarakenteita. Huonoille ideoille tulee tyly tuomio: Ei jatkoon.

Valtiovarainministeriö, Suomen Pankki, Aki Kangasharju, Björn Wahlroos, Juhana Vartiainen ja Raimo Sailas saavat esittää omia näkemyksiään talouden tilasta ja poliittisia toimintasuosituksiaan. Mutta vaikka he mielellään ottavat itselleen neutraalin asiantuntijan position, tulisi tiedotusvälineiden ja kriittisten kansalaisten nähdä näennäisen puolueettomuuden kaavun läpi. Heidän näkemyksensä voivat olla oppineita, hyvin perusteltuja, retorisesti taidokkaasti kehiteltyjä ja värikkäillä powerpointeilla kuvattuja.

Mutta eivät ne jumalan sanaa ole.

Velkaantumisesta, kestävyysvajeesta ja työvoiman vähenemisestä varoittelevilla puheenvuoroilla on tärkeä sijansa julkisessa keskustelussa. Mutta jos niiden annetaan jäädä asemaan, jossa nämä puheenvuorot hyväksytään kyseenalaistamatta paitsi talouspolitiikan, myös yhteiskuntapolitiikan ja kaikkien muiden politiikan sektorien reunaehdoiksi, typistävät ne poliittisen debatin kilpalaulannaksi siitä, kuka kuuliaisimmin toteuttaa annetut ehdot.

En oikein luota sellaisten poliitikkojen arviointikykyyn, jotka valitsevat lukuisista erilaisista talouspolitiikan puheenvuoroista yhden näkökulman, ja sitten päättävät, että juuri tämä arvio Suomen tilanteesta on ehdottoman oikea ja ummistavat silmänsä ja korvansa sen jälkeen kaikilta muilta tarkastelukulmilta.

Poliitikon täytyy käsittää, että kaikissa hänelle esitetyissä perusteluissa ja todisteluissa lymyilee aina esittäjän oma ja hänen taustaryhmänsä intressi. Siksi poliitikon on oivallettuaan taloustieteen ja -argumentoinnin poliittisen luonteen ymmärrettävä myös oma roolinsa. Poliitikon tulee kriittisesti arvioida kaikkia niitä lukuisia puheenvuoroja, kannanottoja, laskelmia ja ehdotuksia, joita erilaiset toimijat, kuten elinkeinoelämä, julkishallinnon viranomaiset, rahoituslaitokset, kansalaisjärjestöt, puoluekoneistot, tutkimusinstituutit, media ja kansalaiset hänelle esittävät, punnittava niitä oman ideologiansa ja maailmankuvansa pohjalta ja luotava saamiinsa esityksiin nojaten johdonmukainen ja koherentti kokonaisuus, jota päämäärätietoisesti edistää.

Kuulostaako vaikealta? Ei kukaan väittänytkään, että politikointi olisi helppoa!

Kohti turkistarhatonta Suomea

Ketut eivät kuulu tarhoihin

Suomen historian ensimmäiseksi kansalaisaloitteella tehdyksi lakiesitykseksi tulee jäämään lakialoite turkistarhauksen lopettamiseksi Suomessa. Se on monellakin tapaa hyvä uutinen. Ensinnäkin kansalaisaloite osoittaa uuden perustuslain toimivan. Lain vaatima 50 000 on sellainen määrä allekirjoituksia, jonka suomalainen kansalaisjärjestökenttä pystyy keräämään.

Toiseksi kansalaisaloite turkistarhattomasta Suomesta kertoo hyvää suomalaisista kansalaisista. Aloite on tehty korkeiden eettisten periaatteiden pohjalta ja se osoittaa tahtoa pitää huolta niistäkin, jotka eivät itse pysty puhumaan puolestaan, sekä tahtoa viedä yhteiskuntaa eteenpäin. Kun kansalaisaloite lisättiin perustuslakiin vuosi sitten marraskuussa, pelkäsin sen tuottavan aloitteita, jotka nojaavat ksenofobiaan, arvokonservatismiin tai taloudelliseen uusliberalismiin.

Eiköhän tällaisiakin kansalaisaloitteita vielä tulla näkemään, mutta olen iloinen siitä, että Suomen ensimmäinen kansalaisaloite kuvastaa eettisyyttä ja uskoa parempaan huomiseen.

Kolmas myönteinen asia on, että kansalaisaloite voi elävöittää demokratiaa ja kansalaisten osallistumista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Demokratia ei ole vain valtiomuoto, vaan ilmiö joka tekee kollektiivisesta tahdosta politiikkaa ja päätöksiä. Demokratia kohtaa uhkia sekä yhteiskunnan sisäisesti, että ulkoisesti. Laskevat äänestysprosentit tarkoittavat sitä, että yhä kasvavan osan kansalaisista tahto ei vaikuta siihen, ketkä yhteiskunnallisista asioista päättävät.

Toisaalta Kiinan autoritaarinen valtiollinen järjestelmä voi näyttää houkuttelevalta, kun yksipuolueregiimi pystyy toimeenpanemaan päätöksiään tehokkaasti ja pitämään yllä talouskasvua, johon demokraattiset länsimaat eivät kykene. Thomas L. Friedman toivoo kirjassaan Hot, flat and crowded, että Yhdysvallat voisi olla yhden päivän ajan kuin Kiina ja säätää tiukan ja velvoittavan ympäristölainsäädännön. Hän tosin varmistelee sen verran, että sanoo myös toivovansa Yhdysvaltojen muuttuvan heti seuraavana päivänä omaksi, demokraattiseksi itsekseen.

Nicolas Berggruen ja Nathan Gardels puolestaan ihailevat kiinalaista järjestelmää vielä suoremmin sanakääntein kirjassaan Intelligent governance for the 21st century. He nimittävät kiinalaista järjestelmää ”moderniksi mandariitiksi” ja toteavat, että Kiinan ”konfutselaisessa meritokratiassa” johtajiksi tulevat valituiksi pätevimmät. Kirjoittajat ovat myös sitä mieltä, että valistuksen ajattelussa on paljon yhtymäkohtia konfutselaisuuteen ja että länsimaisia demokratioita pitäisi viedä konfutselaisuuden suuntaan.

Itse aloite eläinten tarhaamisen kieltämisestä turkisten tuottamiseksi on kannatettava. Ihmiskunnan historiaa voidaan lukea kertomuksena siitä, kuinka alunperin itselle ja omalle välittömälle lähipiirille varattu solidaarisuus laajenee koskemaan laajempia yhteisöjä.

Antiikin kreikkalaiset pitivät kreikkaa puhumattomia kansoja ja ihmisiä barbaareina, joihin ei tarvinnut soveltaa sivistysyhteiskunnan periaatteita. Orjuuden aikaan orjia pidettiin vähempiarvoisina otuksina, joiden hyvinvointi oli vähemmän tärkeä asia, kuin taloudelliset voitot.

Vähitellen kuitenkin käsitys siitä, keitä pitäisi kohdella inhimillisesti ja millaisille otuksille kuuluu perusoikeudet, on laajentunut. Niinkin erilaiset asiat kuin Geneven sopimus tai naisten äänioikeus ovat tämän saman asian ilmentymiä: toiselle kuuluu tiettyjä oikeuksia, vaikka se onkin erilainen, kuin minä.

Eläimet on jo tunnustettu eettisiksi subjekteiksi, eikä niitä saa olemassa olevankaan lainsäädännön puitteissa kohdella miten hyvänsä. Turkistarhauksen kieltäminen on looginen askel, joka kuvaa yhteiskuntamme arvojen kehittymistä laajemman solidaarisuuden suuntaan.

Periaatteessa olisi mielenkiintoista, jos kansalaisaloite johtaisi eduskunnassa keskusteluun arvoista, "pehmeistä arvoista" kuten ympäristöstä ja hyvinvoinnista ja "kovista arvoista" kuten taloudesta ja työpaikoista.

Mutta näinhän ei ole. Turkistarhaus ei ole taloudellisesti merkittävä kysymys.

60 % turkistarhoista on sivutoimisia, joilla hankitaan ylimääräistä tuloa varsinaisen ammatinharjoittamisen päälle. Turkistarhaajien ikärakenne on sellainen, että eläköityminen antaa joka tapauksessa seuraavalle sukupolvelle mahdollisuuden tehdä elinkeinokseen jotain muuta.

Sopivat siirtymäajat antavat päätoimisille turkistarhaajille mahdollisuuden siirtyä harjoittamaan muita elinkeinoja ja sivutoimisille joko keskittyä pääelinkeinoonsa tai kehittää muita sivutoimia. Ensisijaisesti turkistarhauksen kieltämisessä on kuitenkin kyse eettisestä periaatteesta; siitä, ettei ketään tai mitään tule kohdella julmasti. Ei edes voitontavoittelun vuoksi.

Yhteiskunta, joka kieltää eläinten tarhauksen turkisten tuottamiseksi, tunnustaa turkiseläinten eettisen arvon. Sellainen yhteiskunta on arvokkaampi ja jalompi. Velvollisuutemme yhteiskuntana on kehittyä parempaan ja arvokkaampaan suuntaan. Minä tahdon aikanaan kertoa lastenlapsilleni, että meidän sukupolvellamme oli rohkeutta puuttua julmuuteen ja rohkeutta päättää, ettei tarpeettomien ylellisyystuotteiden tuottaminen oikeuta turkiseläinten epäeettistä tarhaamista.

Presidentinvaalit menivät – mitä jäi käteen?

Moni jätti presidentinvaaleissa äänestämättä,
koska äänestämällä ei voinut ottaa kantaa tulonjakoon

Merkittävintä presidentinvaaleissa oli se, mihin suuntaan, mihin asioihin ja mille ristiriitaulottuvuudelle keskustelu ohjautui ja pysyvätkö presidentinvaaleissa keskeiseen asemaan nousseet kysymykset ratkaisevina myös tulevaisuudessa. Presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä valtaa on siirretty presidentiltä pääministerille, eikä presidentillä ole enää niin suurta vaikutusta maamme asioihin, kuin aiemmin.

Mutta keskustelemisella on merkitystä. Eri keskustelunaiheet ja poliittiset kysymykset vaikuttavat eri tavoin eri poliittisten ryhmien ja yksittäisten poliitikkojen kannatukseen. Klassinen esimerkki on, että keskustelun painottuminen yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen kysymyksiin hyödyttää oikeistoa, kun taas keskusteleminen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulonjaosta hyödyttää vasemmistoa.

Politiikan taitoa ei olekaan kyky keskustella poliittisista kysymyksistä, vaan kyky manipuloida ja johdatella julkista keskustelua sellaisiin teemoihin, joista poliitikko arvioi olevan itselleen ja ryhmälleen hyötyä.

Presidentinvaaleissa yhteiskunnallista tulonjakoa, verotusta ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta koskevat teemat jäivät taka-alalle jo ensimmäistä kierrosta edeltävissä keskusteluissa – sekä paneeleissa, että äänestäjien kahvipöytäkeskusteluissa. Sen sijaan keskeisiksi teemoiksi nousivat yhteiskunnan ja Euroopan avoimuus ja suvaitsevaisuus.

Timo Soini ja Paavo Väyrynen asemoituivat eurokriittisiksi änkyröiksi. Paavo Lipponen, Paavo Arhinmäki, Pekka Haavisto ja Eva Biaudet taas avoimuuden, sivistyksen ja suvaitsevaisuuden edistäjiksi. Sauli Niinistö luotti kansansuosioonsa, eikä tahtonut hakea mitään selkää positiota. Sari Essayahin profiili jäi muuten vain epäselväksi.

Ensimmäisellä kierroksella tietty äänestäjäryhmä, joka tekee äänestyspäätöksensä edistysmielisten, suvaitsevaisten ja markkinakriittisten arvojen pohjalta, haki ehdokkaista vakavasti otettavaa vastavoimaa ennakkosuosikkina pidetylle Niinistölle. Sattuneista syistä, esimerkiksi sopivaan aikaan julkaistuista mielipidetiedusteluista ja sosiaalisen median rummutuksesta johtuen, uskottavimmaksi haastajaksi nousi Pekka Haavisto, joka äänestettiin taktisesti toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella eroja Niinistön ja Haaviston välille haettiin arvopohjaiselta konservatismi-liberalismi – akselilta. Myönteinen piirre tässä keskustelussa oli, että moni äänestäjä joutui pohtimaan omia arvojaan ja vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa. Moni tuli miettineeksi, voiko julkihomo olla Suomen presidentti. Ja moni tuli pohdinnassaan siihen lopputulokseen, että kyllä voi. Tämä yksilöllinen ja kollektiivinen pohdinta teki varmasti hyvää ja tervehdytti yhteiskunnallisia asenteitamme.

Mutta kaikki eivät päätyneet edellä mainittuun johtopäätökseen. Mielestäni julkisessa keskustelussa suhtauduttiin turhan naiivisti kansalaisten mielipiteisiin, kun mediassa toisteltiin, ettei Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ratkaise vaalin tulosta. Valitettavasti meillä on Suomessa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät voisi koskaan äänestää homoa presidentiksi.

Keskustelu suvaitsevaisuuden ja ennakkoluuloisuuden välillä on tärkeää, mutta julkiseen keskusteluun on tuotava muitakin ristiriitaulottuvuuksia. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta keskeinen ulottuvuus on se, kuinka yhteiskunnan tulot ja varallisuus jaetaan. Tuloerojen kasvu on Suomessa ollut viime vuosikymmeninä nopeinta OECD-maissa. Se tarkoittaa sitä, että rikkaana olo on Suomessa entistä hauskempaa, mutta köyhänä olo entistä kurjempaa.

Pelkään, että äärimmilleen vietynä keskustelun vieminen arvopohjaisiin ja moraalisiin kysymyksiin johtaisi amerikkalaiseen poliittisen keskustelun kulttuuriin. Yhdysvalloissa tulojen ja omaisuuden jako on erittäin epäoikeudenmukainen. Rikkain prosentti ihmisistä on ominut 37 % yhteiskunnan yksityisomistuksessa olevasta varallisuudesta. Köyhät ovat todella köyhiä kovasta työnteosta huolimatta ja köyhinä pysyvätkin. Silti amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ei puhuta progressiivisesta verotuksesta, tulonsiirroista, tulonjaon tasaamisesta tai luokkayhteiskunnan purkamisesta. *

Yhdysvalloissa politiikka keskittyy moraalisiin kysymyksiin. Saako tehdä abortteja vai ei? Saako polttaa pilveä? Saako homostella? Hyväksytäänkö kuolemanrangaistus? Annetaanko nuorisolle seksuaalikasvatusta? Mitä tehdään paperittoman maahantulijan palkanneelle?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ne piilottavat tulonjakoon ja omaisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset poliittisen päätöksenteon agendalta. Osittain tämä keskustelun vieminen tulonjaon kysymyksistä moralistisiin kysymyksiin on republikaanien tarkoituksellisesti masinoimaa. Se peittää alleen ne kysymykset, jotka söisivät republikaanien kannatusta.

Suomessa tulonjaon kysymykset ovat perinteisesti olleet vahvasti politiikanteon agendalla. Esimerkiksi nykyinen hallitus korotti perusturvaa sadalla eurolla, mikä tasaa tulonjakoa ja auttaa kaikkein kurjimmassa asemassa olevia ihmisiä. Mutta minua huolestuttaa, mitä tapahtuu, jos suomalainen poliittinen oikeisto ottaa oppia republikaaneilta.

Presidentinvaalien toisen kierroksen voisi ajatella tämän uuden politiikan asialistan määrittelemisen tavan harjoituksena. Ne tahot, jotka ottavat yhteisistä varoistamme enemmän, kuin heille kuuluisi, voittivat presidentinvaalin jo ensimmäisellä kierroksella. Äänestäjille jäi valittavaksi liberaalimpi tai konservatiivisempi markkinajärjestelmän kannattaja. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei ollut lainkaan. Moni äänestäjä huomasikin, ettei voi tässä tilanteessa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tulonjakoon ja jätti äänestämättä. Äänestysprosentti jäi toisella kierroksella ennätysalhaiseksi.

Tätä ajatusta vasten tarkastellen Paavo Lipposen ylimieliseltä kalskahtanut toteamus, että hän olisi ollut ainoa varteenotettava haastaja Niinistölle toisella kierrokselle, saa uuden merkityksen. Paitsi että Haavisto hävisi toisen kierroksen rökälemäisin luvuin, myös aito ideologinen vastakkainasettelu hävisi vaaleista. Jos toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Lipponen, vaalit olisivat saaneet selkeän vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ideologian välisen kamppailun luonteen. Nyt toinen kierros oli Lipposen sanoin läpihuutojuttu, nimenomaan siinä mielessä, että markkinauskolle ei esitetty vaihtoehtoa.

Jos toden teolla maalataan piruja seinille, yhteiskunnallisten kysymyksen asettelujen painopisteen vaihtuminen tulonjaosta moralismiin voi tarkoittaa koko demokraattisen päätöksentekokoneiston merkityksen muuttumista. Jos ajatellaan, että eduskunnan asialistaa hallitsisivat tulevaisuudessa moraaliset kysymykset, kuten abortti, kannabis ja tiedostojen luvaton lataaminen verkossa, sen kyky vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin heikentyisi.

Jos eduskunta ja muu poliittinen päätöksentekokoneisto menettäisi otteensa sellaisista asioista, kuin tulonjaosta, verotuksen oikeudenmukaisuudesta, yhteiskuntaluokkien fatalistisuudesta, pääoman kasautumisesta ja yritysten voittojen jakamisesta niiden omistajien ja työntekijöiden kesken, se myös menettäisi mahdollisuutensa efektiivisesti analysoida yhteiskunnan rakenteita, muokata niitä ja johtaa yhteiskuntaa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

Pahimmillaan parlamentista tulisi merkitykseltään seremoniallinen. Neljän vuoden välein pidettäisiin vaalit ja vallanpitäjät vaihtuisivat. Sitten eduskunta joko sallisi alkoholin mainonnan tiettyyn kellonaikaan tai kieltäisi sen ja puuhaisi muuta yhtä merkityksellistä - samaan aikaan kun ihmisten elämää todella koskevat päätökset tehtäisiin jossain muualla, kuten suuryrityksissä ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa, jotka eivät ole minkäänlaisessa demokraattisessa kontrollissa. Vallan vaihtumisella parlamentissa olisi sama merkitys, kuin kuninkaan vaihtumisella eurooppalaisissa monarkioissa. Suuri näkyvyys, mutta ei mitään vaikutusta.

Nyt Suomen eduskunnalla on suuri vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan, tulonjakoon eri yhteiskuntaryhmien välillä ja yksilöiden mahdollisuuksiin liikkua yhteiskuntaryhmästä toiseen. Siksi edellä kuvaamani kehityskulku ei olekaan reaalinen uhka, vaan kaukaa haettu ja kärjistetty kauhuskenaario. Toivottavasti se myös pysyy sellaisena.




* Yhdysvaltojen Occupy Wall Street - liike on esimerkki siitä, että ihmiset kyllä tiedostavat tulonjaon epäoikeudenmukaisuuden, mutta se että protesti manifestoituu katujen valtaamisena eikä äänestämisenä tai uusien puolueiden perustamisena puolestaan kertoo, ettei näitä asioita pystytä kanavoimaan osaksi poliittista päätöksentekokoneistoa.

Terveinen Tahrir-aukiolta



Mielenosoittajia pylvään päällä

 Kävin Kairossa katselemassa, mitä Tahrir-aukiolla tapahtuu. Aukiosta on tullut ikään kuin Lähi-idän viime aikojen tapahtumien keskus, joka olemassaolollaan muistuttaa siitä, että kansat voivat yhteisen tahtonsa löytäessään vapauttaa itsensä diktatorisista hallitsijoistaan. Uudistusmieliset muissa arabimaissa kuten Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä seuraavat aukion tapahtumia tarkkaan etsien merkkejä omasta tulevasta kohtalostaan.

Tulen aukiolle perjantaina 25.5. Tuolle päivälle on suunniteltu suurmielenosoitusta, ”Toista vihan päivää.” Ensimmäisenä kiinnitän huomiota aukion ystävällismieliseen ja karnivalistiseen tunnelmaan. Ihmiset hymyilevät ja pitävät hauskaa, kuin oltaisiin festareilla ja lavoilla olisi bändejä poliittisten palopuhujien sijaan. Ulkomaalaisena olo on tervetullut: Ihmiset huutelevat ”Welcome to Egypt”. Yksi pojista maalaa käteeni Egyptin lipun vesiväreillä.


Lippuja aukiolla näkyy paljon


”Kaikki voi muuttua muutamassa minuutissa” varoittelee useampaan kertaan muuan tapaamani miekkonen, joka kertoo olevansa lomaa viettävä armeijan erikoisjoukkojen sotilas. ”Ins`allah kaikki menee rauhallisesti. Mutta olen kuullut aukiolle olevan tulossa myös henkilöitä, joiden tavoitteena on aiheuttaa epäjärjestystä” hän kertoo. Mustafaksi esittäytynyt lomaileva sotilas myös sanoo tunnistavansa aukion yleisön joukosta monia poliisin asiamiehiä, jotka ovat soluttautuneet mielenosoittajien pariin.

Egyptin lippuja näkyy paljon, jokaisella näyttäisi olevan omansa. Egyptiläiset ovat silmin nähden ylpeitä vallankumouksestaan, joka on koko kansan vallankumous. Paljon näkyy myös Libyan kapinalippua, sillä aukion egyptiläiset sympatiseeraavat libyalaisia kapinallisia. Koko kansan vallankumouksesta kertoo myös, että aukiolle kokoontuu väkeä monista eri kansanryhmistä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia.


Nainen pitää puhetta, mies heiluttaa lippua


Kun ihmisten kanssa juttelee vallankumouksesta ja perjantain mielenosoituksesta, kaikki kertovat tarinan vähän eri tavalla. Tässä näkyy vallankumouksen tämän hetken suuntaa hakeva tila. Kaikki tukevat vallankumousta, mutta heillä on kovin erilaiset näkemykset siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Muslimiveljeskunta ilmoittikin jo, ettei se osallistu enää Vallankumouksen nuorisoliiton (Coalition of the Youth of the Revolution) toimintaan ja kehotti kannattajiaan olemaan osallistumatta perjantain mielenosoitukseen.

Jotkut järjestön jäsenet kuitenkin osallistuivat, vaikkakin yksityishenkilöinä eivätkä Muslimiveljeskunnan edustajina.

Armeijan, Muslimiveljeskunnan ja uudistusmielisten vallankumouksellisten koalitio on muutenkin hajoamassa liitoksistaan. Armeija on vastannut valtaapitävää sotilaskomiteaa kritisoineisiin julisteisiin pidättämällä niiden levittäjiä. Tämä taas on johtanut vastalauseiden ryöppyyn vallankumouksellisten pääasiallisessa toimintaympäristössä, Facebookissa.


Naiset ovat pukeutuneet valkoiseen symboloidakseen
valkoisia vaatteita,joihin Hosni Mubarakin vaimo joutuu
pukeutumaan vankilassa


Suojellakseen liittoa ja estääkseen mahdolliset konfrontaatiot armeijan ja mielenosoittajien välillä armeija ilmoitti, ettei se valvo järjestystä perjantain mielenosoituksessa, vaan siirsi järjestysvallan vallankumouksellisten itse muodostamille komiteoille. Käytännössä tämä tarkoittaa nuorista miehistä koostuvia ad hoc-ryhmiä, jotka tarkastavat Tahrir-aukiolle tulevat aseiden varalta.

Minäkin kuljen näiden komiteoiden tarkastusten läpi. Pojat ovat innokkaita, mutteivät ammattilaisia. Halutessani voisin helposti kuljettaa aukiolle aseen tai pommin.

Mustafan pelkäämiä levottomuuksia ei perjantain toisena vihan päivänä esiintynyt, vaan mielenosoitus sujui rauhallisesti. Osallistujamäärä ei tavoittanut odotettuja miljoonia, vaan noin 200 000 mielenosoittajaa saapui aukiolle.

Vallankumouksessa ei ole kyse vain leivästä

Suomessa vallankumouksen motiivit on ehkä uutisoitu liian paljon materialistisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Esimerkiksi tässä Ylen uutisessa kommentaattori toteaa "Köyhät ja kouluttamattomat massat äänestävät vatsallaan, ja Muslimiveljeskunta lupaa leipää. Harva välittää demokratiasta".

Totta kai Egyptissä on äärimmäistä köyhyyttä, mutta tämä ei ole riittävä selittävä tekijä ihmisten poliittiselle käyttäytymiselle. Mubarakin hallintokin tarjosi jonkinlaisen elintason. Tässä vallankumouksessa on myös kyse ylpeydestä ja halusta olla osa Suurta Tarinaa, tammikuun 25. päivän vallankumousta.
Yleisesti mielenosoittajien parissa oli tyytymättömyyttä entisen presidentin, Hosni Mubarakin, ja hänen vaimonsa sekä poikiensa oikeudenkäyntien hitautta kohtaan. Toinen turhauttava asia oli sotilaskomitean epädemokraattisiksi koetut toimet, kuten mielipiteenvapauden rajoittaminen.



Hirttoköysi Mubarakin kuvan ympärillä



Vallankumous on toki egyptiläisten oma ja maan asioista päättäminen kuuluu heille. Ensimmäisen kysymyksen suhteen toivoisin egyptiläisille kuitenkin kärsivällisyyttä. Seuraamalla Mubarakin oikeudenkäynnissä mahdollisimman huolellisesti oikeusvaltion periaatteita – samoin kuin säästämällä ex-presidentin barbaariselta kuolemantuomiolta – uusi regiimi osoittaisi olevansa legitiimimpi, kuin edeltäjänsä. Ilmaisunvapauden suhteen Egyptissä on paljon opittavaa pitkän epävapaan ajan jälkeen. Armeijan on muistettava, että se voi säilyttää legitimiteettinsä kansan silmissä vain suojelemalla ilmaisunvapautta, ei rajoittamalla sitä.

Mubarakin lähdön päivä?

Tänään perjantaina täyttyi mieltään osoittavien opposition edustajien Egyptin presidentti Hosni Mubarakille asettama aikaraja eroamiselle. Ilmeisesti Mubarak kuitenkin edelleen istuu presidentinlinnassaan ja hallitsee maataan ainakin de jure. On epäselvää, kuinka hyvät mahdollisuudet hänellä on antaa määräyksiä ja paneeko ainakaan armeija niitä toteen.

Mubarakia kannattavat vastamielenosoitukset ovat ilmeisesti hävinneet tai häviämässä kaduilta.Osa egyptiläisistä kannattaa Mubarakia vilpittömästi, mutta ainakin osittain vastamielenosoitukset olivat poliittisesti tarkoituksenmukaisesti organisoitua toimintaa, jonka tarkoitus oli klassinen divida et impera. Ilmeisesti tarkoitus oli myös johtaa tilannetta seuraavaa mediaa harhaan relativismin hengessä: Jos yhdet ihmiset osoittavat mieltään diktaattoria vastaan ja toiset hänen puolestaan, eihän silloin voi tietää kummanko puolella pitäisi olla.

Eikö?

Täytyy pitää mielessä, että egyptiläiset osoittavat mieltään autoritaarista poliisivaltiota ja sen 30 vuotta valtaa pitänyttä yksinvaltiasta vastaan. Kyseessä näyttäisi olevan aito kansanliike, eikä kilpailevan valtaklikin masinoima poliittinen painostusoperaatio. Mubarakin hallintoa on lännessä siedetty luottaen sen tuovan vakautta alueelle, vaikka esimerkiksi regiimin tapa kiduttaa pidätettyjä ja muu surkea ihmisoikeustilanne on ollut tiedossa. Samalla argumentilla kovaa hallintoa on perusteltu myös sisäänpäin maan omille kansalaisille ja jotkin ovat sen uskoneetkin. Kuten todettua, Mubarakilla on myös aitoja kannattajia.

” Any society that would give up a little liberty to gain a little security will deserve neither and lose both” tiedetään Benjamin Franklinin sanoneen.



Kuvat: Nikosian seinille on ilmestynyt Egyptin protesteja tukevia iskulauseita

Puheenvuoro poliitikkojen puolustamiseksi

Älyllistä ja kriittistä kuvaa itsestään ei saa millään tempulla annettua niin helposti, kuin haukkumalla poliitikkoja. Mikä tahansa poliitikkoihin liittyväkin käy: Voi haukkua kansanedustajien palkkoja, ministerien virka-autoja, puolueita sekä yksittäin että puolueina yleensä tai vaikkapa poliitikkojen avustajia.

Haukut uppoavat aina hedelmälliseen maaperään ja saavat intomielisiä myötäilijöitä liittymään urputuskuoroon. Samanmielisten löytämistä helpottaa paitsi ihmisten yleinen epäluuloisuus kaikkea poliittiseksi koettua kohtaan, myös viehtyneisyys pikemminkin teknokratiaan, kuin demokratiaan. ”Miksi niiden poliitikkojen täytyy tähän asiaan puuttua, eikö tätä voisi vain päättää järkevästi?!”

Poliitikkoja yleisönosastoilla ja kapakkakeskusteluissa haukkuvaa pidetään myös selkärankaisena, rohkeana ja omilla aivoillaan ajattelevana yksilönä, kun hän uskaltaa kritisoida valtaapitäviä ja esittää oman näkemyksensä asioista.

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sankarillista tai yksilöllistä on siinä, että esittää samoja yleisiä politiikan vastaisia ja populistisia fraaseja, kuin itseoppineet yhteiskuntakriitikot Hannu Karposta Tony Halmeeseen.

Mieluummin näkisin kansalaiskeskusteluissa analyyseja siitä, miksi politiikka niin usein epäonnistuu hyvistä tavoitteista huolimatta ja mitkä ryhmät tai instanssit käyttävät yhteiskunnassa valtaa, vaikkei näitä pidetä poliittisina. Myös poliitikkojen kritisoiminen on äärimmäisen tärkeä osa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa, mutta nimenomaan poliitikkojen kritisoiminen yksilöinä. Kansalainen, joka ei osaa tehdä eroa hyvän ja huonon poliitikon välillä on demokratian kannalta hyödytön. Suomalaisen muka-intellektuellin, joka on laittanut kaikki politiikot huonon kategoriaan, kyky vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen on yhtä heikko, kuin poliittisesti alistetun kiinalaisen, joka pitää kaikkia poliitikkoja hyvinä.

Vastaiskuna yleiselle politiikan vastaisuudelle esitän kolme anti-populistista poliittista teesiä:

1) Kansanedustajien määrää lisättävä

Kun Suomen eduskunta perustettiin ja kansanedustajien määrästä päätettiin 1907, Suomessa oli alle kolme miljoonaa asukasta. Nyt väestö on kasvanut yli viiteen miljoonaan, mutta kansanedustajien määrä on yhä 200. Siinä missä eduskunnan alkuaikoina jokainen kansanedustaja edusti noin 15 000 kansalaista, nyt kansanedustajaa kohden on noin 25 000 edustettavaa. Melkoinen työnsarka! Ei ihme, että monet kokevat, ettei kukaan eduskunnassa aja heidän asioitaan.

Jotta päästäisiin takaisin tilanteeseen, jossa jokaisella kansanedustajalla on keskimäärin 15 000 edustettavaa kansalaista, kansanedustajia pitäisi olla 358. Minusta 300 voisi olla hyvä kompromissi.

Tämä uudistus ei ole tärkeä vain siksi, että poliitikkojen mahdollisuus edustaa kansalaistensa mielipiteitä parantuu, vaan myös eduskunnan inhimillisten resurssien parantamiseksi. Tällä hetkellä liian moni kansanedustaja on tusinatavaraa, rivikansanedustajia, joiden ymmärrys yhteiskunnasta on hyvin kapea ja jotka keskittyvät vain pienen ryhmän tai alueen etujen ajamiseen.

Suurempaan eduskuntaan toki valikoituisi enemmän myös näitä rivikansanedustajia, mutta sillä ei ole merkitystä, koska he ovat vaarattomia. Massan mukana eduskuntaan valikoituisi myös kansanedustajahelmiä, joilla olisi selkeitä ja kirkkaita visioita yhteiskunnan kehittämisestä. Ei montaa, mutta muutamakin voisi saada suuria asioista aikaan.

2) Poliitikkojen palkkoja korotettava

Kansanedustajille ei voi niin pientä palkkaa maksaakaan, etteikö siitä joku purnaisi. Palkka on kuitenkin välttämättömyys. Ilman riittävää palkkaa politiikkaa olisi varaa tehdä vain joutilaalla luokalla, jonka omaisuus takaa heille riittävän toimeentulon ilman työntekoakin. Muiden on tehtävä työtä. Riittävä palkkatulo myös suojaa poliittisia päättäjiä ja virkamiehiä korruptiolta.

Poliitikon tulojen jatkuvuus on aina epävarmaa, sillä äänestäjät voivat vapauttaa hänet tehtävistään seuraavissa vaaleissa. Poliitikkojen palkkojen on oltava tasolla, jolla tästä epävarmuudesta huolimatta pystytään houkuttelemaan kyvykkäitä ja maailmasta kiinnostuneita ihmisiä mukaan politiikkaan.

Ainakin minä OY Suomi AB:n osakkaana tahdon, että minulle työtä tekeville poliitikoille maksetaan kilpailukykyistä palkkaa, jotta Suomi valtiona saa hyviä työntekijöitä ja pystyy tekemään parempaa tulosta kansalaisilleen, siis parempaa politiikkaa.

3) Eduskunta-avustajien määrää lisättävä

Eduskunta käsittelee valtavan määrän lakialoitteita ja muita asioita. EU-agendan tulo eduskunnan arkeen ei ainakaan ole vähentänyt sitä määrää asioita, joista kansanedustajien olisi oltava tietoisia. Kansanedustajien aika ei yksinkertaisesti riitä perehtymään kaikkiin asioihin, joista on päätettävä, huolellisesti. Vuorokauteen ei voi lisätä tunteja, mutta asioita käsittelevien työntekijöiden määrää voidaan lisätä.

Jos jokaiselle kansanedustajalle palkattaisiin kaksi eduskunta-avustajaa nykyisen yhden sijaan, paranisi edustajien kyky palvella äänestäjiä merkittävästi. Yksi avustaja voisi työskennellä eduskunnassa ja auttaa sen rutiinien hallitsemisessa, toinen työskennellä edustajan kotimaakunnassa ja auttaa välittämään tietoa ja mielipiteitä edustajan ja äänestäjien välillä. Myös työnjaon erikoistuminen siten että molemmilla avustajilla olisi omat erityisasiantuntijuuden osa-alueensa toisi edustustiimin työskentelyyn tehokkuutta.


Näiden teesien tarkoitus on kyseenalaistaa tavanomainen tapa nähdä politiikka hyödyttömänä kulueränä, jota ilman yhteisiä asioita voisi hoitaa jotenkin järkevästi. Kansakunnan, Euroopan ja maailman tulevaisuus riippu ensisijaisesti politiikasta. Hyvä politiikka tarkoittaa muun muassa laajoja kansalaisoikeuksia, menestyvää liike-elämää, laadukkaita ja tasapuolisia julkisia palveluita, korruptoitumattomuutta ja yleisesti hyvää ja onnellista elämää kaikille kansalaisille.

Jos politiikan tekemisen annetaan näivettyä ja se jätetään halpahintaisten säästötavoitteiden vuoksi kyvyttömien tunareiden hoidettavaksi, lopputulos on hidas mutta varma katastrofi.

Karkea virhe puolustusvoimilta

Aliupseeriliito ja Päällystöliitto ovat tuominneet puolustusvoimat siitä, että se määräsi työntekijöitään tekemään ilmailulaitos Finavialle lakonalaisia töitä. Puolustusvoimat laskutti Finavialta työntekijöistään aiheutuneet kulut. Ilmeisesti muista henkilöstönvuokrausyrityksistä ei löytynyt sopivaa henkilökuntaa.

Ammattiliittojen turhautuminen on ymmärrettävää, mutta tapauksella on myös erittäin suuri periaatteellinen merkitys. Puolustusvoimat on puutttunut sisäpolitiikkaan ja toiminut työrauhariidassa toisen osapuolen edun puolesta. Vaikka asia itsessään on pieni, kyse on erittäin vakavasta ongelmasta: Kaikkien valtion kansalaisten puolustamiseen ulkoisilta uhkilta varustettu ja koulutettu armeija on katsonut toisten kansalaisten asian olevan tärkeämpi kuin toisten ja asettunut heidän puolelleen.

Maailmassa on paljon maita, joissa armeija osallistuu sisäpolitiikkaan ja näissä kaikissa demokratia on kyseenalaisessa tilassa. Suomessa puolustusvoimien puolueettomuus on ollut todella tärkeä asia ja sotilaallisen vallan alistamisessa demokraattiselle vallalle on oltu tarkkoja ja ehdottomia. Puolustusvoimien erheessä on toivottavasti kyse vain yksittäisen sotilashenkilön hetkellisestä heikosta harkinnasta, mutta se jättää silti hyvin ikävän tahran puolustusvoimien sotasopaan – erityisesti kun otetaan huomioon, kuinka hyvin puolustusvoimat on viime aikoina muuten hoitanut julkisuuskuvaansa.

Ylen uutinen aiheesta

Viekö lama diktaattorit?

Indonesiaa yksinvaltaisesti 1966-98 yksinvaltaisesti johtanut kenraali Haji Muhammed Suharto ei ollut mukava mies. Arviolta puoli miljoonaa ihmistä sai surmansa hänen vallankaappauksensa johdosta ja 200 000 kommunistiksi epäiltyä henkilöä vangittiin. Kaikkien valtion virkamiesten tuli olla hänen puolueensa Golkarin jäseniä. Kaupungeissa korttelikomiteat ja maaseudulla kyläpäälliköt huolehtivat, että ihmiset äänestävät Golkaria. Varmuuden vuoksi Suharto nimitti itse neljänneksen parlamentista.

Vuonna 1975 Indonesia miehitti Itä-Timorin ja liitti sen Indonesian maakunnaksi. Jaavalla nähtiin nälkää 1975, Itä-Timorilla 1979. Vuonna 1975 Indonesia vei ulkomaille 2,3 miljoonaa tonnia riisiä. Armeija ja Suharton perhe ottivat merkittävän roolin Indonesian taloudessa ja istuivat pankkien ja öljy-yhtiöiden johtokunnissa. Suharton omaisuudeksi on arvioitu 15-35 miljardia dollaria.

Suharton autoritaarinen valta kuitenkin kesti, koska sillä oli tukenaan 6-8 % vuotuinen talouskasvu. Vaikka erilaisia protesteja Indonesian yhteiskunnassa oli ollut jo 1990-luvun alusta lähtien, vasta Aasian talouskriisi 1997 pudotti Suharton vallasta. Indonesia oli yksi kriisistä raskaiten kärsineistä maista ja maan valuutta rupia menetti kesäkuusta 1997 heinäkuuhun 1998 83 % arvostaan. IMF oli -luultavasti tahtomattaan- tuomassa Suhartoa alas pakottamalla lainan ehtoina Indonesian toteuttamaan hyvin uusliberalistista politiikkaa, joka rikasti rikkaita ja köyhdytti köyhiä entisestään. Suharto erosi toukokuussa 1998.

Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat usein valmiita myymään demokraattisia kansalaisoikeuksiaan, jos elintason nousuna saavutettava palkkio on riittävän suuri. Globaalin talouslaman pitäisi viedä diktaattoreilta välineet ostaa kansojensa hyväsyntää väärinkäytöksilleen. Kun kansa ei enää pysty nauttimaan elintasonsa voimakkaasta kasvusta, alkaako se vaatia vastineeksi edes osallistuisoikeuksia ja oikeusvaltiota?

Suurin merkitys on maailman suurimmalla diktatuurilla, Kiinalla. Kiinan kasvuluvut ovat olleet huikeita, mutta ne ovat perustuneet pitkälti kahteen tekijään: ympäristönsuojelun laiminlyömiseen ja työntekijöiden palkkojen pitämiseen keinotekoisen matalina. Kommunististen regiimien romahduksen vauhdittamat protestit pantiin Kiinassa kuriin määrätietoisesti ja linja johti Tiananmenin aukion verilöylyyn. Linjasta on pidetty kiinni, eikä demokraattisille uudistuksille ole annettu tilaa. Melko suuri osa kansasta on kuitenkin ollut tyytyväistä ja uskonut johtajiinsa: talouden vapauttamisen tuoma elintason kasvu on saanut unohtamaan puutteelliset demokraattiset oikeudet.

Venäjällä vaihtoehtoista poliittista järjestelmää kaipaavat aktivistit voivat toimia avoimemmin, mutta heidänkin toimintaansa häiritään aggressiivisesti. Toistaiseksi protestit eivät kuitenkaan ole johtaneet vallankumoukseen, vaan yleisesti ottaen venäläiset ovat suhtautuneet johtajiensa toimintaan ymmärtäväisesti. Vallan keskittäminen ja käyttäminen on nähty merkkeinä vahvasta johtajuudesta. Samaan aikaan talous on kasvanut voimakkaasti ja Venäjän rooli maailmanpolitiikassa vahvistunut.

Viikonloppuna Iranissa pidetyt vaalit päättyivät konservatiivisen linjan edustajan, Ahmadinejadin voittoon hänen saatuaan 65 % annetuista äänistä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että vaalien tuloksen julkistaminen herätti eloon Iranin kriittistä kansalaisyhteiskuntaa. Huolimatta Iranin uskonnollisen johtajan ajatollan Khomeinin kehotuksesta kunnioittaa vaalien tulosta, ovat tuhannet ihmiset lähteneet kaduilla osoittamaan mieltään ja protestoimaan epärehellisinä pitämiensä vaalien tuloksia.

Vaikka Iranin levottomuudet luultavasti taltutetaan kovaotteisesti kaikkien maan turvallisuusviranomaisten toimesta, ne voivat olla signaali siitä, etteivät diktatuurin hallitsemat kansalaiset ympäri maailman ole valmiita luovuttamaan demokraattisia oikeuksiaan – ainakaan ilmaiseksi. Jos globaali talouskriisi heikentää yksinvaltaisesten hallitsijoiden mahdollisuuksia tarjota heitä tukeville kansalaisryhmille etuisuuksia, voivat nämä ryhmät huomata demokratian olevan oman edunvalvontansa kannalta tehokkaampi keino.

Rajun kansantaloudellisen laskusuhdanteen ei voi olettaa johtavan itsekseen demokratian kehittymiseen. Tästä on hyinen esimerkki täydelliseen taloudelliseen romahdukseen ajautunut Zimbabwe, jota ei voi pitää demokratian paratiisina, vaikka opposition presidenttiehdokas Morgan Tsvangirai valittiinkin hiljattain pääministeriksi. Monet tekijät vaikuttavat siihen, kuinka diktatuurille käy taloudellisen pelivaran kadotessa.

Öljyn hinnalla ja öljyvarojen kehittymisellä näyttää olevan oleellinen merkitys autoritaarisuuden ja demokratian välisessä taistelussa, koska monet öljystä merkittäviä vientituloja saavat maat ovat autoritaarisesti hallittuja. Kirjoitan seuraavaksi öljyn merkityksestä niin sanotuilla petro-diktaattoreille.

Presidentin valtaoikeudet

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu presidentin valtaoikeuksista ja niiden mahdollisesta kaventamisesta. Silläkin riskillä, että haukun jokaista Suomessa käytävää yhteiskunnallista keskustelua, täytyy todeta ettei keskustelu tästäkään aiheesta ole erityisen hedelmällistä tai monipuolista. Erinomaisena valopilkkuna täytyy todeta, että SDP järjesti valtaoikeuksista nettipohjaisen jäsenkyselyn, jolla se kartoitti koko jäsenistönsä näkemyksiä aiheesta. Odotan mielenkiinnolla tuloksia.

Perusteluja presidentin roolin vähentämiseksi olen kuullut pääasiassa kolmenlaisia: 1) muuallakin on vähennetty presidentin valtaa 2) nykyinen järjestelmä on kansainvälisesti sekava 3) vallan siirtäminen presidentiltä pääministerille on parlamentaarisempaa

Mielenkiintoisimmat perustelut presidentin valtaoikeuksien vähentämisen puolesta ovat korostaneet presidentin vallan ja parlamentarismin yhteensovittamattomuutta. Paralmentarismissa valta on pääministerillä ja hänen johtamallaan hallituksella. Parlamentti, Suomessa eduskunta, päättää onko hallituksella sen luottamus vai ei. Pelkän parlamentarismin näkökulmasta presidentillä ei tulisi olla merkittäviä valtaoikeuksia, eikä itse asiassa valtioon tarvita presidenttiä lainkaan.

Usein keskustelussa tehdään looginen virhe ja ymmärretään parlamentarismi ja demokratia synonyymeiksi. Parlamentarismi on kuitenkin vain yksi tapa, jolla demokraattiseen politiikkaan voidaan pyrkiä. Tärkeää keskustelussa presidentin valtaoikeuksista on kysymys siitä, millainen valtiollisten instituutioiden välisten valtasuhteiden järjestely johtaa demokraattisimpaan politiikkaan.

Demokratialla tarkoitan tässä sitä, että toteutettava politiikka on sellaista, kuin kansalaisten enemmistö tahtoo sen olevan. Politiikan sisällön huomioiminen on erittäin tärkeää demokratian tasoa arvioitaessa. Toinen tapa olisi pitää politiikkaa demokraattisena jos se on tehty tiettyjen institutionaalisten järjestelyjen kautta. Tällainen tarkastelutapa kuitenkin redusoi kansalaiset pois demokratian määritelmästä ja on todellisuudelle vieras.

Hallituksen viime aikojen toiminta ei ole antanut hyvää kuvaa parlamentarismin ja demokratian yhteydestä. Hallitus pystyy ajamaan läpi laajojen kansanjoukkojen vastustamia politiikkoja, kuten Lex Nokian, yliopistouudistuksen ja eläkeiän noston. Sille riittää, että eduskunnan porvarillinen enemmistö ei äänestä hallituksen epäluottamuksen puolesta. Tilannetta kutsutaan ruoskaparlamentarismiksi: niin kauan kun kokoomus, keskusta, vihreät ja RKP saavat uhkailtua, lahjottua ja kiristettyä kansanedustajansa äänestämään hallituksen luottamuksen puolesta, voi hallitus tehdä mitä lystää.

Presidentti ei yksin voi tilannetta purkaa. Se, ettei kaikkea poliittista valtaa ole keskitetty hallitukselle tuo kuitenkin politiikkaan kontingenssia. Kontingenssi voi pelastaa yhteiskunnan kunnianhimoiselta ja päämäärätietoiselta hegemonialta

Presidentinvaaleissa kansalaisilla on mahdollisuus ottaa suoraan kantaa siihen, kuka valtionpäämiehenä toimii seuraavan kuuden vuoden ajan. Kun hallituksen päämiestä valitaan eduskuntavaaleissa, on valintatapa epäsuora ja yhteys oman äänen ja sen välillä, millaista politiikkaa valtakunnassa neljän vuoden ajan voi hämärtyä.

Poliittisen vallan käyttö ei maailmasta häviä, vaikka presidentin valtaoikeuksia vähennettäisiin. Valta siirtyy muualle, käytännössä pääministerille. Kansalaisilla ei ole samanlaisia suoria vaikutusmahdollisuuksia pääministerin, kuin presidentin valintaan. Avoimuutta ei lisää se, että vallankäyttö siirtyy avoimista vaaleista kabinetteihin.

Käsitteet haltuun

Vaatekaupoissa käyminen on melko hankalaa. Kun ei tunne vaatekaupassa käytettävää terminologiaa, on kauppa täynnä erilaisia vaatteita, mutta keinot löytää sellaisia, joita itse tarvitsisi ovat vähäiset. Myyjältä on tällaisessa tilanteessa huono kysyä, koska hänellä on kaupankäyntitilanteessa ylivertaiset tiedot ja voi siksi saada asiakkaan ostamaan jotain, mitä hän ei tarvitse.

Samanlainen toivottomuus vaikuttanee vaalien alla sellaiseen äänestäjään, joka tahtoisi kantaa kortensa äänen muodossa yhteiseen kekoon ja jolle on koulussa opetettu äänestämisen olevan kansalaisvelvollisuus, mutta jolla ei ole tiedollisia valmiuksia löytää kaikista puolueista, ehdokkaista ja kampanjoista sitä, joka olisi juuri hänelle oikea.

Jos kansalainen ei tiedä, mitkä puolueet ovat olleet hallituksessa, hänen on mahdoton omalla äänellään antaa kiitos tai moite hallituksen työskentelystä vaaleissa. Mitä pointtia on vaaleissa, jos ei antaa mahdollisuutta kansalaisille päästä eroon huonoa politiikkaa tehneestä vallanpitäjästä? Ja miten kansalaiset tämän tekevät, jolleivät tiedä kuka vallassa on ollut?

Lainaan tähän Pekka Komun teesit poliittisesta osallistumisesta:

- poliittista lukutaitoa on parannettava, asia huomioitava kouluissa
- medianlukutaitoa on parannettava, huomioitava myös kouluissa
- politiikan läpinäkyvyyttä on lisättävä
- äänestäjän ja valitun edustajan välistä responsiivisuutta on lisättävä
- lisää ihmisiä poliittisiin puolueisiin, monet tärkeät vaalit ja äänestykset pidetään puolueiden sisällä

Teeseistä on helppo olla samaa mieltä. Ylipolitisoitumisen kammossa ja postmodernin relativismin aallossa koululaitoksesta on siivottu pois normatiivisen ohella myös deskriptiivinen yhteiskunnallinen opetus. Se valitettavasti tarkoittaa, että kansalaisille ei opeteta valtion toimesta keinoja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja kritisoida valtaa pitäviä regiimejä. Tämän opettelu jää jokaisen yksilölliselle vastuulle ja jää monelta tekemättä.

Poliittisilla puolueilla on myös peiliin katsomisen paikka. Ovatko ne varmasti tehneet kaikkensa osallistaakseen mahdollisimman suuret ihmismäärät mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon? Sillä puolueiden tulisi olla nimenomaan orgaanisia kansalaisten yhteenliittymiä, eikä kähmintä – ja vallankäyttöbyrokratioita.

Avainroolissa uuden, yhteiskunnallistavamman yhteiskunnan luomisessa ovat poliittiset nuorisojärjestöt. On rohkaisevaa nähdä, kuinka yhden nuoren ihmisen hurahtaminen yhteiskunnallisiin asioihin aktivoi myös hänen kaveri – ja tuttavapiiriään. Parhaimmillaan nuorisojärjestö pystyy rohkaisemaan ja tukemaan tätä tulevaa yhteiskunnallista visionääriä niin, ettei innostus jää vain hetkelliseksi vaan seuraa yhteiskunnallisena tiedostavuutena läpi koko elämän.

Vaalirahoitusskandaali osa II: turvallistaminen

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) on omaksunut uuden strategian vältelläkseen vastuuta omistaan, ministereidensä ja hallituskumppaneidensa vaalirahoitusepäselvyyksistä. Hän sanoo, että koko suomalainen poliittinen järjestelmä on ajautumassa kriisiin, kun kansalaisten luottamus poliitikkoihin horjuu. Lääkkeeksi Vanhanen tarjoaa yhä vaalirahoitusilmoitusten täydentämistä.

Argumentaatiostrategia on huolestuttava. Vanhanen kieltää itsensä kritisoimisen käyttäen panttivankinaan koko suomalaista parlamentarismia. Tekniikka tunnetaan turvallistamisena. Tietty poliittinen kysymys nostetaan pois politiikan asialistalta turvallisuuteen vedoten. Asiasta keskusteleminen tai vaihtoehtoisten toimintatapojen esittäminen kielletään, sillä niiden väitetään johtavan turvallisuusuhkaan.

Turvallistamista (securitization) on tutkinut erityisesti professori Barry Buzan. Hän katsoo turvallistetun olevan kolmas vaihtoehto politisoidun ja epäpolitisoidun asian rinnalla. Asia politisoituu, kun aiemmin epäpoliittinen asia nostetaan politiikan asialistalle ja siihen vaaditaan julkisen sektorin puuttumista. Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat nousseet poliittisiksi kysymyksiksi tällä vuosisadalla. Vastaavasti poliittinen asia voi muuttua epäpoliittiseksi. Valtionvarainministeriö voi ilmoittaa, minkä verran veroja on alennettava ja hyvinvointipalveluja vähennettävä, eikä eduskunta tähän puutu kuin muodollisesti.

Politisoitu asia voidaan muuttaa epäpoliittiseksi myös turvallistamalla. Hyvänä nykyaikaisena esimerkkinä toiminee äärimmilleen viety anti-terrorismilainsäädäntö. Ihmisoikeusloukkauksien rajoilla kulkevia valvontamenetelmiä ei voi kritisoida, sillä kritisoija leimataan välittömästi vähintäänkin epäisänmaalliseksi,koska hän hankaloittaa turvallisuuden takaamista, johon näillä toimenpiteillä pyritään. Hallituksen politiikalle ei ole vaihtoehtoja.

Kuten Buzan asian esittää: ””Security” is the move that takes politics beyond the established rules of the game and frames the issue either as a special kind of politics or as above politics. Securitization can thus be seen as a more extreme version of politicization.” (Buzan, 1998, 23)

Jottei Vanhasen regiimi selviä vaalirahoitusskandaalistaan kuin koira veräjästä, on meidän kiinnitettävä erityistä huomiota tilanteeseen ja Vanhasen argumentaatioon. Suomalainen parlamentarismi, demokratia tai ylipäätään valtio ei ole kohtaamassa mitään eksistentiaalista kriisiä. Demokratiaan kuuluu hyvin keskeisenä osana, että kansalaiset voivat vaihtaa hallitsijoitaan, mikäli epäilevät heidän luotettavuuttaan. Pääministeriä ja hallitusta voidaan vaihtaa aivan hyvin nykyisen järjestelmän sisällä. Se ei vaaranna parlamentaarista järjestelmää, vaan päinvastoin tervehdyttää ja vahvistaa sitä!

Vanhasen argumentaatiotapa on taktisesti älykäs. Osa kansasta pystytään varmasti säikyttämään hiljaiseksi vetämällä yhtäläisyysmerkit pääministerin henkilön ja demokraattisten instituutioiden välille. ”Jos kritisoit minua, kritisoit suomalaista demokratiaa!” Vanhasen esikunnan strategit ovat joko todella taitavia tai todella ylimielisiä. En tiedä, kumpi on huolestuttavampaa.

Myös media, erityisesti sellainen joka saa rahoituksensa yksityisiltä tahoilta, on tuntunut menevän tähän sumutukseen mukaan. Toivottavasti tahattomasti. Vanhasen puheet järjestelmän kriisistä on uutisoitu sellaisinaan, kun analyyttisempi uutisointi olisi vaatinut väitteen purkamista ja vaatinut mediaa kysymään, miksi Vanhanen väittää hänen hallituksensa arvostelun olevan myös demokratian arvostelua.

Onko vaalirahoitusskandaali sitten heikentänyt ihmisten luottamusta poliittiseen järjestelmään tai poliitikkoihin? Eikö joku tosiaan aiemmin tiennyt, että yrityselämä rahoittaa mielellään porvarillisia puolueita ja nämä puolueet tekevät sellaista politiikkaa, joka miellyttää yritysten omistajia? Tai oliko jollekin epäselvää, että keskustalla on jotain tekemistä maanviljelijöiden edunvalvonnan ja verokevennysten kanssa?

Epäluottamus kohdistunee pikemminkin yksittäisiin poliitikkoihin, puolueisiin ja hallitukseen, kuin järjestelmään tai poliitikkoihin sinänsä. Suurin osa eduskuntavaaliehdokkaista, saati muusta poliittisesta eliitistä kuten presidentistä, ei saanut vaalirahoitusta suursijoittajien epämääräisiltä yhdistyksiltä, MTK:lta tai muilta vaalirahoitusskandaaliin sotkeutuneilta tahoilta.


Buzan, Barry. Security: A New Framework For Analysis. 1998. Boulder. Rienner.

Vaalirahoitusskandaali

Minua ärsyttää trendinomaisesti levinnyt tapa uutisoida poliitikkojen elämästä oikeastaan kaikkea muuta mahdollista, kuin politiikkaa. Minusta nähden kansalaisten kyky arvioida kriittisesti valitsemiensa ja poliitikkojen tekemisiä kärsii, jos heille ei välitetä tietoa politiikasta, vaan kaikesta muusta. Tämä on ongelma demokratian reflektiivisyyden kannalta. Kohujutut siitä kuka on lähennellyt ketäkin ja kuka söi rapuja kenen kanssa ja kuka maksoi ohjaavat yleisön huomion pois oleellisesta. Tällainen uutisointi perustuu useimmiten populismiin ja herravihaan!

Nyt julkisuudessa paljon aiheellista huomiota saaneet vaalirahoitusepäselvyydet ovat kuitenkin jo niin suuri asia, että sillä on merkitystä myös asioiden ja poliittisen järjestelmän kannalta. Ongelmaa ei liene syytä vähätellä, vaan sanotaan se suoraan. Vaalirahoitusepäselvyydet osoittavat, että Suomessa voi sopivalla summalla ostaa itselleen poliitikkoja ja ostaa itselleen sopivaa politiikkaa. Vai luuliko joku tosissaan, että yritykset ja yhdistykset ihan vain huvikseen käyttävät vaalikampanjoihin suuria summia, koska tykkäävät demokratiasta niin paljon?

Homma lähti liikkeelle Timo Kallin (kesk.) ilmeisen tarkoituksellinen huijaaminen vaalirahoitusselvityksen kanssa. Hän sanoi suoraan jättäneensä osan rahoituksesta ilmoittamatta, vaikka se on lain vastaista, koska siitä ei ole odotettavissa rangaistusta. Ymmärrän kyllä, että politiikassa on usein kyse rajan hakemista laillisuuden ja laittomuuden välillä, eivätkä lait ole yksiselitteisiä. Mutta tuollainen toiminta ei ole mitään politiikan taitoa, se on sikamaisuutta!

Seuraavaksi Kainuun Sanomat tiesi kertoa, että myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli jättänyt ilmoittamatta neljä huomattavaa kampanjansa rahoittajaa. Sitten pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) meni myös lankaan. Ehdittyään ottaa kantaa kiistellyn Vihdin Ideaparkin rakentamisen puolesta, kävi ilmi, että hanketta ajava yrittäjä Toivo Sukari on epämääräisen Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n kautta rahoittanut myös Vanhasen kampanjaa tuntuvilla summilla. Ja pääministeri ottaa kantaa kauppakeskuksen rakentamisen puolesta, kas kas perhanaa!

Kun vaalirahoitussekoilujen laajuus alkaa vähitellen paljastua, tuntuu Vanhasen ehdotus vaalilahjoitusten euromääräisestä rajoittamisesta paitsi riittämättömältä, myös suorastaan typerältä! Hänellä luulisi olevan melkoisen paljon tietoa siitä, kuinka helppoa tuollaisten rajoitusten kiertäminen on. Jo nyt olemassa olevan lainsäädännön tarkoitus on, ei suoranaisesti kieltää, mutta tehdä tiettäväksi vaalikampanjoiden lahjoittajat. Ja jos tämä laki tuntuu olevan yleinen naurunaihe kansanedustajien keskuudessa, mitä hyödyttää lain muuttaminen niin, että suuret yksittäiset lahjoitukset kielletään?

Yritysten ohella myös järjestöt osaavat hyödyntää politiikan ostamista tuloksekkaasti. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK rahoitti keskustalaisten ja kokoomuslaisten vaalikampanjoita noin 40 000 eurolla. Kuinka ollakaan, vaalien jälkeen samat puolueet muodostivat hallituksen ja ovat tarjonneet tuntuvia veronalennuksia maata ja metsää omistaville ihmisille. Loistava sijoitus MTK:lta! Politiikan ostaminen on näköjään tuottavampaa ja voitot tuloutettavissa nopeammin, kuin pyramidihuijauksissa!

Tilaustyönä tehtävä politiikka on omiaan vähentämään kansalaisten luottamusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, poliitikkoihin ja ylipäätään demokratiaan. Mikä järki on äänestää, jos yhden ihmisen harkittu ääni on merkityksetön suurten mainoskampanjoiden ratkaistessa vaalin lopputuloksen? Demokraattisista vaaleista tulee helposti pelkkä formaliteetti. Tietyin väliajoin vaalit pidetään, mutta ehdokkaaksi asettuminen ja kampanjointi on niin kallista, että suuria pääomia omistavat voivat sanella vaalin lopputuloksen. Demokratian ydinajatus ei toteudu, kun vallanpitäjät voivat vaalikaudesta toiseen tehdä ihmisten enemmistön tahdon vastaista politiikkaa.

Hyvää Eurooppa-päivää!

Toukokuun 9. päivä vietetään Eurooppa-päivää. Euroopan unionin lippuja salkoon nostaessa on hyvä mietiskellä myös Euroopan ja eurooppalaisuuden merkitystä. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa suomalaiset mieltävät mielellään Suomen kuuluvan Eurooppaan ja itsensä eurooppalaisiksi. Eurooppa ei ole kuitenkaan pelkästään jokin ulkopuolella oleva asia, johon voidaan pyrkiä tai olla pyrkimättä. Eurooppa on kaikkien eurooppalaisten asuinpaikka ja on kaikkien eurooppalaisten asia muokata Eurooppa sellaiseksi maanosaksi, jossa he tahtovat elää.

Euroopan unionia on syytetty siitä, että se vie päätösvallan Brysseliin, kauas tavallisesta kansalaisesta. Vaikka tätä ajatusta esittävätkin yleensä pölhöpopulistit, on päätösvallan kritisoimisessa myös itua. Maantieteellinen etäisyys ei saa olla este sille, että demokratian henki tarvittaessa pakottaa hallintokoneiston toimimaan hallittaviensa tahdon mukaisesti. Mikäli eurooppalainen kansalainen tinkii demokraattisen kansalaisen velvollisuudesta valvoa vallankäyttäjien toimintaa vain siksi, että jotain päätösvaltaa siirretään yhdestä kaupungista toiseen, lienee myös hänellä syytä katsoa peiliin.

Monet eurooppalaiset pitävät maanosaansa ja sen hyvinvointipalveluita hyvänä vastapainona Yhdysvaltojen karulle kapitalismille. Eurooppalainen yhteiskuntamalli nauraa uusliberalisteille joka päivä päin naamaa: Kohtuulliset tuloerot ja laaja julkinen sektori ovat yhdistettävissä taloudelliseen menestykseen, vaikka Nozick ja Hayek mitä sanoisivat! Vähemmän mairittelevatkin puolet tosin täytyy tunnustaa. Esimerkiksi Euroopan tavoite maailman kilpailukykyisimmän maanosan asemasta ei toteutune sillä, että suurin osa unionin budjetista käytetään maataloustuotannon ja syrjäseutujen tukemiseen.

Eurooppalaisen yhteiskuntamallin jatko ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Aivan kaikki eivät ole sitä mieltä, että edes Euroopassa yritysten valtaa tulisi rajoittaa, että rikkaita tulisi verottaa köyhiä enemmän, tai että yritysten tulosta kuuluu jakaa reilusti myös työntekijöille. Siksi näin Eurooppa-päivänä pyydäkin kaikkia eurooppalaisia pohtimaan, millaisena he tahtovat nähdä Euroopan unionin tulevaisuudessa: Onko se yksityisten yritysten palveluksessa oleva koneisto, joka murtaa kansallisvaltioiden enemmistöjen luomat hyvinvointivaltiot, vai maailmanpoliittinen toimija, joka panee kuriin kansallisvaltioiden rajat ylittävän kapitalismin?

Kirjoitin myös Eurooppa-päivänä 2006 ja pohdiskelin EU:n tulevaisuutta otsikolla Tervetuloa Euroopan unioniin Kanada

Terveisiä Vilnasta!

Osallistuin IUSYn järjestämään seminaariin, jossa käsiteltiin Valko-Venäjän poliittista tilannetta ja pyrittiin etsimään vaihtoehtoja, joilla demokraattiselle oppositiolle voitaisiin antaa parempia toimintaedellytyksiä. Seminaari pidettiin viime viikon loppupuolella Liettuan pääkaupungissa Vilnassa ja se oli avoin kaikille IUSYn jäsenjärjestöille ympäri maailman.

Valko-Venäjän sosialidemokraattisen opposition edustajien kuvaukset maansa poliittisesta tilanteesta olivat hyvin synkkiä. Kaikki hallituksesta riippumaton poliittinen toiminta on tehty lähestulkoon mahdottomaksi. Poliittisia puolueita kielletään, riippumattomia sanomalehtiä ja muita tiedotusvälineitä lakkautetaan ja riippumattomiin ammattiliittoihin kuuluvia rohkaistaan hylkäämään liittonsa ja liittymään valtiolliseen liittoon.

Euroopan unioni on tehnyt kiitettävää työtä Valko-Venäjän hallitsevan regiimin painostamisessa. Tulokset eivät ole tuntuvia, sillä yksi kansainvälinen toimija ei voi vielä ratkaista tilannetta yksin. Venäjä vaikuttaa kyseenalaistamatta tukevan Valko-Venäjän diktatuuria saadakseen vastineeksi yrityksilleen toimintamahdollisuuksia maassa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä joitain vuosia sitten pauhatulle mutta sitten vähin äänin haudatulle ajatukselle Valko-Venäjän ja Venäjän liittovaltiosta tapahtui. Oliko sen kaatumiselle muita syitä kuin Lukashenkon ja Putinin egot?

Valko-Venäjän tilanteeseen on hyvin vaikea puuttua ulkopuolelta. IUSY:n puitteissa pyritään kuitenkin rakentamaan kansainvälistä Valko-Venäjän asioihin keskittyvää verkostoa, joka ylläpitäisi yhteyksiä valkovenäläisiin aktivisteihin ja pitäisi heidän asiaansa esillä eri maissa järjestöjensä kautta. Suunnitelmissa on myös kerätä varoja valkovenäläisten sosialidemokraattien koulutuskeskukselle, joka rakennettaisi Liettuaan.

Kokemukset Vilnasta kaupunkina olivat mitä parhaimmat! Vanha kaupunki on säästetty ja se palautettu todella komeaan kuntoon. Kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia, esimerkiksi lukuisten uskontojen pyhiä rakennuksia, tuntuu olevan paljon. Aivan ydinkeskustassa on paljon avointa tilaa ja puistoja Neris-joen rannalla, joissa on miellyttävää hengailla. Uusia pilvenpiirtäjiä ja ostoskeskuksia löytyy myös, mutta ne eivät ole jyränneet vanhaa rakennuskantaa.

Asiakaspalvelu on aivan eri tasoa, kuin itäeurooppalaissa maissa yleensä. Kaikki palvelu on hyvin ystävällistä, eivätkä matkailijat tunnu ärsyttävän paikallisia. Palvelut, kuten ravintolassa syöminen ja taksilla ajaminen ovat edullisia lystejä, mutta merkkituotteet ovat ilmeisesti samanhintaisia joka puolella maailmaa. Johdin- ja linja-autoihin perustuva julkinen liikenne on selvästi alimitoitettuja ja autoteillä on kaupungissa ruuhkaa. Ajokulttuuri tuntuu muutenkin olevan melko mielipuolista, eikä sitä vasten olekaan yllättävää, että Liettuassa on suhteessa asukaslukuun eniten kuolemia liikenneonnettomuuksissa kaikista Euroopan unionin jäsenmaista

Erityinen sympatiapiste täytyy antaa Liettuan pienelle, kätevälle ja jopa uneliaalle lentokentälle!

Hauskaa vappua kaikille!

Kieltäkäämme filosofia?

Ymmärrän Jokelan ampumisvälikohtauksen tuoman surun ja hämmennyksen. Käsitän myös, että hämmenyksessään ihminen pyrkii etsimään syitä ja vastauksia, jopa huonosti harkituista lähteistä. Tässä sattuu helposti harha-askelia, mikä sekin on kovin inhimillistä. Nyt syyllistä ollaan etsitty kuitenkin jo niin absurdista tekijästä, että minun on tragedian sivujuonnetta käsiteltävä, vaikka alunperin suunnittelin jättäväni koko tapahtuman koskematta.

Helsingin Sanomat pohdiskeli eilen ilmestyneessä numerossaan kokonaisen sivun verran sitä, onko filosofia ja sen opetus kouluissa vaarallista. Tulilinjalle joutui tietysti Friedrich Nietzsche yleisesti puutteellisesti ja nihilistiseksi tulkittu filosofia, mutta myös poliittisen filosofian klassikko, Platonin Valtio. Valtiota parjattiin epädemokraattiseksi, sillä Platon hahmottelee siinä yhteiskuntaa, jossa ihmiset on jaettu luokkiin. Tämä on saanut opetushallituksen harkitsemaan Platonin oppien läpikäymisen uudistamista.

Epäilemättä Platonille nykyinen, egalitaristinen ja demokraattinen valtiomme näyttäytyisi perin kummallisena. Platonin valtiofilosofia ei pelkästään vahvista totutun valtiomme rakenteita. Se ei kuitenkaan ole syy kavahtaa platonilaista filosofiaa tai kieltää sen opetus, vaan päinvastoin lukea ja opiskella sitä! Uudet ideat eivät synny pelkästään jo laajalti hyväksyttyjä ideologioita toistelemalla, vaan ne on rohkeasti kyseenalaistettava. Niin paljon kuin demokratiaa siinä mielessä kuin sitä nykyisellään toteutetaan arvostammekin, ei siitä saa tulla pyhä lehmä, jota ei voi arvostella.

Yhteiskunta on sitä terveempi, mitä vapaammin siinä saa kyseenalaistaa ne perusteet, joille yhteiskunta perustuu. Eikö esimerkiksi Neuvostoliiton yhteiskunta olisi ollut terveempi, jos maassa olisi ollut laajalti saatavilla myös muuta, kuin marxilais-leniniläistä kirjallisuutta? Eikö samalla tavalla meidän yhteiskuntaamme tervehdytä sellaisen kirjallisuuden saatavuus ja opetus, josta ei voida suoraan johtaa oman yhteiskuntamme täydellisyyttä?

Jokaisen sukupolven on tehtävä oma vallankumouksensa, kyseenalaistettava vallitsevat normit ja yhteiskuntarakenteet. Kenties he omaksuvat omaan yhteiskuntaansa suuren osan siitä filosofisesta ja humanistisesta traditiosta, jota ihmiskunta on tähän asti saavuttanut. Tähän heitä ei tule kuitenkaan pakottaa yrittämällä kätkeä kaikki edellisen sukupolven maailmankuvaan sopimaton filosofia sensuurin maton alle. Liian paljo filosofointi ei aiheuta väkivaltaa, liian vähäinen saattaa aiheuttaa

Kauas ei näemmä ole tultu siitä, kun Sokrates pantiin juomaan myrkkymalja hänen turmeltuaan nuorisoa kiusallisilla kysymyksillään

Myös Joonatan Virtanen kirjoittaa aiheesta viisaasti

Sitoutumattomuus ja poliittinen kuluttajansuoja

Usein poliittiseen sitoutumattomuuteen liitetään myönteisiä mielikuvia. Sitoutumattoman poliitikon koetaan ajattelevan vain omilla aivoillaan ja olevan puoluepolitiikkaan kuuluvan epämääräisen kähminnän ulottumattomissa. Ihannekuva sitoutumattomasta päätöksentekijästä on älykäs asiantuntija, joka osaa suuren tietomääränsä ja viisautensa avulla päättää asiat intohimottomasti, järkevästi ja oikein, ottamatta eri ihmisten erilaisia subjektiivisia kantoja huomioon.

Niin hienolta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin, on se demokratian idean kannalta melko vieras. Jos asiat pystyttäisiin päättämään järkevästi ilman poliittisia vastakkainasetteluja, kaikki vaalit olisivat tarpeettomia ja ihmiset voisivat alistua filosofikuninkaansa lempeän yksinvaltiuden alle. Todellisuudessa vaaleja ja demokratiaa tarvitaan sulauttamaan ihmisten erilaisia arvoja ja näkemyksiä yhteen, sillä yhteisesti päätettävät asiat ovat harvoin yksiselitteisiä ja vaativat tuekseen ideologioita.

Esimerkiksi ylioppilaskunnan edustajisto joutuu ottamaan kantaa asioihin, joihin voi olla monta erilaista, perusteltua kantaa. Tulisiko yliopistoa ohjata suuremman taloudellisen tuottavuuden vai kattavamman sivistyksen suuntaan? Onko kampukselle järjestettävä muutakin toimintaa kuin opetusta? Onko ylioppilaiden rooli yhteiskunnassa suoraviivainen oman edun valvonta, vai laajempi osallistuminen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta?

Suomessa käytössä olevan suhteellisen vaalitavan vuoksi sitoutumattomien ryhmien äänestäminen on ongelmallista niin sanoakseni poliittisen kuluttajansuojan vuoksi. Mikäli oma ehdokas ei tule valituksi, annettu ääni voi auttaa samalta listalta toisen ihmisen edustajistoon – ja tämä ehdokas ei välttämättä ole lainkaan samanlainen kuin äänestetty ehdokas! Itse asiassa hän saattaa tehdä juuri päinvastaista politiikkaa, kuin mitä äänestäjä olisi toivonut.

Kirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen-lehdessä 23.10. 2007

Vastaukseni SYL:n vaalikoneeseen

Uusliberalismi ja demokratia

Demokratiasta on olemassa lukuisia erilaisia käsityksiä. Minun nähdäkseni demokratian ydin on siinä, että yhteisesti toteutettava politiikka on sellaista, kuin yhteisön jäsenet tahtovat sen olevan. Kaikki muu demokratiaan liittyvä, kuten vallan jakaminen, vaalit, parlamentarismi, päätöksentekomenettelyt sun muut ovat vain mekanismeja, joilla tätä periaatetta pyritään toteuttamaan. Päätöksen väittäminen demokraattiseksi silloin kun ihmisten enemmistö ei sitä hyväksy on harhaanjohtamista.

Totaaliset ajattelutavat ja ideologiat ovat vieraita demokratialle, joka pyrkii olemaan suvaitseva ja jopa kannustava erilaisia uusia ajattelutapoja kohtaan. Totaaliset ideologiat taas kiistävät kaikkien muiden maailman hahmottamisen tapojen mielekkyyden ja vaativat kaikkia hyväksymään omat premissinsä. Tällä hetkellä vahvin maailmalla myllävä totaalinen ideologia on uusliberalismi, joka pyrkii yksinkertaistetuilla ja vulgaareilla yksilönvapauden tulkinnoillaan markkinaistamaan kaikki inhimillisen olemassaolon sfäärit.

Suurin osa ihmisistä osaa ikäänkuin refleksinomaisesti vierastaa tällaista. Erityisen selkeästi uusliberalistisen paradigman mielettömyys tulee ilmi, jos ihmisellä on hetki aikaa pysähtyä pohtimaan sen vaikutuksia. Kela teki vasta suuren kyselyn, jolla se selvitti suomalaisten asennoitumista verojen ja sosiaalietuuksien suhteeseen, sekä tuloeroihin. Kyselystä käy hyvin yksiselitteisesti ilmi, että suomalaiset olisivat valmiit veronkorotuksiin, mikäli tietäisivät ne käytettävän terveydenhoitoon. Samoin verotuksen progressiota oltiin valmiit korottamaan, mikäli sillä voitaisi nostaa alimpia palkkoja ja näin kaventaa tuloeroja. (Ylen uutinen aiheesta)

Suomalaisten asenteet kuulostavat tervehenkisiltä: Pienemmän puolta pidetään ja ollaan halukkaita pitämään kaikki samassa veneessä. Demokratian kannalta ongelmallista on, että nykyinen poliittinen linja Suomessa on juuri päinvastainen. Tuloerot eivät vain kasva, niitä kasvatetaan ja samaan aikaan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden alasajo on hyvässä vauhdissa. Kansalaiset vastustavat hyvin yksimielisesti poliittisen oikeiston vaalimaa uusliberalistista talous- ja sosiaalipolitiikkaa, mutta ovat valmiit äänestämään valtaan sitä edistäviä puolueita ja henkilöitä.

Missä on syy tähän? Mitä voitaisi tehdä? Miten suomalaista poliittista järjestelmää olisi mahdollista kehittää sellaiseen suuntaan, että päätöksenteko todella noudattaisi kansalaisten poliittista tahtoa? Osasyynsä on varmastikin heikolla poliittisella lukutaidolla. Demokratia nojaa kriittisesti ajatteleviin ja sivistyneisiin kansalaisiin, jotka osaavat nähdä vallanpitäjien temppujen läpi. Siksi ei olekaan yllättävää, että kriittisen ajattelun kehtona toimivia yliopistoja ollaan oikeistohallituksen toimesta ajamasta sivistyksellisestä tuotannolliseen suuntaan...

Poliittinen uusfeodalismi

Demokratiasta on lukuisia erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Voitaneen kuitenkin melko yksimielisesti sanoa, ettei demokratia ole niinkään kategorinen, kuin asteittainen ilmiö. Absoluuttista tai täydellistä demokratiaa on hankala määrittää, mutta tiettyjen menettelytapojen puolestaan voidaan helposti sanoa olevan demokraattisempia, kuin toisten. Esimerkiksi äänestys, jossa jokaisella äänestäjällä on käytettävissään yhtä monta ääntä, on demokraattisempi kuin äänestys, jossa äänivalta vaihtelee äänestäjittäin. Näin demokratiaa voidaan kuvata prosessina, jossa tyranniasta voidaan edetä esi-demokraattisten menettelytapojen kautta parempaan ja aidompaan demokratiaan.

Luopuminen ajatuksesta demokratian absoluuttisuudesta pakottaa meidät tosin tunnustamaan sen, ettei demokratian voida koskaan sanoa olevan täysin valmis. Aina on mahdollista pyrkiä kehittyneemmän demokraattisiin menettelytapoihin ja yhteiskuntaan, mutta vastaavasti on mahdollista vajota alaspäin demokraattisessa kehityksessä. Näin joudumme myöntämään, ettemme voi tuudittautua nauttimaan demokraattisesta valtiosta ja yhteiskunnasta sillä ansiolla, että sellainen on kerran luotu. Tätä demokratiaa on jatkuvasti kehitettävä, kasteltava ja lannoitettava kuin kukkaa, sillä muuten se kuihtuu.

Demokratian historia ei ole voittokulkua edistysaskeleesta toiseen, vaikka se voi historiaa taaksepäin katsoessa näyttää johdonmukaiselta etenemiseltä. Aina on ollut tahoja, jotka ovat vierastaneet ajatusta siitä, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja heille kuuluisi samat oikeudet. He ovat mielellään tehneet tyhjiksi vaatimukset demokratiasta. Muutama vuosikymmen sitten demokratian tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta, kunnes demokraattiset maat saivat voiton toisessa maailmansodassa autoritaarisista valtioista (Oltiinpa Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, sen perustavaan ideologiaan kuului ainakin periaatteellisella tasolla ajatus kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Fasismi sen sijaan pohjautui yhteiskunnan hierarkisuuteen).

Länsimaita on totuttu pitämään demokraattisina. Niissä tapaa olla yleisillä vaaleilla valittuja parlamentteja, riippumattomia oikeusistuimia ja laillisuusperiaatteita. Tämä totunnaisuus helposti estää kritisoimasta ja kyseenalaistamasta länsimaiden demokratian kehitysastetta tai aitoutta. Kuitenkin länsimaissakin harjoitettava demokratia on altis kehityksen pysähtymiselle ja taaksepäin palaamiselle. Se, miten hyvin poliittinen päätöksenteko palvelee ihmisten tahtoa tai miten tasapuolisesti erilaiset oikeudet jakautuvat yhteiskunnassa, voi vaihdella paljonkin.

Olen kirjoittanut aikaisemmin kolmesta aspektista, joilla voidaan yrittää arvioida yhteiskunnan demokraattisen kehityksen tasoa. 1) Kuinka hajautettua valta on? Keskittyykö valta muodollisessa demokratiasta huolimatta harvojen käsiin, vai onko kaikki ihmisillä reaalisesti käytettävissään yhtä paljon valtaa? 2) Seuraako taloudellisia ansioita etuoikeuksia muilla alueilla, vai kuinka suuri on se oikeuksien kenttä, jonka katsotaan kuuluvan kaikille tuloista riippumatta? 3) Riippuuko ihmisen asema yhteiskunnassa hänen tekemisistään, vai syntyperästään?

Näiden kysymysten valossa poliittisen oikeiston näkemykset muistuttavat vähemmän kehittynyttä, esi-demokratiaa tai formaalidemokratiaa. Esimerkiksi tuloerojen kasvusta ei kanneta huolta, vaikka se aivan selkeästi antaa toisille ihmisille paremmat mahdollisuudet vallankäyttöön, kuin toisille. Oikeistolle riittää muodollinen demokratia: Kaikilla on yksi ääni. Se riittää. Se ei haittaa mitään, että toisella ehdokkaalla on varaa laittaa vaalikampanjaansa esimerkiksi kymmentuhatkertainen määrä rahaa, kuin toisella ja että eduskuntaan valitaan jatkuvasti kansaa tuntuvasti varakkaampia edustajia.

Aikaisemmin demokratian edistyessä katsottiin, että esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat sellaisia asioita, että ne kuuluvat yhtä lailla kaikille, tulotasosta riippumatta. Nyttemmin oikeistolaisten tuulien puhaltaessa rikkaille on saatavilla huomattavasti paremmat ja nopeammat terveydenhuoltopalvelut. Vastaavasti myös koulutusta pyritään viemään sellaiseen suuntaan, ettei kaikilla enää olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kouluttautua.

Feodaalisia piirteitä ilmentää myös se oikeistolainen ajattelu, että ihmisille voidaan antaa erilaiset määrät omaisuutta, ja sen mukana muita privilegioita, sen mukaan millaisiin oloihin he ovat syntyneet. Perintövero on tasannut tuloerot uusille sukupolville. Edellisen sukupolven omaisuus on jaettu kaikille seuraavan sukupolven edustajille. Nyt he, jotka ovat toisia vauraampia, haluavat poistaa perintöveron, jotta heidän omilla lapsillaan olisi enemmän ja niillä, joilla ei perintöjä ole, olisi vielä suurempi ero tähän syntymärikkaiden joukkoon.

Oikeston yhteiskunnalliset visiot eivät siis tunnu käyvän kovin hyvin yhteen demokratian kehityksen kanssa. Ne ovat pikemminkin eräänlaista poliittista uusfeodalismia, jossa yhteiskunta on muodollisesta tasa-arvoisuudestaan huolimatta de facto jaettu erilaisiin luokkiin, joilla on erilaiset tulot ja oikeudet. Formaalidemokratia riittää, eikä demokratian edistystä tarvitse turvata esimerkiksi universaalein, kaikkia koskettavin, sosiaalisin ja taloudellisin oikeuksin. Tämä onkin pikemminkin republikanismia, kuin demokratiaa. Yhdysvaltain Republikaaninen puolue ystävämme George W. Bushin johdolla onkin Kokoomuksen veljespuolue Yhdysvalloissa.

Kertoneeko jotain poliittisen oikeiston ja demokratian suhteesta sekin, että Kokoomuksen veljespuolue on myös Chilen Union Democrata Independiente, joka 1985 vastusti Chilen siirtymistä demokratiaan ja 1988 kannatti Pinochetin kauden jatkamista...

Poliittisen kielen sulkeutuminen

Näin eräs yö unta vuoden 2012 presidentinvaaleista. Sauli Niinistö johti mielipidekyselyissä jo ensimmäisellä kierroksella tuollaisella 60 prosentin kannatuksella. Valintaa pidettiin itsestään selvänä, sillä muut vaihtoehdot esitettiin mediassa ja kansalaismielipiteessä epärealistisina ja utooppisina. Keskustelua käytiin vain siitä, kuka ehdokkaista edistäisi parhaiten suomalaisten yritysten asiaa globaaleilla markkinoilla. Vaihtoehtoisia argumentteja ei tarvinnut esittää, Niinistö oli joka tapauksessa paras. Unessa olimme huolestuneet tilanteesta kavereideni kanssa, muttemme pystyneet edes keskenämme sitä kritisoimaan. Poliittinen kieli oli sulkeutunut niin, ettei asioista voinut puhua, kuin yhdellä tavalla.

Politiikassa tulisi olla kyse siitä, että asiat voidaan tehdä toisella tavalla. Aikaisemmin vallinneiden, huonojen ratkaisujen havaitseminen ja muuttaminen tulisi olla politiikan tehtävä. On voitava esittää vaihtoehtoja ja uusi avauksia. Aikanaan porvarit kysyivät, miksi aateliset saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt. Myöhemmin työläiset kysyivät, miksi porvarit saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt.

Tässä mielessä elämme hyvin ei-poliittista aikaa. Tietyt asiat otetaan itsestäänselvyyksinä, eikä niitä kyseenalaisteta. Esimerkiksi tuloerojen kasvu, liikenneonnettomuudet, ympäristön pilaantuminen, työelämän kurjistuminen ja ydinsodan uhka ovat asioita, jotka voitaisiin poistaa kaikki, mikäli niin tahdottaisi. Suurin osa ihmisistä myös tahtoisi. Silti nämä asiat saadaan markkinoitua jonkinlaisena pakkona, jonka kritisoiminen osoittaa paitsi ymmärtämättömyyttä, on myös vaarallista.

Poliittisen kielen sulkeutuminen, tai sulkeminen, voi edesauttaa valtiota tms. poliittista järjestelmää vakauttamaan itseään. Järjestelmän ei tarvitse reagoida kansalaisten esittämiin vaatimuksiin, mikäli se voi jo etukäteen estää kansalaisia käsittämästä mitä kaikkea heillä voisi olla mahdollisuus vaatia ja saada. Kun tietyt kysymykset ja argumentit voidaan sulkea jo etukäteen pois kansalaiskeskustelusta epärealistina, on sillä taholla, joka tästä poissulkemisesta päättää, erittäin suuri valta.

Konservatiiviset puolueet keräävät hyödyn tilanteesta, jossa politiikan ja demokratian mahdollisuuksia rajataan poliittisen kielen sulkeutumisen avulla. Poliittisella oikeistolla on aina vastattavanaan mahdoton kysymys siitä, kuinka se voi demokraattisesti ylläpitää tietyn yläluokan etuoikeutettua asemaa, vaikka kaikkien tämän luokan ulkopuolisten edun mukaista olisi purkaa yhteiskunnan hierarkisuus. Haihduttamalla kriittiset käsitteet kielestä se onnistuu: Enää ikäviä kysymyksiä ei voida esittää, voidaan vain puhua oikeistolaisen mieliretoriikalla, eli mitä asioita on milloinkin uhrattava, jotta tietty ryhmä saavuttaa tiettyjä taloudellisia hyötyjä.

Korostamalla vaihtoehtoisia ja kriittisiä käsitteitä ja puhetapoja pystymme hakemaan sitä rajaa, joka on todellisten mahdottomuuksien ja tiettyjen vallanpitäjien illusoristen mahdollisuuksien välillä. Näin poliittista järjestelmäämme on mahdollista kehittää demokraattisemmaksi, sillä siitä tulee aidosti responsiivinen kansalaisten tahdolle. Ole realisti – vaadi mahdotonta!