Korkeintaan välttävä ehdotus Hetemäeltä

Martti Hetemäen vetämän työryhmän esitys verotuksen uudistamisesta on herättänyt jonkin verran julkista hälinää. Asiasta onkin syytä käydä mahdollisimman laajaa ja kriittistä kes-kustelua, sillä verotus on niitä harvoja keinoja, joita nykyisillä ”kevytvaltioilla” on käytettävissään yhteiskunnallisina ohjaustyökaluina.

Myönteisiä puolia esityksessä ovat pääomatuloveron korottaminen ja verovapaiden osinkotulojen paneminen verolle. Nämä esitykset ovat tietysti aiheuttaneet myös kritiikkiä, kyllähän sijoittajille ilmainen raha kelpaa. Yhtä vahvasti kuin porvarillisiin unelmiin kuuluu rikastuminen toisten työllä, kuuluu niihin vastenmielisyys näiden tuottojen verottamista kohtaan.

Myös tavoite työn matalammasta verottamisesta suhteessa pääomatuloihin on kannatettava. Ongelmallista on, että veroasteen alentaminen kaikissa tuloluokissa johtaa verotuksen progression lieventymiseen. Tuloerot suomalaisessa yhteiskunnassa ovat jatkuvassa kasvussa ja progressiivinen verotus on harvoja tehokkaita keinoja niiden hillitsemiseksi. Siksi verotuksen progressiota tulisi tiukentaa, eikä lieventää.

Suuri periaatteellinen ongelma liittyy kulutuksen verottamiseen. Termissä ”kulutuksen verottaminen” on selkeästi poliittista tarkoituksenmukaisuutta, sillä se tuo mieleen assosiaatiot resurssien kuluttamisesta. Rajallisten luonnonvarojen maailmassa resurssien kulutusta tulee vähentää ja kulutuksen verottaminen tuntuisi antavan kannustimen siihen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kulutuksen verottaminen arvonlisäverona koskee myös hyvin arkista ja ympäristöystävällistä kuluttamista, kuten asunnon vuokraa, junalippuja, ruokaa ja polkupyöriä.

Kulutuksen verottamisen vaikutukset yhteiskunnan tulonjakoon ovat selvät. Köyhemmät käyttävät suuremman osan tuloistaan kulutukseen, joten veroa kerätään suhteellisesti eniten juuri heiltä. Arvonlisävero on myös kaikille tulotasosta riippumatta sama, joten se kirpaisee suurituloisia suhteellisesti vähemmän, kuin pienituloisia. En ole nähnyt keskustelua siitä, kuinka tulonsiirtojen varassa eläville ihmisille korvataan välillisten verojen korottamisen aiheuttama tulojen heikkeneminen.

Tarve suomalaisen verotuksen uudistamiseen on suuri, mutta Hetemäen ryhmän esitys ei ratkaise ongelmia vaan pahimmillaan lisää niitä. Ylipäätään yhteiskunnassa pitäisi siirtyä erilaiseen verotus-paradigmaan. Nyt verotus nähdään kilpakenttänä, jolle eri intressiryhmät lähettävät lobbareitaan taistelemaan sen puolesta, että heidät vapautettaisiin veroista ja verot siirrettäisiin muiden maksettaviksi. Ilmiö näkyy myös keskustelussa Hetemäen työryhmän ehdotuksesta. Televisiohaastatteluissa mielipiteitä kysytään intressiryhmien edustajilta. Jotka saavat, ovat tyytyväisiä. Jotka menettävät, moittivat esitystä.

Tästä verotuksen kilpailuparadigmasta tulisi siirtyä konsensusparadigmaan. Se perustuu ajatukseen, että kaikki hyötyvät verotuksesta, joten kaikkien tulee osallistua verojen maksuun. Verotuksessa vältetään verohelpotuksia ja muita vippaskonsteja, joilla jotkut ryhmät voisivat sälyttää verotaakkaa toisten harteille. Konsensusparadigmaa varten tulisi luoda verotusjärjestelmä, joka on universaali, oikeudenmukainen, kannustava, tuottava ja elegantti.

Anssi Häkkinen käsittelee Globaalisosialidemokraattien blogissa verotusta ja funktionaalista tulonjakoa hyvin kattavasti. Kannattaa tsekata!

Poliittinen vasemmisto, universalismi ja keskiluokka

Ideologioiden sisällä poliittisten käsitteiden vasemmisto ja oikeisto käyttäminen on ongelmallista. Molemmat käsitteet ovat niin epämääräisesti käytettyjä, että ilman tarkempaa ja laajemmin hyväksyttyä määritelmää niiden luovalla käytöllä on helppo hämmentää poliittista soppaa. Saman ideologian kannattajien arvioiminen oikeistolaisemmiksi tai vasemmistolaisemmiksi aiheuttaa yleensä ottaen väärinymmärrystä. Ekumeenisen vasemmistolaisuuden kannattajan näkökulmasta esimerkiksi Vasemmistoliiton takavuosien slogan ”oikeasti vasemmalla” on typerä. Se suuntautuu selvästi sosialidemokraatteja vastaan, vaikka sekä Vasemmistoliitto (vuodesta 1966 lähtien) että SDP kannattavat samaa ideologiaa, demokraattisesti toteutettavaa sosialismia.

Rasittavalla tavalla kömpelyys oikeisto-vasemmisto-käsitteiden kanssa tuli esiin keskusteluissa SDP:n puheenjohtajasta. Erkki Tuomiojaa pidettiin yleisesti ottaen jotenkin vasemmistolaisena ehdokkaana, jota vastaan kaikkia muita –kenties Kimmo Kiljusta lukuun ottamatta- oikeistolaisempina. Tämä sopii hyvin kulkemaan rinnakkain sen suuren pohdiskelun kanssa, tulisiko SDP:n linjaa siirtää oikealle vai vasemmalle.

Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta. Vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta kaikkien lapsille pidettiin kädenojennuksena keskiluokan suuntaan ja Urpilaisen suuhun laitettiin eräissä julkaisuissa oikeistolaistumiseen viittaavia ilmaisuja.

Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön. Se perustuu vulgaariin käsitykseen vasemmistolaisuudesta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisena. Sitä vastoin oikeistolaisuus taas olisi rikkaimpien etujen vartioimista. Tätä käsitystä vasten universaali hyvinvointipalvelupolitiikka, kuten maksuton päivähoito kaikille, ei vaikuta erityisen vasemmistolaiselta. Samalla logiikalla porvarihallitus voi väittää olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen –siis vasemmistolainen- koska tarjoaa tulonsiirtoja kaikkien heikoiten toimeentuleville.

Kenties selitysvoimaisempaa olisi käyttää vasemmisto-oikeisto-käsitteitä suhteessa universalismiin. Tämä on nähdäkseni oleellinen ero kristillis-konservatiivisen ja marxilaisen hyvinvointipolitiikan välillä. Ensin mainittuunkaan ei kuulu käänteinen robin hoodismi, jossa yhteiskunta siirtää resursseja suoraan köyhiltä rikkaille, vaan rikkaat erilaisten kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisyhdistysten kautta auttavat köyhiä. Jos tahtovat. Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

Universaali oikeus maksuttomaan päivähoitoon on tässä valossa taas hyvin vasemmistolainen. Siinä missä konservatiivinen kritiikki sitä kohtaan on ollut, ettei se kohdenna valtion vähiä varoja niitä eniten tarvitseville, liberaali kritiikki taas valittaa valtion tehtävien ja menojen kasvua. Kyse on kuitenkin johdonmukaisesta jatkumosta maksuttomalle opetukselle niin peruskoulussa, toisella asteella kuin korkeakouluissakin.

Strategisesti vaatimus maksuttomasta päivähoidosta on viisas. Kyllä, se on kädenojennus keskiluokkaan päin, mutta kuten todettua, siihen ei kytkeydy ideologista periksi antamista. Pikemminkin se muistuttaa keskiluokkaa siitä, että juuri sillä on eniten saavutettavaa vasemmistolaisesta politiikasta. Hyvin koulutettu ja ahkerasti työtä tekevä keskiluokka on juuri se ryhmä, joka maksaa eniten veroa –varsinkin kun veronalennuksia keskitetään maan- ja metsänomistajille ja suuryrityksille- ja hyötyy vähiten tulonsiirroista. Keskiluokan verorasitetta tulisi keventää siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomatulojen verotukseen ja palvelujen kattavuutta lisätä tekemällä niistä universalistisempia. Ja se on juuri vasemmistolaista!

Kenties tämä herättää poliittisen vasemmiston piirissä mielenkiintoa laajempaankin keskusteluun siitä, tulisiko tulonsiirtoja ja palveluita jatkossa kehittää universalismin vai tarveharkintaisuuden pohjalta. Tällä on suuri merkitys muun muassa veronmaksumoraalin kannalta.


Tuomiojan puheenjohtajakampanjan vetäjä Esa Suominen kirjoittaa hienosti Urpilaisen valinnasta