Oppositiossa olo ei ollut helppoa SDP:lle, eikä 2008 kesällä puheenjohtajaksi valitulle Jutta Urpilaiselle. Urpilainen pärjäsi kuitenkin erinomaisesti tv-tenteissä ennen eduskuntavaaleja 2011, mitä on pidetty yhtenä syynä sille, että SDP selvisi persujen jytkystä melko pienin menetyksin. Tämä taitava väittelijä tuli uudelleen esiin Urpilaisen kohdatessa haastajansa Antti Rinteen Paasitornin keskustelutilaisuudessa.
Eduskuntavaalien jälkeen hallitusneuvotteluissa moni asia saatiin SDP:n toivomaan asentoon ja hallitus muodostettiin kokoomuksen Jyrki Kataisen johdolla. Urpilainen päätti ottaa valtiovarainministerin salkun, jonka hoitaminen on kannatuksen näkökulmasta huomattavasti ulkoministerin tehtävää vaikeampaa.
Vaalien jälkeen rakennettu SDP:n valtakoalitio näytti kuitenkin laajalta ja tasapainoiselta. “Tuomiojalaiset” olivat tyytyväisiä, kun Erkki Tuomioja palasi ulkoministeriksi ja “heinäluomalaiset”, kun Eero Heinäluoma sai eduskunnan puhemiehen paikan.
Mutta muistan katsoneeni listaa, kun kaikki puolueen erityisavustajat ja valtiosihteerit oli saatu valittua. Ihmiset ovat nyttemmin vaihtuneet, mutta silloin näytti siltä, että kaikkiin tehtäviin on valittu henkilöt joko SAK:sta tai kahdesta helsinkiläisestä puolueosastosta. Kenenkään yksittäisen henkilön osaamisessa ei ole huomauttamista, enkä jäänyt asiaa silloin enempää murehtimaan, kun hallitustyö lähti vauhdilla käyntiin. Mutta mieleen jäi kysymys, kuinka laaja koalitio nyt itse asiassa pitääkään puolueessa valtaa?
Hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa sujui tavanomaisen kilvoittelun merkeissä, mutta onnistunut hallitusohjelma tuotti tuloksia. Keskinäinen nahistelu esimerkiksi kuntauudistuksen suhteen käytiin aluksi kulisseissa ja kansa antoi luottamuksensa hallituspuolueille.
Kömmähdys kunnallisvaaleissa
Seuraavaa vaalimittelöä eli lokakuun 2012 kunnallisvaaleja kohti mentiin SDP:n kannalta optimistisissa tunnelmissa. Eduskuntaryhmän ryhmäkansliamalli oli päässyt käyntiin ja yhteistyön henki oli hyvä. Kesällä noustiin yli 20 prosentin kannatuksen. Parhaimmillaan SDP oli kannatuksessa vain puoli prosenttiyksikköä kokoomusta ja valtakunnan ykköspaikkaa jäljessä. Vedonlyöntiyhtiö Unibet ehti jo antaa pienemmän kertoimen SDP:n, kuin kokoomuksen kunnallisvaalivoitolle.
Sitten tehtiin strateginen virhe.
Kunnallisvaaleihin päätettiin lähteä haastamalla kokoomus. SDP:n viisaiden keskuuteen on jäänyt elämään ajatus, että eduskuntavaalien 2003 menestys voidaan toistaa haastamalla jokin toinen puolue kaksintaisteluun. Tuolloin SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki keskustelivat vaaliväittelyissä niin tulisesti, että kokoomuksen Ville Itälä jäi aivan sivuun ja kokoomus hävisi vaalit.
Ei SDP:kaan tosin 2003 vaaleja voittanut, vaan keskusta. Toisin voisi kuvitella, kun tuota vaalistrategiaa yhä vain yritetään toistaa. Onhan ajatus ihan hyvä, joskus se toimii, toisinaan taas ei. Eduskuntavaaleissa 2007 se ei toiminut, kun SDP yritti haastaa kokoomusta. Kunnallisvaaleissa 2012 SDP alkoi potkia omaa hallituskumppaniaan nilkoille ja äänestäjät rankaisivat.
Strategisia virheitä sattuu. Kuka olisi tiennyt etukäteen, ettei haastamisstrategia tule toimimaan? En minä ainakaan. Mutta oleellista olisi edes jälkikäteen myöntää, ettei valittu strategia toiminut. Silloin voisi miettiä, miksi, ja kehitellä uusia strategioita seuraaviin vaaleihin. Omaa poliittisen pelimiehen imagoaan ei saa rakastaa niin paljon, että jää vain toistelemaan “kyllä tämä toimi 2003“.
Julkisen talouden sopeuttamisessa ajettiin miinaan
Mutta ei paniikkia. Vaikka ykköspaikkaa ei kokoomukselta saatukaan kaapattua, ei hopea ole häpeä. Vaalikannatus parani kuitenkin eduskuntavaaleista. Keskusta vahvistui, mutta persut olivat 12,3 prosentin kannatuksella aivan sillassa.
Hallitustaipaleen alkupuolella talouspolitiikan asialistalla oli uusi veroluokka yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville eli solidaarisuusvero, harmaan talouden torjunta ja veroparatiisien saaminen kuriin. Selkeästi sosialidemokraattiseksi tunnistettavaa tekemistä.
Vuosi 2013 sen sijaan oli kannatuksen osalta tasaista alamäkeä. Kesälomien jälkeen Urpilainen tuli vahvasti julkisuuteen. Hän oli huolestunut. Kestävyysvajeesta saarnanneet “talousmiehet” olivat saaneet viestinsä viimein läpi. Valtiovarainministeri toi kestävyysvajeen myötä talouspolitiikan fokukseen tasapainottamisen, luottoluokituksen ja sopeuttamisen.
Lehtien pääkirjoitukset ja talouskamreerit kiittelivät, kansa ei. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin.
Kannatusluvut eivät ole kaikki kaikessa. Uskoisin, että SDP:n aktiivit antaisivat johtajalleen anteeksi heikon kannatuksen, jos politiikan sisällöt olisivat olleet sosialidemokraattisia ja tervehdyttäneet kansantaloutta. Mutta kuukaudesta toiseen kasvava työttömien määrä ja jatkuva taantuma eivät jätä selityksille tilaa.
2010-luvulla ei pärjää 90-luvun politiikalla
Ajan henki muuttuu kollektiivisten ja individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden syklissä. 50-luku oli konservatiivista aikaa, jolloin uskottiin kotiin, uskontoon ja isämaahan. 70-luvulla oli yhteisöllisyyden vuoro. Aikakauden avainsanoja olivat demokratia, tasa-arvo ja edistys. 90-luvulla taas korostettiin kilpailukykyä, tehostamista ja ulkoistamista.
Puoluekokouksessa Väinö Tannerin mitalin saanut Paavo Lipponen osasi 90-luvulla lukea ajan henkeä oikein. Hän vei kansainvälisen kolmannen tien sosialidemokratian imussa SDP:ta markkinamyönteisempään suuntaan ja hallitusyhteistyö valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa toimi. 90-luvulla SDP menestyi, vaikka aikakauden henki oli kylmä.
Jonkinlaisena suurena viisautena SDP:ssa on totuttu pitämään myös, että “vaalit voitetaan keskeltä”. Tämä on ehkä toiminut Lipposen aikana, vaikka se onkin virheellinen tulkinta. Vaalit voitetaan tulkitsemalla ajan henkeä oikein. Lipposen aikana menestys vaati siirtymää poliittiseen keskustaan. 2010-luvun iskusanat osataan tiivistää vasta aikakauden päätyttyä, mutta nyt kansa kaipaa kollektiivisia arvoja. Toisista välittämisen ja yhteisöllisyyden ajalla ihmiset vieroksuvat kylmäkiskoista talouden tasapainottamisen politiikkaa.
Entäs tästä eteenpäin?
Virheistä on opittava. Niitä ei voi sälyttää yhden toverin niskaan, sillä päätöksiä on tehty tiiminä. Kamreerimentaliteetista on päästävä eroon. Taseiden hoitamisen on palveltava ihmisten hyvinvointia, eikä päinvastoin. Kun poliittiseen keskustaan siirtyminen ei ole tuonut lisää kannatusta, oikea ratkaisu ei ole siirtyä vielä keskustampaan.
Ns. talousviisaita voi kuunnella vähemmän tarkalla korvalla ja tavallisia ihmisiä paljon tarkemmalla korvalla. Kun talousmiehet tulevat esittämään ikäviä vaihtoehtojaan, on pysyttävä lujana. On vaadittava ratkaisuja, jotka ovat sekä oikeudenmukaisia, että tehokkaita, eikä hyväksyttävä vain jompaakumpaa. Työn tarjonnan korostamisesta on siirryttävä työn kysynnän vahvistamiseen.
Kaikki sosialidemokraatit on otettava mukaan hoitamaan puolueen asioita. Tehtävät eivät saa keskittyä niin harvoille, että osa porukasta ylityöllistyy ja suurin osa kokee olevansa katsomossa. Urpilaista ja hänen esikuntaansa ei missään tapauksessa saa työntää ulkokehälle. Siinä porukassa on valtava osaaminen ja asiantuntemus, jolle on käyttöä. Jutta on yksi meistä.
Analyysi on julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa 9.5.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti