Minua ärsyttää trendinomaisesti levinnyt tapa uutisoida poliitikkojen elämästä oikeastaan kaikkea muuta mahdollista, kuin politiikkaa. Minusta nähden kansalaisten kyky arvioida kriittisesti valitsemiensa ja poliitikkojen tekemisiä kärsii, jos heille ei välitetä tietoa politiikasta, vaan kaikesta muusta. Tämä on ongelma demokratian reflektiivisyyden kannalta. Kohujutut siitä kuka on lähennellyt ketäkin ja kuka söi rapuja kenen kanssa ja kuka maksoi ohjaavat yleisön huomion pois oleellisesta. Tällainen uutisointi perustuu useimmiten populismiin ja herravihaan!
Nyt julkisuudessa paljon aiheellista huomiota saaneet vaalirahoitusepäselvyydet ovat kuitenkin jo niin suuri asia, että sillä on merkitystä myös asioiden ja poliittisen järjestelmän kannalta. Ongelmaa ei liene syytä vähätellä, vaan sanotaan se suoraan. Vaalirahoitusepäselvyydet osoittavat, että Suomessa voi sopivalla summalla ostaa itselleen poliitikkoja ja ostaa itselleen sopivaa politiikkaa. Vai luuliko joku tosissaan, että yritykset ja yhdistykset ihan vain huvikseen käyttävät vaalikampanjoihin suuria summia, koska tykkäävät demokratiasta niin paljon?
Homma lähti liikkeelle Timo Kallin (kesk.) ilmeisen tarkoituksellinen huijaaminen vaalirahoitusselvityksen kanssa. Hän sanoi suoraan jättäneensä osan rahoituksesta ilmoittamatta, vaikka se on lain vastaista, koska siitä ei ole odotettavissa rangaistusta. Ymmärrän kyllä, että politiikassa on usein kyse rajan hakemista laillisuuden ja laittomuuden välillä, eivätkä lait ole yksiselitteisiä. Mutta tuollainen toiminta ei ole mitään politiikan taitoa, se on sikamaisuutta!
Seuraavaksi Kainuun Sanomat tiesi kertoa, että myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli jättänyt ilmoittamatta neljä huomattavaa kampanjansa rahoittajaa. Sitten pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) meni myös lankaan. Ehdittyään ottaa kantaa kiistellyn Vihdin Ideaparkin rakentamisen puolesta, kävi ilmi, että hanketta ajava yrittäjä Toivo Sukari on epämääräisen Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n kautta rahoittanut myös Vanhasen kampanjaa tuntuvilla summilla. Ja pääministeri ottaa kantaa kauppakeskuksen rakentamisen puolesta, kas kas perhanaa!
Kun vaalirahoitussekoilujen laajuus alkaa vähitellen paljastua, tuntuu Vanhasen ehdotus vaalilahjoitusten euromääräisestä rajoittamisesta paitsi riittämättömältä, myös suorastaan typerältä! Hänellä luulisi olevan melkoisen paljon tietoa siitä, kuinka helppoa tuollaisten rajoitusten kiertäminen on. Jo nyt olemassa olevan lainsäädännön tarkoitus on, ei suoranaisesti kieltää, mutta tehdä tiettäväksi vaalikampanjoiden lahjoittajat. Ja jos tämä laki tuntuu olevan yleinen naurunaihe kansanedustajien keskuudessa, mitä hyödyttää lain muuttaminen niin, että suuret yksittäiset lahjoitukset kielletään?
Yritysten ohella myös järjestöt osaavat hyödyntää politiikan ostamista tuloksekkaasti. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK rahoitti keskustalaisten ja kokoomuslaisten vaalikampanjoita noin 40 000 eurolla. Kuinka ollakaan, vaalien jälkeen samat puolueet muodostivat hallituksen ja ovat tarjonneet tuntuvia veronalennuksia maata ja metsää omistaville ihmisille. Loistava sijoitus MTK:lta! Politiikan ostaminen on näköjään tuottavampaa ja voitot tuloutettavissa nopeammin, kuin pyramidihuijauksissa!
Tilaustyönä tehtävä politiikka on omiaan vähentämään kansalaisten luottamusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, poliitikkoihin ja ylipäätään demokratiaan. Mikä järki on äänestää, jos yhden ihmisen harkittu ääni on merkityksetön suurten mainoskampanjoiden ratkaistessa vaalin lopputuloksen? Demokraattisista vaaleista tulee helposti pelkkä formaliteetti. Tietyin väliajoin vaalit pidetään, mutta ehdokkaaksi asettuminen ja kampanjointi on niin kallista, että suuria pääomia omistavat voivat sanella vaalin lopputuloksen. Demokratian ydinajatus ei toteudu, kun vallanpitäjät voivat vaalikaudesta toiseen tehdä ihmisten enemmistön tahdon vastaista politiikkaa.
