Työn rakastamisen masokistisuus



Työtä on tehtävä, mutta kenenkään
ei tarvitse uhrata itseään työlle

 Työn tekemistä tunnutaan pitävän keskeisenä ja tärkeänä arvona kautta Suomen poliittisen kentän. Työväenliikkeelle työ on rakas asia, kahlitsevuudestaan huolimatta. Koska työläisellä ei ole ollut mitään muuta, kuin kyky työskennellä, on identiteetti ja ylpeys rakennettu sen varaan. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, kuinka työttömyys koskettaa sen uhreiksi joutuneita niin syvästi.


Poliittinen oikeisto taas puhuu työn tekemisestä julkisuudessa arvostavaan sävyyn omien intressiensä vuoksi. Yhtäältä työtä on markkinoitava työntekijöille, jotta nämä olisivat tyytyväisempiä työoloihinsa. Toisaalta pääomatuloilla paistatteleva porvari saa rakennettua itselleen energisemmän ja dynaamisemman imagon antamalla sen kuvan, että työnteolla olisi jotain tekemistä esimerkiksi hänen perintönä saamiensa omaisuuksien kanssa.

Vihreät taas puhuvat mielellään uudesta työstä ja luovasta työstä – ilmeisesti vastakohtana ”vanhalle ja mekaaniselle” työlle. Vihreissä kuluttamiseen suhtaudutaan kriittisesti, mutta työntekoon ei. Mitäs niille työstä syntyneille tuotteille sitten tehdään, jos niitä ei saa kuluttaa?

Työstä saa myös rakennettua poliittista retoriikkaa, joka tuntuu uppoavan valtiomiesmäisellä vakavuudella yleisöön, vaikka olisi aivan sisällötöntä. ”Hyvinvointi syntyy työstä” tai ”Suomalainen yhteiskunta on kovalla työllä rakennettu” ovat toimivia fraaseja – mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja millaista politiikkaa niiden pohjalta pitäisi tehdä?

Eikö vielä vähän aikaa sitten haaveiltu työn lopusta? Teknologinen kehitys vapauttaisi ihmiset työn orjuudesta, kun kaikki tarpeellinen saataisiin tuotettua ilman ihmistyövoimaa. Nyt tällaisesta ei enää puhuta. Sen sijaan arkipuhunnassa työssä kärsimisestä puhutaan masokistisen nauttivaan sävyyn: ”Kyllä minä tykkään tehdä töitä. Lomalla tulee aika pitkäksi. Nautin stressistä ja kiireestä”.

Tämähän tietysti on roskaa, mutta ymmärrettävissä psykologisesta näkökulmasta. Ihmismieli vääntää välttämättömän kärsimyksen hyveeksi. Elämänarvoja pohtiessaan työntekoa ylikorostava ihminen tekee myös helpon arvovalinnan. Kun yksilö sallii yhteiskunnallisen meta-asenteen asettaa työn oman elämänsä keskiöön, säästyy hän vaikeilta valinnoilta, joissa erilaisia elämän aspekteja pitäisi arvottaa keskenään.

Tekemällä itsestään palkkatyön marttyyrin ja nostamalla työn muiden asioiden edelle, yksilö perustelee muiden tärkeiden elämänalueiden laiminlyömisen. Kun alistaa itsensä täydellisesti työlleen, voi kätevästi paeta lapsiaan, luistaa parisuhteen velvollisuuksista ja laiminlyödä sekä ystäviään, että läheisiään. Samoin työn epäjumalan palvominen vapauttaa velvollisuudentunnosta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Maailmanparantamisen voi aina lykätä myöhempään, koska ”minulla on nyt kiire”.

Jokainen saa totta kai valita omat elämänarvonsa ja jos joku todella tahtoo nostaa työn tekemisen kaiken muun yläpuolelle, olkoon hänellä siihen vapaus. Mutta toivoisin, että jokainen yksilö tekisi valintansa itsenäisesti, tietoisena yhteiskunnallisista vaikuttimista ja vapautuneena häneen kohdistettavista paineista.

Minä toivon myös tervettä suhtautumista työhön. Päämääränä on, että mahdollisimman vähällä työn määrällä saavutetaan mahdollisimman suuri hyvinvointi. Työstä voi nauttia, mutta siihen ei pidä suhtautua marttyyrin asenteella, itse itsensä uhraten. Koska työtä on joka tapauksessa jonkin verran tehtävä, tehtävä työ pitäisi jakaa mahdollisimman tasaisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille, heidän kykyjensä ja lahjakkuuksiensa mukaan. On yksinkertaisesti mieletöntä, että osan ihmisistä elämä köyhtyy liian työnteon vuoksi ja toiset kärsivät täydestä työttömyydestä.

Talouskonservatiivit ja oikeistolaiset vastustavat aina työelämän parannuksia vetoamalla siihen, että juuri nyt ei ole sopiva aika siihen. Kenties tällä hetkellä tilanne ei suosikaan työajan lyhentämistä. Vähän pidemmällä aikavälillä kuitenkin 35 tunnin työviikko on hyvä tavoite ja auttaisi työn jakamisessa.

Uusiakin ideoita tarvitaan. Koska oma sukupolveni näyttäisi olevan työmarkkinoilla sellaisessa asemassa, jossa työpaikkaa vaihdetaan usein, harmittelevat monet vuosilomien puuttumista. Työkuukausien mukaan kertyvä loma on ihan hyvä järjestelmä vuosikausia samassa työpaikassa oleville. Mutta usein työpaikkaa vaihtavien kannalta se tarkoittaa, ettei heille vuosiin kerry lomapäiviä riittävästi normaalin kesäloman pitämiseksi.

Lomapäivien kerryttämisen oheen pitäisikin saada työläisten ”lomaturva”. Kahden viikon kesäloma jokaiselle. Jos lomapäiviä ei ole kertynyt tarpeeksi, kahden viikon minimiloma taataan silti. Sen päälle lomapäivät kertyisivät nykyisen käytännön mukaan niin, ettei yleisiä lomia kuitenkaan tarvitsisi pidentää. Uudistus olisi paitsi oikeudenmukainen, parantaisi myös pätkätyösukupolven työssä jaksamista.

Lasten tekeminen on myös vaikea yhteensovittaa työelämän ja uravaatimusten kanssa. Lapset olisi hyvä tehdä nuorena, mutta nuoret samaan aikaan kilpailevat keskenään työmarkkinoilla. Ratkaisu olisi viheltää kilpailu poikki vuodeksi, jonka ajan voisi käyttää perheen perustamiseen ja lastenhoitoon. Kun vapaa, kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka ”vauvantekolomaksi”, olisi pakollinen koko ikäluokalle, ei kukaan pääsisi toisten edelle perhevalintojen vuoksi.

Käytännössä vauvantekoloma voisi toimia niin, että jokaisen olisi esimerkiksi 25-35- vuotiaana pidettävä yksi vuosi, jolloin ei saa tehdä palkkatyötä. Aikaa ei tietenkään olisi pakko käyttää lisääntymiseen, mutta antaisi siihen hyvän mahdollisuuden. Kun sama pakkoloma koskisi molempia sukupuolia, se myös tasaisi lasten saamisen kustannuksia sukupuolten välillä ja edistäisi tasa-arvoa.

Työtä on tehtävä tulevaisuudessakin. Työstä on kuitenkin tehtävä mahdollisimman vähän kuormittavaa, mahdollisimman tyydyttävää ja sitä on tehtävä mahdollisimman vähän. Työstä ei pidä tehdä pyhää lehmää, vaan se on nähtävä välttämättömänä pahana.

Työstä on yhteiskunnallisten uudistusten kautta vähitellen vapauduttava. Työelämän kehittäminen vapauttaa ihmiset muihin tärkeisiin asioihin: Itsensä kehittämiseen, taiteeseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, matkusteluun, läheisten kanssa olemiseen, filosofointiin, elämästä nauttimiseen, lasten opettamiseen – tai miksei vaikka blogitekstien kirjoittamiseen.

Ihmisen arvoa ei pidä määritellä ulkonäön perusteella



Ulkonäkö ratkaisee missikisoissa.
Mutta entäs työelämässä?

Yhteiskunnallisia hierarkioita on onnistuttu purkamaan aktiivisesti, mutta ei riittävästi. Moderniin yhteiskuntaan eivät kuulu enää esimerkiksi aateliseen syntyperään, sukupuoleen tai ihonväriin perustuvat etuoikeudet.

Yhteiskunnassa vaikuttavat yhä myös epäviralliset – ja jopa arveluttavat - rakenteet, jotka määrittävät yksilön sosiaalista asemaa. Yksi näistä on ihmisten suhde ulkonäköön ja toisten ja itsensä arvottaminen sen perusteella. Ulkonäkö on yhä merkittävä tekijä muun muassa työnsaannissa, uralla etenemisessä ja parisuhteissa.

Suhtautumisessa ulkonäköön on osaltaan kysymys virallisen ja epävirallisen kasvatuksen eroista. Lapsia kasvatetaan hyväksymään toiset ihmiset sellaisinaan, mutta käytännössä kaikki yhteiskunnan jäsenet omaksuvat nopeasti kauneuskäsitysnormin, jonka mukaan kutakin yksilöä verrataan muihin ja arvotetaan fyysisten ominaisuuksien perusteella.

Ketään ei tule arvottaa sen mukaan, millaiseksi hän on syntynyt, vaan miten hän elää. Joskus kuitenkin tiedostamattomien normien sallitaan johtaa älylliseen epärehellisyyteen.

Ulkonäöllä on oma merkityksensä, mutta me yhteiskuntana päätämme, mitkä sen vaikutukset ihmisen suhtautumiseen toiseen ovat.

Toivottavasti tulevaisuudessa yhä useamman ihmisen arvo määritetään ulkokuoren sijaan ajatusten perusteella.

Yhdessä Pekka Komun kanssa kirjoitettu kannanotto on julkaistu Helsingin Sanomissa 16.2.2013

Olen kirjoittanut ulkonäkökeskeisyyden yhteiskunnallisista vaikutuksista laajemmin syyskuussa 2006 yksinkertaisesti otsikolla ulkonäkökeskeisyys

Minna Canth vuonna 2012



Nykyinen tasa-arvokeskustelu
tarvitsisi Minna Canthia

1800-luvun loppupuolella elänyt Minna Canth tarttui oman aikansa epäkohtiin pelottomasti ja perinpohjaisesti. Hänen maailmankuvansa perustui rationaalisuuteen ja ihmisten väliseen tasa-arvoisuuteen, joten hän piti erityisesti esillä kahta oman aikansa sorron muotoa: Sitä kuinka omistava luokka sortaa työtätekeviä ja kuinka miessukukunta sortaa naisia.

Jos Minna Canth tulisi vierailemaan nykyaikaamme, hän varmasti ilahtuisi monista edistysaskeleista, joita yhteiskunnassamme on tehty. Naisten ja työläisten asema on parantunut paljon ja voitaneen sanoa, että yhteiskuntamme on ylipäätään inhimillisempi ja jalompi, kuin Canthin aikaan.

Mutten usko, että Canth olisi tyytyväinen yhteiskuntamme tasa-arvoon nykyajassa vieraillessaan. Hän havaitsisi hyvin pian, että luokkayhteiskunta elää ja voi hyvin. Yhteiskuntamme on edelleen jaettu niihin, joilla on ja niihin joilla ei ole. Hän huomaisi varmasti hyvin, kuinka meille on kehittynyt uudestaan 1800-luvulta tuttu aatelisto. Nykyajan aatelisto koostuu huikeita palkkoja ja bonuksia toisilleen jakavista hyvistä veljistä, jotka katsovat etteivät muuta yhteiskuntaa ohjaavat normit ja kohtuus koske heitä.

Erityistä turhautuneisuutta Canth kokisi tutustuessaan sukupuolten välisten suhteiden ja tasa-arvon tilaan. Tulistuvana persoonana hän saattaisi ärähtää: ”Teillä on ollut yli sata vuotta aikaa, miksette ole saaneet mitään aikaan!?” Ja nykyihmisten korvia olisi syytäkin kuumottaa. Miksi yhä edelleen naiset joutuvat kokemaan turvattomuutta arkisessa elämässään? Miksi yhä edelleen niin usein nainen on ensin isänsä ja sitten aviomiehensä omaisuutta?

Canth voisi olla hyvillään siitä, että ihmiset – naisetkin – osaavat nykypäivänä lukea. Koulutusta ja kirjoja on laajasti saatavilla ja lukeneisuutta pidetään arvossaan. Kirjakaupassa vieraillessaan hän tosin hölmistyisi. Hän ei voisi olla panematta merkille, että kirjat on selkeästi, mutta sanattomasti jaoteltu naisten ja miesten kirjoihin. Naisten kirjat ovat erinäköisiä ja käsittelevät eri aiheita, kuin miesten kirjat ja ovat usein naisten kirjoittamiakin.

En tiedä, käytettiinkö Canthin aikaan sanaa segregaatio. Mutta sana tulisi hänelle hyvin tutuksi, eikä ainoastaan kirjakaupassa.

Kirjoja tutkaillessaan Canth kiinnostuisi varmasti naisten päivänä julkaistusta Katja Ketun päätoimittamasta antologiasta Pimppini on valloillaan, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Päätään pudistelleen Canth joutuisi toteamaan, että yli sadan vuoden jälkeenkin sukupuolten väliset suhteet ovat edelleen aivan solmussa.

Riittävää analyysia sukupuolten välisestä konfliktista ei ole tehty. Naiset ja miehet eivät kohtaa rakentavan vuoropuhelun merkeissä, jonka tarkoitus olisi analysoida sukupuolten toisiinsa kohdistamia vallankäytön tapoja ja purkaa niitä. Liian usein yhteiskunta nähdään nollasummapelinä, jossa molemmat sukupuolet pyrkivät edistämään omia tasa-arvotavoitteitaan toisen osapuolen kustannuksella. Ja niin hyväksikäyttö jatkuu.

Canth voisi kysyä, aiommeko aikuistua lähiaikoina ja siirtyä riitelystä sopimiseen. Vai kirjoitetaanko sadan vuoden päästä taas kirja, jossa todetaan että edelleen naiset ovat seksuaalisen vallankäytön ja väkivallan uhreja, eikä asialle ole tehty mitään?

Kaipaan nykyiseen tasa-arvokeskusteluun Canthin kaltaista rohkeaa periaatteen ihmistä, joka ei kuvia kumartele. Mielestäni suomalaista tasa-arvokeskustelua vaivaa liiallinen nurkkakuntaisuus ja sovinnaisuus. Nurkkakuntaisuudella tarkoitan sitä, että usein oman ryhmän edunvalvonta puetaan tasa-arvoretoriikkaan. Kun itselle ja samaan ryhmään kuuluville tavoitellaan rahaa ja valtaa, puhutaan kauniisti tasa-arvosta.

Toisaalta tasa-arvokeskustelussa on tietyt hyväksytyt dogmit, joiden toistelua pidetään hyväksyttävänä keskusteluna. Uusia avauksia tai kriittisiä analyyseja, joille aito keskustelu voisi pohjautua, on valitettavan vähän. Ja toisaalta puheenvuoroja, joiden tavoite ei ole ajaa tasa-arvoa vaan nostaa puoluetta tai poliitikkoa itseään esille toistelemalla vanhoja fraaseja on liian paljon.

Minna Canth ei istuisi turhissa kokouksissa jaarittelemassa, eikä kirjoittelisi lehtiin sovinnaisuuksia tasa-arvosta! Hän panisi tuulemaan. Hän repisi rikki hyssyttelyn verhon tasa-arvo-ongelmien edestä ja pakottaisi jokaisen haastamaan oman ajattelunsa ja siihen pesiytyneet epätasa-arvon siemenet. Canth käsittäisi, etteivät tasa-arvo ja emansipaatio ole mannaa, jonka satamista taivaalta voi odotella kuin kevätaurinkoa. Tasa-arvo ja emansipaatio vaativat aktiivista työtä, omistautumista, kriittisyyttä ja vaikeita valintoja.

Uutta Minna Canthia odotellessa toivotan optimistista ja emansipatorista tasa-arvon päivää kaikille, sukupuolesta riippumatta!

Pohdiskelin tasa-arvoa myös Minna Canthin päivänä 2009

Ranskan huivikielto paljastaa vapaan tahdon näennäisyyden

Ranskan parlamentin alahuone on hyväksynyt lain, joka kieltää kasvot peitttävän pukeutumisen julkisilla paikoilla. Päätös on merkittävä monellakin tapaa.

Keskustelua on käyty lähinnä kulttuurien välisen suvaitsevaisuuden ja maahanmuuttajien assimiloitumisen näkökulmasta. Tällainen kysymyksenasettelu johtaa epärakentavaan vastakkainasetteluun. Liberaalien, humaanien ja suvaitsevaisten ihmisten tulisi vastustaa "huivikieltoa", rasististen, nationalististen ja islam-kammoisten tahojen taas puolustaa sitä.

Tämä kaksijakoisuus on ilmestynyt keskusteluun siitä huolimatta, että Ranskassa on oltu lakitekstin muotoilussa hyvin varovaisia sen suhteen, ettei tekstiä pystyisi lukemaan mitään kansanryhmää vastaan suunnattuna. Laissa ei mainita mitään yksittäisiä vaatekappaleita tai uskontoja, vaan kielletään kasvot peittävä pukeutuminen ylipäätään.

On kuitenkin sanomattakin selvää, että kiellon pääasiallisena kohteena ovat burkhaa käyttävät musliminaiset. Kielto ei ole kuitenkaan suunnattu heitä vastaan, vaan heitä auttamaan. Kieltämällä burkhan käyttö yritetään musliminaiset vapauttaa pakosta käyttää sitä.

Tässä on huivikiellon ensimmäinen merkittävä poliittinen piirre. Se tunnustaa, että yhteiskuntaan voi muodostua valtarakenteita, jotka alistavat joitain sen jäseniä näennäisen valinnanvapauden nimissä. Tällainen voi olla esimerkiksi alakulttuuri, joka edellyttää jäseniltään tietynlaista käyttäytymistä tai pukeutumista. Joskus alistussuhde voi muodostua niin tukalaksi, ettei pelkkä sosiaalinen laissez faire- linja riitä, vaan alistetut on ravistettava irti alistussuhteesta lainsäädännöllä. Juuri tästä on kyse Ranskan huivikiellossa.

Huivikieltoa on vastustettu myös vetoamalla yksilön vapauteen pukeutua, kuten tahtoo. Tästä oikeudesta tuskin kukaan onkaan eri mieltä, mutta huivikiellolla paradoksaalisesti edistetään vapautta ilmaista itseään vapaasti pukeutumisellaan. Lainsäätäjä on tulkinnut, että kasvot peittävää huivia käyttävät naiset eivät toimi vapaasta tahdostaan, vaikka he kysyttäessä ilmoittaisivatkin pukeutumisensa olevan täysin oma valintansa.

Toinen huivikiellon merkittävä poliittinen piirre liittyy siis näennäiseen valinnanvapauteen. Nykyisen poliittisen diskurssin hegemonia on vahvasti vulgaariliberalistinen: Yksilön mielihalut ja fiilikset ovat kaiken päätöksenteon ylin auktoriteetti, eikä niitä käy kritisoiminen.

Jos siis ihminen haluaa tuhlata kaikki rahansa nettipokeriin, se on okei. Tai jos ihminen haluaa ostaa 70 paria kenkiä, se on okei. Ja jos ihminen haluaa pukeutua burkhaan, se on okei. Kukaan ei kysy, mistä nämä halut johtuvat tai millainen vaikutus niillä on ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

"Mistä sen voisi tietää, mikä on ihmiselle hyväksi. Antaa jokaisen tehdä, mitä lystää, eikä siihen pidä valtion puuttua" argumentoi vulgaariliberalisti. Nyt tältä relativismilta on katkaistu niska! Holhouksen alainen lapsi ei muutu taikaiskusta emansipoituneeksi ja kriittiseksi kansalaiseksi saavuttaessaan täysi-ikäisyyden, vaan aikuisen ihmisen harkintakyky ja vapaa tahto voi sumentua, tai voidaan sumentaa, ja hänen päätöksiään voidaan manipuloida.

Mielenkiintoista on, millaisia seurauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun on sillä, että harhakuva vapaasta, manipuloimattomasta tahdosta on nyt murrettu. Tuoko se keskusteluun uusia näkökulmia siitä, että valtion tulisi tukea kansalaistensa aitoa itsemääräämisoikeutta?

Ranskan huivikieltoa kannattavat nationalistit, konservatiivit, rasistit, ksenofoobikot ja islam-kammoiset omista, vastenmielisistä syistään. Niin kannattavat myös emansipaation ja tasa-arvon ystävät, mutta aivan eri syistä.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää

Tänään 19.3. vietetään Minna Canthin syntymäpäivää ja tasa-arvon päivää. Minna Canth oli 1800-luvun loppupuoliskolla pääasiassa Kuopiossa ja Jyväskylässä vaikuttanut kirjailija ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hänellä on ollut erityisen suuri vaikutus sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen Suomessa.

Jos Minna Canth eläisi nyt, hän olisi varmasti ilahtunut monesta asiasta. Koulutus ja sen tasa-arvoisuus oli Canthille tärkeä asia ja nykyinen, kaikille sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta riippumaton korkeinkin koulutus varmasti miellyttäisi häntä. En usko Canthin kuitenkaan olevan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Tasa-arvo, ja Canth kannatti nimenomaan universaalia tasa-arvoa, on kaikkea muuta kuin valmis.

Canth oli kansallismielinen kirjailija ja hänellä on merkitystä suomenkielisenä kirjailijana. Ehkä nykyisestä näkökulmasta Canthia voisi pitää anakronisesti nationalistina. Mutta tuohon aikaan nationalismi oli edistyksellinen, emansipatorinen aate. Kansallisuusaatteen avulla kansan suuria massoja pyrittiin saamaan tiettyjen poliittisten, taloudellisten ja sivistyksellisten oikeuksien piiriin. Uskoisin, että nykymaailmassa Canthin voimallinen eettisyys saisi hänet taistelemaan myös sen puolesta, että kaikkialla maailmassa ihmiset voivat kouluttautua ja sivistyä sukupuolestaan, rodustaan ja sosiaalisesta asemastaan riippumatta.

Kirjallisessa tuotannossaan Canth edusti realismia. Hän kuvasi yhteiskunnallisia epäkohtia teoksissaan armottomasti ja naturalistisesti. Siksi uskon, että hän kävisi päin nykyisenkin yhteiskunnan tasa-arvon ongelmia järjen miekkaa heiluttaen, eikä kompastelisi romantillisiin tai muihin irrationaalisiin harhoihin. Hän olisi varmasti raivokkaasti kritisoimassa kaikkea hömppää, oli kyse sitten uusliberalistisesta talouspolitiikasta, missikisoista tai horoskoopeista!

Canthin kritisoimista alkoholista tai esiaviollisesta seksistä ei ole päästy eroon, mutta häntä kiehtoisivat varmasti myös nyky-yhteiskunnan rakenteellisemmat kysymykset. Mistä johtuu palkkaepätasa-arvo? Miksi historian koulutetuin naissukupolvi ei ole siirtynyt hellan äärestä yhtiöiden ja puolueiden johtoon, tai barrikadeille, vaan juorulehtien ja viihdesarjojen ääreen? Miksi sivistys ei ole vapauttanut ihmisiä juoppoudesta ja irstaudesta, vaan kenties jopa pahentanut niitä?

Minulle tärkein ominaisuus Minna Canthissa oli hänen periksiantamattomuutensa. Hän ei antanut konservatiivisille ihmisille periksi, vaan puhui niiden asioiden puolesta, joihin uskoi, vaikka hänen päälleen syljettiin. Sellaista asennetta tarvitsemme yhteiskunnalliseen keskusteluun yhä loputtomien opportunististen kompromissien tilalle ja siksi minä juhlistan tänään Minna Canthia kunnioittaen.

Kuva JSDN:n kojulta Jyväskylän kävelykadulta tasa-arvopäivänä. Myös Jani Kokko oli paikalla ja kirjoittaa tasa-arvonpäivästä blogissaan

Simone de Beauvoir: Onko Sade poltettava?

Simone de Beauvoir tunnetaan lähinnä toisen maailmansodan jälkeisen feminismin äitihahmona, mutta hänen yhteiskunnallinen filosofiansa on käsitellyt muitakin aihepiirejä. Onko Sade poltettava?- teos on esseekokoelma kirjailijan tuotannosta, joka koostuu hyvin laajaa inhimillistä skaalaa koskettavista aiheista. Sara Heinämaa on kirjoittanut kirjaan johdannon.

Johdannon ja suomentajan saatesanojen lisäksi kirjassa on kuusi esseetä: Naisten asema (la condition féminine, julkaistu alun perin 1961), Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi (Idéalisme moral et réalisme politique, 1945), Eksistentialismi ja kansanviisaudet (L´existentialisme et la sagesse des Nations, 1945), Kirjallisuus ja metafysiikka (Littéraryre et métaphysique, 1946), Kokemuksistani kirjailijana (Mon expérience d´écrivain, 1966) ja nimikkoessee Onko Sade poltettava? (Faut-il brûler Sade, 1951-52).

Beauvoirin kaiken ajattelun taustalla kajastaa eksistentialismin vaikutus. Eksistentialismin moraali perustuu ajatukselle, ettei ihminen voi kohtaamissaan valintatilanteissa ulkoistaa vastuuta päätöksistään millekään ulkoiselle auktoriteetille, olipa tämä auktoriteetti maallinen, kuten lainsäädäntö tai selestiaalinen, kuten jumala. Ihminen joutuu jokaiseen valintatilanteesen ilman valmiita toimintamalleja ja joutuu tekemään ratkaisun vain oman järkensä ja omantuntonsa pohjalta, edustaen tuossa ainutlaatuisessa tilanteessa koko ihmiskuntaa.

Esseissä on monia esiin nostamisen arvoisia ajatuksia. Naisten asemaa käsittelevä essee on hämmästyttävän ajankohtainen iästään huolimatta. Se kuvaa naisten yhteiskunnallista asemaa hyvin terävästi, eikä tyydy pelkkään naisen euro- hokemaan. Kenties tekstissä on kuitenkin jonkinlainen ristiriita, sillä kirjailija puhuu jatkuvasti yleistäen siitä, kuinka sukupuolet kokonaisuutena käyttäytyvät, vaikka hänen tavoitteensa on emansipoida ihmiset sukupuolestaan.

Eksistentialismi ja kansanviisaudet- esseessä Beauvoir esittelee oivaltaa pohdiskelua siitä, kuinka kansanomaisilla ”viisauksilla”, eli yleisillä hokemilla voidaan ylläpitää raadollista ihmiskuvaa. Ihmistä kuvataan ihmiselle sudeksi, eikä vaikkapa joutseneksi. Nämä hokemat ylläpitävät kahdenlaista ajattelutapaa: yhtäältä ihmisen on helppo selittää muiden ihmisten altruistinen käytös salakavalaksi, ”ketun häntä kainalossa”. Toisaalta itsen tekemät vääryydet voidaan antaa itselle anteeksi yksittäisinä inhimillisinä hairahduksina, eikä ihmisen tarvitse huomata tarvetta muuttaa omaa käytöstä moraalisesti kestävämmäksi.

Pervertikkona ja sadistina tunnettua markiisi de Sadea Beauvoir ei tuomitse markiisin naisiin kohdistamasta ilmeisestä halveksunnasta huolimatta, vaan pyrkii ottamaan kyseenalaiseen valistusfilosofiin uuden näkökulman. Hän katsoo Saden ravistelleen aiheuttamillaan skandaaleilla oivallisesti oman aikansa käsityksiä soveliaasta, vaikka provosoinneillaan aiheutti tavoittelemalleen emansipaatiolle enemmän hallaa kuin hyötyä.

Beauvoir katsoo Saden alustaneen sellaista individualistista moraalia, joka irrottautuu ulkoisista ja yhteiskunnallisista normeista ja rakentaa etiikkansa vapaasti itse. Muun muassa Nietzschen ajatteluun Saden vaikutus on selvä. Mutta onko Sade myös kylvänyt individualismissaan ne siemenet, joista myöhemmin kasvoi uusliberalismi?

Teksti on julkaistu Keski-Suomen viikossa 12.3.

Keskenkasvuinen ihmiskunta

Ihmiskunnan hyvinvoinnin ja paremman tulevaisuuden puolesta töitä tekevä aktivisti huomaa usein, ettei hänen ilosanomansa tahdo mennä perille. Poliittinen ohjelma, joka tuottaa paremman elintason, puhtaamman ympäristön ja stabiilimman yhteiskunnan ei välttämättä saa riemuvastaanottoa, joka saisi ihmiset joukoittain liikkeelle tavoittelemaan parempaa huomista.

Yleisempää on sen sijaan suhtautua ”ei mikään muutu kuitenkaan”- asenteella ongelmiin ja niiden parannusehdotuksiin. Tällainen asenne on toki tuloksellinen, sillä se toteuttaa itseensä. Niin kauan kun vääryyksiin ei puututa, eivät ne myöskään korjaudu. Harvassa ovat ne yksilöt, jotka jaksavat nousta tällaista kyynistä fatalismia vastaan ja jotka ovat valmiit tekemään itsestään sen typeryksen, joka toimii niiden asioiden puolesta, joihin uskoo!

Aivan oma lukunsa ovat toki ihmiset, jotka työskentelevät aktiivisesti sen puolesta, että ihmiskunta ja sen yksilöt kärsisivät enemmän yhteiskunnan toiminnasta. Jotkut lobbaavat systemaattisesti esimerkiksi päästörajoituksia vastaan ja työaikojen pidentämisen puolesta. Tällaisille ankeuttajille ei ilmeisesti elämä ole koskaan tarpeeksi ikävää. (Joskin iloinen uutinen on, että Euroopan parlamentti torjui molemmat tässä mainitut tavoitteet: linkki)

Sen sijaan, että ihmiskunta ja ihmiset harkitsisivat millaisessa yhteiskunnassa he tahtovat elää ja toimisivat rationaalisesti tällaisen toteuttamiseksi, tuntuvat he pikemminkin haikailevan sellaisen yhteiskunnan perään, joka kurittaa ja alistaa heitä. Tämä näkökulma saa konkretiaa ylleen, kun katsotaan muutamia länsimaisen kulttuurin viime aikojen luomuksia.

Useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, kuten esimerkiksi I am legendissa, Children of menissä ja legendaarisessa Terminaattorissa on sama kaava: Ihmiskunta joutuu maksamaan hirvittävän hinnan tekemistään vääryyksistä, ja suurin osa jos ei koko ihmiskunta pyyhkäistään maan päältä! Katastrofi on seurausta ihmisen itsensä toiminnasta. Siitä että ihmiskunta kollektiivina on ollut vastuuton ja ahne ja on päättänyt käyttää luomaansa teknologiaa toisten olentojen tuhoksi.

Teknologian synnistään ihminen saa rangaistuksensa. Suurin osa ihmisistä tapetaan armotta ja henkiin jääneet joutuvat taistelussa olemassaolonsa puolesta tilanteeseen, jossa heidän elintasonsa on selkeästi nykyisen länsimaisen elintason alapuolella. Tähän rangaistukseen liittyy kuitenkin sovitus. Kristillisen hengen mukaan ihmiskunta ostaa syntinsä vapaiksi puhdistautumalla tulessa, ruoskien itseään.

Syntinsä tulella ja verellä maksettuaan ihmiskunnalle aukeaa mahdollisuus uuteen alkuun, paluu lapsenomaiseen puhtauteen. Kärsimys kuuluu asiaan ja kärsijän tulee olla siitä kiitollinen, sillä pahinta olisi jääminen syntiin, epäonnistuminen rikostensa sovittamisessa. Ei inkvisitio kiduttanut ihmisiä ilkeyttään, vaan vapauttaakseen heidät synneistään, antaakseen mahdollisuuden matkata tuonpuoleiseen ilman maallisen elämän synnin painoa!

Ihmiskunta koostuu miljardeista ihmisistä, mutta kollektiivina sillä ei ole sen ihmeellisempiä psyykkisiä itsesäätelykeinoja käytettävissään, kuin yksittäisellä ihmisellä. Nyt ihmiskunta vaikuttaa olevan henkisesti kuin pikkulapsi, joka tietää tehneensä pahaa ja odottaa saavansa rangaistuksen vanhemmiltaan. Elokuvat, joissa ihmiskunta kärsii itse tuottamastaan katastrofista, ovat tapa ilmentää tätä fantasiaa isällisestä rangaistuksesta.

I am legendin lopussa tutkija keksii parannuskeinon sairauteen, joka on tappanut 90 % ihmisistä ja tehnyt lähes kaikista henkiin jääneistä raivotautisia zombeja. Samaan aikaan nämä zombit rynnäköivät hänen laboratorionsa panssarilasia päin. Tutkija huutaa epätoivoissaan hyökkääjille: ”Minulla on lääke sairauteenne! Te voitte parantua” Kohtaus päättyy kuitenkin lasin murtumiseen ja kaikkien kuolemaan.

Tässä kohtauksessa tiivistyy yhtäältä se epätoivo, jolla muutamat yksilöt yhä jatkavat taistelua ihmiskunnan vapautumisen puolesta ja toisaalta se määrätietoisuus ja raivokkuus, jolla Suurta Kollektiivista Ihmiskunnan Rangaistusta odottavat ja sille itsensä alistaneet ihmiset tahtovat heidän puheensa vaimentaa.

Jos ihmiskunta odottaa tuomiopäivää ja uskoo ansainneensa kaikki eteen tulevat koettelemukset, on sitä vaikea motivoida ottamaan kiinni oman kohtalonsa ohjaksista ja työskentelemään paremman maailman puolesta. Ihmiskunnan on käsitettävä, ettei sillä ole isää eikä äitiä, joka antaisi rangaistuksen väärästä teosta. Sen on käsitettävä olevansa orpo, yksin loputtomassa maailmankaikkeudessa. Eikä ihmiskuntaa voi kasvattaa kukaan muu, kuin ihmiskunta itse.

Kykeneekö ihmiskunta nousemaan keskenkasvuisuutensa yläpuolelle, antamaan syntinsä itselleen anteeksi ja vannomaan, ettei koskaan toista menneiden sukupolvien tragedioita? Vai onko ihmiskunta jälleen kerran synnintunnossan langettava ylleen suuren tragedian, oli se sitten sodan, epidemian, nälänhädän tai ympäristökatastrofin muodosssa, josta kärsivät eniten ne jotka ovat sen syntyyn viattomimpia? Ja mikä takaa meille, että tämä kerta olisi viimeinen?

Omistaminen ja oleminen

Erich Fromm pohtii teoksessaan Omistamisesta olemiseen kiinnostavasti ihmisen ongelmallista suhdetta omaisuuteen. Keskeinen osa hänen ajatteluaan on omistamisen jaottelu funktionaaliseen ja ei-funktionaaliseen omistamiseen. Funktionaalisella omistamisella Fromm tarkoittaa ihmisen omistussuhdetta sellaisiin esineisiin, joita hän käyttää jokapäiväisessä elämässään. Fromm mainitsee vaatteet, työkalut ja aseet esihistoriallisina esimerkkeinä funktionaalisesta omistamisesta, mutta nykyaikaisempina esimerkkeinä voitaneen lisätä myös matkapuhelin, kuivauskaappi tai sylissäni oleva tietokone.

Jos siis funktionaalinen omistaminen on ikään kuin ihmisen luonnollista hallintaa käyttämiinsä esineisiin, ei-funktionaalisessa omistamisessa puolestaan on kyse vieraantuneemmasta omistamisesta, jossa ihmisellä ei ole luonnollista kontaktia omaisuuteen, joka on formaalisti hänen. Luonnollisen yhteyden omaisuuteen puuttuessa joudutaan ei-funktionaalista omaisuutta konkretisoimaan asiakirjoilla ja sopimuksilla.

Funktionaalista omaisuutta ei ihmisellä voi olla kovin suurta määrää, joten työn tuottavuuden kasvaessa yhä suurempi osa ihmiskunnan varallisuudesta on ei-funktionaalista. Tietääkö tavallinen suomalainen rahastosäästäjä, mistä yrityksistä hän omistaa osuuksia ja missä? Kun asioiden nimellinen arvo irrotetaan niiden käyttöarvosta, voi hypoteettinen arvo nousta loppumattoman suureksi. Tämä mahdollistaa sen, että ihminen kokee huolta ja tyytymättömyyttä sellaisessa tilanteessa, jossa hänen materiaaliset tarpeensa ovat tyydytetyt ja perusturvallisuuden edellyttämä materiaalinen elintaso saavutettu.

Sillä omistamalla vain funktionaalista omaisuutta ihmisen ei tarvitsisi kantaa siitä murhetta. Kaikki hänen omaisuutensa on koko ajan ihmisen ja hänen perheensä käsillä. Kellään ei ole intressiä viedä sitä, sillä jokaisella on itsensä tarvitsema funktionaalinen omaisuus. Funktionaalinen omaisuus kuluu normaalisti, mutta se voidaan tuottaa uudestaan kohtuullisin ponnistuksin. Ei-funktionaalisen omaisuuden arvon seuraaminen sen sijaan jättää ihmisen aina epävarmuuden valtaan, eikä hän voi maate käydessään tietää, onko hänen omaisuutensa yhtä arvokasta vielä hänen herätessään.

Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta jäytää varallisuuserojen kasvu. Yksillä on käsittämättömiä määriä omaisuutta; toisilla ei riittävästi edes tullakseen toimeen. Tähän ongelmaan hyvinvointipolitiikan traditio on tavannut vastata kahdella tavalla: Maltillisemmat kannat ovat keskittäneet huomionsa siihen, kuinka yhteiskunnan vähäosaisimpia voidaan auttaa vallitsevan tulonjakologiikan puitteissa. Radikaalimpi reformismi on kiinnostunut myös tulonjaon yläpäästä.

Frommin käsittelemien ei-funktionaalisen omaisuuden ongelmien pohjalta maltillisempi hyvinvointipolitiikka vaikuttaa laimealta. Varallisuuseroja tasaava, muttei niiden poistamiseen pyrkivä politiikka auttaa kyllä köyhiä, mutta jättää rikkaat oman onnensa nojaan. Ihmiskunnan emansipaation kannalta on käsitettävä, että sortojärjestelmän purkaminen on myös sortajan etu. Myös kapitalisti on vapautettava kapitalismin sorrosta.

Tämä herättää kysymyksiä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tulevaisuudesta. Niin toimiva järjestelmä kuin se onkin, ei tähän sosialidemokraattiseen utopiaan saa tulla liian tyytyväiseksi. Hyvinvointivaltio ei ole mikään historian lopullinen huipentuma, vaan yksi askel ihmiskunnan loputtoman pitkällä matkalla. Seuraavan askeleen ottaminen vaatii aloitteellisuutta ja tarjoaa poliittiselle vasemmistolle erinomaisen mahdollisuuden temmata poliittinen aloite takaisin oikeistolta.


Olen aiemmin käsitellyt myös Erich Frommin kirjaa Rakkauden vaikea taito

Ihmiskunta ja sorto

Jokainen ihmisyksilö kaipaa vapautta. Jokainen tahtoo voida tehdä itse itseään koskevat päätökset, olla vapaa ja saada toteuttaa itsessään olevan potentiaalin täysimääräisesti. Ihmisen elämä on jatkuva aikuistumisprosessi, jossa yksilönkehitys johtaa vapautumiseen lapsuuden vajaavaltaisesta tilasta suurempaan itsensä käsittämiseen ja itsensä löytämiseen, jota kautta ihminen tulee tietoiseksi siitä, mihin hän pystyy ja mitä hän tahtoo. Ihminen ottaa vähitellen vallan omasta elämästään ja tätä valtaa on seurattava vastuun omista tekemisistään.

Tavoitellessaan vapautta, emansipaatiota ihmisyksilö saa jatkuvasti huomata paitsi fysiikan lakien sun muiden kosmologisten asioiden estävän omia valintojaan, myös ja ennen kaikkea toisten ihmisten. Vanhemmat kieltävät lapselta asioita jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja sääntöjä täytyy opetella ja noudattaa päiväkodeissa, kouluissa, armeijoissa, työpaikoilla ja yhdistyksissä. Moni asia seisoo vapautumisen tiellä.

Säännöt sinänsä eivät estä ihmisen inhimillistä kasvua, vaan monissa tapauksissa nimenomaan tukevat sitä. Ongelmia syntyy silloin, kun säännöillä ei ole mielekkäitä perusteluita tai syitä, vaan ne pohjautuvat puhtaaseen mielivaltaan. Tässä on vapaan kasvatuksen anti: Vapaa kasvatus ei usein esiintyvästä harhaluulosta poiketen tarkoita kasvatuksellista anarkiaa ja välinpitämättömyyttä, vaan ajatusta siitä, että lapsen voi antaa oman kehityksensä myötä kasvattaa itseään. Lapseen ei tarvitse kaataa sääntöjä ylhäältä päin, vaan antaa hänen itsensä käsittää, miksi on hänenkin intressiensä mukaista, että tietyt asiat ovat kiellettyjä. Esimerkiksi lasta ei ole tarkoituksenmukaista päästää ulos ilman paitaa, vaikka lapsi sellaista sattuisikin haluamaan, mutta hänen voi antaa itse päättää, laittaako päälleen vihreän vai oranssin paidan.

Vastaavalla tavalla myös aikuisen ihmisen on kasvatettava itseään. Emansipaatiossa on yksilön tasolla kyse juuri siitä, että ihminen osaa kohdistaa itseensä ja omaan toimintaansa sen kritiikin, jonka vapaa kasvatus on kohdistanut traditionaaliseen kasvatukseen. Ihmisen on jatkuvasti kysyttävä itseltään, miksi jokin asia on häneltä kielletty ja miksi hänen on tehtävä tietyllä tavalla. Näin hän voi tuulettaa ajatuksistaan pois sellaiset säännöt -moraalin, jos näin tahdotaan sanoa- joka ei ole perusteltua, eikä näin ollen kestävää, vaan itsetarkoituksellista.

Ihminen on vasta nuori toimija maailmankaikkeudessa. Erityisen nuori ja oppimaton ihminen on siinä, kuinka muodostaa yhteisöjä toisten vertaistensa kanssa. Siksi ihmisyhteisöt ylittäessään tietyn koon muodostuvat usein repressiivisiksi: Yhteisön säännöistä tulee itsetarkoituksellisia, eivätkä ne enää palvele yhteisön jäsenten intressejä. Silti totutuista toimintatavoista pidetään kiinni, koska kyky hahmottaa tilannetta koko yhteisön kannalta on puutteellista.

Repressiiviset säännöt estävät ihmisyhtöisön jäseniä toteuttamaan itseään ja saavuttamasta täydellistä inhimillistä potentiaaliaan. Usein kuitenkin jotkut yhteisön jäsenet katsovat hyötyvänsä vallitsevasta säännöstöstä ja alkavat muutosvastarintaisesti tukahduttaa uudistuksia. Nämä yksilöt pystyvät käyttämään kollektiivista yhteiskuntaa uudistuksellisten maailman parantajien alistamiseksi. Ja juuri tätä on sorto. Ihmiskunnan historia on sorron historiaa.

Nykyinen läntinen maailma ei kuvitelmistaan huolimatta ole vapautunut tästä sorrosta. Kenties mielenkiintoisimmalla tavalla se prosessi, jolla ihmisen luomat järjestelmät alistavat ihmistä, tulee näkyväksi seksuaalisuuden ja talouden alueilla. Omaa seksuaalimoraaliaan ei ole välttämätön ottaa Raamatusta, vaan sen voi omaksua esimerkiksi televisiosarjojen tai pornon tarjoaman mallin mukaan. Yhtä kaikki, ongelmaksi jää seksuaalinen repressio, sillä ihminen voi lähinnä valita kastikkeen, jossa hänet syödään. Dekadentti seksuaalinen huoramoraali on yhtä lailla seksuaalista repressiota, kuin tiukka viktoriaanen nunnamoraali. Molemmat estävät ihmistä pääsemästä tasapainoiseen suhteeseen oman seksuaalisuutensa kanssa.

Myös maailmantalous on hyvä esimerkki siitä, kuinka rengiksi tarkoitettu järjestelmä ottaa isännän roolin. Ihmiset ovat perustaneet yrityksiä siksi, jotta ne tuottaisivat ihmisille heidän tahtomiaan tavaroita ja palveluita. Yrityksiä ei ole tarkoitettu hallitsemaan ihmisiä, jota roolia ne hakevat. Talous tuottaa aivan päinvastaisia tuloksia, kuin suurin osa ihmisistä tahtoisi: ihmiset tahtoisivat nauttia elämästään läheistensä kanssa, mutta talous vaatii kilpailukyvyn nimissä suurempia työpanoksia. Suurin osa ihmisistä tahtoisi pienempiä tuloeroja, mutta heidän luomansa ja maksamansa talousjärjestelmä kasvattaa tuloeroja.

Kuten Milos Forman on todennut: ”Me rakennamme instituutioita omaksi hyödyksemme. Me maksamme niistä. Ja ne alkavat käyttäytyä kuin ne omistaisivat meidät.”


Post Scriptum: JSDN on valinnut uuden johtokunnan. Vuoden 2008 puheenjohtajana toimii Joel Lehtonen ja varapuheenjohtajana Joonatan Virtanen. Johtokunnan muut jäsenet ovat Leena Kaskivaara, Johanna Pietiläinen, Ismo Puhakka, Jukka Torikka, Jukka Utriainen, Taina Viikari ja Juha Ylitalo. Varajäsenet ovat Salla Saaranen, Mikko Laakkonen, Antero Lehmuskettä, Satu-Maria Konttinen, Olli-Pekka Koljonen ja Satu Naskinen.

Myös Demarinuorten Keski-Suomen piiri on valinnut piirihallituksen vuodelle 2008. Piirihallituksen puheenjohtaja on Salla Saaranen ja varapuheenjohtaja Ismo Puhakka. Muut piirihallituksen jäsenet ovat Niko Hjelt, Sonja Kekkonen, Jani Kokko ja Taina Viikari. Varajäseninä toimivat Joel Lehtonen ja Jukka Utrainen.

Onnittelut kaikille valituille ja toimintaintoa! Sekä suuri kiitos siitä, että olette tekemässä maailmasta parempaa

Alistuksen lyhyt historia

Pitkään kestäneen luonnonvalinnan seurauksena ovat elämänmuodot planeetallamme kehittyneet sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Ihminen on edennyt kehityksessään seuraavalle asteella, jossa se ei enää kehity kohti alituisesti parempaa elämää vain yksilönä, vaan ihmisyhteisön kehittyminen on jopa merkittävämpi prosessi, kuin yksilöllinen. Ihmisen on yksilönä mahdotonta kehittyä, ilman että hänen yhteisönsä kehittyy.

Kun yksilö ja yhteisö kehittyvät käsi kädessä, on ihminen kohdannut uuden evolutionaarisen ympäristön. Ihmiskunnan historiaa voidaan tulkita tätä taustaa vasten pyrkimyksenä alati laajemaan vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen, mutta myös jatkuvina romahduksina takaisin paitsi yhteiskunnallisen sorron, myös yksilöllisen onnettomuuden tilaan. Ja kuten ihmisyksilö tapaa luopua uskosta omaan kehitykseensä kohdatessaan vastoinkäymisiä, tapaavat ihmisyhteisöt luopua uskostaan yhteisöllisyyteen vain siksi, että ovat itse muovanneet yhteisönsä huonosti.

Aina silloin tällöin joku valistunut ihmisyksilö tai ryhmä yksilöitä on käsittänyt yhteisönsä epäkohdat ja pyrkinyt tekemään uudistuksia. Ja aivan yhtä usein nämä uudistukset ovat kohdanneet vastarintaa, sillä ne ovat järkyttäneet aikaisemman etuoikeutetun yhteisön sisäisen ryhmän asemaa. Näin ihmiskunta on käynyt koko olemassaolonsa ajan kamppailua, jossa yhtenä osapuolena ovat olleet eteenpäin katsovat ja alistavia rakenteita purkavat ryhmät ja toisena vanhoihin järjestelmiin ja etuoikeuksiin tukeutuneet konservatiivit.

Kenties absolutismia ja feodalismia kritisoineet ja vastustaneet ajatukset, jotka realisoituvat vallankumoukseksi Ranskassa 1789, ilmentävät tätä kehää parhaiten. Valistuksen filosofian innoittamina vaurastuva porvaristo alkoi käsittää oman merkityksensä silloisen järjestelmän taloudelle ja kyseenalaistaa aateliston perimykseen perustuvan ylivallan. ”Miksi me teemme kaikki työt, mutta aateliset ottavat rahat ja vallan?” kysyivät porvarit hävittäessään Bastiljin. Liberalismi aatteena syntyi tähän historialliseen kehitysvaiheeseen: Sen tuli turvata yksilöiden oikeudet vallanpitäjän mielivallalta.

Vaan mihin porvaristo käyttikään saavuttamaansa valtaa ja liberalismia? Uuden vastaavan, joskin vaikeammin hahmotettavan ja siksi vaikeammin kritisoitavan sortokoneiston, kapitalismin muodostamiseen. (Joonatan Virtanen kirjoittaa osuvasti porvarillisen ajattelun ja valistuksen suhteesta täällä) Kuten feodaaliruhtinaat olivat sortaneet porvareita ja vieneet heidän työnsä hedelmät heiltä keskiaikaisen yhteiskuntajärjestelmän provinsseissa, samoin porvarit sortivat työläisiä ja veivät heidän työnsä hedelmät industriaaliyhteiskunnan yrityksissä. Ja kuten ruhtinas vaati absoluuttista päätösvaltaa hallitsemassaan läänityksessä, vaati ja vaatii porvari absoluuttista päätösvaltaa omistamassaan yrityksessään.

Älyllinen ja periaatteellinen ristiriita näiden vaatimusten ja liberalismin välillä on ilmeinen, mutta se ei häiritse yksilönvapauksiin vetoavaa porvaria.

Marxilainen yhteiskuntafilosofia puolestaan puuttui teollisuusyhteiskunnan ongelmiin ja pyrki tarjoamaan emansipatorisen pakotien. Se ei estänyt toisia ihmisiä rakentamasta hänen nimissään Neuvostoliittona tunnettua sortokoneistoa. Ja entäs kristinusko sitten? Eikö Jeesuksen ydinsanoma ollut nimenomaan lieventää oman aikansa uskonnon kaapuun pukeutunutta alistusta? Ja eikö hänen nimissään rakennettu laajempi, vahvempi, totalitaarisempi ja autokraattisempia sortokoneisto, kuin ihmiskunta oli koskaan aiemmin nähnyt?

Pyrin kirjoittamaan ihmiskunnan ongelmallisesta suhteesta sortoon pian laajemmin

Parinmuodostuksen kastijärjestelmä

Tärkeä periaate ihmiskunnan kehityksessä on ollut kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus. Kun on edetty kohti emansipaatiota on täytynyt tunnustaa, että toiset ihmiset ovat aivan yhtä hyviä ja arvokkaita kuin minä itse, eikä heidän epätasa-arvoiseen kohteluunsa ole mitään oikeutusta. Hierarkioita on pyritty purkamaan: perinnöllisistä monarkioista on siirrytty yhtäläisen äänioikeuden periaatteeseen.

Vanhat ajattelutavat katoavat kuitenkin hitaasti. Mielenkiintoisesti hierarkisuus tulee esille kun ihmiset puhuvat parinvalinnasta. Jopa kaikkein innokkaimmin tasa-arvoa kannattavat ihmiset ovat valmiit myöntämään ihmisten hierarkian, jos kyse on pariutumisesta. Ilmeisesti ihmiset jaottelevat toisiaan jonkinlaisille tasoille tässä suhteessa. Tämä jaottelu ilmenee sellaisissa kommenteissa, kuin ”ei tuo mies ollut yhtään tuon naisen tasoa”.

Tämä hierarkisuuden päähänpinttymä lienee melko syvällä ihmisen mielessä, sillä harva kenties tulee ajatelleeksi kuinka epätasa-arvoinen tuollainen faktinen kastijako on, vaikka muutoin kannattaa tasa-arvoa. Ilmeisesti tämän parinvalinnan kastijärjestelmän merkkejä, mitä ne sitten ovatkaan, luetaan hyvin tarkasti, vaikka niitä ei värikkäällä läiskällä otsaan merkitäkään.

Näkyvät kahleet on helpompi katkoa, kuin näkymättömät. Kastijärjestelmän epätasa-arvoisuus on helppo havaita ja sitä kritisoida. Tavoitellessaan emansipaatiota ja sitä kautta valtaa päättää omasta kohtalostaan ihmiskunnan on kuitenkin opittava näkemään myös kätketyt epätasa-arvoistavat instituutiot, kuten tässä käsitelty parinmuodostuksen kastijärjestelmä.

Päästämällä kastijärjestelmän päänsä sisään ihmisyksilö sulkee itsensä ulottumattomiin joitain vaihtoehtoja. Tämä rajoittaa hänen päätösvaltaansa sellaisissa asioissa kuin kenen kanssa seurustella, mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Inhimillisen onnellisuuden kannalta näillä asioilla on niin suuri merkitys, että ihmisen on voitava itse niistä päättää. Muuten päätökset näistä elämän tärkeimmistä asioista tekee hänen puolestaan anonyymi auktoriteetti.