Työn arvon ja palkan suhde

Silmiini sattui tutkimus, jossa eriteltiin kuinka paljon palkkaa tietyillä aloilla työskentelevät ihmiset saavat suhteessa siihen, kuinka paljon hyötyä heidän työstään on yhteiskunnalle. (Kiitos linkin Facebookiin laittaneille ystäville) Tutkimuksen havaintoja oli muun muassa, että pankkiirit aiheuttavat suurta tuhoa taloudelle. He saavat haittaa aikaa 7 puntaa jokaista ansaitsemaansa puntaa kohtaan. Lastenhoitajat puolestaan tuottavat kymmenen euroa hyötyä jokaista heille maksettua euroa kohti.

Tutkimus on tietysti tehty kieli poskessa, mutta sevoi auttaa avaamaan silmiä eräälle markkinatalouden sokealle pisteelle: Ihmisten tulot eivät korreloi heidän työnsä arvon kanssa. Tämä varmasti on vastoin suuren yleisön oikeudenmukaisuuskäsitystä. Suurin osa ihmisistä lienee sitä mieltä, että mitä enemmän ihmisen työstä on yhteiskunnalle hyötyä, sitä suurempaa palkkaa hänelle tulee siitä maksaa.

Tämä periaate taas johtaa moniin ongelmiin. Kuinka määritellään, kuinka hyödyllistä tai tuottavaa mikäkin työ on? Mitä tehdä niille aloille, joilla työn hyöty on suurempi, kuin alan työntekijöille halutaan maksaa palkkaa? Entä jos joku ansaitsee palkkaa täysin turhasta työstä?

Oikeistolainen markkinauskoisuus kiistää koko ongelman olemassaolon. Se vetää härkäpäisesti yhtäläisyysmerkit ihmisen palkan ja työn arvon välille, sillä täytyyhän erehymättömän hintamekanismin näkymättömän käden asettaa palkat oikealle tasolle. Ajattelutapa on totta kai todellisuudelle vieras, eivätkä markkinafundamentalistit viitsi turhaan pilata hyvää teoriaa sellaisilla tosiasioilla, että esimerkiksi työntekijän neuvottelutaidot vaikuttavat hänen palkkaansa.

Onko sitten turhaa työtä olemassa ja jos on, maksaako joku siitä? Ajatellaanpa vaikka kahta puhelinoperaattoria, jotka tarjoavat samoja palveluita, puheluita ja tekstiviestejä, ja vieläpä täsmälleen samalla hinnalla. Yritykset eivät kilpaile keskenään hinnalla tai palveluilla, vaan palkkaamalla leegioittain puhelinmyyjiä call centereihinsä soittelemaan kilpailijan liitymiin. Tarjotun tuotteen hinta on aivan sama, kuin jo käytössä olevan liittymän, mutta houkuttimena on tietty määrä maksutonta puheaikaa.

Ilmeisesti monet vaihtavat liittymiään, koska puhelinmyyjien kannattaa soitella. Jos henkilö vaihtaa liittymänsä toiseen samanlaiseen ja puolen vuoden päästä takaisin, mitä hyötyä tästä transaktiosta on kellekään? Silti puhelinmyyjät saavat bonuksensa, heidän esimiehensä optionsa ja alihankintafirma palkkionsa.

Puolen vuoden sijaan liittymiä voitaisiin oikeastaan vaihtaa vaikkapa kerran viikossa. Puhelinmyyjien liksat moninkertaistuisivat ja call center- yritysten pomot voisivat pidentää huvijahtejaan ainakin 10 metrillä. Mutta kansantaloudelle ei aiheutuisi minkäänlaista hyötyä, ja kuluttajilla olisi yhä täysin samanlaiset palvelut täysin samanlaisilla hinnoilla, kuin aiemminkin.

Talouskonservatiivit voivat toki leikkiä hypoteettisilla talousmalleillaan, mutta palkkojen merkitys sekä kansantalouden tehokkalle toiminnalle, että ihmisten toimeentulolle ja hyvinvoinnille on niin suuri, ettei asiaa voi jättää markkinamekanismin armoille ja toivoa kovasti kaiken kääntyvän parhain päin. Julkishallinnon on ammattiliittojen avulla huolehdittava siitä, että yhtäältä työnsä arvoon verrattuna liian pientä palkkaa saavien työntekijöiden palkkoja nostetaan ja että toisaalta tulojakautuman yläpäässä olevia järjettömän suuria tuloja verotetaan tuntuvasti ja proggressiivisesti. Erityisen tärkeää on on muuttaa pääomatulojen verotus progressiiviseksi.