Mikä kaatoi Urpilaisen?

Hankalan alun jälkeen Urpilainen syttyi liekkeihin eduskuntavaalien 2011 alla ja vei SDP:n hallitukseen. Vastoin odotuksia hallitusyhteistyö toimi niin hyvin, että SDP hätyytteli kannatuksessa kokoomuksen ykköspaikkaa. Valtaa pitävä koalitio oli kuitenkin liian kapea ja kaikista hyvistä saavutuksista huolimatta vastuullinen talouspolitiikka ajoi Urpilaisen miinaan.

Oppositiossa olo ei ollut helppoa SDP:lle, eikä 2008 kesällä puheenjohtajaksi valitulle Jutta Urpilaiselle. Urpilainen pärjäsi kuitenkin erinomaisesti tv-tenteissä ennen eduskuntavaaleja 2011, mitä on pidetty yhtenä syynä sille, että SDP selvisi persujen jytkystä melko pienin menetyksin. Tämä taitava väittelijä tuli uudelleen esiin Urpilaisen kohdatessa haastajansa Antti Rinteen Paasitornin keskustelutilaisuudessa.

Eduskuntavaalien jälkeen hallitusneuvotteluissa moni asia saatiin SDP:n toivomaan asentoon ja hallitus muodostettiin kokoomuksen Jyrki Kataisen johdolla. Urpilainen päätti ottaa valtiovarainministerin salkun, jonka hoitaminen on kannatuksen näkökulmasta huomattavasti ulkoministerin tehtävää vaikeampaa.

Vaalien jälkeen rakennettu SDP:n valtakoalitio näytti kuitenkin laajalta ja tasapainoiselta. “Tuomiojalaiset” olivat tyytyväisiä, kun Erkki Tuomioja palasi ulkoministeriksi ja “heinäluomalaiset”, kun Eero Heinäluoma sai eduskunnan puhemiehen paikan.

Mutta muistan katsoneeni listaa, kun kaikki puolueen erityisavustajat ja valtiosihteerit oli saatu valittua. Ihmiset ovat nyttemmin vaihtuneet, mutta silloin näytti siltä, että kaikkiin tehtäviin on valittu henkilöt joko SAK:sta tai kahdesta helsinkiläisestä puolueosastosta. Kenenkään yksittäisen henkilön osaamisessa ei ole huomauttamista, enkä jäänyt asiaa silloin enempää murehtimaan, kun hallitustyö lähti vauhdilla käyntiin. Mutta mieleen jäi kysymys, kuinka laaja koalitio nyt itse asiassa pitääkään puolueessa valtaa?

Hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa sujui tavanomaisen kilvoittelun merkeissä, mutta onnistunut hallitusohjelma tuotti tuloksia. Keskinäinen nahistelu esimerkiksi kuntauudistuksen suhteen käytiin aluksi kulisseissa ja kansa antoi luottamuksensa hallituspuolueille.

Kömmähdys kunnallisvaaleissa

Seuraavaa vaalimittelöä eli lokakuun 2012 kunnallisvaaleja kohti mentiin SDP:n kannalta optimistisissa tunnelmissa. Eduskuntaryhmän ryhmäkansliamalli oli päässyt käyntiin ja yhteistyön henki oli hyvä. Kesällä noustiin yli 20 prosentin kannatuksen. Parhaimmillaan SDP oli kannatuksessa vain puoli prosenttiyksikköä kokoomusta ja valtakunnan ykköspaikkaa jäljessä. Vedonlyöntiyhtiö Unibet ehti jo antaa pienemmän kertoimen SDP:n, kuin kokoomuksen kunnallisvaalivoitolle.

Sitten tehtiin strateginen virhe.

Kunnallisvaaleihin päätettiin lähteä haastamalla kokoomus. SDP:n viisaiden keskuuteen on jäänyt elämään ajatus, että eduskuntavaalien 2003 menestys voidaan toistaa haastamalla jokin toinen puolue kaksintaisteluun. Tuolloin SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki keskustelivat vaaliväittelyissä niin tulisesti, että kokoomuksen Ville Itälä jäi aivan sivuun ja kokoomus hävisi vaalit.

Ei SDP:kaan tosin 2003 vaaleja voittanut, vaan keskusta. Toisin voisi kuvitella, kun tuota vaalistrategiaa yhä vain yritetään toistaa. Onhan ajatus ihan hyvä, joskus se toimii, toisinaan taas ei. Eduskuntavaaleissa 2007 se ei toiminut, kun SDP yritti haastaa kokoomusta. Kunnallisvaaleissa 2012 SDP alkoi potkia omaa hallituskumppaniaan nilkoille ja äänestäjät rankaisivat.

Strategisia virheitä sattuu. Kuka olisi tiennyt etukäteen, ettei haastamisstrategia tule toimimaan? En minä ainakaan. Mutta oleellista olisi edes jälkikäteen myöntää, ettei valittu strategia toiminut. Silloin voisi miettiä, miksi, ja kehitellä uusia strategioita seuraaviin vaaleihin. Omaa poliittisen pelimiehen imagoaan ei saa rakastaa niin paljon, että jää vain toistelemaan “kyllä tämä toimi 2003“.

Julkisen talouden sopeuttamisessa ajettiin miinaan

Mutta ei paniikkia. Vaikka ykköspaikkaa ei kokoomukselta saatukaan kaapattua, ei hopea ole häpeä. Vaalikannatus parani kuitenkin eduskuntavaaleista. Keskusta vahvistui, mutta persut olivat 12,3 prosentin kannatuksella aivan sillassa.

Hallitustaipaleen alkupuolella talouspolitiikan asialistalla oli uusi veroluokka yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville eli solidaarisuusvero, harmaan talouden torjunta ja veroparatiisien saaminen kuriin. Selkeästi sosialidemokraattiseksi tunnistettavaa tekemistä.

Vuosi 2013 sen sijaan oli kannatuksen osalta tasaista alamäkeä. Kesälomien jälkeen Urpilainen tuli vahvasti julkisuuteen. Hän oli huolestunut. Kestävyysvajeesta saarnanneet “talousmiehet” olivat saaneet viestinsä viimein läpi. Valtiovarainministeri toi kestävyysvajeen myötä talouspolitiikan fokukseen tasapainottamisen, luottoluokituksen ja sopeuttamisen.

Lehtien pääkirjoitukset ja talouskamreerit kiittelivät, kansa ei. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin.

Kannatusluvut eivät ole kaikki kaikessa. Uskoisin, että SDP:n aktiivit antaisivat johtajalleen anteeksi heikon kannatuksen, jos politiikan sisällöt olisivat olleet sosialidemokraattisia ja tervehdyttäneet kansantaloutta. Mutta kuukaudesta toiseen kasvava työttömien määrä ja jatkuva taantuma eivät jätä selityksille tilaa.

2010-luvulla ei pärjää 90-luvun politiikalla

Ajan henki muuttuu kollektiivisten ja individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden syklissä. 50-luku oli konservatiivista aikaa, jolloin uskottiin kotiin, uskontoon ja isämaahan. 70-luvulla oli yhteisöllisyyden vuoro. Aikakauden avainsanoja olivat demokratia, tasa-arvo ja edistys. 90-luvulla taas korostettiin kilpailukykyä, tehostamista ja ulkoistamista.

Puoluekokouksessa Väinö Tannerin mitalin saanut Paavo Lipponen osasi 90-luvulla lukea ajan henkeä oikein. Hän vei kansainvälisen kolmannen tien sosialidemokratian imussa SDP:ta markkinamyönteisempään suuntaan ja hallitusyhteistyö valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa toimi. 90-luvulla SDP menestyi, vaikka aikakauden henki oli kylmä.

Jonkinlaisena suurena viisautena SDP:ssa on totuttu pitämään myös, että “vaalit voitetaan keskeltä”. Tämä on ehkä toiminut Lipposen aikana, vaikka se onkin virheellinen tulkinta. Vaalit voitetaan tulkitsemalla ajan henkeä oikein. Lipposen aikana menestys vaati siirtymää poliittiseen keskustaan. 2010-luvun iskusanat osataan tiivistää vasta aikakauden päätyttyä, mutta nyt kansa kaipaa kollektiivisia arvoja. Toisista välittämisen ja yhteisöllisyyden ajalla ihmiset vieroksuvat kylmäkiskoista talouden tasapainottamisen politiikkaa.

Entäs tästä eteenpäin?

Virheistä on opittava. Niitä ei voi sälyttää yhden toverin niskaan, sillä päätöksiä on tehty tiiminä. Kamreerimentaliteetista on päästävä eroon. Taseiden hoitamisen on palveltava ihmisten hyvinvointia, eikä päinvastoin. Kun poliittiseen keskustaan siirtyminen ei ole tuonut lisää kannatusta, oikea ratkaisu ei ole siirtyä vielä keskustampaan.

Ns. talousviisaita voi kuunnella vähemmän tarkalla korvalla ja tavallisia ihmisiä paljon tarkemmalla korvalla. Kun talousmiehet tulevat esittämään ikäviä vaihtoehtojaan, on pysyttävä lujana. On vaadittava ratkaisuja, jotka ovat sekä oikeudenmukaisia, että tehokkaita, eikä hyväksyttävä vain jompaakumpaa. Työn tarjonnan korostamisesta on siirryttävä työn kysynnän vahvistamiseen.

Kaikki sosialidemokraatit on otettava mukaan hoitamaan puolueen asioita. Tehtävät eivät saa keskittyä niin harvoille, että osa porukasta ylityöllistyy ja suurin osa kokee olevansa katsomossa. Urpilaista ja hänen esikuntaansa ei missään tapauksessa saa työntää ulkokehälle. Siinä porukassa on valtava osaaminen ja asiantuntemus, jolle on käyttöä. Jutta on yksi meistä.

Analyysi on julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa 9.5.2014

Puoluejohtajien kanssa tulevaisuutta kohti

Helsingin Sanomat julkaisi kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien visiot Suomesta vuonna 2019. Idea on melko hyvä. Kääntämällä katseen tarpeeksi kauas tulevaisuuteen voidaan välttyä päivänpolitiikan pikkumaisuuksilta ja parhaimmillaan tuoda selkeämmin esiin puolueiden eroja, jotka liian usein jäävät lyhyen tähtäimen taktikoinnin alle.

Keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen on haistanut tuulen kääntyneen ja pyrkii olemaan globaalin finanssikriisin herättämän uusliberalismin kritiikin harjalla. ”Uusliberalismin tiellä ei ehditty tehdä suuria virheitä.” Ilmeisesti Vanhanen ei kuitenkaan tiedä, mitä uusliberalismi on tai yrittää vain sumuttaa. Toisaalla haastattelussa hän vannoo tilaaja-tuottaja-mallin nimiin. Mallissa on kyse nimenomaan siitä, että palveluiden tuottaminen on yksityistetty ja julkinen hallinto tyytyy vain tilaamaan ja maksamaan ne.

Myös verotusta Vanhanen olisi viemässä uusliberalistiseen suuntaan. Hän veisi verotusta enemmän kulutuksen suuntaan. Kulutuksen verottaminen tarkoittaa sitä, että ostettavat tuotteet ovat kalliimpia ja köyhälle tuotteet ovat silloin suhteellisesti kalliimpia kuin rikkaalle. Kulutuksen verottaminen on rikkaita suosivaa, sillä kulutusta toisin kuin tuloja ei voi verottaa progressiivisesti.

Sarjan hämmentävin osio on kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen haastattelu, joka on käytännössä täysin sisältövapaa. Katainen ei hahmottele millainen suomalainen yhteiskunta olisi kymmenen vuoden kuluttua, vaan keskittyy toistelemaan kokoomuksen itsensämarkkinoimisfraaseja. Miten tällainen virhe puolueelta, joka pyrkii brändäämään itsensä tulevaisuusorientoituneeksi?

Katainen sanoo myös kokoomuksen irti uusliberalismista. Uusliberalismilla tarkoitetaan yleisesti ottaen verojen alentamista, hyvinvointivaltion purkamista ja markkinaohjauksen tuomista poliittisen päätöksenteon sijaan. Juuri tällaista politiikkaa nykyinen hallitus tekee, mutta silti kumpikin sen pääpuolue kieltää kannattavansa uusliberalismia. Hassua. Ovatko sitten vihreät ja RKP hallituksen uusliberalismin toimeenpaneva voima?

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen tarttuu myös kysymykseen uusliberalismista omassa puheenvuorossaan. Hän sanoo ääneen sen, jonka jokainen yhteiskunnallisia asioita seuraava tietää: ”[kokoomuksessa] halutaan minivaltiota, jossa demokratian vastuu on pienempi ja vastuuta siirretään yksityisille ihmisille.” Myös valtaa demokraattisesti valituilta luottamushenkilöiltä markkinoille siirtävä uusi julkisjohtaminen tai new public management saa Urpilaiselta tuomion.

Arvostan myös sitä suoruutta, jolla Urpilainen tiivistää palveluiden saatavuuden epätasa-arvoisuuden. Ongelma on, ettei Suomessa ole enää pitkään aikaan tarjottu palveluita tasapuolisesti kaikille ja on tervettä, että suuren puolueen puheenjohtaja voi sen sanoa. Urpilainen visioikin turvaverkkojen repeämien paikkaamista. Yksi asia jää itseäni painamaan: Minä en usko, että pitkät listat euro- tai muissakaan vaaleissa lisäisivät vaalien demokraattisuutta.

Pohjanoteeraus tulee puheenjohtajien visioiden jälkeen julkaistussa tekstissä, jossa Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestön Kannunvalajien jäsenet arvioivat haastatteluja. Natoon liittymisestä annetaan seuraava analyysi "Tulevat politiikan tekijät ovat tätä mieltä [että Suomen tulisi liittyä Natoon], mutta nämä vanhat fabut ovat sitä mieltä, että ei. Kuulostaa epäuskottavalta"

Kysymys siitä, solmiiko valtio sotilaallisia liittoja ja kenen kanssa on valtion olemassaolon ja yhteiskunnan kannalta äärimmäisen keskeinen kysymys. Ovatko nuoret valtiotieteilijät tosiaan sitä mieltä, että päätöksiin tällaisista asioista tulisi vaikuttaa se, kuulostaako liittoutuminen nuorekkaalta tai vähemmän tunkkaiselta? Olisi Helsingin Sanomat kysynyt Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden, Puolueen hallitukselta. Vastaukset olisivat varmasti olleet fiksumpia.

Myös Esa Suominen kommentoi visioita omassa blogissaan

Sallittakoon myös pari nostoa onnistuneista blogikirjoituksista viime ajoilta:

Jani Tanskanen käy läpi kokoomuksen imagonrakennuskampanjaa

Hanna Isbom hämmästelee Matti Vanhasen demokratiakäsityksiä

Poliittinen vasemmisto, universalismi ja keskiluokka

Ideologioiden sisällä poliittisten käsitteiden vasemmisto ja oikeisto käyttäminen on ongelmallista. Molemmat käsitteet ovat niin epämääräisesti käytettyjä, että ilman tarkempaa ja laajemmin hyväksyttyä määritelmää niiden luovalla käytöllä on helppo hämmentää poliittista soppaa. Saman ideologian kannattajien arvioiminen oikeistolaisemmiksi tai vasemmistolaisemmiksi aiheuttaa yleensä ottaen väärinymmärrystä. Ekumeenisen vasemmistolaisuuden kannattajan näkökulmasta esimerkiksi Vasemmistoliiton takavuosien slogan ”oikeasti vasemmalla” on typerä. Se suuntautuu selvästi sosialidemokraatteja vastaan, vaikka sekä Vasemmistoliitto (vuodesta 1966 lähtien) että SDP kannattavat samaa ideologiaa, demokraattisesti toteutettavaa sosialismia.

Rasittavalla tavalla kömpelyys oikeisto-vasemmisto-käsitteiden kanssa tuli esiin keskusteluissa SDP:n puheenjohtajasta. Erkki Tuomiojaa pidettiin yleisesti ottaen jotenkin vasemmistolaisena ehdokkaana, jota vastaan kaikkia muita –kenties Kimmo Kiljusta lukuun ottamatta- oikeistolaisempina. Tämä sopii hyvin kulkemaan rinnakkain sen suuren pohdiskelun kanssa, tulisiko SDP:n linjaa siirtää oikealle vai vasemmalle.

Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta. Vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta kaikkien lapsille pidettiin kädenojennuksena keskiluokan suuntaan ja Urpilaisen suuhun laitettiin eräissä julkaisuissa oikeistolaistumiseen viittaavia ilmaisuja.

Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön. Se perustuu vulgaariin käsitykseen vasemmistolaisuudesta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisena. Sitä vastoin oikeistolaisuus taas olisi rikkaimpien etujen vartioimista. Tätä käsitystä vasten universaali hyvinvointipalvelupolitiikka, kuten maksuton päivähoito kaikille, ei vaikuta erityisen vasemmistolaiselta. Samalla logiikalla porvarihallitus voi väittää olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen –siis vasemmistolainen- koska tarjoaa tulonsiirtoja kaikkien heikoiten toimeentuleville.

Kenties selitysvoimaisempaa olisi käyttää vasemmisto-oikeisto-käsitteitä suhteessa universalismiin. Tämä on nähdäkseni oleellinen ero kristillis-konservatiivisen ja marxilaisen hyvinvointipolitiikan välillä. Ensin mainittuunkaan ei kuulu käänteinen robin hoodismi, jossa yhteiskunta siirtää resursseja suoraan köyhiltä rikkaille, vaan rikkaat erilaisten kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisyhdistysten kautta auttavat köyhiä. Jos tahtovat. Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

Universaali oikeus maksuttomaan päivähoitoon on tässä valossa taas hyvin vasemmistolainen. Siinä missä konservatiivinen kritiikki sitä kohtaan on ollut, ettei se kohdenna valtion vähiä varoja niitä eniten tarvitseville, liberaali kritiikki taas valittaa valtion tehtävien ja menojen kasvua. Kyse on kuitenkin johdonmukaisesta jatkumosta maksuttomalle opetukselle niin peruskoulussa, toisella asteella kuin korkeakouluissakin.

Strategisesti vaatimus maksuttomasta päivähoidosta on viisas. Kyllä, se on kädenojennus keskiluokkaan päin, mutta kuten todettua, siihen ei kytkeydy ideologista periksi antamista. Pikemminkin se muistuttaa keskiluokkaa siitä, että juuri sillä on eniten saavutettavaa vasemmistolaisesta politiikasta. Hyvin koulutettu ja ahkerasti työtä tekevä keskiluokka on juuri se ryhmä, joka maksaa eniten veroa –varsinkin kun veronalennuksia keskitetään maan- ja metsänomistajille ja suuryrityksille- ja hyötyy vähiten tulonsiirroista. Keskiluokan verorasitetta tulisi keventää siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomatulojen verotukseen ja palvelujen kattavuutta lisätä tekemällä niistä universalistisempia. Ja se on juuri vasemmistolaista!

Kenties tämä herättää poliittisen vasemmiston piirissä mielenkiintoa laajempaankin keskusteluun siitä, tulisiko tulonsiirtoja ja palveluita jatkossa kehittää universalismin vai tarveharkintaisuuden pohjalta. Tällä on suuri merkitys muun muassa veronmaksumoraalin kannalta.


Tuomiojan puheenjohtajakampanjan vetäjä Esa Suominen kirjoittaa hienosti Urpilaisen valinnasta