Rinteen-Renzin linja auttaa lopettamaan laman

Pelkkä halpa raha ei saa yksistyistä
sektoria investoimaan.

Italian pääministeri Matteo Renzi ja Suomen valtiovarainministeri Antti Rinne ovat vaatineet, että Euroopan on talouskurin tiukan tulkinnan sijaan keskityttävä talouskasvuun ja työpaikkoihin.

Vaatimus on perusteltu. 2010-luvusta tulee pian Euroopan hukattu vuosikymmen, jollei tähän saakka noudatettua talouspolitiikan linjaa kyseenalaisteta ja Euroopalle etsitä uutta suuntaa.

Suuria reformeja ei tarvita, jotta Eurooppa saadaan leikkausten ja säästöjen kierteestä uudelleen talouskasvun uralle. Riittää, että julkinen sektori pystyy investoimaan, jotta myös yksityisen sektorin investoinnit saadaan liikkeelle. Toinen tärkeä tekijä on yksityisen kysynnän vahvistaminen lisäämällä talouden tulovirtoja.

Valtioiden halua ja kykyä investoida rajoittaa euromaiden vakaus- ja kasvusopimus. Ratkaisu voisi olla niinkin yksinkertainen, että investoinnit jätetään pois talouden velkaa ja alijäämää koskevien sääntöjen tulkinnasta. Tällöin valtioiden tulisi yhä pitää tulonsa ja menonsa tasapainossa, mutta niillä olisi mahdollisuus ja kannustin luoda työtä ja talouskasvua investoimalla.

Saksan sallittiin aikanaan rikkoa vakaus- ja kasvupakettia talouskasvun kiihdyttämiseksi. Nyt konservatiivi Angela Merkelin johtama Saksa on tiukimmin vaatimassa, etteivät muut euromaat saa tehdä samoin.

Euroopan keskuspankki on pitänyt korkotasoa alhaisena jo vuosia, mutta se ei ole riittänyt saamaan talouskasvua käyntiin. Pelkkä halpa raha ei saa yksityistä sektoria investoimaan, jos tuotteille ei ole riittävää kysyntää. Yksityistä kysyntää vahvistetaan parhaiten vähentämällä kuluttajien epävarmuutta työpaikkojensa säilymisestä.

Koska yksityinen sektori ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan riittävästi työpaikkoja, on julkisen sektorin kehitettävä tapoja työllistää suoraan osa työvoimasta. Näin ylläpidetään työntekijöiden osaamista, vahvistetaan tulovirtoja, lisätään kokonaiskysyntää ja vähennetään talouden epävarmuutta. Suhdanteiden kääntyessä ja yksityisen sektorin työvoiman tarpeen kasvaessa työntekijät voivat siirtyä luontevasti julkiselta yksityiselle sektorille.

Talouskuri ei ole Euroopan  talousongelmia ratkaissut ja nyt on etsittävä uusia toimintatapoja. Euroopassa konservatiivit ja Suomessa kokoomus haluavat kuitenkin pitää itsepäisesti kiinni vyönkiristyksestä. Koko Euroopan kannalta on syytä toivoa, ettei aktiivisen julkisen sektorin ideologinen vastustus enää venytä lamaa.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 15.7.2014.

Miksi kannatan Timo Harakkaa

Timo Harakalla on järkeä ja tahtoa lopettaa
Euroopan taantuma. Numero on 232

Ennen kuin löysin ehdokkaani, kävin huolellisesti läpi eurovaaliehdokkaiden mielipiteitä ja ajatuksia Euroopan unionista. Erityisesti kiinnitin huomiota näkemyksiin siitä, mistä Euroopan talousvaikeuksissa pohjimmiltaan on kyse, mikä kriisin hoidossa on mennyt pieleen ja kuinka Eurooppa saadaan takaisin talouskasvun uralle. En oikein arvosta sellaista "tänne meidän maakuntaan täytyy saada enemmän EU:n rahoitusta"- tyyppistä, nurkkakuntaista politiikantekoa. Europarlamentaarikot edustavat EU:n kansalaisia ja tämä kansalainen tahtoo, että hänen edustajallaan on kokonaisvaltainen näkemys Euroopan suunnasta.

Timo Harakan ajatuksissa Euroopan talouskriisin syistä ja seurauksista minua miellyttää se, ettei hän suostu purematta nielaisemaan yksinkertaistuksia "yli varojen elämisestä" tai "laiskoista eteläeurooppalaisista". Oikeistolaiset ovat täysin perusteetta yrittäneet selittää talouskriisiä hyvinvointiyhteiskunnan kriisiksi tai julkisen sektorin velkakriisiksi. Kyseessä on kapitalismin kriisi, jossa suuria riskejä ottaneiden rahoituslaitosten velat sälytettiin valtioiden maksettaviksi.

Nykyinen, oikeistojohtoinen EU-komissio on epäonnistunut talouskriisin hoidossa. Vaikka vyönkiristyspolitiikkaa on väitetty ainoaksi vaihtoehdoksi, en voi olla ajattelematta, että kyseessä on ollut ideologinen valinta. Julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen ja eläkkeiden alentaminen ja suurtyöttömyys heikentävät tavallisten, omalla työllään toimeentulevien asemaa verrattuna rikkaisiin, jotka elävät omistamallaan pääomalla.

Kuten Harakka itse toteaa: "Eurokriisissä pelastettiin pankit, mutta kansalaiset jätettiin heitteille. Talouden kiristys on ollut komission ja suurten EU-maiden ideologinen valinta, joka on aiheuttanut taloushistorian pisimmän taantuman, suurtyöttömyyden ja lisääntyvää köyhyyttä."

Myös rikkaat kärsivät, kun vyönkiristyspolitiikka tuhoaa talouskasvun. Sairainta onkin, että tällainen politiikka on kuitenkin valittu, koska se kurittaa suhteellisesti enemmän pieni- ja keskituloisia. Yhdysvallat nousi taantumasta parissa vuodessa, EU:ssa komissio on saanut taantuman pidennettyä jo viidenteen vuoteen.

En tahdo enää toista viittä vuotta taantumaa Eurooppaan. Siksi äänestän muutoksen puolesta.

Euroopan parlamentin ryhmät ovat sopineet, että suurimman ryhmän kärkiehdokas valitaan uuden komission puheenjohtajaksi. Kannatusmittausten perusteella sosialidemokraateilla on mahdollisuus saada suurimman puolueen asema, joskin kisa tulee olemaan äärimmäisen tiukka. Yksittäisen maan yksittäiset äänet voivat ratkaista sen, voittavatko sosialidemokraatit vai konservatiivit. Komission puheenjohtajan paikka on erittäin merkittävä, joten nyt eurovaaleissa äänestämisellä todella on väliä.

Vilkaisu talousuutisiin kertoo, että jokin on pielessä. Japanin talouskasvu kiihtyi 5,9 prosenttiin. Euromaiden kokonaistuotanto taas kasvoi tammi-maaliskuussa vain 0,2 prosenttia. Komissaari Olli Rehn on vuodesta 2011 lähtien luvannut kasvun käynnistyvän, mutta tuloksia ei näy.

Timo Harakka edustaa päinvastaista talousnäkemystä, kuin Olli Rehnin ja Angela Merkelin talouskuri- ja leikkauspolitiikka. Hän kannattaa leikkausten ja kurjistamisen sijaan investointeja, joilla luodaan työpaikkoja, vähennetään köyhyyttä ja saadaan talouskasvu käyntiin. Vanha sääntö, että kun yksityinen sektori on vaikeuksissa ja vähentää investointejaan, julkisen sektorin ei pidä voimistaa taantumaa vähentämällä omaa kulutustaan, on unohtunut. Harakka voi viedä muistutuksen tästä säännöstä Brysselin herroille ja rouville.

Talouspolitiikan lisäksi Timo Harakalla on asialistallaan muitakin teemoja, joita pidän tärkeinä. Yhdysvallat yrittää saada Euroopan maita luopumaan varovaisuudestaan geenimanipuloitujen elintarvikkeiden suhteen. Harakka on kuitenkin sitä mieltä, ettei ruoalla pidä leikkiä. Samoin hän puolustaa EU:n ilmastotavoitteita. Onkin mielekkäämpää hyödyntää ekoteknologian ja biotalouden kaupallisia mahdollisuuksia, kuin pönkittää teollisuutta puutteellisella ympäristönsuojelulla.

Jos tahdot mukaan auttamaan kampanjatyössä,  kannattaa vilkaista Timon verkkosivut. Voit myös ottaa yhteyttä suoraan minuun. Tärkeintä, mitä jokainen meistä voi tehdä paremman Euroopan puolesta, on äänestää eurovaaleissa numeroa 232.

Kreikan levottomuudet

Joulukuuta on varjostanut Kreikassa ja erityisesti Ateenassa toistuvat yhteenotot protestoijien ja poliisin välillä. Suomen Ateenan suurlähetystö on pyytänyt maahan matkustavia ilmoittamaan yhteystiedot, joilla heidät tarvittaessa tavoittaa. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tilanne kehittyy, kun joulunajasta ja vuodenvaihteesta siirrytään taas arkeen.

Palopommeja on heitelty myös joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Väkivallantekoja, erityisesti henkilövahinkoja aiheuttavia, ei tule hyväksyä. Helppo selitys levottomuuksille olisi syyttää teoista muutamia rikollisesti orientoituja yksilöitä, jotka nyt käyttävät tilannetta hyväkseen toteuttaakseen kriminaaleja mieltymyksiään. Hedelmällisempää lienee kuitenkin käsitellä levottomuuksia yhteiskunnallisessa kontekstissaan.

Ensimmäinen ilmeinen assosiaatio on Ranskassa pari vuotta sitten syttyneet vastaavantapaiset mellakat. Tuolloin tilanne kehittyi samalla tavalla: Poliisi tappoi epämääräisissä olosuhteissa nuoren ihmisen, ja seurauksena oli poliisin toimintaa protestoivia mielenosoituksia, joiden sisältö muuttui pian laajemmaksi kritiikiksi viranomaisia ja hallitusta vastaan.

Eroja tietysti on, johtuen jo Ranskan ja Kreikan eroista poliittisessa kulttuurissa ja väestörakenteesta. Ranskan levottomuudet olivat leimallisesti maahanmuuttajateemaisia, ja keskittyivät maahanmuuttajien asuttamiin lähiöihin, banlieuhuin. Kreikassa mielenilmaukset taas ovat pääasiassa olleet nuorison kanava protestoida omia, surkeita työolojaan.

Kreikan protestoijat ovat saaneet tukimielenosoituksia monessa Euroopan maassa. Suomessakin, vaikka täällä mielenosoitus jäi pieneksi. Kansainvälinen solidaarisuus onkin luontevaa tällaisessa asiassa. Kreikkalaiset eivät painiskele ongelmiensa kanssa yksin, vaan sabloona on tuttu muualtakin. Nuoriso on koulutetumpaa kuin koskaan, mutta silti työelämällä on sille hyvin tylyä tarjottavaa: lyhyitä työsopimuksia, surkeaa palkkaa, epämääräisiä työehtosopimuksia ja yleistä epävarmuutta huomisesta.

Kreikassa uusinta työmarkkinoille tullutta sukupolvea on kutsuttu 700 euron sukupolveksi. Heidän jatkuva piinansa työmarkkinoilla osoittaa hyvin, kuinka sukupolvien välinen ketjukirje on katkaistu. Aiemmin jokainen sukupolvi on tullut taloudellisesti toimeen edellistä paremmin. Uusin sukupolvi on kuitenkin kautta Euroopan painettu työmarkkinoilla ahdinkoon. Suomen näkökulmasta asiasta on kirjoittanut erityisesti Osku Pajamäki teoksessaan Ahne sukupolvi, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Eurooppa etsii uudelleen suhtautumistaan työhön. Teollistumisen ja ammattiyhdistysliikkeen kotia on tavattu pitää hyvänä paikkana tavalliselle työtä tekevälle ihmiselle: työtä on tehty kohtuullisesti, työehtosopimukset olleet yleissitovia ja reilu siivu yritysten voitoista jaettu palkkana työntekijöille. Nuori sukupolvi on joutunut toimimaan koekaniinina, kun eurooppalaisia työmarkkinoita on vapautettu uusliberaalien maailmanmullistusten mukana.

Nähtäväksi jää, kuinka tilanne Kreikassa kehittyy, ja missä maassa seuraavaksi puhkeaa työelämän epäreiluutta protestoivia mielenosoituksia. Eurooppalaisella nuorisolla on paljon voitettavaa taisteluissaan oikeistolaisia, rajoittamattomia työmarkkinoita vastaan. Toivottavaa olisi myös, että ensi kesän Euroopan parlamentin vaaleissa työmarkkinoiden suunta nousisi yhdeksi asiakysymykseksi. Tämä antaisi eurooppalaisille äänestäjille mahdollisuuden ottaa kantaa siihen, kuinka he tahtovat Euroopan työmarkkinoiden toimivan tulevaisuudessa.

Hyvää Eurooppa-päivää!

Toukokuun 9. päivä vietetään Eurooppa-päivää. Euroopan unionin lippuja salkoon nostaessa on hyvä mietiskellä myös Euroopan ja eurooppalaisuuden merkitystä. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa suomalaiset mieltävät mielellään Suomen kuuluvan Eurooppaan ja itsensä eurooppalaisiksi. Eurooppa ei ole kuitenkaan pelkästään jokin ulkopuolella oleva asia, johon voidaan pyrkiä tai olla pyrkimättä. Eurooppa on kaikkien eurooppalaisten asuinpaikka ja on kaikkien eurooppalaisten asia muokata Eurooppa sellaiseksi maanosaksi, jossa he tahtovat elää.

Euroopan unionia on syytetty siitä, että se vie päätösvallan Brysseliin, kauas tavallisesta kansalaisesta. Vaikka tätä ajatusta esittävätkin yleensä pölhöpopulistit, on päätösvallan kritisoimisessa myös itua. Maantieteellinen etäisyys ei saa olla este sille, että demokratian henki tarvittaessa pakottaa hallintokoneiston toimimaan hallittaviensa tahdon mukaisesti. Mikäli eurooppalainen kansalainen tinkii demokraattisen kansalaisen velvollisuudesta valvoa vallankäyttäjien toimintaa vain siksi, että jotain päätösvaltaa siirretään yhdestä kaupungista toiseen, lienee myös hänellä syytä katsoa peiliin.

Monet eurooppalaiset pitävät maanosaansa ja sen hyvinvointipalveluita hyvänä vastapainona Yhdysvaltojen karulle kapitalismille. Eurooppalainen yhteiskuntamalli nauraa uusliberalisteille joka päivä päin naamaa: Kohtuulliset tuloerot ja laaja julkinen sektori ovat yhdistettävissä taloudelliseen menestykseen, vaikka Nozick ja Hayek mitä sanoisivat! Vähemmän mairittelevatkin puolet tosin täytyy tunnustaa. Esimerkiksi Euroopan tavoite maailman kilpailukykyisimmän maanosan asemasta ei toteutune sillä, että suurin osa unionin budjetista käytetään maataloustuotannon ja syrjäseutujen tukemiseen.

Eurooppalaisen yhteiskuntamallin jatko ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Aivan kaikki eivät ole sitä mieltä, että edes Euroopassa yritysten valtaa tulisi rajoittaa, että rikkaita tulisi verottaa köyhiä enemmän, tai että yritysten tulosta kuuluu jakaa reilusti myös työntekijöille. Siksi näin Eurooppa-päivänä pyydäkin kaikkia eurooppalaisia pohtimaan, millaisena he tahtovat nähdä Euroopan unionin tulevaisuudessa: Onko se yksityisten yritysten palveluksessa oleva koneisto, joka murtaa kansallisvaltioiden enemmistöjen luomat hyvinvointivaltiot, vai maailmanpoliittinen toimija, joka panee kuriin kansallisvaltioiden rajat ylittävän kapitalismin?

Kirjoitin myös Eurooppa-päivänä 2006 ja pohdiskelin EU:n tulevaisuutta otsikolla Tervetuloa Euroopan unioniin Kanada

Tervetuloa Euroopan unioniin, Kanada!

Kylmän sodan projektina alkanut eurooppalainen integraatio on huomannut olevansa vaikeassa paikassa vuodesta 1989 alkaneen vallankumousten sarjan jälkeen, joka kaatoi itäisen Euroopan ja sitten itsensä Neuvostoliiton kommunismin. Ideologista ongelmaa tässä ei ole ollut. Eurooppalaiselle yhteisölle oli ominaista määrittää itsensä kultaisena keskitienä, joka luo oman linjansa yhtäältä amerikkalaisen liberaalikapitalismin ja toisaalta totalitaristisen valtiokommunismin väliin.

Epävarmuutta aiheutti pikemminkin Neuvostoliiton rautakouran irtoaminen Itä-Euroopasta, sillä se oli stabiloinut tuon alueen geopoliittisessa mielessä siten, ettei laajentuminen itään ollut oleellinen kysymys. Raja oli vedetty, selkeästi määritetty, eikä sitä missään tapauksessa käynyt ylittäminen. Nyt Eurooppa huomaa olevansa uudessa tilanteessa, jossa raja itään on auki periaatteessa hyvinkin kauas. Balkanin maat epäilemättä kuuluvat Eurooppaan ja niillä on geopoliittinen oikeus tulla Euroopan unionin jäseniksi, kunhan ne täyttävät Kööpenhaminan kriteerit. Mutta entä Turkki? Entä Israel, Moldova tai Georgia?

Grönlanti on maantieteellisesti selvästi lähempänä Pohjois-Amerikkaa kuin Eurooppaa, mutta se kuului silti vuoteen 1985 Euroopan unionia edeltäneeseen EEC:hen ja kuuluu yhä Pohjoismaiden neuvostoon. Myös Kanada vaikuttaa melko eurooppalaiselta yhteiskunnalta, erityisesti kun sitä verrataan Yhdysvaltoihin. Onko mitään muuta syytä, mikseivät Kanada ja Grönlanti kuuluisi Euroopan unioniin, kuin parantuvien kommunikaatioyhteyksien jatkuvasti pienentämä Atlantti?

Euroopan länsirajan ohella tarkempi tarkastelu osoittaa myös Euroopan etelärajan, joka tavallisesti on ymmärretty Välimereksi, ongelmalliseksi. Marokon jäsenhakemus Euroopan unioniin evättiin 1986 vedoten siihen, ettei Marokko ole Eurooppaa. Oliko tämä peruste oikeutettu? Eikö Eurooppa ole vuosisatoja ymmärretty Välimerta ympäröiväksi alueeksi, Pohjois-Afrikka mukaan lukien? Toisaalta nykyisen eurooppalaisen integraation alkuvaiheessa diktaattorien hallitsemat Portugali, Espanja ja Kreikka niputettiin samaan kategoriaan Välimeren maiden kanssa, joita ei pidetty yhteensopivina eurooppalaisen demokratian kanssa.

Koska Euroopan unionin potentiaalisen laajentumisen rajojen hakeminen puhtaan maantieteellisesti on ongelmallista kaikkiin ilmansuuntiin, voi eurooppalaisuuden määrittäminen arvojen pohjalta olla hedelmällisempää. Miksei Euroopan unionin jäsenyys voisi olla avoin kaikille niille maille ja kansoille, jotka jakavat yhteiset eurooppalaiset arvot ja elävät yhteiskunnissaan niiden mukaan?

Jos EU vapautuisi maantieteellisistä pidäkkeistä, sen tulisi myös muokata toimintatapojaan pystyäkseen yhä toimimaan tehokkaasti. Jäsenvaltioiden eriaikainen eteneminen erilaisilla integraation sektoreilla tulisi tehdä nykyistä helpommaksi. Jo nyt osa EU-maista käyttää yhteisvaluuttaa ja osa ei, osa kuuluu Schengen-sopimukseen ja osa ei. Vastaavasti euroa käytetään myös unionin ulkopuolella ja Schengeniin kuuluu maita, jotka eivät kuulu unioniin. Mikä estäisi luomasta halukkaiden maiden koalitiota, joka ottaisi muita ripeämpiä askeleita energian säästämisessä? Tai julkisten palveluiden parantamiseen panostavaa koalitiota? Tai työhyvinvoinnista huolestunutta maaryhmää?

Mikäli eurooppalaisista arvoista tahdotaan tehdä todella globaaleja, on niitä ilmentävän Euroopan unionin unohdettava maantieteelliset rajat ja pyrittävä olemaan aidosti kosmopoliittinen organisaatio. Euroopalla on annettavaa kaikille maailman ihmisille. Euroopan on tarjottava eväitään koko ihmiskunnalle auttaakseen sitä lähes loputtoman pitkällä matkallaan kohti onnellisuutta ja hyvinvointia.

Kirjoitus on julkaistu Lippu-lehdessä 1/2008

Vastuullista eurooppalaista politiikkaa

Suomessa tehtävässä Eurooppaa koskevassa päätöksenteossa ei ole käsitetty maamme asemaa Euroopassa ja maailmassa. Euroopan unioni nähdään valitettavan usein areenana, jonne jäsenmaiden poliitikot lähetetään varjonyrkkeilemään keskenään. Kaiken teatterin tarkoituksena on etujen kanavointi omaan maahan, omaan vaalipiiriin ja omille äänestäjille.

Pääministeri Matti Vanhasen toiminta 141-tukia koskevassa kiistelyssä osoittaa kuitenkin poliittista ryhdikkyyttä: Hän ei alentunut koplaamaan ylimääräisiä tukiaisia yhteen EU:n toimintaa määrittävän Lissabonin sopimuksen allekirjoittamisen kanssa. Tästä eurooppalaisen visionäärisyyden pilkahduksesta pääministerin oma puolue Keskusta onkin häntä moittinut.

Mikäli Suomi mielii jatkossakin olla elinvoimainen ja menestyvä valtio, sen on tehtävä perinpohjainen analyysi maailman muuttumisesta ja Suomen kansalaisten tahdosta tulevaisuuden varalle. Poliitikkojen on otettava nämä näkemykset vakavasti ja pelattava globaalin politiikan kentällä avoimesti tämän tahdon toteuttamiseksi.

Suomalaiset ovat ilmaisseet lukuisissa tutkimuksissa tahtovansa elää voimakkaassa hyvinvointivaltiossa, joka tasaa tuloeroja, huolehtii ympäristöstä ja järjestää julkisia palveluita. Tätä järjestelmää ei voi ylläpitää sulkemalla silmät ympäröivältä maailmalta ja puolustautumalla eurooppalaistumista vastaan, vaan etsimällä muista EU-maista samanhenkisiä kansalaisia ja muokkaamalla koko Euroopan hyvinvointimallia toivottuun suuntaan.

Suomalainen Eurooppa-politiikka ei voi olla vain kannattamattomien elinkeinojen suojaamista loputtoman suurilla budjettitukiaisilla, vaan on katsottava eteenpäin. Suomalaisilla on EU:n myötä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa koko ihmiskunnan kehitykseen omien arvojensa pohjalta kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 5.1.2008 yhdessä Mikko Laakkosen kanssa