Usein poliittiseen sitoutumattomuuteen liitetään myönteisiä mielikuvia. Sitoutumattoman poliitikon koetaan ajattelevan vain omilla aivoillaan ja olevan puoluepolitiikkaan kuuluvan epämääräisen kähminnän ulottumattomissa. Ihannekuva sitoutumattomasta päätöksentekijästä on älykäs asiantuntija, joka osaa suuren tietomääränsä ja viisautensa avulla päättää asiat intohimottomasti, järkevästi ja oikein, ottamatta eri ihmisten erilaisia subjektiivisia kantoja huomioon.
Niin hienolta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin, on se demokratian idean kannalta melko vieras. Jos asiat pystyttäisiin päättämään järkevästi ilman poliittisia vastakkainasetteluja, kaikki vaalit olisivat tarpeettomia ja ihmiset voisivat alistua filosofikuninkaansa lempeän yksinvaltiuden alle. Todellisuudessa vaaleja ja demokratiaa tarvitaan sulauttamaan ihmisten erilaisia arvoja ja näkemyksiä yhteen, sillä yhteisesti päätettävät asiat ovat harvoin yksiselitteisiä ja vaativat tuekseen ideologioita.
Esimerkiksi ylioppilaskunnan edustajisto joutuu ottamaan kantaa asioihin, joihin voi olla monta erilaista, perusteltua kantaa. Tulisiko yliopistoa ohjata suuremman taloudellisen tuottavuuden vai kattavamman sivistyksen suuntaan? Onko kampukselle järjestettävä muutakin toimintaa kuin opetusta? Onko ylioppilaiden rooli yhteiskunnassa suoraviivainen oman edun valvonta, vai laajempi osallistuminen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta?
Suomessa käytössä olevan suhteellisen vaalitavan vuoksi sitoutumattomien ryhmien äänestäminen on ongelmallista niin sanoakseni poliittisen kuluttajansuojan vuoksi. Mikäli oma ehdokas ei tule valituksi, annettu ääni voi auttaa samalta listalta toisen ihmisen edustajistoon – ja tämä ehdokas ei välttämättä ole lainkaan samanlainen kuin äänestetty ehdokas! Itse asiassa hän saattaa tehdä juuri päinvastaista politiikkaa, kuin mitä äänestäjä olisi toivonut.
Kirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen-lehdessä 23.10. 2007
Vastaukseni SYL:n vaalikoneeseen
