Sosialidemokratia, perussuomalaisuus ja elitismi

Economistin pilapiirroksessa UKIP:in Nigel Farage
venyttelee oikeiston ja vasemmiston välillä.

“Yksi kaveri kertoi minulle, että hän on aina aiemmin äänestänyt demareita. Mutta nyt SDP on hänen mielestään mennyt liian oikealle ja niinpä hän sanoi äänestävänsä persuja. Aivan käsittämätöntä!”

Jokainen meistä on varmasti kuullut tämän tarinan tai jonkin sen muunnelman. Siksi ajattelin analysoida, mistä juttu kertoo ja voisiko siitä oppia jotakin. Ensinnäkään alkuperäinen kertoja ei selvästikään ole pahantahtoinen. Hän ei kertoisi sosialidemokraatille, miksei hän heitä äänestä, jos toivoisi puolueen menettävän kannatustaan. Päinvastoin hän kertoo opetuksen ohjatakseen porukan oikeaan suuntaan.

Myös kertojan arvot ovat kohdallaan. Hän ei pidä oikeistolaisuudesta ja siihen liittyvästä omanedun tavoittelusta, ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän tahtoisi SDP:n olevan selkeästi vasemmalla ja on aiemmin sitä äänestänyt.

Mutta kieltämättä kuulostaa loogisesti käsittämättömältä, että äänestäjä joka tahtoisi reivata yhteiskuntaa vasemmalle, hylkää SDP:n ja äänestää oikeistopuoluetta. Ajattelutapa tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun emme ajattele vain yksiulotteista janaa, jolle puolueet sijoitetaan niiden aateperinnön perusteella.

Osa oikeistolaistumiskritiikistä perustuu yksittäisten kysymysten asiasisältöihin ja niiden esille tuomiseen. Esimerkiksi työvoiman tarjonnan lisäämisen mantraan on lähdetty aivan liian kritiikittömästi mukaan ja se on vienyt pelitilaa esittää vaihtoehtoja oikeistolaiselle työvoimapolitiikalle.

Merkittävä syy siihen, miksi SDP koetaan oikeistolaisemmaksi, kuin sen aktiivit ja kannattajat tarkoittavat, johtuu nähdäkseni elitistisyydestä. Sosialidemokraatteja ei mielletä sellaisiksi kansan edustajiksi, kuin puolueen slogan lupaa. Puolueesta löytyvään asiaosaamiseen kyllä luotetaan, mutta kansanomaisuudessa olisi parantamisen varaa.

Mieleen tulee kolme pääsyytä, joista tämä voi johtua:

1. Yleinen eliitin erkaantuminen kansasta. Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut yhtenäinen kansakunta, vaan tietty etuoikeutettujen joukko elää omassa, eristetyssä kuplassaan. Taloudelliseen eliittiin ei enää nousta pelkästään hankkimalla korkeakoulututkinto ja työskentelemällä ahkerasti, vaan tulevaisuuden rikkaat ovat nykyisten rikkaiden perijöitä. Möläytykset, jotka ovat osoittaneet vieraantuneisuutta pienituloista arjesta ovat tulleet lähinnä Kokoomuksen suunnasta, mutta monen mielessä ne jäävät leimaamaan koko poliittista eliittiä.

2. Valtionhoitajapuolueen rooli. Sosialidemokratia on kansanliike, joka on saanut vaaleissa kannatusta ja pystynyt muokkaamaan yhteiskuntaa kannattajiensa tahtomaan suuntaan. Mutta puolueen rooli valtion alistajana kansan tahtoon ei ole pysynyt kirkkaana mielessä. Pahimmillaan SDP on joutunut suojelemaan valtion intressejä kansan tahtoa vastaan ja siksi se on samaistettu virkamieseliittiin, jonka mielivallalta puolueen piti alunperin kansaa puolustaa.

3. Epäjohdonmukainen viestintä. "Politiikan ja päättäjien kieli on osin muuttunut tyhjäksi höpöhöpöpuheeksi”, kertoo Yle. Selkeän ja ymmärrettävän ilmaisun lisäksi on kansan syvistä riveistä kannatuksensa hakevan puolueen vältettävä viestinnässään elitistisiä klisheitä. Keskiluokan puhutteleminen on ymmärrettävää, koska Suomessa ns. keskiluokka hankkii tulonsa rehellisellä työnteolla. Mutta ketä esimerkiksi ruotsin kielen opetuksesta käytävässä keskustelussa lämmittää “kaksikielisyys on rikkaus"- tyyppiset fraasit? Jos pakollista ruotsin opiskelua halutaan puolustaa, se täytyy tehdä perustelemalla, kuinka nykyinen malli hyödyttää tavallisista oloista ponnistavaa koululaista ja opiskelijaa.

Mitä siis tulisi tehdä? Oleellista on pitää sekä yksilöinä että porukkana aina selkeästi mielessä, miltä omat teot, puheet ja kirjoitukset vaikuttavat tavallisten ihmisten silmissä. Poliittiset päätöksentekijät ja puolueaktivistit eivät ensisijaisesti kommunikoi toisille establishmentin edustajille, vaan normaalia arkea eläville kansalaisille. Esimerkiksi työn tarjonnan lisäämisestä hössöttäminen vaikuttaa järjettömältä työttömänä tai työttömyysuhan alla elävän ihmisen näkökulmasta.

SDP:llä on jo vuosikymmenten ajalta toimivat keskusteluyhteydet kaikille yhteiskunnan osa-alueille, mukaan lukien elinkeinoelämä ja valtiolliset instituutiot. Nämä tuovat tavallisten palkansaajien edunvalvontaan sellaista uskottavuutta, jota Perussuomalaisilla ei ole. Mutta keskustelukanavia on käytettävä kahteen suuntaan. SDP:n on oltava kanava, jonka kautta kansalaisten huoli työpaikoista, palkoista, asumiskustannuksista, julkisista palveluista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta jne. kulkevat kaikkien päätöksentekijöiden korviin.

Sen sijaan ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät EK:n seminaarissa ja ottavat sen jälkeen asiakseen edistää vientiyritysten hintakilpailukykyä palkkoja alentamalla. Ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät Suomen Pankin tilaisuudessa ja omaksuvat kestävyysvajeeseen tulkinnan, että opiskeluaikoja täytyy lyhentää ja eläkeikää nostaa. Se vie SDP:lta uskottavuuden kansan korvina ja jättää tilaa Perussuomalaisille ja muille populisteille.

Eikö demari sitten saa käydä oopperassa tai pelata golfia? Saa tietysti. Jokainen päättää omista harrastuksistaan, eikä jokin harrastus tee ihmisestä yhtään sen elitistisempää, kuin toinenkaan. Mutta kannattaa pitää mielessä, millaisen kuvan itsestään antaa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jos kovasti hehkutat oopperaa, golfia, katumaastureita ja 30 euron shamppanjabrunsseja, etäännytät tiettyä äänestäjäkuntaa itsestäsi ja puolueestasi.

SDP:n ja sen aktiivien on pidettävä aate ja päämäärät kirkkaana mielessä. Rooli linkkinä tavallisen kansalaisen ja valtiollisen päätöksentekokoneiston välillä on löydettävä uudelleen. Ilolla olen huomannut, että tähän suuntaan kehitys on viime aikoina kulkenutkin. Kun SDP palaa nöyrästi kansan pariin josta se on tullutkin, viedään Perussuomalaisilta yksinoikeus siihen eliitin vastaisuuteen, jota se käyttää hengitysilmanaan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut oikeistopopulistien vastaisista strategioista otsikolla Kuinka populistit kesytetään

Republikaanit ovat vaarallisia

Lupaavasta nimestään Why some politicians are more dangerous than others huolimatta James Gilliganin teos ei ole oppikirja siitä, kuinka sinusta tulee vaarallinen poliitikko. Sen sijaan Gilligan vertailee Yhdysvaltojen henkirikos- ja itsemurhalukuja siihen, kumman suuren puolueen presidentti istuu Valkoisessa talossa. Korrelaatio on selkeä: Henkirikokset ja itsemurhat lisääntyvät aina republikaanipresidentin aikana ja vastaavasti laskevat, kun vallassa on demokraatti.

Kirjoittaja hämmästelee itsekin sitä, kuinka selvästi väkivaltaiset kuolemat Yhdysvalloissa lisääntyvät republikaanien ja vähenevät demokraattien aikana. Hän kertoo olevansa psykiatrian professorina kiinnostunut psykologiasta, eikä politiikasta. Uskoo ken tahtoo, kirjalla on hyvin vahva propaganda-arvo. Gilliganin todistusaineisto on joka tapauksessa vakuuttavaa. Väkivaltaisten kuolemien määrän kuvaaja on kuin vuoristoja ja laaksoja. Ja kaikki nousut sattuvat republikaanien valtakaudella, kaikki laskut demokraattien.

Talouskasvua, sekä lakia ja järjestystä painottava republikaaninen puolue näyttäisi siis käytännössä saavan aikaan vain talouslamoja, jotka aiheuttavat työttömyyttä, syrjäytymistä, väkivaltarikollisuutta ja itsemurhia. Kas kas. Luvut eivät myöskään anna uskottavuutta republikaanien ”tough on crime” – ajattelulle. Vuonna 1975 Yhdysvalloissa oli noin 100 vankia 100 000 asukasta kohden ja maassa tehtiin 8,3 murhaa 100 000 asukasta kohden. Vuoteen 1996 mennessä vankien määrä oli nelinkertaistunut ja 100 000 asukasta kohden vankeja oli yli 400. Montako murhaa tuona vuonna tapahtui 100 000 asukasta kohden? Tasan samat 8,3.

Vuodesta 1900 vuoteen 1912 Yhdysvaltoja hallitsi republikaanipresidentti ja väkivaltaisten kuolemien määrä nousi 15,6:sta 100 000 asukasta kohti lukuun 21,9. Woodrow Wilson pudotti luvun 17,4:än, kunnes republikaanit Harding, Coolidge ja Hoover saivat taas nostettua luvun ennätyksellisen korkealle 26,5:en.

Franklin Roosevelt aloitti vuonna 1933 paitsi kaksikymmentä vuotta kestäneen demokraattipresidenttien kauden, myös 36 vuotta kestäneen ajan, jolloin murhien ja itsemurhien määrä pysyi jatkuvasti alle vuosisadan keskiarvon. Vasta kun republikaanien ”etelän strategia” vuodesta 1968 käänsi 11 osavaltiota demokraattisista republikaanisiksi, pystyi Nixon nousemaan valtaan ja palauttamaan väkivaltaisten kuolemien tason Yhdysvalloissa epideemiselle tasolle.

Politiikka voi joskus vaikuttaa kilpaurheilulta, pelkiltä vaaleilta, joissa joko voitetaan tai hävitään. Gilliganin kirja muistuttaa – karmaisevallakin tavalla – että yhteiskunnallinen päätöksenteko kuitenkin vaikuttaa konkreettisella tavalla ihan oikeiden ihmisten elämään. Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka näyttäisi vahvojen tilastollisten korrelaatioiden perusteella johtavan väkivaltaiseen ja kurjistuvaan yhteiskuntaan. Suomalaisten koalitiohallitusten vaikutukset yhteiskuntaan eivät varmaankaan ole yhtä selkeitä kuin amerikkalaisen kaksipuoluejärjestelmän presidenttien, mutta olisi mielenkiintoista nähdä tilastollista analyysia siitä, millaista tuhoa porvarihallitukset ovat tehneet suomalaisen yhteiskunnan koherenssille.

Teksti on julkaistu Debatissa 4.9.2012

Yrittäjä on duunari

Pariskunta pitää pientä ravintolaa. Myynti ei ole kovin suurta, eikä tuloilla pysty palkkaamaan ylimääräisiä työntekijöitä. He tekevät työn yhdessä, yksi työskentelee keittiössä, toinen ravintolasalin puolella. Leipätyönsä lisäksi he hoitavat ravintolan kirjanpidon, tukkuostokset, markkinoinnin, siivouksen ja remontoinnin itse. Se onnistuu, kun tekee töitä viikonloputkin. Iltaisin riitelevät lounaslistojen laatimisesta.

Useinkaan yritykset eivät ole rahaa takovia koneita, jotka tuottavat omistajalleen ilmasta vaurautta sillä aikaa, kun hän lekottelee Karibialla. 93 % suomalaisista yrityksistä on 1-9 hengen mikroyrityksiä. Suurin osa suomalaisista yrittäjistä hankkii tulonsa omalla työllään. Yrittäjälle kaikki tulo ei tule palkkana, vaan yritystulona, mutta yhtä kaikki se on hankittava työtä tekemällä.

Kukaan ei suostuisi työskentelemään palkollisena sellaisilla työehdoilla ja tuloilla, joilla monet yrittäjät omassa yrityksessään työskentelevät. Vuonna 2009 noin neljänneksellä yrittäjistä tulot jäivät alle 15 000 euroon, lähes kahdella kolmanneksella alle keskipalkan. Onko yrittäjän nimikkeen käyttäminen niin hienoa, että vastineeksi siitä yrittäjä on valmis myymään työtään ja sen tuotoksia alihintaan?

Jonkinlaista glooriaa yrittäjyyteen liitetään. Yrittäjät ovat korvaamassa sotaveteraanit ryhmänä, jonka nimissä perustellaan milloin mitäkin poliittista linjaa (Lauri Holappa kirjoittaa tästä hauskasti). Ottaen huomioon yrittäjien joukossa olevan pienituloisuuden ja sen, että suurin osa yrittäjistä ansaitsee elantonsa omalla työllään, on yrittäjien yleinen affilioituminen poliittiseen oikeistoon kummallista.

Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka ei pienyrittäjiä auta. Yritykset tarvitsevat ostovoimaisia asiakkaita. Oikeistolainen palkkojen alentaminen ja julkisen kulutuksen rajoittaminen vievät yrityksiltä näitä asiakkaita ja luonnollisestikin haittaavat niiden toimintaedellytyksiä. Siinä ei paljon oikeiston haikailema ”yrittäjyysmyönteinen asenneilmasto” auta, jos yrityksen tuotteille tai palveluille ei ole kysyntää.

Vaikka poliittinen oikeisto ja postmodernistit mielellään muuta väittävät, suomalaisessa politiikassa on yhä pitkälti kyse tulonjakopolitiikasta. Siitä, miten yritysten tuotto jaetaan niiden työntekijöiden ja omistajien kanssa. Työntekijät omistavat vain työnsä ja elävät sen tuotolla, kapitalisteilla on myös pääomaa ja he elävät sen tuotolla. Kun työn ja pääoman intressit ovat ristiriidassa, oikeisto on aina pääoman puolella.

Valtava enemmistö suomalaisista yrittäjistä elää työllään, ei pääomalla. Siksi onkin suomalaisten yritysten toimintaedellytysten kannalta haitallista, että monet yrittäjät huiputetaan oikeiston kannattajiksi. Oikeiston tavoitteet määrää suurpääoma, eivät pienyritykset. Näillä kahdella ei juurikaan ole yhteisiä intressejä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Matti Apunen kaipaa suomalaisista poliitikoista bisneksen puolustajia ja selittelee, kuinka vaurastumista ei tulisi pitää ahneutena sekä toistaa yleisen harhan, että yritykset luovat työpaikkoja. Työpaikkojen määrällä ja yrittäjyysasteella ei kuitenkaan ole korrelaatiota keskenään. Korkeimmat yrittäjyysasteet eurooppalaisissa OECD-maissa on Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa. Näistä maista ei ole kuultu pelkästään myönteisiä talousuutisia viime aikoina.

Vaurastumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Jos joku tekee kovasti töitä, joko pienyrittäjänä tai palkkatyöläisenä, ja saa kerättyä sillä mukavan elintason, onneksi olkoon! Usein porvarilliset vaurastumishaaveet pohjautuvat kuitenkin äkkirikastumiseen. Olisi kiva, jos yritys vaan tuottaisi itsestään rahaa, ettei tarvitsisi tehdä juuri töitä. Muutamien ahneus myös tehokkaasti estää monien vaurastumisen. Tästä on esimerkkiä tarjonnut Finnair, jossa johto on käärinyt muhkeita bonuksia samaan aikaan, kun työntekijät on laitettu talkootöihin.

Tärkeää olisi vapauttaa suomalaiset pienyrittäjät suurituloisuusharhastaan ja saada heidät muodostamaan poliittinen identifioitumisensa sen ajatuksen pohjalta, että he hankkivat tulonsa omalla työllään, eivät pääomalla. Yrittäjyyspolitiikassa taas olisi painotettava yritysten työllistämismahdollisuuksia ja kokonaiskysyntää, eikä yritysten itsetarkoituksellista lukumäärän kasvattamista ja niiden toimintakustannusten karsimista. Näin alun esimerkin ravintoloitsijapariskuntammekin voisi palkata työntekijöitä ja pitää joskus itse vapaapäivän.

Presidentinvaalit menivät – mitä jäi käteen?

Moni jätti presidentinvaaleissa äänestämättä,
koska äänestämällä ei voinut ottaa kantaa tulonjakoon

Merkittävintä presidentinvaaleissa oli se, mihin suuntaan, mihin asioihin ja mille ristiriitaulottuvuudelle keskustelu ohjautui ja pysyvätkö presidentinvaaleissa keskeiseen asemaan nousseet kysymykset ratkaisevina myös tulevaisuudessa. Presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä valtaa on siirretty presidentiltä pääministerille, eikä presidentillä ole enää niin suurta vaikutusta maamme asioihin, kuin aiemmin.

Mutta keskustelemisella on merkitystä. Eri keskustelunaiheet ja poliittiset kysymykset vaikuttavat eri tavoin eri poliittisten ryhmien ja yksittäisten poliitikkojen kannatukseen. Klassinen esimerkki on, että keskustelun painottuminen yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen kysymyksiin hyödyttää oikeistoa, kun taas keskusteleminen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulonjaosta hyödyttää vasemmistoa.

Politiikan taitoa ei olekaan kyky keskustella poliittisista kysymyksistä, vaan kyky manipuloida ja johdatella julkista keskustelua sellaisiin teemoihin, joista poliitikko arvioi olevan itselleen ja ryhmälleen hyötyä.

Presidentinvaaleissa yhteiskunnallista tulonjakoa, verotusta ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta koskevat teemat jäivät taka-alalle jo ensimmäistä kierrosta edeltävissä keskusteluissa – sekä paneeleissa, että äänestäjien kahvipöytäkeskusteluissa. Sen sijaan keskeisiksi teemoiksi nousivat yhteiskunnan ja Euroopan avoimuus ja suvaitsevaisuus.

Timo Soini ja Paavo Väyrynen asemoituivat eurokriittisiksi änkyröiksi. Paavo Lipponen, Paavo Arhinmäki, Pekka Haavisto ja Eva Biaudet taas avoimuuden, sivistyksen ja suvaitsevaisuuden edistäjiksi. Sauli Niinistö luotti kansansuosioonsa, eikä tahtonut hakea mitään selkää positiota. Sari Essayahin profiili jäi muuten vain epäselväksi.

Ensimmäisellä kierroksella tietty äänestäjäryhmä, joka tekee äänestyspäätöksensä edistysmielisten, suvaitsevaisten ja markkinakriittisten arvojen pohjalta, haki ehdokkaista vakavasti otettavaa vastavoimaa ennakkosuosikkina pidetylle Niinistölle. Sattuneista syistä, esimerkiksi sopivaan aikaan julkaistuista mielipidetiedusteluista ja sosiaalisen median rummutuksesta johtuen, uskottavimmaksi haastajaksi nousi Pekka Haavisto, joka äänestettiin taktisesti toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella eroja Niinistön ja Haaviston välille haettiin arvopohjaiselta konservatismi-liberalismi – akselilta. Myönteinen piirre tässä keskustelussa oli, että moni äänestäjä joutui pohtimaan omia arvojaan ja vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa. Moni tuli miettineeksi, voiko julkihomo olla Suomen presidentti. Ja moni tuli pohdinnassaan siihen lopputulokseen, että kyllä voi. Tämä yksilöllinen ja kollektiivinen pohdinta teki varmasti hyvää ja tervehdytti yhteiskunnallisia asenteitamme.

Mutta kaikki eivät päätyneet edellä mainittuun johtopäätökseen. Mielestäni julkisessa keskustelussa suhtauduttiin turhan naiivisti kansalaisten mielipiteisiin, kun mediassa toisteltiin, ettei Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ratkaise vaalin tulosta. Valitettavasti meillä on Suomessa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät voisi koskaan äänestää homoa presidentiksi.

Keskustelu suvaitsevaisuuden ja ennakkoluuloisuuden välillä on tärkeää, mutta julkiseen keskusteluun on tuotava muitakin ristiriitaulottuvuuksia. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta keskeinen ulottuvuus on se, kuinka yhteiskunnan tulot ja varallisuus jaetaan. Tuloerojen kasvu on Suomessa ollut viime vuosikymmeninä nopeinta OECD-maissa. Se tarkoittaa sitä, että rikkaana olo on Suomessa entistä hauskempaa, mutta köyhänä olo entistä kurjempaa.

Pelkään, että äärimmilleen vietynä keskustelun vieminen arvopohjaisiin ja moraalisiin kysymyksiin johtaisi amerikkalaiseen poliittisen keskustelun kulttuuriin. Yhdysvalloissa tulojen ja omaisuuden jako on erittäin epäoikeudenmukainen. Rikkain prosentti ihmisistä on ominut 37 % yhteiskunnan yksityisomistuksessa olevasta varallisuudesta. Köyhät ovat todella köyhiä kovasta työnteosta huolimatta ja köyhinä pysyvätkin. Silti amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ei puhuta progressiivisesta verotuksesta, tulonsiirroista, tulonjaon tasaamisesta tai luokkayhteiskunnan purkamisesta. *

Yhdysvalloissa politiikka keskittyy moraalisiin kysymyksiin. Saako tehdä abortteja vai ei? Saako polttaa pilveä? Saako homostella? Hyväksytäänkö kuolemanrangaistus? Annetaanko nuorisolle seksuaalikasvatusta? Mitä tehdään paperittoman maahantulijan palkanneelle?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ne piilottavat tulonjakoon ja omaisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset poliittisen päätöksenteon agendalta. Osittain tämä keskustelun vieminen tulonjaon kysymyksistä moralistisiin kysymyksiin on republikaanien tarkoituksellisesti masinoimaa. Se peittää alleen ne kysymykset, jotka söisivät republikaanien kannatusta.

Suomessa tulonjaon kysymykset ovat perinteisesti olleet vahvasti politiikanteon agendalla. Esimerkiksi nykyinen hallitus korotti perusturvaa sadalla eurolla, mikä tasaa tulonjakoa ja auttaa kaikkein kurjimmassa asemassa olevia ihmisiä. Mutta minua huolestuttaa, mitä tapahtuu, jos suomalainen poliittinen oikeisto ottaa oppia republikaaneilta.

Presidentinvaalien toisen kierroksen voisi ajatella tämän uuden politiikan asialistan määrittelemisen tavan harjoituksena. Ne tahot, jotka ottavat yhteisistä varoistamme enemmän, kuin heille kuuluisi, voittivat presidentinvaalin jo ensimmäisellä kierroksella. Äänestäjille jäi valittavaksi liberaalimpi tai konservatiivisempi markkinajärjestelmän kannattaja. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei ollut lainkaan. Moni äänestäjä huomasikin, ettei voi tässä tilanteessa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tulonjakoon ja jätti äänestämättä. Äänestysprosentti jäi toisella kierroksella ennätysalhaiseksi.

Tätä ajatusta vasten tarkastellen Paavo Lipposen ylimieliseltä kalskahtanut toteamus, että hän olisi ollut ainoa varteenotettava haastaja Niinistölle toisella kierrokselle, saa uuden merkityksen. Paitsi että Haavisto hävisi toisen kierroksen rökälemäisin luvuin, myös aito ideologinen vastakkainasettelu hävisi vaaleista. Jos toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Lipponen, vaalit olisivat saaneet selkeän vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ideologian välisen kamppailun luonteen. Nyt toinen kierros oli Lipposen sanoin läpihuutojuttu, nimenomaan siinä mielessä, että markkinauskolle ei esitetty vaihtoehtoa.

Jos toden teolla maalataan piruja seinille, yhteiskunnallisten kysymyksen asettelujen painopisteen vaihtuminen tulonjaosta moralismiin voi tarkoittaa koko demokraattisen päätöksentekokoneiston merkityksen muuttumista. Jos ajatellaan, että eduskunnan asialistaa hallitsisivat tulevaisuudessa moraaliset kysymykset, kuten abortti, kannabis ja tiedostojen luvaton lataaminen verkossa, sen kyky vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin heikentyisi.

Jos eduskunta ja muu poliittinen päätöksentekokoneisto menettäisi otteensa sellaisista asioista, kuin tulonjaosta, verotuksen oikeudenmukaisuudesta, yhteiskuntaluokkien fatalistisuudesta, pääoman kasautumisesta ja yritysten voittojen jakamisesta niiden omistajien ja työntekijöiden kesken, se myös menettäisi mahdollisuutensa efektiivisesti analysoida yhteiskunnan rakenteita, muokata niitä ja johtaa yhteiskuntaa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

Pahimmillaan parlamentista tulisi merkitykseltään seremoniallinen. Neljän vuoden välein pidettäisiin vaalit ja vallanpitäjät vaihtuisivat. Sitten eduskunta joko sallisi alkoholin mainonnan tiettyyn kellonaikaan tai kieltäisi sen ja puuhaisi muuta yhtä merkityksellistä - samaan aikaan kun ihmisten elämää todella koskevat päätökset tehtäisiin jossain muualla, kuten suuryrityksissä ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa, jotka eivät ole minkäänlaisessa demokraattisessa kontrollissa. Vallan vaihtumisella parlamentissa olisi sama merkitys, kuin kuninkaan vaihtumisella eurooppalaisissa monarkioissa. Suuri näkyvyys, mutta ei mitään vaikutusta.

Nyt Suomen eduskunnalla on suuri vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan, tulonjakoon eri yhteiskuntaryhmien välillä ja yksilöiden mahdollisuuksiin liikkua yhteiskuntaryhmästä toiseen. Siksi edellä kuvaamani kehityskulku ei olekaan reaalinen uhka, vaan kaukaa haettu ja kärjistetty kauhuskenaario. Toivottavasti se myös pysyy sellaisena.




* Yhdysvaltojen Occupy Wall Street - liike on esimerkki siitä, että ihmiset kyllä tiedostavat tulonjaon epäoikeudenmukaisuuden, mutta se että protesti manifestoituu katujen valtaamisena eikä äänestämisenä tai uusien puolueiden perustamisena puolestaan kertoo, ettei näitä asioita pystytä kanavoimaan osaksi poliittista päätöksentekokoneistoa.

Kiista yhteiskuntaopetuksesta althusserilaisesta näkökulmasta

Porvarillisen Vapaan koulutuksen tukisäätiön (VKTS) paljastuminen on herättänyt jonkin verran julkista keskustelua siitä, tulisiko kouluissa opettaa yhteiskunnallisia asioita ja millä tavalla. Säätiöstä tiedetään, että se keräsi listoja vasemmistolaisina pidetyistä opettajista. Tämä oli keino, mutta minkä päämäärän tavoittelemiseksi tätä keinoa käytettiin?

Poliittinen oikeisto vastusti suomalaista peruskoulujärjestelmää jo kun sen luomisesta käytiin keskustelua. Koko peruskoulun olemassaolon ajan oikeisto on kritisoinut sitä esimerkiksi tasapäistämisestä. Tasavertainen koulutus on oikeistolle ymmärrettävästi ideologisesti vaikea pala purtavaksi. Kun koulutus ei ole enää etuoikeutetulle eliitille varattu tapa ylläpitää erottelua suhteessa alempiin luokkiin vaan koko kansalle tarjottava perusoikeus, sosiaalinen kierto nopeutuu eikä porvariston aseman periytyvyys ole enää itsestäänselvyys.

Rintamalinjat taisteluun peruskoulusta ovatkin olleet selkeät. Vasemmisto on ajanut universaalia, tasapuolista ja vapaata koulutusta kaikille. Oikeisto on sitä vastustanut vedoten tehokkuuteen ja valinnanvapauteen.

Sama jako näkyy myös suhtautumisessa yhteiskuntaopetukseen. Vasemmisto on halunnut kouluihin yhteiskuntaoppia, joka rohkaisee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja antaa siihen välineitä, kuten tietoa yhteiskunnallisista valtarakenteista, vaikuttamiskeinoista ja yhteiskunnan sisäisistä konflikteista. Porvarillinen käsitys yhteiskuntaopista taas on ei-poliittista ja nojaa muodollisten valtioinstituutioiden kuten eduskunnan esittelyyn, hämärtäen tarkoituksellisesti eri sosiaalisten luokkien konfliktit.

Ranskalainen filosofi Louis Althusser on kirjoittanut ideologisista valtiokoneistoista. Ne linkittyvät oleellisesti valtion toimintaan, mutta ovat kuitenkin erillisiä valtiovallasta ja valtiokoneistosta. Siinä missä valtio käyttää valtaa viime kädessä väkivallan, kuten poliisin ja armeijan keinoin, ideologiset valtiokoneistot toimivat ideologian keinoin. Ne opettavat, levittävät ja ylläpitävät asenteita, arvostuksia ja mielipiteitä.

Esimerkkeinä Althusser mainitsee muiden muassa uskonnollisen ideologisen valtiokoneiston (IVK:n), koulutuksellisen IVK:n, oikeudellisen IVK:n, ammatillisen IVK:n, tiedotuksen IVK:n ja niin edelleen. Samoin kuin eri yhteiskuntaryhmät käyvät poliittisten puolueiden kautta taistelua valtiollisesta vallasta, myös eri ideologisissa valtiokoneistoissa taistellaan ideologisesta vallasta. Riippumattomuus valtiovallasta tarkoittaa, että IVK:issa valtaa voivat pitää myös aivan eri ryhmät, kuin jotka kulloinkin käyttävät valtiovaltaa.

”Sikäli kuin tiedämme, mikään luokka ei pitkän päälle voi säilyttää valtiovaltaa, ellei se samanaikaisesti toteuta hegemoniaansa ideologisiin valtiokoneistoihin ja näissä koneistoissa. […] ideologiset valtiokoneistot voivat olla paitsi luokkataistelun kohde, myös usein kiivaaksikin käyvän luokkataistelun kenttä.” kirjoittaa Althusser*.

Tätä taustaa vasten porvarien tavoite kaventaa yhteiskuntaopin opetusta tulee ymmärrettäväksi. Jos kouluissa opetettaisiin kyseenalaistamaan vallitsevat talous- ja valtarakenteet, alkaisivat ihmiset kyselemään etuoikeutetun eliitin kannalta kiusallisia kysymyksiä.

Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus aloitti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman alla projekteja nuorison yhteiskunnallisen osallistumisen lisäämiseksi. Toistaiseksi suomalaisnuorten yhteiskunnallisessa osallistumisessa ei kuitenkaan ole tapahtunut suuriakaan viriämisen merkkejä. Projektit toteutettiin, mutta konkreettiset aikaansaannokset jäivät laihoiksi.

Kansainvälisen ICCS 2009 –tutkimuksen mukaan suomalaisten nuorten yhteiskunnallinen tietämys on maailman huippua. Vain Tanska ylsi vertailumaiden joukossa samaan tulokseen, mutta Suomen nosti Tanskan edelle pienempi keskihajonta. Toisin sanoen tietämys on suomalaisten 8.-luokkalaisten parissa tasaisempaa.

Sama tutkimus mittasi myös nuorten kiinnostusta politiikkaan ja osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan. Suomalaisten osalta tulokset ovat hämmästyttäviä. Nuoret eivät osallistu, eivätkä ole kiinnostuneita politiikasta. Samaan aikaan he kuitenkin luottavat yhteiskunnallisiin instituutioihin. Suomalaisnuorten aikomus äänestää vaaleissa on myös kansainvälistä keskiarvoa korkeammalla tasolla.

Johtopäätöksenä voisi väittää, että porvarillinen koulutuspolitiikka on tuottanut halutunlaista tulosta. Suomalaisista nuorista on kasvatettu hyviä alamaisia, jotka tietävät kuinka yhteiskunta toimii, mutteivät halua sitä muuttaa tai muuten kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä. VKTS:n toimijat ovat luultavasti korkanneet shamppanjan kun ICCS 2009 –tutkimuksen ensitulokset kesäkuussa julkaistiin.

Porvarihallitus tietää valtakautensa ennemmin tai myöhemmin päättyvän. Siksi se pyrkii sementoimaan oman ideologiansa mahdollisimman vahvasti suomalaisiin koulutus- ja kasvatuslaitoksiin ennen valtiovallan vaihtumista. Uusi yliopistolaki on yksi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi, koulujen yhteiskuntaoppi toinen. Vaikuttamalla siihen, millaisia opettajia ja oppilaita suomalaisissa perus- ja toisen asteen kouluissa työskentelee ja opiskelee, porvarillinen hegemonia pystyy turvaamaan omien arvojensa ja asenteidensa säilymisen yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä vuosikymmeniksi eteenpäin.


* Althusser, Louis. Ideologiset valtiokoneistot. Vastapaino, 1984, sivut 103-104.

SDP:n temmattava poliittinen aloite

Viime vuosina poliittinen oikeisto on pystynyt hallitsemaan poliittista keskustelua niin Suomessa, kuin muuallakin Euroopassa. Tämä hallinta on näkynyt myös vaalituloksissa. Poliittisen vasemmiston on saatava julkisesta keskustelusta parempi ote.

Sosialidemokratian erottaa oikeistolaisesta konservatismista se, että se on progressiivinen ja eteenpäin kulkeva aate, joka pyrkii rakentamaan tulevaisuudesta paremman. Siksi sosialidemokratia on strategisesti parhaimmillaan hyökätessään olemassaolevia vääryyksiä vastaan. Puolustuskannalla ollessaan, esimerkiksi puolustaessaan hyvinvointivaltiota oikeistolaiselta markkinaistamishuumalta, sosialidemokratia pärjää heikommin.

Poliittinen keskustelu onkin siis käännettävä tilanteesta, jossa oikeisto purkaa hyvinvointivaltiota ja vasemmisto puolustaa sitä tilanteeksi, jossa vasemmisto esiintyy hyvinvointivaltion kehittäjänä ja uudistajana. Näin SDP pääsee tekemään poliittista offensiiviä ja oikeisto joutuu altavastaajaksi.

Sosialidemokratian saavutukset koko pohjoismaalaisen hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa ovat kiistattomat. Äänestäjiä ei kuitenkaan vakuuteta näitä tekoja muistelemalla, vaan kirkkaalla visiolla siitä, kuinka tulevaisuuden yhteiskunnasta tehdään vielä parempi. Viime aikoina SDP on edennyt hyvään, proaktiiviseen suuntaan. Puoluekokous 2010 antaa mahdollisuuden lujittaa tätä kehitystä ja vahvistaa sosialidemokratian roolia yhteiskunnallisena uudistusvoimana.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Viikossa 11.3.2010.

Poliittinen vasemmisto, universalismi ja keskiluokka

Ideologioiden sisällä poliittisten käsitteiden vasemmisto ja oikeisto käyttäminen on ongelmallista. Molemmat käsitteet ovat niin epämääräisesti käytettyjä, että ilman tarkempaa ja laajemmin hyväksyttyä määritelmää niiden luovalla käytöllä on helppo hämmentää poliittista soppaa. Saman ideologian kannattajien arvioiminen oikeistolaisemmiksi tai vasemmistolaisemmiksi aiheuttaa yleensä ottaen väärinymmärrystä. Ekumeenisen vasemmistolaisuuden kannattajan näkökulmasta esimerkiksi Vasemmistoliiton takavuosien slogan ”oikeasti vasemmalla” on typerä. Se suuntautuu selvästi sosialidemokraatteja vastaan, vaikka sekä Vasemmistoliitto (vuodesta 1966 lähtien) että SDP kannattavat samaa ideologiaa, demokraattisesti toteutettavaa sosialismia.

Rasittavalla tavalla kömpelyys oikeisto-vasemmisto-käsitteiden kanssa tuli esiin keskusteluissa SDP:n puheenjohtajasta. Erkki Tuomiojaa pidettiin yleisesti ottaen jotenkin vasemmistolaisena ehdokkaana, jota vastaan kaikkia muita –kenties Kimmo Kiljusta lukuun ottamatta- oikeistolaisempina. Tämä sopii hyvin kulkemaan rinnakkain sen suuren pohdiskelun kanssa, tulisiko SDP:n linjaa siirtää oikealle vai vasemmalle.

Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta. Vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta kaikkien lapsille pidettiin kädenojennuksena keskiluokan suuntaan ja Urpilaisen suuhun laitettiin eräissä julkaisuissa oikeistolaistumiseen viittaavia ilmaisuja.

Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön. Se perustuu vulgaariin käsitykseen vasemmistolaisuudesta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisena. Sitä vastoin oikeistolaisuus taas olisi rikkaimpien etujen vartioimista. Tätä käsitystä vasten universaali hyvinvointipalvelupolitiikka, kuten maksuton päivähoito kaikille, ei vaikuta erityisen vasemmistolaiselta. Samalla logiikalla porvarihallitus voi väittää olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen –siis vasemmistolainen- koska tarjoaa tulonsiirtoja kaikkien heikoiten toimeentuleville.

Kenties selitysvoimaisempaa olisi käyttää vasemmisto-oikeisto-käsitteitä suhteessa universalismiin. Tämä on nähdäkseni oleellinen ero kristillis-konservatiivisen ja marxilaisen hyvinvointipolitiikan välillä. Ensin mainittuunkaan ei kuulu käänteinen robin hoodismi, jossa yhteiskunta siirtää resursseja suoraan köyhiltä rikkaille, vaan rikkaat erilaisten kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisyhdistysten kautta auttavat köyhiä. Jos tahtovat. Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

Universaali oikeus maksuttomaan päivähoitoon on tässä valossa taas hyvin vasemmistolainen. Siinä missä konservatiivinen kritiikki sitä kohtaan on ollut, ettei se kohdenna valtion vähiä varoja niitä eniten tarvitseville, liberaali kritiikki taas valittaa valtion tehtävien ja menojen kasvua. Kyse on kuitenkin johdonmukaisesta jatkumosta maksuttomalle opetukselle niin peruskoulussa, toisella asteella kuin korkeakouluissakin.

Strategisesti vaatimus maksuttomasta päivähoidosta on viisas. Kyllä, se on kädenojennus keskiluokkaan päin, mutta kuten todettua, siihen ei kytkeydy ideologista periksi antamista. Pikemminkin se muistuttaa keskiluokkaa siitä, että juuri sillä on eniten saavutettavaa vasemmistolaisesta politiikasta. Hyvin koulutettu ja ahkerasti työtä tekevä keskiluokka on juuri se ryhmä, joka maksaa eniten veroa –varsinkin kun veronalennuksia keskitetään maan- ja metsänomistajille ja suuryrityksille- ja hyötyy vähiten tulonsiirroista. Keskiluokan verorasitetta tulisi keventää siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomatulojen verotukseen ja palvelujen kattavuutta lisätä tekemällä niistä universalistisempia. Ja se on juuri vasemmistolaista!

Kenties tämä herättää poliittisen vasemmiston piirissä mielenkiintoa laajempaankin keskusteluun siitä, tulisiko tulonsiirtoja ja palveluita jatkossa kehittää universalismin vai tarveharkintaisuuden pohjalta. Tällä on suuri merkitys muun muassa veronmaksumoraalin kannalta.


Tuomiojan puheenjohtajakampanjan vetäjä Esa Suominen kirjoittaa hienosti Urpilaisen valinnasta