Sosialidemokratia, perussuomalaisuus ja elitismi

Economistin pilapiirroksessa UKIP:in Nigel Farage
venyttelee oikeiston ja vasemmiston välillä.

“Yksi kaveri kertoi minulle, että hän on aina aiemmin äänestänyt demareita. Mutta nyt SDP on hänen mielestään mennyt liian oikealle ja niinpä hän sanoi äänestävänsä persuja. Aivan käsittämätöntä!”

Jokainen meistä on varmasti kuullut tämän tarinan tai jonkin sen muunnelman. Siksi ajattelin analysoida, mistä juttu kertoo ja voisiko siitä oppia jotakin. Ensinnäkään alkuperäinen kertoja ei selvästikään ole pahantahtoinen. Hän ei kertoisi sosialidemokraatille, miksei hän heitä äänestä, jos toivoisi puolueen menettävän kannatustaan. Päinvastoin hän kertoo opetuksen ohjatakseen porukan oikeaan suuntaan.

Myös kertojan arvot ovat kohdallaan. Hän ei pidä oikeistolaisuudesta ja siihen liittyvästä omanedun tavoittelusta, ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän tahtoisi SDP:n olevan selkeästi vasemmalla ja on aiemmin sitä äänestänyt.

Mutta kieltämättä kuulostaa loogisesti käsittämättömältä, että äänestäjä joka tahtoisi reivata yhteiskuntaa vasemmalle, hylkää SDP:n ja äänestää oikeistopuoluetta. Ajattelutapa tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun emme ajattele vain yksiulotteista janaa, jolle puolueet sijoitetaan niiden aateperinnön perusteella.

Osa oikeistolaistumiskritiikistä perustuu yksittäisten kysymysten asiasisältöihin ja niiden esille tuomiseen. Esimerkiksi työvoiman tarjonnan lisäämisen mantraan on lähdetty aivan liian kritiikittömästi mukaan ja se on vienyt pelitilaa esittää vaihtoehtoja oikeistolaiselle työvoimapolitiikalle.

Merkittävä syy siihen, miksi SDP koetaan oikeistolaisemmaksi, kuin sen aktiivit ja kannattajat tarkoittavat, johtuu nähdäkseni elitistisyydestä. Sosialidemokraatteja ei mielletä sellaisiksi kansan edustajiksi, kuin puolueen slogan lupaa. Puolueesta löytyvään asiaosaamiseen kyllä luotetaan, mutta kansanomaisuudessa olisi parantamisen varaa.

Mieleen tulee kolme pääsyytä, joista tämä voi johtua:

1. Yleinen eliitin erkaantuminen kansasta. Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut yhtenäinen kansakunta, vaan tietty etuoikeutettujen joukko elää omassa, eristetyssä kuplassaan. Taloudelliseen eliittiin ei enää nousta pelkästään hankkimalla korkeakoulututkinto ja työskentelemällä ahkerasti, vaan tulevaisuuden rikkaat ovat nykyisten rikkaiden perijöitä. Möläytykset, jotka ovat osoittaneet vieraantuneisuutta pienituloista arjesta ovat tulleet lähinnä Kokoomuksen suunnasta, mutta monen mielessä ne jäävät leimaamaan koko poliittista eliittiä.

2. Valtionhoitajapuolueen rooli. Sosialidemokratia on kansanliike, joka on saanut vaaleissa kannatusta ja pystynyt muokkaamaan yhteiskuntaa kannattajiensa tahtomaan suuntaan. Mutta puolueen rooli valtion alistajana kansan tahtoon ei ole pysynyt kirkkaana mielessä. Pahimmillaan SDP on joutunut suojelemaan valtion intressejä kansan tahtoa vastaan ja siksi se on samaistettu virkamieseliittiin, jonka mielivallalta puolueen piti alunperin kansaa puolustaa.

3. Epäjohdonmukainen viestintä. "Politiikan ja päättäjien kieli on osin muuttunut tyhjäksi höpöhöpöpuheeksi”, kertoo Yle. Selkeän ja ymmärrettävän ilmaisun lisäksi on kansan syvistä riveistä kannatuksensa hakevan puolueen vältettävä viestinnässään elitistisiä klisheitä. Keskiluokan puhutteleminen on ymmärrettävää, koska Suomessa ns. keskiluokka hankkii tulonsa rehellisellä työnteolla. Mutta ketä esimerkiksi ruotsin kielen opetuksesta käytävässä keskustelussa lämmittää “kaksikielisyys on rikkaus"- tyyppiset fraasit? Jos pakollista ruotsin opiskelua halutaan puolustaa, se täytyy tehdä perustelemalla, kuinka nykyinen malli hyödyttää tavallisista oloista ponnistavaa koululaista ja opiskelijaa.

Mitä siis tulisi tehdä? Oleellista on pitää sekä yksilöinä että porukkana aina selkeästi mielessä, miltä omat teot, puheet ja kirjoitukset vaikuttavat tavallisten ihmisten silmissä. Poliittiset päätöksentekijät ja puolueaktivistit eivät ensisijaisesti kommunikoi toisille establishmentin edustajille, vaan normaalia arkea eläville kansalaisille. Esimerkiksi työn tarjonnan lisäämisestä hössöttäminen vaikuttaa järjettömältä työttömänä tai työttömyysuhan alla elävän ihmisen näkökulmasta.

SDP:llä on jo vuosikymmenten ajalta toimivat keskusteluyhteydet kaikille yhteiskunnan osa-alueille, mukaan lukien elinkeinoelämä ja valtiolliset instituutiot. Nämä tuovat tavallisten palkansaajien edunvalvontaan sellaista uskottavuutta, jota Perussuomalaisilla ei ole. Mutta keskustelukanavia on käytettävä kahteen suuntaan. SDP:n on oltava kanava, jonka kautta kansalaisten huoli työpaikoista, palkoista, asumiskustannuksista, julkisista palveluista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta jne. kulkevat kaikkien päätöksentekijöiden korviin.

Sen sijaan ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät EK:n seminaarissa ja ottavat sen jälkeen asiakseen edistää vientiyritysten hintakilpailukykyä palkkoja alentamalla. Ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät Suomen Pankin tilaisuudessa ja omaksuvat kestävyysvajeeseen tulkinnan, että opiskeluaikoja täytyy lyhentää ja eläkeikää nostaa. Se vie SDP:lta uskottavuuden kansan korvina ja jättää tilaa Perussuomalaisille ja muille populisteille.

Eikö demari sitten saa käydä oopperassa tai pelata golfia? Saa tietysti. Jokainen päättää omista harrastuksistaan, eikä jokin harrastus tee ihmisestä yhtään sen elitistisempää, kuin toinenkaan. Mutta kannattaa pitää mielessä, millaisen kuvan itsestään antaa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jos kovasti hehkutat oopperaa, golfia, katumaastureita ja 30 euron shamppanjabrunsseja, etäännytät tiettyä äänestäjäkuntaa itsestäsi ja puolueestasi.

SDP:n ja sen aktiivien on pidettävä aate ja päämäärät kirkkaana mielessä. Rooli linkkinä tavallisen kansalaisen ja valtiollisen päätöksentekokoneiston välillä on löydettävä uudelleen. Ilolla olen huomannut, että tähän suuntaan kehitys on viime aikoina kulkenutkin. Kun SDP palaa nöyrästi kansan pariin josta se on tullutkin, viedään Perussuomalaisilta yksinoikeus siihen eliitin vastaisuuteen, jota se käyttää hengitysilmanaan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut oikeistopopulistien vastaisista strategioista otsikolla Kuinka populistit kesytetään

Kuinka populistit kesytetään

Oikeistopopulistit voidaan tuupata ojaan, jos heidän suosionsa syyt ymmärretään ja pidetään oma pesä kunnossa (Kuva Economist)

Perussuomalaisten kannatukselta ei ole onnistuttu katkaisemaan siipiä, koska perussuomalaisia ilmiönä ei ole osattu tulkita oikein. Kun Suomen etabloituneet poliittiset puolueet - ja tämä teksti keskittyy erityisesti SDP:n toimintaan - ovat pyrkineet torppaamaan persuja, ne ovat hyökänneet omaa harhakuvaansa eivätkä todellista vastustajaa vastaan, eivätkä hyökkäykset, kuten puolueiden kannatusmittaukset kertovat, ole olleet tehokkaita.

Tammikuun alkupuolen Economistissa oli erinomaisen hyvä teksti Euroopan teekutsuliikkeistä, siis äärioikeistosta ponnistavista populistipuolueista. Teksti on syytä lukea siksi, että se auttaa ymmärtämään perussuomalaisia yhtäältä osana suurta eurooppalaista protestia tai hätähuutoa, toisaalta sitä, kuinka persut eroavat muista Euroopan oikeistopopulistista puolueista.

Perussuomalaiset eivät ole Kreikan natsistinen Kultainen aamunkoitto- puolue eivätkä edes Unkarin rähinähenkinen Jobbik-puolue. Siksi persuja vastaan ei voi taistella samalla tavalla, kuin näitä puolueita vastaan tulisi taistella. Economistin mukaan globalisaatiomyönteiset etabloituneet puolueet tapaavat leimata oikeistopopulistien maahanmuutto- ja globalisaatiokritiikin rasismiksi.

Näinhän Suomessakin on tehty, mutta huonolla menestyksellä. Näyttäisi siltä, että äänestäjäkunta ei pidä uskottavana persuihin kohdistuvia rasismisyytöksiä. Vaikka monet heidän kansanedustajienkin puheenvuorot ovat selkeästi rasistisia, vähemmistöjä sortavia ja ksenofobisia ja on syytä vakavasti kysyä, kuinka monta “yksittäistapausta” voi vielä selittää yksittäistapauksiksi, tuntuu äänestäjäkunta toistaiseksi pitävän persuja nimenomaan “maahanmuuttokriittisinä”, eikä rasistisina.

Tämä on yksi asia, joka puoluetoimistolla ja eduskuntaryhmässä on syytä pitää mielessä. Perussuomalaisten ehdotuksien leimaaminen rasistisiksi ei riitä, vaan niihin on esitettävä tiukempaa ja jäsennellympää kritiikkiä.

Economist muistuttaa myös protestipuolueiden eliitin vastaisuudesta. Väitän, että tämä piirre on jäänyt hahmottamatta, kun SDP on pyrkinyt lyömään perussuomalaisia. Valitettavasti “perusäänestäjä” assosioi SDP:n etabloituneeksi valtapuolueeksi (Soinin retoriikassa vanhaksi puolueeksi) ja pitää helposti kaikkia poliitikkoja osana sitä kasvotonta sijoituspankkiirien, pääomakapitalistien, veronkiertäjien ja raharikkaiden eliittiä, jonka se katsoo olevan vastuussa Euroopan lamasta ja sitä kautta henkilökohtaisista taloudellisista ongelmistaan.

Vaikeat taloudelliset ajat ovat saaneet ihmiset ympäri maailman kyselemään, millä oikeudella pieni eliitti kahmii itselleen suhteettoman suuren osuuden ihmiskunnan yhteisestä varallisuudesta. Tätä aikaa kuvaa yleinen tahtotila jakaa varallisuutta oikeudenmukaisemmin: Ottaa vähän enemmän niiltä, joilla on kartanot ja huvipurret ja antaa niille, jotka ovat köyhiä, heikkoja ja sairaita.

Ajan merkkejä ei ole luettu oikein. Kun ihmiset palelevat ja ovat nälissään, ei todellakaan ole tyylikästä rehvastella golfbageilla ja design-huonekaluilla. On asetuttava tavallisten ihmisten puolelle, puolustettava sitä 99 prosenttia ihmisistä, jotka maksavat eliitin porsastelun. Erityisesti talouspoliitikon on käsitettävä, ettei hänen roolinsa ole kovistella kansalaisia suostumaan kylmäkiskoisten “talousviisaiden” kurjistavaan politiikkaan. Poliitikon tehtävä on viedä kansan syvien rivien tunnot talouseliitin kabinetteihin ja ilmoittaa, etteivät kasvavat tuloerot, heikentyvät hyvinvointipalvelut ja lisääntyvä työttömyys ole suinkaan sellaisia tuloksia, joiden vuoksi näille “talousmiehille” palkka maksetaan.

Keväällä 2012 SDP esitti yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville uutta veroluokkaa, solidaarisuusveroa. Kesäksi puolueen kannatus nousi yli 20 prosentin ja vedonlyöntitoimisto Unibet veikkasi SDP:n voittavan Kokoomuksen kunnallisvaaleissa.

Kesällä 2013 talouspolitiikan fokuksessa oli tasapainottaminen, kestävyysvaje, luottoluokitus ja sopeuttaminen. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin. Voiko äänestäjäkunta jotenkin antaa vielä vahvemman signaalin siitä, tahtooko se solidaarista ja tavallisia työntekijöitä tukevaa politiikkaa, vai elitististä, huippupalkkoja nostavien talousmiesten kurjistuspolitiikkaa?

Kansan edustaja, muistatteko? Ei luottoluokittajien kuvitteellisen tahdon edustaja.

Perussuomalaiset eivät esitä mielekkäitä talous- tai veropoliittisia puheenvuoroja. Mutta tilanteessa, jossa niitä eivät esitä mitkään muutkaan puolueet, persut saavat edun sillä, ettei heitä assosioida taloudelliseen eliittiin, jota äänestäjäkunta karsastaa. Jotta SDP voi kompensoida tämän edun, sen on tehtävä erityisen johdonmukaista työtä siinä, että valtiontaloudenhoito asetetaan vahvistamaan talouskasvua ja työllisyyttä, eikä haittamaan niitä. Samoin SDP:n on tehtävä selkeä pesäero valtavirtaisten talousmiesten “kyllä nyt pittää säästää ja nyt pittää leikata"- kuoroon.

Tulkitsisinkin persujen kannatuksen hätähuutona hyvinvointipalveluiden ja -valtion puolesta. En oikein usko, että keskiverto persujen äänestäjä tahtoo Suomesta muukalaiskammoisemman ja maailmalta sulkeutuvamman paikan. Väittäisin, että usein äänestyspäätöksessä on kyse itsensä poliittisen eliitin unohtamaksi kokevan, pienen ihmisen protestista.

Puolueaktiivit uskovat mielellään, ettei vasemmiston ja oikeiston ero ole kadonnut minnekään. Mutta riviäänestäjän kokemus on toinen. Jos Kokoomus haluaa leikata hyvinvointiyhteiskuntaa siksi, että on ahne ja SDP siksi, että on vastuullinen, on tavallisen äänestäjän vaikea nähdä niiden välillä mitään todellista eroa.

Jos Perussuomalaiset ovat “työväenpuolue ilman sosialismia”, on SDP:n oltava hyvinvointipuolue ilman rasismia.

Sillä minä väitän, että hyvinvointivaltio on tavalliselle suomalaiselle palkansaajalle ja työelämän ulkopuolella olevalle niin tärkeä ja rakas, että hän on jopa valmis hyväksymään jonkin verran rasismia ja seksismiä, jos näkee sen ainoaksi tavaksi puolustaa hyvinvointivaltiota. SDP:n saavutuksia vähemmistöjen puolustajana tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta sen maine hyvinvointivaltion puolustajana on saanut lukuisia kolhuja.

Ensimmäinen ja tärkein askel oikeistopopulistien niistämiselle Suomesta onkin tarjota äänestäjälle suvaitseva ja tasa-arvoinen vaihtoehto, joka on sataprosenttisen sitoutunut hyvinvointivaltion puolustamiseen. Lupauksen siitä, että äänestäjän lapset ja lapsenlapsetkin voivat elää hyvinvointivaltiossa - ei samanlaisessa hyvinvointivaltiossa, kuin nyt, mutta hyvinvointivaltiossa - on oltava luotettava kuin peruskallion.

Samoin vaikeisiin kysymyksiin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, Euroopan unionista ja globalisaatiosta on osattava vastata. On osattava ja viitsittävä selittää, miksi siirtyminen teollisesta jälkiteolliseen talouteen, maahanmuutto ja liikkuvuus, sekä kansainvälisen integraation mukanaan tuoma kaupankäynti lisäävät tavallisen kansalaisen hyvinvointia, eivätkä vaaranna sitä.

Ja heti perään on osattava vastata jatkokysymykseen siitä, kuinka käytännössä kuitenkin kansalaisten arvostamat hyvinvointipalvelut tuntuvat olevan koko ajan liipaisimella, vaikka Suomi on hyötynyt globalisaatiosta ja on nyt laskennallisesti vauraampi kuin koskaan. On osattava sanoa, missä on tehty virheitä, kuka on vetänyt välistä ja luvattava hakea tavallisen kansalaisen rahat takaisin kansainväliseltä finanssieliitiltä.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, kuinka oikeistopopulistien kanssa tehdään yhteistyötä niin, että se toimii heitä vastaan ja tiivistän ohjeet perussuomalaisten lyömiseksi.