Hinta hiljaisuudelle

(Odottakoot petrodiktaattorit vielä hetken)

Eilen Helsingin Sanomissa oli pari mielenkiintoista kirjoitusta, jotka koskivat vesiskoottereita. Yrjö Rouhe ihmetteli, miksi vesiskootterit tulkitaan kulkuneuvoksi, vaikkei sillä mennä minnekään ja mikseivät viranomaiset puutu norpan pesimäalueille metelöintiin. Jarmo Tapaninen taas kyselee, miksi yksi vesiskootteroija saa metelillään häiritä satoja mökkiläisiä. Miettimisen arvoisia kysymyksiä molemmilla herroilla.

Suoraviivainen ratkaisu olisi kieltää vesiskootterit yhtä kaikki. Harvalle tulisi ikävä. Vesiskootteri aiheuttaa toki hupia kuljettajalleen, mutta vastaavasti melun muodossa haittaa kaikille lähelle sattuville. Mutta kuinka mitata, paljonko on vesiskootteriajelun huvi suhteessa sen aiheuttamaan haittaan? Periaatteessa paras tapa tähän olisi hintamekanismi. Jos vesiskootteriharrastaja on valmis maksamaan huvistaan kaikille kuuloetäisyydelle joutuville heidän vaatimansa hinnan ja silti päristelemään, ei tähän tarvinne puuttua.

Käytännössä tämä on tietysti mahdotonta. Kun hintamekanismi ei pysty toimimaan, on tilanteen korjaaminen julkisen vallan toimesta perusteltua. Yksi, ehkä helpoin, tapa tehdä tämä olisi verottaa teknisiä laitteita niiden aiheuttaman melun mukaan, esimerkiksi suhteutettuna niiden tehoon. Tämä antaisi laitevalmistajille ja kuluttajille kannustimen kehittää hiljaisempia laitteita. Vesiskoottereita kohtaan tunnettu vihamielisyys varmasti laantuisi, jos ne eivät pitäisi niin pahaa ääntä. Tämä tuskin on teknisesti mahdotonta, tai edes erityisen vaikeaa.

Vesiskootterit eivät ole ainoa esimerkki, jossa hintamekanismin pettäminen johtaa siihen, että monet kärsivät yhden pitämästä hauskasta. Myös renkailla kulkevat liikennevälineet tuntuvat pitävän sitä kovempaa ääntä, mitä pienemmälle määrälle matkustajia ne on tarkoitettu. Miten voi olla mahdollista, että koko perheen kuljettava auto on käytännössä äänetön verrattuna 40-kiloista teiniä kuljettavaan kevytmoottoripyörään, saati isomahaista ja pitkäpartaista ukkelia kuljettavaan Harley Davidsoniin?

Ilmastotietoisuuden eteneminen on johtanut siihen, että esimerkiksi autojen verottamista niiden kasvihuonekaasupäästöjen mukaan pidetään luontevana. Myös melusaaste on saastetta ja ihmisiä joukkona on suojattava vastuuttomilta yksilöiltä. Niin kauan kuin hintamekanismi ei pysty korjaamaan “melumarkkinoita” tasapainoon, on verotusta käytettävä takaamaan suurin mahdollinen hyvinvointi suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä.

Olen aikasemmin kirjoittanut hiljaisuudesta otsikoilla Hiljaisuutta, pyydän! ja Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille

Hiljaisuutta, pyydän!

Raja henkilökohtaisen valittamisen ja yhteiskunnallisen kritisoimisen välillä voi olla joskus epäselvä. Jotenkin uskallan kuitenkin epäillä, etten ole ainoa, joka on huomannut, että maailmassa pidetään melko paljon meteliä. Tuo meteli myös helposti ärsyttää ihmistä, varsinkin jos hän tulee miettineeksi, miten suuri osa siitä on aivan turhaa.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi rakennustyömailla, sepelimurskaamoissa ja lentokentillä on meluisaa. Valitettavasti meteliä on sellaisissakin paikoissa, joissa sitä ei välttämättä tarvitsisi olla, kuten puistoissa tai uimarannoilla. Lisäksi meteli tunkee sellaisiinkin paikkoihin, joissa ihmiset mieluiten olisivat ainakin osan aikaa hiljaisuudessa, eli koteihin.

Meteliä olisi toki mahdollista ja helppoa hillitä samoin, kuin muitakin ihmisten välisestä kanssakäymisestä syntyviä ongelmia, lainsäädännöllä ja rajoituksilla. Mutta olisiko ongelma korjattavissa tai edes lievennettävissä markkinoiden avulla? Olisiko mahdollista esimerkiksi suunnitella kerrostalo niin, että äänieristykseen panostettaisi hyvän naapurisovun nimissä? Ovet eivät paukkuisi äänekkäästi vaikka yrittäisi, putket tai hissit eivät pitäisi ääntä, eikä taloon saisi edes tuoda tietyn tehokkuuden tason ylittäviä äänenvahvistimia tai kaiuttimia.

Nämä talot voisivat sijaita asuinalueella, jonka sisäisiä liikenneväyliä ei avattaisi moottoriliikenteelle. Sinne tultaisi esimerkiksi raitiovaunulla tai polkupyörällä ja pysäköintipaikka autoille olisi alueen reunamilla. Alueella voisi pärisyttää polttomoottoria vain poikkeustapauksessa, eikä sinne koskaan tuotaisi autoja, joiden ainoa käyttötarkoitus on ”musiikin” ”jumputtaminen” mahdollisimman lujalla. Lehdet haravoitaisi maasta, eikä niiden käsittelemiseen kuten mihinkään muuhunkaan käytettäisi metelöintikoneita.

Tällaisille asumisratkaisuille, kuten laajemminkin meteliä vähentäville teknisille ratkaisuille ja standardeille luulisi olevan kysyntää. Ilmeisesti markkinamekanismi ei toimi kovin hyvin, kun sellaisia ei ole näköpiirissä.

Hiljaisuuden resurssin reilu jakaminen liittyy tietysti positiivisten ja negatiivisten oikeuksien kysymyksiin. Miksi nyt annamme suuremman arvon yksittäisen ihmisen positiiviselle oikeudelle ajaa autonsa aivan talonsa viereen, kuin lukuisten oikeuksien negatiivisille oikeudelle nukkua kotonaan ilman meteliä? Miksi pitkäpartaisella ukkelilla on oikeus virittää moottoripyöränsä pitämään mahdollisimman kovaa ääntä, mutta tuhansilla ihmisillä ei ole oikeutta kävellä kadulla ilman perkeleellistä meteliä?

Hiljaisuudesta tietävät kertoa ainakin Suomen luonto ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Kuva on Vancouverin kaupungin urbaanin metelin selvityksestä