Keskiluokkaisuuden harha, osa 1

Luuletko olevasi keskiluokkaa? Jos saat elantosi työtä tekemällä, kuulut työväenluokkaan

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan usein keskiluokkaan ja sen näkemyksiin. Keskiluokan tahdon tulkitsijat sanovat yleensä keskiluokan olevan kyllästynyt verojen maksamiseen ja haluavan vastinetta verorahoilleen. Keskiluokan sanotaan maksavan suurimman osan kootuista verotuloista ja siis elättävän julkista sektoria. Usein keskiluokan tulkitaan myös olevan tyytymättömiä siihen, että heidän työllä ja vaivalla ansaitsemiaan rahoja jaetaan hyvinvointipalvelujen kautta ei-keskiluokkaisille.

Nähdäkseni tällaisissa tulkinnoissa on melko monta ongelmaa. Maksaako keskiluokka todella enemmän veroja, kuin muut yhteiskuntaluokat? "Yleisenä totuutena" toisteltu uskomus olisi hyvä perustella jotenkin. Ja kuka tai mikä edustaa keskiluokkaa ja kertoo sen mielipiteet? Minun mielestäni "Yksi Vode tuolla huoltoasemalla sanoi, että kyllä yrittäjiä verotetaan liikaa", ei ole vielä riittävä perustelu muokata verojärjestelmää, vaikka Voden sanottaisiin kuuluvan keskiluokkaan.

Nämä kysymykset jäävät ilmaan, jollemme ensin ratkaise kysymystä siitä, mikä on keskiluokka? Keitä siihen kuuluu? Yleensä keskusteluissa termiä käytetään epämääräisesti. Keskiluokkaista voidaan käyttää keskituloisen synonyymina. Tai keskiluokkana pidetään kaikkia niitä, jotka eivät tee fyysistä työtä, kuten toimistotyöläisiä. Keskiluokkaa määritellään myös subjektiivisesti; jos joku kokee kuuluvansa keskiluokkaan, hän kuuluu keskiluokkaan.

Ovatko nämä määritelmät hyödyllisiä? Kenties ovat identiteetin rakentamisen välineenä, tai rakennusaineena postmoderneille yhteiskuntahorisijoille ja näennäisanalyyttiselle poliittiselle retoriikalle. Mutta ne eivät vie meitä minnekään, jos tahdomme tietää mitä meidän olisi tehtävä.

Jotta yksilö voisi tehdä itsensä ja oman hyvinvointinsa kannalta mielekkäitä yhteiskunnallisia päätöksiä, on hänen ratkaistava, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu. Omistava luokka ja työväen luokka on melko helppo määritellä. Jos yksilö saa suurimman osan tuloistaan ilman työntekoa, omistamaastaan pääomasta (kuten sijoitusasuntojen vuokratulot, yhtiöiden osakkailleen maksamat osingot, lainojen korot jne.) hän kuuluu omistavaan luokkaan. Tällöin hänen on tarkoituksenmukaista edistää sellaista politiikkaa, että taloudellisen toiminnan tuottama arvonlisäys jaetaan mahdollisimman suurissa määrin pääoman omistajille, eikä työntekijöille.

Toisaalta jos suurin osa yksilön tuloista muodostuu korvauksesta hänen tekemästään työstä (eli palkasta), hän kuuluu työväenluokkaan. Tällöin hänen on mielekästä toimia yhteiskunnallisesti sen puolesta, että yritysten tekemistä voitoista mahdollisimman suuri osa jaetaan työntekijöille ja vastaavasti pääoman omistajille jää suhteellisesti pienempi osa.

Mutta hetkinen, mihinkäs tässä mallissa keskiluokka jäi? Jos rehellisiä ollaan, en tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sellaisten työntekijöiden, joiden työn tuottavuus on keskimääräistä työntekijää korkeampi, laskemista keskiluokkaan. Korkeasti koulutetut ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevät voivat työnsä arvolla mitattuina olla työväen parhaimmistoa, mutta silti heitä kohtelee sama lainalaisuus, kuin muitakin työllä elantonsa ansaitsevia: Jos yritysten tuottoa jaetaan työntekijöille, he voittavat. Jos se jaetaan omistajille, he häviävät. [1]

Keskiluokka-termillä on varmasti ollut joskus arvonsa yhteiskunnallisessa analyysissa, mutta nykyään sitä käytetään suuressa sumutuksessa. Sanalla aiheutetaan hämminkiä erottamalla jotkin työntekijäryhmät toisista, mikä tekee yhteisen vaikuttamisen vaikeammaksi. Jos jotkin ammattiryhmät alkavat kuvitella, ettei heillä ole yhteisiä intressejä toisten saman yrityksen tai alan ammattiryhmien kanssa, on heidän vaikea vetää yhtä köyttä. Jos keskiluokkaisuuden harhassa elävät työntekijät kuvittelevat olevan heidän etunsa, että heille palkkaa maksavan yrityksen omistajat saavat mahdollisimman suuren osan työntekijöiden tuotoksesta ulosmitattua osinkoina, kyse ei ole pelkästä identiteettiharhasta. Se maksaa heille konkreettista rahaa ja hyvinvointia.

Yli puolet suomalaisista samaistuu jonkinlaiseen keskiluokkaan. Minä väitän, että suurimmalla osalla heistä kyse on harhasta.

Sillä taloudellinen hyvinvointi ja tuotto syntyy yhdistämällä työtä ja pääomaa. Yksi omistaa tehtaan, toinen työskentee siellä. Se osa mikä jaetaan pääoman omistajalle on poissa siitä, minkä verran voidaan jakaa työntekijöille. Tämä on rautainen laki, eikä sitä pääse yksikään työntekijä pakoon, vaikka hänellä olisi korkeakoulututkinto, omakotitalo, sijoitettuja säästöjä, ylimielinen asenne, vuosittaisia Thaimaan matkoja, elitistisiä harrastuksia tai muita keskiluokkaisuusharhan ylläpidossa käytettäviä välineitä.

Eikö ihminen sitten saisi kuvitella olevansa keskiluokkaa, vaikkei sille olekaan perusteita? Saa, saa, jokainen saa toki kuvitella, mitä huvittaa! Yksi voi kuvitella olevansa pitkä ja komea, toinen voi kuvitella osaavansa laulaa. Kolmas kuvittelee olevansa keskiluokkaa. Mutta kun äänestyskoppiin mennään, on syytä hieman mittailla itseään, katsoa peiliin ja realistisesti arvioida laulutaitoaan, ennen kuin antaa äänensä puolueelle joka ajaa vain pitkien ja komeiden laulajien asiaa.

[1] Yrityksissä syntyneen lisäarvon jakamista pääoman omistajien ja työntekijöiden kesken kutsutaan funktionaaliseksi tulonjaoksi. Tilastokeskuksen mukaan omistajien keräämä osuus on kasvanut 1980-luvun 20–25 prosentista runsaaseen 30 prosenttiin 2000-luvulla.

Nykymurheet korjataan politiikalla

Kiitos Pekka Vahvaselle ilmeisen kieli poskessa kirjoitetusta tekstistä politiikan ajan lopusta (KSML 3.7.). Politiikan ja poliitikkojen julkinen halveksiminen on tunnetusti hyvä tapa herättää huraa-huutoja kansan syvistä riveistä. Pariin tekstin julkilausumattomaan oletukseen tahtoisin kuitenkin kiinnittää huomiota.

Vahvanen väittää, ettei kehittyneiden maiden ihmisten pahaa oloa pystytä poistamaan politiikalla, koska biologia määrää ihmiset ominaisuuksiltaan ja lahjakkuuksiltaan erilaisiksi. Tämä on totta, mutta biologia ei määrää että pienempi aivoisina tai vähemmän viehättävinä syntyneiden pitäisi välttämättä olla yhteiskunnassa sellaisessa asemassa, että heidän asemansa aiheuttaa heille pahaaoloa.

Ihmisten eriarvoisuuden ottaminen annettuna on vanha historiallinen ilmiö. Keskiajalla pidettiin luonnollisena, että aateliset ottavat kaikki rahat, eivätkä tee töitä. Yhtä typeriltä tuntuvat tulevaisuudessa meidän aikamme itsestäänselvyydet.

Sekä Pekka Vahvanen, että Yhdysvaltain perustajaisä James Madison ovat yksinkertaisesti väärässä: Ihmisten tulonhankkimiskyvyissä ei ole eroja. Tuloerot johtuvat vain siitä, miten erilaisia inhimillisiä ominaisuuksia päätetään yhteiskunnassa palkita. Pankkiiri, jolla on lahjakkuutta kehittää niin mielikuvituksellisia rahoitusinstrumentteja finanssimarkkinoille, että koko maailmantalous romahtaa, ui rahassa.

Samaan aikaan lahjakas runoilija kituuttaa apurahoilla, jos sattuu saamaan niitäkään. Mitään tulonhankkimiskykyä ei ole olemassakaan. Kyse on vain globaalin yhteiskuntamme päätöksestä arvottaa erilaisia lahjakkuuksia. Meidän kaikkien tekemästä yhteisestä päätöksestä. Hyvällä politiikanteolla voimme myös päättää toisin.

Myös parinmuodostus, niin kompleksista kuin se onkin, muuttuu paljon yksinkertaisemmaksi hyvällä politiikalla. Fyysisiä ja henkisiä heikkouksia on ihmisillä aina ollut, ei Facebook ole niitä tuonut tullessaan. Se, että nykyisessä yhteiskunnassa on enemmän yksinäisyydestä kärsiviä miehiä ja naisia, kuin Vahvasen kuvaaman ”menneisyyden maalaiskylän ujon pojan” aikaan, ei johdu siitä, että ihmiset olisivat nykyisin virheellisempiä kuin ennen, vaan siitä että yhteiskunta on virheellinen.

Kukaan ei valitse kumppaniaan elokuvien tai viihdesarjojen antaman ihannekuvan varassa. Tietenkään. Mutta olisi naiivia väittää, ettei elinikäinen altistuminen hollywood-romantiikalle ja juorulehtien skandaalinhakuisille ihmissuhdeuutisille vaikuttaisi mitenkään siihen ihmisyksilön mielen tiedostamattomaan puoleen, joka on ratkaisevassa roolissa kumppaninvalinnassa.

Tämä on nimenomaan yhteiskunnallinen ongelma. Valistunut yksilö voi pyrkiä pitämään maailmankuvansa korruptoimattomana, mutta hän jää yksin maailmassa jonka jäsenet on opetettu valitsemaan kumppaninsa elokuvan tehosteiden pohjalta; ”sen oikean” tunnistaa siitä, että taustalla alkaa soida soittokunnan esittämä hempeä kappale ja kamerakulma pyörii dramaattisesti toisilleen tarkoitetun parin ympärillä.

Yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista vain - anteeksi että joudun taas sanomaan tämän ruman sanan - politiikalla. Esimerkiksi koulujen ja armeijan ehkäisyvalistuksen yhteydessä voitaisiin mainita, että muutkin ihmiset kuin nhl-jääkiekkoilijat ja silikonimissit voivat olla aivan kelvollisia kumppaneita.

Yhdessä asiassa Vahvanen kuitenkin on oikeassa: Pienellä ihmisellä on ongelmia tarpeeksi. Nämä ongelmat aiheuttavat kuitenkin toiset pienet ihmiset - useimmiten tahtomattaan - ja niiden purkamiseksi tarvitaan politiikkaa.

Vastine on julkaistu Keskisuomalaisessa 10.7.2011

Pekka Vahvasen kolumni on julkaistu Keskisuomalaisessa 3.7.2011

Työn arvon ja palkan suhde

Silmiini sattui tutkimus, jossa eriteltiin kuinka paljon palkkaa tietyillä aloilla työskentelevät ihmiset saavat suhteessa siihen, kuinka paljon hyötyä heidän työstään on yhteiskunnalle. (Kiitos linkin Facebookiin laittaneille ystäville) Tutkimuksen havaintoja oli muun muassa, että pankkiirit aiheuttavat suurta tuhoa taloudelle. He saavat haittaa aikaa 7 puntaa jokaista ansaitsemaansa puntaa kohtaan. Lastenhoitajat puolestaan tuottavat kymmenen euroa hyötyä jokaista heille maksettua euroa kohti.

Tutkimus on tietysti tehty kieli poskessa, mutta sevoi auttaa avaamaan silmiä eräälle markkinatalouden sokealle pisteelle: Ihmisten tulot eivät korreloi heidän työnsä arvon kanssa. Tämä varmasti on vastoin suuren yleisön oikeudenmukaisuuskäsitystä. Suurin osa ihmisistä lienee sitä mieltä, että mitä enemmän ihmisen työstä on yhteiskunnalle hyötyä, sitä suurempaa palkkaa hänelle tulee siitä maksaa.

Tämä periaate taas johtaa moniin ongelmiin. Kuinka määritellään, kuinka hyödyllistä tai tuottavaa mikäkin työ on? Mitä tehdä niille aloille, joilla työn hyöty on suurempi, kuin alan työntekijöille halutaan maksaa palkkaa? Entä jos joku ansaitsee palkkaa täysin turhasta työstä?

Oikeistolainen markkinauskoisuus kiistää koko ongelman olemassaolon. Se vetää härkäpäisesti yhtäläisyysmerkit ihmisen palkan ja työn arvon välille, sillä täytyyhän erehymättömän hintamekanismin näkymättömän käden asettaa palkat oikealle tasolle. Ajattelutapa on totta kai todellisuudelle vieras, eivätkä markkinafundamentalistit viitsi turhaan pilata hyvää teoriaa sellaisilla tosiasioilla, että esimerkiksi työntekijän neuvottelutaidot vaikuttavat hänen palkkaansa.

Onko sitten turhaa työtä olemassa ja jos on, maksaako joku siitä? Ajatellaanpa vaikka kahta puhelinoperaattoria, jotka tarjoavat samoja palveluita, puheluita ja tekstiviestejä, ja vieläpä täsmälleen samalla hinnalla. Yritykset eivät kilpaile keskenään hinnalla tai palveluilla, vaan palkkaamalla leegioittain puhelinmyyjiä call centereihinsä soittelemaan kilpailijan liitymiin. Tarjotun tuotteen hinta on aivan sama, kuin jo käytössä olevan liittymän, mutta houkuttimena on tietty määrä maksutonta puheaikaa.

Ilmeisesti monet vaihtavat liittymiään, koska puhelinmyyjien kannattaa soitella. Jos henkilö vaihtaa liittymänsä toiseen samanlaiseen ja puolen vuoden päästä takaisin, mitä hyötyä tästä transaktiosta on kellekään? Silti puhelinmyyjät saavat bonuksensa, heidän esimiehensä optionsa ja alihankintafirma palkkionsa.

Puolen vuoden sijaan liittymiä voitaisiin oikeastaan vaihtaa vaikkapa kerran viikossa. Puhelinmyyjien liksat moninkertaistuisivat ja call center- yritysten pomot voisivat pidentää huvijahtejaan ainakin 10 metrillä. Mutta kansantaloudelle ei aiheutuisi minkäänlaista hyötyä, ja kuluttajilla olisi yhä täysin samanlaiset palvelut täysin samanlaisilla hinnoilla, kuin aiemminkin.

Talouskonservatiivit voivat toki leikkiä hypoteettisilla talousmalleillaan, mutta palkkojen merkitys sekä kansantalouden tehokkalle toiminnalle, että ihmisten toimeentulolle ja hyvinvoinnille on niin suuri, ettei asiaa voi jättää markkinamekanismin armoille ja toivoa kovasti kaiken kääntyvän parhain päin. Julkishallinnon on ammattiliittojen avulla huolehdittava siitä, että yhtäältä työnsä arvoon verrattuna liian pientä palkkaa saavien työntekijöiden palkkoja nostetaan ja että toisaalta tulojakautuman yläpäässä olevia järjettömän suuria tuloja verotetaan tuntuvasti ja proggressiivisesti. Erityisen tärkeää on on muuttaa pääomatulojen verotus progressiiviseksi.

Äkkirikastuminen

Ei, otsikko ei viittaa kirjoittajan yllättävään lottovoittoon tai äkilliseen perintöön. Kyse on ajattelutavasta, joka leimaa lainsäädäntöämme ja talousjärjestelmäämme. Äkkirikastumisella tarkoitan ihmisen omaisuuden nopeaa karttumista, joka ei johdu hänen työpanoksensa realisoitumisesta varallisuudeksi, vaan jossa omaisuusmassoja jaetaan suuren sattumanvaraisuuden alaisuudessa muilla perusteilla, kuin työansioilla.

Hyvin ilmeisellä tavalla äkkirikastumisen logiikka näkyy pokerin hyvin äkkiä levinneessä suosiossa. Eihän raskas työnteko kovin mukavaa ole, joten ihmekonetta joka tekee köyhistä ihmisistä hetkessä rikkaita, on helppo markkinoida. Pokeriin liittyvissä ryysyistä rikkauksiin- tarinoissa on hyvin yksinkertainen logiikka: Tavallinen ihminen, samanlainen kuin kuka hyvänsä meistä, on pelaamalla pokeria saavuttanut asioita, joilla usein katsotaan olevan paljon statusta, kuten voittanut miljoona dollaria, ostanut huvijahdin tai päässyt Las Vegasiin.

Sopivaa hypeä ilmiön taakse on helppo rakentaa: Pokeriohjelmia televisioon, pokerinpelaajia viihdeohjelmiin, pokeriturnauksia baareihin ja niin edelleen. Kasinot pois bordellien ja kapakoiden syntiseltä vyöhykkeeltä ja kaikkien ihmisten olohuoneisiin! Pian jokainen tuntee jonkun, joka on pelannut pokeria televisiossa tai voittanut jossain turnauksessa suuren summan rahaa. Luterilainen työmoraali murtuu: Miksi minäkään tekisin tylsää päivätyötäni, kun voisin ansaita sievoiset summat kortin peluulla?

Joitain asioita kuitenkin jätetään mainitsematta. Pelikorttien siirtely edestakaisin ei tuota yhtään mitään, joten pokerin peluussa rahoja vain siirretään, ei tuoteta. Kyse ei ole mistään rahaa tyhjästä luovasta viisasten kivestä. Päinvastoin peliyhtiöt ottavat sijoitetuista summista osansa, joten pelaajat kollektiivina saavat pelistä ulos vähemmän rahaa, kuin laittavat sisään. Ja koska pokeripelin voittaja ei ole tehnyt työtä ansaitakseen voittonsa, se tarkoittaa, että hänellä on rahat, joiden luomiseksi joku toinen on tehnyt työtä.

Pokeri kaikkine kielteisine sivuvaikutuksineenkin on vain yksi harrastus. Mutta samalla äkkirikastumisen logiikalla pyritään ilmeisesti legitimoimaan kokonainen globaali talousjärjestys ja tulonjako, joka muuten vaikuttaisi hyvin kyseenalaiselta. Poliittisen oikeiston kannattamaan uusliberalistiseen tulonjakomalliin kuuluu yhteyden purkaminen sen väliltä, kuinka tuottava ihminen on ja kuinka paljon hän ansaitsee. Kysymystä talousjärjestelmän hyväksyttävyydestä ei kuitenkaan esitetä muodossa: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa ihmisten työnteon ja tulojen välillä ei ole korrelaatiota, vaan tulot määräytyvät melko mielivaltaisesti?” vaan kysytään: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa juuri sinulla saattaa olla mahdollisuus ansaita suuria summia tekemättä työtä?”

Poliittinen oikeisto mielellään esiintyy työnteon puolesta puhujana, mutta käytännössä poliittinen linja on juuri päinvastainen. Oikeisto keventää mieluiten verotusta esimerkiksi pääomatulo- ja perintöverotuksesta, siis sellaisista tulonlähteistä, joita saadakseen ihmisen ei tarvitse tehdä mitään. Harmillisesti veronkevennysvara loppuukin ennen kuin päästään palkkatuloihin ja uusklassisen globaalin talouspolitiikan aikakaudella 70-luvulta eteenpäin työtä verotetaankin suhteellisesti huomattavasti raskaammin, kuin omistamista.

Tämä tarkoittaa juuri mielivaltaa tulonjaossa. Jos satut syntymään rikkaseen perheeseen, niin olet rikas vaikket töitä jaksaisi tehdäkään. Toisaalta koko elämän jatkuva pitkän päivän painaminen ei anna takeita siitä, että vaurastuisit. Muutamien äkkirikastuneiden perusteetta saamat miljoonat eivät ilmesty maailmaan mistään jumalaisesta hedelmäkorista, vaan ovat pois niiltä, jotka ovat työtä tehneet. Vain työnteko lisää omaisuutta.

Suurin osa kansalaisista, erityisesti pohjoismaissa, varmasti tunnistaisi intuitiivisesti eettisemmäksi sellaisen järjestelmän, jossa ihmisen työpanoksen ja hänen tulojensa välillä on selkeä korrelaatio, kuin ohjaamattomaan kapitalismiin sisältyvän kasinotalouden. Hämmentävästi ihmisen mielessä tuntuisi kuitenkin vaikuttavan jonkinlainen tapa kannattaa toisen ryhmän omaan ryhmään kohdistamaa sortoa, mikäli tuo ryhmä kuitenkin tarjoaa toiveen joskus päästä itse sortavaan ryhmään.

Sama kyseleminen johtaa ihmettelemään myös, miksi usein sellaiset koulutetut työntekijät, joiden työn tuottavuus on suuri, kuten lääkärit, arkkitehdit ja diplomi-insinöörit tapaavat äänestää oikeistolaisia puolueita, Suomessa Kokoomusta. Mikäli yhteiskunnallinen tulonjako järjestettäisi niin, että ihmisen tulot korreloivat hänen työn tuottavuutensa kanssa, olisivat nämä ryhmät eniten ansaitsevaa taloudellista eliittiä. Miksi he kuitenkin äänestävät sellaisen ideologian puolesta, joka purkaa korrelaation työnteon ja tulonjaon väliltä painottaen pääomatuloja ja näin nostavat tulonjakohierarkiassa yläpuolelleen pääomaa omistavan luokan..?

Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan

Prostituutio on aihe, josta on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään, ilman että joku suuttuu. Vaikka aihe on hyvin moniulotteinen ja kompleksinen, melko moni tietää aivan varmasti siitä lopullisen totuuden. Vaikka julkista keskustelua prostituutiosta ja muista kaupallisen seksin muodoista onkin käyty paljon, valitettavan usein keskustelu ei ole aitoa dialektista debattia, vaan jämähtää paikoilleen yksittäisten kysymysten pyörittelyksi ja vastapuolen henkilön loukkaamiseksi.

Siksi uskallan yrittää tuoda määrällisesti runsaaseen keskusteluun uusia aspekteja siirtymällä tarkastelussa yksittäisten lainsäädännöllisten kysymysten, kuten seksin oston kieltämisen, sijaan laajempiin kysymyksiin prostituution syistä. Yksittäisten rajoitusten ongelma on juuri siinä, että ne ovat vain yksittäisiä rajoituksia. Tietynlainen prostituution harjoittamistapa tai -muoto voidaan saada siten pois, mutta se helposti tarkoittaa vain seksin myynnin siirtymistä erilaiseen muotoon, ei lakkaamista.

Seksi on eräs ihmisen keskeisimpiä tarpeita. Sen tarve ei muutu lainsäädäntöteknisillä keinoilla, vaikka niilläkin on oma roolinsa. Seksiä sinänsä vastustanee enää melko harva puritaani, joten on kysyttävä, millaiset prosessit saavat ihmiset valitsemaan maksullisen seksin maksuttoman sijaan. Kysymyksessä edetään kahden tarkastelemisperspektiivin kautta. Miksi maksullista seksiä on kasvavissa määrin tarjolla ja miksi sille on kysyntää?

1. TARJONTA

Miksi joku myy seksiä? Vastaukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta oletettavasti joitain yhdistäviä tekijöitä löytyy. Lienee tarkoituksenmukaista käyttää jaottelua kolmeen: ihmiskaupan uhreina olevat pakkoprostituoidut, vapaaehtoiset ammatinharjoittajat ja puolivapaaehtoiset, jotka harjoittavat prostituutiota epäsuoran pakon, kuten taloudellisen kurjuuden vuoksi. Rajat näiden välillä ovat häilyviä. Ihmiskauppa ja pakkoprostituutio ovat yksiselitteisesti väärin ja niitä tulee torjua lainsäädännöllä. Toisaalta alalla vapaaehtoisesti toimivia ammattilaisia on vaikea mennä moittimaan. Rakentavinta lienee käsitellä sitä ongelmakenttää, joka ajaa ”tavallisia” naisia myymään seksiä.

Helppo ja moralistinen näkökulma olisi väittää esimerkiksi opiskelijaprostituution johtuvan yksinkertaisesti nuorten moraalisten normien höltymisestä. Tämä perustuu ajatukseen siitä, ettei seksin myymistä enää nähtäisi yhtä ongelmallisena asiana kuin aiemmin, eikä se stigmatisoisi tekijäänsä pysyvästi. Sosiaalisella vieraantumisella ja suurten kaupunkien tarjoamalla anonyymiydellä voikin olla kynnystä alentava vaikutus prostituutioon ryhtymiseen, mutta se on riittämätön selittämään koko ilmiötä. Tuskin kukaan tekee ratkaisua alkaa myymään itseään kevein perustein.

Taloudellisen pakon edessä tapahtuva prostituutio kertoo hyvin karua kieltä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tilasta. Yhteiskunnan tulonjako on yksinkertaisesti viety sellaiseksi, että meissä on ihmisiä, joilla ei ole käytettävissään riittävästi rahaa selvitäkseen edes välttämättömistä menoista. Tuloerojen kasvu, joka Suomessa on jatkunut ainakin 90-luvun lamasta lähtien, on tarkoittanut sitä, että kaikkein huonoimmassa asemassa olevilla menee entistä huonommin. Nyt tilanne on jo kärjistynyt niin, että nämä köyhät ryhmät joutuvat myymään itseään. Mitä seuraavaksi? Elinkauppaa?

Asiantuntijat ovat arvioineet, että esimerkiksi Virosta ja Venäjältä Suomeen tulevien prostituoitujen määrä on vähenemään päin. Tämä johtuu elintason noususta naapurimaissamme. Samaan aikaan olemme ajaneet omaa yhteiskuntaamme suuntaan, jossa voi esiintyä raakaa ja vaihtoehdotonta köyhyyttä. Aikaisemmin prostituutio ei ollut samanlainen ongelma Suomessa kuin monessa muussa maassa, sillä hyvinvointiyhteiskuntamme piti huolta, että kaikilla oli riittävästi toimeentuloa, ettei seksiä tarvinnut myydä. Sitten päätettiin vaihtaa linjaa.

Prostituution tarjontaa voisi siis vähentää hyvin yksinkertaisesti: hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita tulisi uudistaa niin, että jopa yksinhuoltajilla ja opiskelijoilla olisi riittävästi tuloja selvitä jokapäiväisistä menoistaan, ilman että he joutuvat tinkimään fyysisestä koskemattomuudestaan. Alkuun kaikkein rujoimman köyhyyden poistamisessa päästäisi jo sosiaalisten tulonsiirtojen kuten opintotuen ja lapsilisän sitomisella indekseihin ja alle tuhannen euron kuukausitulojen tekemisellä verovapaiksi.

2.KYSYNTÄ

Seksipalvelujen tarjonta on tietysti vahvasti kietoutunut niiden kysyntään. Kuten minkä tahansa asian markkinoilla, myös maksullisen seksin kysyntä luo tarjontaa. Mitä enemmän ostaja on valmis maksamaan seksistä, sitä luultavammin joku suostuu myymään. Tämä pätee erityisesti seksiä satunnaisesti myyviin. Tässäkin ilmiössä tuloerojen kasvu on vaikuttava tekijä, se luo tarjonnan lisäksi myös kysyntää. Kun vauraus jakaantuu epätasaisesti, on tulonjaon yläpäässä olevan ihmisen pienemmällä suhteellisella uhrauksella omasta vauraudestaan mahdollista saavuttaa se maksukynnys, jonka seksin potentiaalinen myyjä asettaa palveluksilleen. Erityisen selkeästi tämä näkyy kansainvälisellä tasolla ja sitä ilmentää länsimaista tehtävä prostituutioturismi esimerkiksi Venäjälle ja Kaakkois-Aasiaan.

Tuloerojen ohella syitä seksipalvelujen kysyntään on syytä etsiä myös yhteiskunnallisisista asenteista. Seksin ostajien moralistinen syyttely tuskin auttaa sen enempää kuin myyjienkään. On kysyttävä, mikä laajemmassa asenneilmastossa ruokkii prostituutiolle otollisia ajattelutapoja. Näyttäisi siltä, että juuri nyt Suomessa kuten muuallakin maailmassa trendi on individualismin kärjistymistä kohti solidaarisuuden kustannuksella. Markkina-ajattelu on penetroitunut niin syvälle ihmisten mieliin, että toisen ihmisen redusoiminen ihmisestä pelkäksi hyödykkeeksi tuntuu hyvin luontevalta. Prostituoidulta on huomattavasti helpompi ostaa seksiä, mikäli voi välttyä kohtaamasta häntä ihmisenä, jolla on omat tunteet ja haaveet, joka on jonkun äiti ja jonkun tytär ja nähdä hänet vain välineenä omien halujen tyydyttämiseen korvausta vastaan.

Kolmantena syynä voisi arvella olevan ihmisten laajemman tyytymättömyyden seksielämäänsä. Parisuhteiden muodostaminen ja ylläpitäminen tuntuu olevan aiempaa hankalampaa. Yhä suurempi osa suomalaisista asuu yksin. Muodissa on sinkkuelämä ja pätkäsuhteet, eikä suuria sitoumuksia uskalleta lukuisista syistä tehdä. Seksin tarve ei kuitenkaan katoa biologisena ja henkisenä imperatiivina mihinkään, joten tavallisten, maksuttomien suhteiden mahdottomuus voi ajaa seksuaalisesti turhautuneen ihmisen maksullisen seksin pariin. Inhimillisen onnen kannalta seksuaalinen tyytymättömyys on kehno asia, mutta kapitalistiseen systeemiin se sopii: Seksuaalisesti tyytymätön ihminen voi kompensoida elämän yhden aspektin kurjuutta panostamalla energiansa työelämään ja materiaalisen yltäkylläisyyden tavoittelemiseen. Kuka jää ylitöihin, jos kotona saa hyvää seksiä?

Jos prostituutiota ja sen mukanaan tuomia ongelmia tahdotaan vähentää, on riittämätöntä keskittyä vain prostituutioon itseensä. Prostituutio ei ole niinkään itsenäinen ongelma, vaan seuraus lukuisista muista (varmasti huomattavasti lukuisammista, kuin tässä mainittiin) yhteiskunnallisista ongelmista. Mikäli prostituutiolle aiotaan tehdä jotain syvälle käyvempää, kuin pelkkää kiusantekoa yksittäisille ihmisille, on näihin laajempiin ongelmiin syytä suhtautua vakavasti.

Lisää puolueiden eroista

Eduskuntavaalien alla lienee syytä avata hieman lisää poliittisten puoluiden, joita niin samanlaisiksi väitetään, eroja. Helsingin Sanomat on nostanut jo aiemmin kehumani vaalikoneensa avulla suhtautumisen perintöveroon tällaiseksi eroja paljastavaksi teemaksi. Viesti niille, jotka väittävät vastakkain asettelun loppuneen ja vasemmiston ja oikeiston erojen kadonneen, on tyly: Vasemmistopuolueet suhtautuvat varauksellisesti perintöveron alentamiseen tai poistamiseen ja porvarilliset puolueet myötämielisesti.

Ideologisesta näkökulmasta ero on ymmärrettävä: Vasemmistolle tärkeä sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus toteutuu vain, kun edellisen sukupolven aikaansaannokset jaetaan tasaisesti seuraavalle sukupolvelle. Samalla myös oikeistolainen retoriikka paljastuu hyvin kyseenalaiseksi. Esiintyessään työntekijöiden asialla oikeistolaiset puolueet mielellään sanovat kannattavansa veronalennuksia siksi, jotta työn tekeminen tulisi kannattavammaksi, kun työnsä hedelmistä saa mahdollisimman suuren osan itselleen. Miksi sitten oikeisto niin vahvasti vastustaa perintöveroa? Perintöhän on nimenomaan tuloa, jonka saamiseksi perijä ei ole tehnyt töitä lainkaan!

Perintöveron poistaminen johtaisi tuloerojen yhä pahempaan kasvuun varallisuuden keskittyessä entistä räikeämmin. Vaurastumisen myötä kuitenkin tavallistenkin suomalaisten perinnöt ovat tuntuvia ja siksi perintövero on vastatuulessa. Verotettavan perinnön alaraja on jäänyt jälkeen vaurauden kehityksestä (Miksei ylipäätään kaikkia verorajoja sidota indekseihin?), mutta sen kompensoimiseksi järkevintä olisi nostaa alarajaa ja vastaavasti progressoida perintövero sen yläpäässä. Tämä lienee suomalaisen oikeudenmukaisuustajun mukaista: Pienistä perinnöistä ei oteta, mutta kukaan ei peri mielettömiä omaisuuksia.

Asuntojen tai muun vastaavan omaisuuden perintöveron taas voisi maksaa silloin, kun omaisuus myydään. Perintöveron ongelmiin tulee puuttua, mutta koko lasta ei kannata heittää pois pesuveden mukana. Olen aikasemmin kirjoittanut lyhyen yhteiskuntafilosofisen analyysin perintöverosta ja perintöveron asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Minua miellyttää suuresti, että Keski-Suomessa eduskuntavaaliehdokas Jenny Lindborg on samoilla realistisilla ja reiluilla linjoilla kanssani.