Afrikan sun muut unionit

Afrikan unioni on välillä ollut julkisuudessa muistakin saavutuksistaan, kuin eripuraisista kokouksistaan joissa Muammar Gaddafilla on saman verran autoja saattueessaan kuin kaikilla muilla johtajilla yhteensä. Afrikan unionin lipun alla toimineet joukot valtasivat Anjouanin saaren, joka oli aiemmin kapinoinut Komorien keskushallintoa vastaan ilmeisen epäsuositun Muhammed Bacarin johdolla. Saarelaiset ottivat miehitysjoukot yleisesti ottaen tervetulleina vastaan.

Afrikan unioni on hyvin erilainen kuin Euroopan unioni, vaikka AU:n tavoite on organisoida mantereensa EU:n mallin mukaan. AU:iin kuuluvat Marokkoa lukuun ottamatta kaikki maantieteellisen Afrikan mantereen valtiot, eikä se vaadi jäsenmailtaan samantapaista kriteeristön täyttämistä, kuin EU. AU:n päämääriä ovat muun muassa demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen ja tätä työtä on tekemässä muun muassa sellaisia demokratian ritareita kuin Muammar Gaddafi, Robert Mugabe ja monarkkeja lukuun ottamatta pisimpään maailmassa valtionpäämiehenä toiminut Omar Bongo, joka on hallinnut Gabonia presidenttinä vuodesta 1967.

Merkille pantavaa Anjouanin operaatiossa oli myös, että siinä oli vahvasti mukana libyalaisia ja sudanilaisia joukkoja. Kansainvälinen arvostelu ei ole ilmeisesti vaikuttanut siihen, ketkä voivat operaatioihin osallistua. Samalla logiikalla Euroopan unionin rauhanturvaoperaatioihin osallistuisi valkovenäläisiä ja transdnistrialaisia joukkoja.

Afrikan unionille on syytä toivoa menestystä, sillä jos jonkin maanosan valtiot ja kansat tarvitsevat yhteistyötä estääkseen globaalin kapitalismin pyrkimykset riistää valta demokraattisesti valituilta poliitikoilta, se on Afrikka. Mikäli AU pystyy vahvistamaan asemaansa, tulee mielenkiintoiseksi nähdä kuinka se asemoituu siinä geopoliittisessa pelissä, jossa valtakeskittymät tuntuvat nyt olevan Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Oma osansa AU:lla tulee olemaan myös siinä, millaiseksi regionalististen kansainvälisen integraation projektien ja globalisaation suhde muodostuu. Avaavatko erilaiset mantereen kokoiset yhteistyöjärjestöt todella maailmaa kansalaisilleen, vai ryhtyvätkö ne linnoittautumaan entistä vahvemmin koko siltä maailmalta, joka jää oman mantereen ulkopuolelle?

Tervetuloa Euroopan unioniin, Kanada!

Kylmän sodan projektina alkanut eurooppalainen integraatio on huomannut olevansa vaikeassa paikassa vuodesta 1989 alkaneen vallankumousten sarjan jälkeen, joka kaatoi itäisen Euroopan ja sitten itsensä Neuvostoliiton kommunismin. Ideologista ongelmaa tässä ei ole ollut. Eurooppalaiselle yhteisölle oli ominaista määrittää itsensä kultaisena keskitienä, joka luo oman linjansa yhtäältä amerikkalaisen liberaalikapitalismin ja toisaalta totalitaristisen valtiokommunismin väliin.

Epävarmuutta aiheutti pikemminkin Neuvostoliiton rautakouran irtoaminen Itä-Euroopasta, sillä se oli stabiloinut tuon alueen geopoliittisessa mielessä siten, ettei laajentuminen itään ollut oleellinen kysymys. Raja oli vedetty, selkeästi määritetty, eikä sitä missään tapauksessa käynyt ylittäminen. Nyt Eurooppa huomaa olevansa uudessa tilanteessa, jossa raja itään on auki periaatteessa hyvinkin kauas. Balkanin maat epäilemättä kuuluvat Eurooppaan ja niillä on geopoliittinen oikeus tulla Euroopan unionin jäseniksi, kunhan ne täyttävät Kööpenhaminan kriteerit. Mutta entä Turkki? Entä Israel, Moldova tai Georgia?

Grönlanti on maantieteellisesti selvästi lähempänä Pohjois-Amerikkaa kuin Eurooppaa, mutta se kuului silti vuoteen 1985 Euroopan unionia edeltäneeseen EEC:hen ja kuuluu yhä Pohjoismaiden neuvostoon. Myös Kanada vaikuttaa melko eurooppalaiselta yhteiskunnalta, erityisesti kun sitä verrataan Yhdysvaltoihin. Onko mitään muuta syytä, mikseivät Kanada ja Grönlanti kuuluisi Euroopan unioniin, kuin parantuvien kommunikaatioyhteyksien jatkuvasti pienentämä Atlantti?

Euroopan länsirajan ohella tarkempi tarkastelu osoittaa myös Euroopan etelärajan, joka tavallisesti on ymmärretty Välimereksi, ongelmalliseksi. Marokon jäsenhakemus Euroopan unioniin evättiin 1986 vedoten siihen, ettei Marokko ole Eurooppaa. Oliko tämä peruste oikeutettu? Eikö Eurooppa ole vuosisatoja ymmärretty Välimerta ympäröiväksi alueeksi, Pohjois-Afrikka mukaan lukien? Toisaalta nykyisen eurooppalaisen integraation alkuvaiheessa diktaattorien hallitsemat Portugali, Espanja ja Kreikka niputettiin samaan kategoriaan Välimeren maiden kanssa, joita ei pidetty yhteensopivina eurooppalaisen demokratian kanssa.

Koska Euroopan unionin potentiaalisen laajentumisen rajojen hakeminen puhtaan maantieteellisesti on ongelmallista kaikkiin ilmansuuntiin, voi eurooppalaisuuden määrittäminen arvojen pohjalta olla hedelmällisempää. Miksei Euroopan unionin jäsenyys voisi olla avoin kaikille niille maille ja kansoille, jotka jakavat yhteiset eurooppalaiset arvot ja elävät yhteiskunnissaan niiden mukaan?

Jos EU vapautuisi maantieteellisistä pidäkkeistä, sen tulisi myös muokata toimintatapojaan pystyäkseen yhä toimimaan tehokkaasti. Jäsenvaltioiden eriaikainen eteneminen erilaisilla integraation sektoreilla tulisi tehdä nykyistä helpommaksi. Jo nyt osa EU-maista käyttää yhteisvaluuttaa ja osa ei, osa kuuluu Schengen-sopimukseen ja osa ei. Vastaavasti euroa käytetään myös unionin ulkopuolella ja Schengeniin kuuluu maita, jotka eivät kuulu unioniin. Mikä estäisi luomasta halukkaiden maiden koalitiota, joka ottaisi muita ripeämpiä askeleita energian säästämisessä? Tai julkisten palveluiden parantamiseen panostavaa koalitiota? Tai työhyvinvoinnista huolestunutta maaryhmää?

Mikäli eurooppalaisista arvoista tahdotaan tehdä todella globaaleja, on niitä ilmentävän Euroopan unionin unohdettava maantieteelliset rajat ja pyrittävä olemaan aidosti kosmopoliittinen organisaatio. Euroopalla on annettavaa kaikille maailman ihmisille. Euroopan on tarjottava eväitään koko ihmiskunnalle auttaakseen sitä lähes loputtoman pitkällä matkallaan kohti onnellisuutta ja hyvinvointia.

Kirjoitus on julkaistu Lippu-lehdessä 1/2008