Ranskan huivikielto paljastaa vapaan tahdon näennäisyyden

Ranskan parlamentin alahuone on hyväksynyt lain, joka kieltää kasvot peitttävän pukeutumisen julkisilla paikoilla. Päätös on merkittävä monellakin tapaa.

Keskustelua on käyty lähinnä kulttuurien välisen suvaitsevaisuuden ja maahanmuuttajien assimiloitumisen näkökulmasta. Tällainen kysymyksenasettelu johtaa epärakentavaan vastakkainasetteluun. Liberaalien, humaanien ja suvaitsevaisten ihmisten tulisi vastustaa "huivikieltoa", rasististen, nationalististen ja islam-kammoisten tahojen taas puolustaa sitä.

Tämä kaksijakoisuus on ilmestynyt keskusteluun siitä huolimatta, että Ranskassa on oltu lakitekstin muotoilussa hyvin varovaisia sen suhteen, ettei tekstiä pystyisi lukemaan mitään kansanryhmää vastaan suunnattuna. Laissa ei mainita mitään yksittäisiä vaatekappaleita tai uskontoja, vaan kielletään kasvot peittävä pukeutuminen ylipäätään.

On kuitenkin sanomattakin selvää, että kiellon pääasiallisena kohteena ovat burkhaa käyttävät musliminaiset. Kielto ei ole kuitenkaan suunnattu heitä vastaan, vaan heitä auttamaan. Kieltämällä burkhan käyttö yritetään musliminaiset vapauttaa pakosta käyttää sitä.

Tässä on huivikiellon ensimmäinen merkittävä poliittinen piirre. Se tunnustaa, että yhteiskuntaan voi muodostua valtarakenteita, jotka alistavat joitain sen jäseniä näennäisen valinnanvapauden nimissä. Tällainen voi olla esimerkiksi alakulttuuri, joka edellyttää jäseniltään tietynlaista käyttäytymistä tai pukeutumista. Joskus alistussuhde voi muodostua niin tukalaksi, ettei pelkkä sosiaalinen laissez faire- linja riitä, vaan alistetut on ravistettava irti alistussuhteesta lainsäädännöllä. Juuri tästä on kyse Ranskan huivikiellossa.

Huivikieltoa on vastustettu myös vetoamalla yksilön vapauteen pukeutua, kuten tahtoo. Tästä oikeudesta tuskin kukaan onkaan eri mieltä, mutta huivikiellolla paradoksaalisesti edistetään vapautta ilmaista itseään vapaasti pukeutumisellaan. Lainsäätäjä on tulkinnut, että kasvot peittävää huivia käyttävät naiset eivät toimi vapaasta tahdostaan, vaikka he kysyttäessä ilmoittaisivatkin pukeutumisensa olevan täysin oma valintansa.

Toinen huivikiellon merkittävä poliittinen piirre liittyy siis näennäiseen valinnanvapauteen. Nykyisen poliittisen diskurssin hegemonia on vahvasti vulgaariliberalistinen: Yksilön mielihalut ja fiilikset ovat kaiken päätöksenteon ylin auktoriteetti, eikä niitä käy kritisoiminen.

Jos siis ihminen haluaa tuhlata kaikki rahansa nettipokeriin, se on okei. Tai jos ihminen haluaa ostaa 70 paria kenkiä, se on okei. Ja jos ihminen haluaa pukeutua burkhaan, se on okei. Kukaan ei kysy, mistä nämä halut johtuvat tai millainen vaikutus niillä on ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

"Mistä sen voisi tietää, mikä on ihmiselle hyväksi. Antaa jokaisen tehdä, mitä lystää, eikä siihen pidä valtion puuttua" argumentoi vulgaariliberalisti. Nyt tältä relativismilta on katkaistu niska! Holhouksen alainen lapsi ei muutu taikaiskusta emansipoituneeksi ja kriittiseksi kansalaiseksi saavuttaessaan täysi-ikäisyyden, vaan aikuisen ihmisen harkintakyky ja vapaa tahto voi sumentua, tai voidaan sumentaa, ja hänen päätöksiään voidaan manipuloida.

Mielenkiintoista on, millaisia seurauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun on sillä, että harhakuva vapaasta, manipuloimattomasta tahdosta on nyt murrettu. Tuoko se keskusteluun uusia näkökulmia siitä, että valtion tulisi tukea kansalaistensa aitoa itsemääräämisoikeutta?

Ranskan huivikieltoa kannattavat nationalistit, konservatiivit, rasistit, ksenofoobikot ja islam-kammoiset omista, vastenmielisistä syistään. Niin kannattavat myös emansipaation ja tasa-arvon ystävät, mutta aivan eri syistä.

Tärkeä viesti Sarkozylta

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on kritisoinut kasvot peittävien burkhien käyttöä ja sanonut, etteivät ne sovi Ranskaan. Hän nimittää burkhan käyttöä orjuudeksi ja alistamiseksi. Linkki Hesarin uutiseen

Sarkozy on oikeassa. Kyse ei ole uskonnonvapaudesta, vaan jokaisen kansalaisen oikeudesta –näennäisen paradoksaalisesti- päättää itse pukeutumisestaan ja oikeudesta omaan identiteettiin. Kuten Sarkozy jatkaakin: ” Emme voi hyväksyä naisen vangitsemista verkon taakse, pois sosiaalisesta elämästä ja vailla identiteettiä. Se ei ole Ranskan käsitys naisesta.” Ei pitäisi olla kenenkään muunkaan näkemys.

Sekulaariselle humanismille ajatus alakulttuurista, joka pakottaa tietyn kansanryhmän, tässä tapauksessa naiset, verhoamaan itsensä koko vartalon peittävään kaapuun, on kauhistus. Postmodernin kulttuurirelativismin ei pidä antaa näennäisen uskonnonvapauden vuoksi saada nykyaikaisia valtioita unohtamaan velvollisuuttaan suojella kansalaisiaan kaikelta sorrolta ja alistukselta. Tämä koskee myös perheen tai suvun puolelta tulevalta alistukselta ja myös tilanteita, joissa alistettu täytyy vapauttaa alistuksesta vastoin tahtoaan.

Sosialistipuolueen puheenjohtaja Martine Aubry on vastustanut burkhien kieltoa vetoamalla siihen, että joko niitä käyttävät naiset käyvät ulkona burkhan kanssa, tai eivät lainkaan. Huoli näiden naisten alkeellisista perusvapauksista on ymmärrettävä, mutta yhtä alistuksen muotoa ei voi perustella toisella. Tällainen päättely johtaa kierteeseen, joka sallii järjettömimmätkin sorron muodot.

Sarkozy huomautti, että islam on samanarvoinen uskonto, kuin muutkin. Kyse ei olekaan ongelmista islamin kanssa, vaan niiden ihmisten kanssa, jotka islamin tai minkä tahansa uskonnon verukkeella pyrkivät pitämään moderneissa ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa barbaarisia ja epäegalitaristisia tapoja. Kulttuurirelativistit voivat kuitenkin väittää, että burkhien kielto on länsimaista epäsensitiivisyyttä muita kulttuureja, ajattelutapoja ja tasa-arvokäsityksiä kohtaan.

Tällaiset väitteet ovat roskaa. Ihmisten oikeus päättää itse pukeutumisestaan ja luoda oma identiteettinsä ei ole kulttuurisidonnainen, vaan universaali oikeus. Länsimaisten burkhien vastustajien uskottavuutta lisäisi kuitenkin se, jos he pystyisivät näkemään myös ne epätasa-arvoiset, alistavat ja sortavat rakenteet, jotka liittyvät länsimaiseen kulttuuriin ja tuulettamaan näitä yhtä armottomasti, kuin muihin kulttuureihin liitettyjä traditioita.

Voir Paris et vivre

Mistä aloittaa? Pariisi teki hyvän vahvan vaikutuksen, vaikka lähdin matkaan hyvin skeptisin tuntein. En yksinkertaisesti uskonut, että mikään kaupunki voisi olla niin ihmeellinen, kuin olen kuullut Pariisista kerrottavan. Olin väärässä. Pariisi on juuri sitä, mitä siitä kerrotaan: kaunis, dynaaminen, tunnelmallinen, eloisa, kulturelli. Aivan toista, kuin unelias Strasbourg

Kaupungissa hämmästytti myös sen kompaktius. Kaikki on oikeastaan kävelymatkan päässä, jos vain jaksaa kävellä. Metro on totta kai kätevä, mutta yllättävän hidas ja asemat ovat lähellä toisiaan. Kauemmas ydinkeskustasta on rakennettu myös kehämäisiä raitiovaunulinjoja, joilla pääsee kulkemaan lähiöitä pitkin.

Ehkä mieluisinta Pariisissa oli hengailla lukuisissa kaupungin puistoissa. Puistoja on kahta kastia. Ensimmäisissä nurmikko kestää kävellä ja niissä on hyvä pitää piknikkiä. Hyvänä esimerkkinä täytyy mainita satumainen Buttes Chaumontin puisto. Toiset taas ovat puutarhamaisia, tarkkaan hoidettuja eikä niissä ole asiaa astua nurmikoille. Itse en ole oppinut arvostamaan ranskalaisten puutarhojen kontrolloitua estetiiikkaa.

Pariisi on hyvin kallis kaupunki. Oikeastaan kaikki muu on kallista, paitsi viinin juonti. Ranskassa EU-kansalainen saakin hyvin vastinetta verovaroilleen ostaessaan raskaasti subventoitua ranskalaista viiniä. Hintataso näkyy myös katsoessa kaupunkia sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Kerjäläisiä on joka paikassa, kuten myös asemilla sun muissa paikoissa makaavia herrasmiehiä.

Huhut tylyistä ja kielitaidottomisa pariisilaisista ovat elleivät perättömiä, ainakin liioiteltuja. Yleisesti ottaen ihmiset olivat kohteliaita ja ystävällisiä. Kaikki ainakin yrittivät puhua englantia ja nuoremmalla polvella kielitaidossa ei ollut ongelmia. Pariisissa on myös eräänlaista suurkaupungin kulttuuria. Ihmiset ovat käyttäytyä esimerkiksi metrossa ja muussa liikenteessä sujuvasti.

Eiffel-tornikin oli yllättävän mielenkiintoinen tuijoteltava. Siinä tiivistyy teollisen ajan yhteiskunnan kehitysoptimismi. Ajatus siitä, että modernisoituminen tuo ihmiskunnalle kehittää elinolosuhteitaan aina vain paremmiksi, kuten korkea torni hyvin symboloi, oli tyypillinen tornin rakentamisen aikaan. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin sama moderni toi eurooppalaisten niskaan kaksi maailmansotaa.

Kreikan levottomuudet

Joulukuuta on varjostanut Kreikassa ja erityisesti Ateenassa toistuvat yhteenotot protestoijien ja poliisin välillä. Suomen Ateenan suurlähetystö on pyytänyt maahan matkustavia ilmoittamaan yhteystiedot, joilla heidät tarvittaessa tavoittaa. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tilanne kehittyy, kun joulunajasta ja vuodenvaihteesta siirrytään taas arkeen.

Palopommeja on heitelty myös joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Väkivallantekoja, erityisesti henkilövahinkoja aiheuttavia, ei tule hyväksyä. Helppo selitys levottomuuksille olisi syyttää teoista muutamia rikollisesti orientoituja yksilöitä, jotka nyt käyttävät tilannetta hyväkseen toteuttaakseen kriminaaleja mieltymyksiään. Hedelmällisempää lienee kuitenkin käsitellä levottomuuksia yhteiskunnallisessa kontekstissaan.

Ensimmäinen ilmeinen assosiaatio on Ranskassa pari vuotta sitten syttyneet vastaavantapaiset mellakat. Tuolloin tilanne kehittyi samalla tavalla: Poliisi tappoi epämääräisissä olosuhteissa nuoren ihmisen, ja seurauksena oli poliisin toimintaa protestoivia mielenosoituksia, joiden sisältö muuttui pian laajemmaksi kritiikiksi viranomaisia ja hallitusta vastaan.

Eroja tietysti on, johtuen jo Ranskan ja Kreikan eroista poliittisessa kulttuurissa ja väestörakenteesta. Ranskan levottomuudet olivat leimallisesti maahanmuuttajateemaisia, ja keskittyivät maahanmuuttajien asuttamiin lähiöihin, banlieuhuin. Kreikassa mielenilmaukset taas ovat pääasiassa olleet nuorison kanava protestoida omia, surkeita työolojaan.

Kreikan protestoijat ovat saaneet tukimielenosoituksia monessa Euroopan maassa. Suomessakin, vaikka täällä mielenosoitus jäi pieneksi. Kansainvälinen solidaarisuus onkin luontevaa tällaisessa asiassa. Kreikkalaiset eivät painiskele ongelmiensa kanssa yksin, vaan sabloona on tuttu muualtakin. Nuoriso on koulutetumpaa kuin koskaan, mutta silti työelämällä on sille hyvin tylyä tarjottavaa: lyhyitä työsopimuksia, surkeaa palkkaa, epämääräisiä työehtosopimuksia ja yleistä epävarmuutta huomisesta.

Kreikassa uusinta työmarkkinoille tullutta sukupolvea on kutsuttu 700 euron sukupolveksi. Heidän jatkuva piinansa työmarkkinoilla osoittaa hyvin, kuinka sukupolvien välinen ketjukirje on katkaistu. Aiemmin jokainen sukupolvi on tullut taloudellisesti toimeen edellistä paremmin. Uusin sukupolvi on kuitenkin kautta Euroopan painettu työmarkkinoilla ahdinkoon. Suomen näkökulmasta asiasta on kirjoittanut erityisesti Osku Pajamäki teoksessaan Ahne sukupolvi, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Eurooppa etsii uudelleen suhtautumistaan työhön. Teollistumisen ja ammattiyhdistysliikkeen kotia on tavattu pitää hyvänä paikkana tavalliselle työtä tekevälle ihmiselle: työtä on tehty kohtuullisesti, työehtosopimukset olleet yleissitovia ja reilu siivu yritysten voitoista jaettu palkkana työntekijöille. Nuori sukupolvi on joutunut toimimaan koekaniinina, kun eurooppalaisia työmarkkinoita on vapautettu uusliberaalien maailmanmullistusten mukana.

Nähtäväksi jää, kuinka tilanne Kreikassa kehittyy, ja missä maassa seuraavaksi puhkeaa työelämän epäreiluutta protestoivia mielenosoituksia. Eurooppalaisella nuorisolla on paljon voitettavaa taisteluissaan oikeistolaisia, rajoittamattomia työmarkkinoita vastaan. Toivottavaa olisi myös, että ensi kesän Euroopan parlamentin vaaleissa työmarkkinoiden suunta nousisi yhdeksi asiakysymykseksi. Tämä antaisi eurooppalaisille äänestäjille mahdollisuuden ottaa kantaa siihen, kuinka he tahtovat Euroopan työmarkkinoiden toimivan tulevaisuudessa.