1800-luvun loppupuolella elänyt Minna Canth tarttui oman aikansa epäkohtiin pelottomasti ja perinpohjaisesti. Hänen maailmankuvansa perustui rationaalisuuteen ja ihmisten väliseen tasa-arvoisuuteen, joten hän piti erityisesti esillä kahta oman aikansa sorron muotoa: Sitä kuinka omistava luokka sortaa työtätekeviä ja kuinka miessukukunta sortaa naisia.
Jos Minna Canth tulisi vierailemaan nykyaikaamme, hän varmasti ilahtuisi monista edistysaskeleista, joita yhteiskunnassamme on tehty. Naisten ja työläisten asema on parantunut paljon ja voitaneen sanoa, että yhteiskuntamme on ylipäätään inhimillisempi ja jalompi, kuin Canthin aikaan.
Mutten usko, että Canth olisi tyytyväinen yhteiskuntamme tasa-arvoon nykyajassa vieraillessaan. Hän havaitsisi hyvin pian, että luokkayhteiskunta elää ja voi hyvin. Yhteiskuntamme on edelleen jaettu niihin, joilla on ja niihin joilla ei ole. Hän huomaisi varmasti hyvin, kuinka meille on kehittynyt uudestaan 1800-luvulta tuttu aatelisto. Nykyajan aatelisto koostuu huikeita palkkoja ja bonuksia toisilleen jakavista hyvistä veljistä, jotka katsovat etteivät muuta yhteiskuntaa ohjaavat normit ja kohtuus koske heitä.
Erityistä turhautuneisuutta Canth kokisi tutustuessaan sukupuolten välisten suhteiden ja tasa-arvon tilaan. Tulistuvana persoonana hän saattaisi ärähtää: ”Teillä on ollut yli sata vuotta aikaa, miksette ole saaneet mitään aikaan!?” Ja nykyihmisten korvia olisi syytäkin kuumottaa. Miksi yhä edelleen naiset joutuvat kokemaan turvattomuutta arkisessa elämässään? Miksi yhä edelleen niin usein nainen on ensin isänsä ja sitten aviomiehensä omaisuutta?
Canth voisi olla hyvillään siitä, että ihmiset – naisetkin – osaavat nykypäivänä lukea. Koulutusta ja kirjoja on laajasti saatavilla ja lukeneisuutta pidetään arvossaan. Kirjakaupassa vieraillessaan hän tosin hölmistyisi. Hän ei voisi olla panematta merkille, että kirjat on selkeästi, mutta sanattomasti jaoteltu naisten ja miesten kirjoihin. Naisten kirjat ovat erinäköisiä ja käsittelevät eri aiheita, kuin miesten kirjat ja ovat usein naisten kirjoittamiakin.
En tiedä, käytettiinkö Canthin aikaan sanaa segregaatio. Mutta sana tulisi hänelle hyvin tutuksi, eikä ainoastaan kirjakaupassa.
Kirjoja tutkaillessaan Canth kiinnostuisi varmasti naisten päivänä julkaistusta Katja Ketun päätoimittamasta antologiasta Pimppini on valloillaan, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Päätään pudistelleen Canth joutuisi toteamaan, että yli sadan vuoden jälkeenkin sukupuolten väliset suhteet ovat edelleen aivan solmussa.
Riittävää analyysia sukupuolten välisestä konfliktista ei ole tehty. Naiset ja miehet eivät kohtaa rakentavan vuoropuhelun merkeissä, jonka tarkoitus olisi analysoida sukupuolten toisiinsa kohdistamia vallankäytön tapoja ja purkaa niitä. Liian usein yhteiskunta nähdään nollasummapelinä, jossa molemmat sukupuolet pyrkivät edistämään omia tasa-arvotavoitteitaan toisen osapuolen kustannuksella. Ja niin hyväksikäyttö jatkuu.
Canth voisi kysyä, aiommeko aikuistua lähiaikoina ja siirtyä riitelystä sopimiseen. Vai kirjoitetaanko sadan vuoden päästä taas kirja, jossa todetaan että edelleen naiset ovat seksuaalisen vallankäytön ja väkivallan uhreja, eikä asialle ole tehty mitään?
Kaipaan nykyiseen tasa-arvokeskusteluun Canthin kaltaista rohkeaa periaatteen ihmistä, joka ei kuvia kumartele. Mielestäni suomalaista tasa-arvokeskustelua vaivaa liiallinen nurkkakuntaisuus ja sovinnaisuus. Nurkkakuntaisuudella tarkoitan sitä, että usein oman ryhmän edunvalvonta puetaan tasa-arvoretoriikkaan. Kun itselle ja samaan ryhmään kuuluville tavoitellaan rahaa ja valtaa, puhutaan kauniisti tasa-arvosta.
Toisaalta tasa-arvokeskustelussa on tietyt hyväksytyt dogmit, joiden toistelua pidetään hyväksyttävänä keskusteluna. Uusia avauksia tai kriittisiä analyyseja, joille aito keskustelu voisi pohjautua, on valitettavan vähän. Ja toisaalta puheenvuoroja, joiden tavoite ei ole ajaa tasa-arvoa vaan nostaa puoluetta tai poliitikkoa itseään esille toistelemalla vanhoja fraaseja on liian paljon.
Minna Canth ei istuisi turhissa kokouksissa jaarittelemassa, eikä kirjoittelisi lehtiin sovinnaisuuksia tasa-arvosta! Hän panisi tuulemaan. Hän repisi rikki hyssyttelyn verhon tasa-arvo-ongelmien edestä ja pakottaisi jokaisen haastamaan oman ajattelunsa ja siihen pesiytyneet epätasa-arvon siemenet. Canth käsittäisi, etteivät tasa-arvo ja emansipaatio ole mannaa, jonka satamista taivaalta voi odotella kuin kevätaurinkoa. Tasa-arvo ja emansipaatio vaativat aktiivista työtä, omistautumista, kriittisyyttä ja vaikeita valintoja.
Uutta Minna Canthia odotellessa toivotan optimistista ja emansipatorista tasa-arvon päivää kaikille, sukupuolesta riippumatta!
Pohdiskelin tasa-arvoa myös Minna Canthin päivänä 2009
 |
| Nykyinen tasa-arvokeskustelu tarvitsisi Minna Canthia |
Jos Minna Canth tulisi vierailemaan nykyaikaamme, hän varmasti ilahtuisi monista edistysaskeleista, joita yhteiskunnassamme on tehty. Naisten ja työläisten asema on parantunut paljon ja voitaneen sanoa, että yhteiskuntamme on ylipäätään inhimillisempi ja jalompi, kuin Canthin aikaan.
Mutten usko, että Canth olisi tyytyväinen yhteiskuntamme tasa-arvoon nykyajassa vieraillessaan. Hän havaitsisi hyvin pian, että luokkayhteiskunta elää ja voi hyvin. Yhteiskuntamme on edelleen jaettu niihin, joilla on ja niihin joilla ei ole. Hän huomaisi varmasti hyvin, kuinka meille on kehittynyt uudestaan 1800-luvulta tuttu aatelisto. Nykyajan aatelisto koostuu huikeita palkkoja ja bonuksia toisilleen jakavista hyvistä veljistä, jotka katsovat etteivät muuta yhteiskuntaa ohjaavat normit ja kohtuus koske heitä.
Erityistä turhautuneisuutta Canth kokisi tutustuessaan sukupuolten välisten suhteiden ja tasa-arvon tilaan. Tulistuvana persoonana hän saattaisi ärähtää: ”Teillä on ollut yli sata vuotta aikaa, miksette ole saaneet mitään aikaan!?” Ja nykyihmisten korvia olisi syytäkin kuumottaa. Miksi yhä edelleen naiset joutuvat kokemaan turvattomuutta arkisessa elämässään? Miksi yhä edelleen niin usein nainen on ensin isänsä ja sitten aviomiehensä omaisuutta?
Canth voisi olla hyvillään siitä, että ihmiset – naisetkin – osaavat nykypäivänä lukea. Koulutusta ja kirjoja on laajasti saatavilla ja lukeneisuutta pidetään arvossaan. Kirjakaupassa vieraillessaan hän tosin hölmistyisi. Hän ei voisi olla panematta merkille, että kirjat on selkeästi, mutta sanattomasti jaoteltu naisten ja miesten kirjoihin. Naisten kirjat ovat erinäköisiä ja käsittelevät eri aiheita, kuin miesten kirjat ja ovat usein naisten kirjoittamiakin.
En tiedä, käytettiinkö Canthin aikaan sanaa segregaatio. Mutta sana tulisi hänelle hyvin tutuksi, eikä ainoastaan kirjakaupassa.
Kirjoja tutkaillessaan Canth kiinnostuisi varmasti naisten päivänä julkaistusta Katja Ketun päätoimittamasta antologiasta Pimppini on valloillaan, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Päätään pudistelleen Canth joutuisi toteamaan, että yli sadan vuoden jälkeenkin sukupuolten väliset suhteet ovat edelleen aivan solmussa.
Riittävää analyysia sukupuolten välisestä konfliktista ei ole tehty. Naiset ja miehet eivät kohtaa rakentavan vuoropuhelun merkeissä, jonka tarkoitus olisi analysoida sukupuolten toisiinsa kohdistamia vallankäytön tapoja ja purkaa niitä. Liian usein yhteiskunta nähdään nollasummapelinä, jossa molemmat sukupuolet pyrkivät edistämään omia tasa-arvotavoitteitaan toisen osapuolen kustannuksella. Ja niin hyväksikäyttö jatkuu.
Canth voisi kysyä, aiommeko aikuistua lähiaikoina ja siirtyä riitelystä sopimiseen. Vai kirjoitetaanko sadan vuoden päästä taas kirja, jossa todetaan että edelleen naiset ovat seksuaalisen vallankäytön ja väkivallan uhreja, eikä asialle ole tehty mitään?
Kaipaan nykyiseen tasa-arvokeskusteluun Canthin kaltaista rohkeaa periaatteen ihmistä, joka ei kuvia kumartele. Mielestäni suomalaista tasa-arvokeskustelua vaivaa liiallinen nurkkakuntaisuus ja sovinnaisuus. Nurkkakuntaisuudella tarkoitan sitä, että usein oman ryhmän edunvalvonta puetaan tasa-arvoretoriikkaan. Kun itselle ja samaan ryhmään kuuluville tavoitellaan rahaa ja valtaa, puhutaan kauniisti tasa-arvosta.
Toisaalta tasa-arvokeskustelussa on tietyt hyväksytyt dogmit, joiden toistelua pidetään hyväksyttävänä keskusteluna. Uusia avauksia tai kriittisiä analyyseja, joille aito keskustelu voisi pohjautua, on valitettavan vähän. Ja toisaalta puheenvuoroja, joiden tavoite ei ole ajaa tasa-arvoa vaan nostaa puoluetta tai poliitikkoa itseään esille toistelemalla vanhoja fraaseja on liian paljon.
Minna Canth ei istuisi turhissa kokouksissa jaarittelemassa, eikä kirjoittelisi lehtiin sovinnaisuuksia tasa-arvosta! Hän panisi tuulemaan. Hän repisi rikki hyssyttelyn verhon tasa-arvo-ongelmien edestä ja pakottaisi jokaisen haastamaan oman ajattelunsa ja siihen pesiytyneet epätasa-arvon siemenet. Canth käsittäisi, etteivät tasa-arvo ja emansipaatio ole mannaa, jonka satamista taivaalta voi odotella kuin kevätaurinkoa. Tasa-arvo ja emansipaatio vaativat aktiivista työtä, omistautumista, kriittisyyttä ja vaikeita valintoja.
Uutta Minna Canthia odotellessa toivotan optimistista ja emansipatorista tasa-arvon päivää kaikille, sukupuolesta riippumatta!
Pohdiskelin tasa-arvoa myös Minna Canthin päivänä 2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti