Porvarillinen ja kapitalistinen elinkeinopolitiikka

Puhtaassa kapitalismissa elinkeinopolitiikkaa ei ole. Markkinat järjestävät taloudellisen aktiviteetin, tuotannon ja elinkeinot itsestään tavalla, jota ei ohjaa kukaan. Käytännössä kuitenkin ihmisyhteisöt ovat muodostaneet niin suuria poliittisia entiteettejä, kuten valtioita, ettei taloudellinen toiminta ole riippumatonta näiden entiteettien politiikasta.

Elinkeinopolitiikan päämääränä tulee olla mahdollisimman tehokas taloudellinen toiminta. Se tarkoittaa kaikkien tuotannontekijöiden kytkemistä mukaan tuotantoon ja jokaisen taloudellisen toimijan toimintamahdollisuuksien turvaamista. Yrittäjien täytyy pystyä ylläpitämään yrityksiään ja työntekijöiden täytyy saada työpaikka. Ei välttämättä juuri haluamaansa yritystä tai haluamaansa työpaikkaa, mutta perustamatta jäävät yritykset ja työtön työvoima heikentävät talouden tehokkuutta.

Klassisen taloustieteen teorian mukaan elinkeinopolitiikka on hyödytöntä tai jopa haitallista, sillä se vaikuttaa markkinoiden toimintaan ja vähentää niiden itsesäätelyä. Käytännössä kuitenkin elinkeinopolitiikalla voidaan vaikuttaa hyvin laajasti siihen, kuinka tietyn alueen yritykset pärjäävät, kuinka alue houkuttelee investointeja ja kuinka hyvin alueen työntekijät työllistyvät. Siis yksinkertaisesti, kuinka hyvin alue menestyy taloudellisesti.

Millaista elinkeinopolitiikkaa sitten tulisi harjoittaa? Kuinka yrityksemme pärjäisivät ja voisivat luoda uusia työpaikkoja? Onko työstä mahdollista maksaa hyvää palkkaa, vai vaatiiko globaali kilpailu että yritysten voitot on tuloutettava niiden omistajille?

Kukaan ei työskentele tyhjiössä, koko muusta yhteiskunnasta riippumatta ja ainoastaan omaan työpanokseensa nojaten, vaan kaikki vauraus yhteiskunnassa syntyy ihmisten yhteistyöstä ja kaupasta. Siksi myös taloudellisen aktiviteetin hedelmien, siis taloudellisen hyvinvoinnin jakamisesta täytyy päättää yhdessä.

Elinkeinopolitiikassa syntyy suuria ristiriitoja, koska elinkeinopolitiikalla on muiden politiikan osa-alueiden kannalta suora yhteys siihen, kuinka yhteisen työmme tuotot jaetaan siihen osallistuneiden kesken. Kyse ei ole vain siitä, että yhdessä filosofoidaan parhaat tavat turvata meidän kaikkien taloudellinen menestys, vaan myös härski kähmintä siitä, kuka menestyy ja saa kerätä yhteistä kakkua omaan taskuunsa eniten.

Erilaiset yritykset tarvitsevat erilaista elinkeinopolitiikkaa. Tässä tulee esiin selkeä juopa porvarillisen ja kapitalistisen elinkeinopolitiikan välillä. Jos puhutaan porvarista käsitteen klassisessa, sääty-yhteiskunnasta juontuvassa mielessä, sillä tarkoitetaan ihmistä joka ansaitsee elantonsa työskentelemällä itsenäisesti ja myymällä itse tuottamaansa tuotetta tai palvelua. Tässä mielessä esimerkiksi yksityinen parturi-kampaaja on porvari.

Hämmentävästi porvarit eivät kuitenkaan hyödy porvarillisesta elinkeinopolitiikasta. Suuryrityksillä on markkinoilla aivan erilaiset intressit kuin pienyrittäjillä ja ne käyttävät näiden intressien edistämiseen porvaripuolueita. Suuren kauppaketjun lobbareille on helppo hymyillä ja yhdellä suurella marketilla on helppo tuhota sata pientä lähi- ja keskustaliikettä.

Pienyrittäjien onkin epäilemättä vaikea löytää itselleen poliittista kotia. Oikeistopuolueet mielellään profiloituvat yrittäjien puolueina, mutta niiden poliittinen agenda tekee pienyrittäjien elämän vaikeaksi. Kapitalistinen elinkeinopolitiikka palvelee kansainvälisiä suuryrityksiä. Niiden menestys riippuu globaaleista markkinoista, eikä niille juuri ole merkitystä esimerkiksi yksittäisten kaupunkien kaavoituspäätöksillä. Kaavoitus voi kuitenkin ratkaista monen pienen yrityksen menestyksen tai konkurssin välillä.

Suuryritysten huikeista voitoista pääomatuloja keräävillä kapitalisteilla ja itsensä omalla työllään elättävillä yrittäjillä ei ole juurikaan yhteisiä intressejä elinkeinopolitiikan suhteen. Onkin omituista, että molemmat ryhmät usein kannattavat samoja poliittisia ideologioita. Yrittäjät hyötyvät säännellymmistä aukioloajoista, pienemmistä tuloeroista ja pienimuotoisemmasta kaavoittamisesta, kuin suurpääoma.

Lyhyesti Kemijärvestä

Kemijärven massaliike protestoi sellutehtaan lakkauttamista. Pääministeri Matti Vanhanenkin kävi paikalla nolaamassa itsensä. Mielivaltaiselle liberaalikapitalismille sentään yritetään panna kampoihin.

Asia on tietysti vaikea ja siihen on vaikea ehdottaa yksiselitteisen hyviä ratkaisuja. Eräs hämmästyttävä piirre on, että Stora Enso sulkee tehtaan, mutta kieltäytyy myymästä sitä. On vaikea käsittää, kuinka suljetun tehtaan ylläpitäminen on saatu laskettua kannattavaksi toiminnaksi.

Mikäli tehdas olisi kaupan, eikä olemassa olevista yhtiöistä löytyisi ostajaa, olisi mielenkiintoista visioida sen kollektiivisesta ostamisesta. Suomessa ollaan siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että pääomaeliitin lisäksi myös keskiluokalla on rahaa, jopa rahaa investointeihin.

Jos Kemijärven sellutehdas todella on niin kannattava kuin väitetään ja sen työntekijät nauttivan suomalaisten sympatiasta, voisi kuvitella, että solidaarisuus ja voiton tavoittelu löytäisivät toisensa. Voitaisi perustaa eräänlainen osuuskunta, joka ostaisi suljettavan tehtaan ja jatkaisi sen toimintaa. Pelkän rahallisen avun sijaan auttajat saisivat osakkeita tai osuuksia, jotka voisivat myöhemmin tuottaa voittoa. Mikäli valtio olisi mukana, se voisi osoittaa edes jonkinlaista yhteiskuntavastuuta, vaikuttamatta kuitenkaan liiaksi poikkeavan markkinakapitalismin talutusnuorasta.

Omistaminen ja oleminen

Erich Fromm pohtii teoksessaan Omistamisesta olemiseen kiinnostavasti ihmisen ongelmallista suhdetta omaisuuteen. Keskeinen osa hänen ajatteluaan on omistamisen jaottelu funktionaaliseen ja ei-funktionaaliseen omistamiseen. Funktionaalisella omistamisella Fromm tarkoittaa ihmisen omistussuhdetta sellaisiin esineisiin, joita hän käyttää jokapäiväisessä elämässään. Fromm mainitsee vaatteet, työkalut ja aseet esihistoriallisina esimerkkeinä funktionaalisesta omistamisesta, mutta nykyaikaisempina esimerkkeinä voitaneen lisätä myös matkapuhelin, kuivauskaappi tai sylissäni oleva tietokone.

Jos siis funktionaalinen omistaminen on ikään kuin ihmisen luonnollista hallintaa käyttämiinsä esineisiin, ei-funktionaalisessa omistamisessa puolestaan on kyse vieraantuneemmasta omistamisesta, jossa ihmisellä ei ole luonnollista kontaktia omaisuuteen, joka on formaalisti hänen. Luonnollisen yhteyden omaisuuteen puuttuessa joudutaan ei-funktionaalista omaisuutta konkretisoimaan asiakirjoilla ja sopimuksilla.

Funktionaalista omaisuutta ei ihmisellä voi olla kovin suurta määrää, joten työn tuottavuuden kasvaessa yhä suurempi osa ihmiskunnan varallisuudesta on ei-funktionaalista. Tietääkö tavallinen suomalainen rahastosäästäjä, mistä yrityksistä hän omistaa osuuksia ja missä? Kun asioiden nimellinen arvo irrotetaan niiden käyttöarvosta, voi hypoteettinen arvo nousta loppumattoman suureksi. Tämä mahdollistaa sen, että ihminen kokee huolta ja tyytymättömyyttä sellaisessa tilanteessa, jossa hänen materiaaliset tarpeensa ovat tyydytetyt ja perusturvallisuuden edellyttämä materiaalinen elintaso saavutettu.

Sillä omistamalla vain funktionaalista omaisuutta ihmisen ei tarvitsisi kantaa siitä murhetta. Kaikki hänen omaisuutensa on koko ajan ihmisen ja hänen perheensä käsillä. Kellään ei ole intressiä viedä sitä, sillä jokaisella on itsensä tarvitsema funktionaalinen omaisuus. Funktionaalinen omaisuus kuluu normaalisti, mutta se voidaan tuottaa uudestaan kohtuullisin ponnistuksin. Ei-funktionaalisen omaisuuden arvon seuraaminen sen sijaan jättää ihmisen aina epävarmuuden valtaan, eikä hän voi maate käydessään tietää, onko hänen omaisuutensa yhtä arvokasta vielä hänen herätessään.

Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta jäytää varallisuuserojen kasvu. Yksillä on käsittämättömiä määriä omaisuutta; toisilla ei riittävästi edes tullakseen toimeen. Tähän ongelmaan hyvinvointipolitiikan traditio on tavannut vastata kahdella tavalla: Maltillisemmat kannat ovat keskittäneet huomionsa siihen, kuinka yhteiskunnan vähäosaisimpia voidaan auttaa vallitsevan tulonjakologiikan puitteissa. Radikaalimpi reformismi on kiinnostunut myös tulonjaon yläpäästä.

Frommin käsittelemien ei-funktionaalisen omaisuuden ongelmien pohjalta maltillisempi hyvinvointipolitiikka vaikuttaa laimealta. Varallisuuseroja tasaava, muttei niiden poistamiseen pyrkivä politiikka auttaa kyllä köyhiä, mutta jättää rikkaat oman onnensa nojaan. Ihmiskunnan emansipaation kannalta on käsitettävä, että sortojärjestelmän purkaminen on myös sortajan etu. Myös kapitalisti on vapautettava kapitalismin sorrosta.

Tämä herättää kysymyksiä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tulevaisuudesta. Niin toimiva järjestelmä kuin se onkin, ei tähän sosialidemokraattiseen utopiaan saa tulla liian tyytyväiseksi. Hyvinvointivaltio ei ole mikään historian lopullinen huipentuma, vaan yksi askel ihmiskunnan loputtoman pitkällä matkalla. Seuraavan askeleen ottaminen vaatii aloitteellisuutta ja tarjoaa poliittiselle vasemmistolle erinomaisen mahdollisuuden temmata poliittinen aloite takaisin oikeistolta.


Olen aiemmin käsitellyt myös Erich Frommin kirjaa Rakkauden vaikea taito