Joulukuuta on varjostanut Kreikassa ja erityisesti Ateenassa toistuvat yhteenotot protestoijien ja poliisin välillä. Suomen Ateenan suurlähetystö on pyytänyt maahan matkustavia ilmoittamaan yhteystiedot, joilla heidät tarvittaessa tavoittaa. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tilanne kehittyy, kun joulunajasta ja vuodenvaihteesta siirrytään taas arkeen.
Palopommeja on heitelty myös joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Väkivallantekoja, erityisesti henkilövahinkoja aiheuttavia, ei tule hyväksyä. Helppo selitys levottomuuksille olisi syyttää teoista muutamia rikollisesti orientoituja yksilöitä, jotka nyt käyttävät tilannetta hyväkseen toteuttaakseen kriminaaleja mieltymyksiään. Hedelmällisempää lienee kuitenkin käsitellä levottomuuksia yhteiskunnallisessa kontekstissaan.
Ensimmäinen ilmeinen assosiaatio on Ranskassa pari vuotta sitten syttyneet vastaavantapaiset mellakat. Tuolloin tilanne kehittyi samalla tavalla: Poliisi tappoi epämääräisissä olosuhteissa nuoren ihmisen, ja seurauksena oli poliisin toimintaa protestoivia mielenosoituksia, joiden sisältö muuttui pian laajemmaksi kritiikiksi viranomaisia ja hallitusta vastaan.
Eroja tietysti on, johtuen jo Ranskan ja Kreikan eroista poliittisessa kulttuurissa ja väestörakenteesta. Ranskan levottomuudet olivat leimallisesti maahanmuuttajateemaisia, ja keskittyivät maahanmuuttajien asuttamiin lähiöihin, banlieuhuin. Kreikassa mielenilmaukset taas ovat pääasiassa olleet nuorison kanava protestoida omia, surkeita työolojaan.
Kreikan protestoijat ovat saaneet tukimielenosoituksia monessa Euroopan maassa. Suomessakin, vaikka täällä mielenosoitus jäi pieneksi. Kansainvälinen solidaarisuus onkin luontevaa tällaisessa asiassa. Kreikkalaiset eivät painiskele ongelmiensa kanssa yksin, vaan sabloona on tuttu muualtakin. Nuoriso on koulutetumpaa kuin koskaan, mutta silti työelämällä on sille hyvin tylyä tarjottavaa: lyhyitä työsopimuksia, surkeaa palkkaa, epämääräisiä työehtosopimuksia ja yleistä epävarmuutta huomisesta.
Kreikassa uusinta työmarkkinoille tullutta sukupolvea on kutsuttu 700 euron sukupolveksi. Heidän jatkuva piinansa työmarkkinoilla osoittaa hyvin, kuinka sukupolvien välinen ketjukirje on katkaistu. Aiemmin jokainen sukupolvi on tullut taloudellisesti toimeen edellistä paremmin. Uusin sukupolvi on kuitenkin kautta Euroopan painettu työmarkkinoilla ahdinkoon. Suomen näkökulmasta asiasta on kirjoittanut erityisesti Osku Pajamäki teoksessaan Ahne sukupolvi, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä.
Eurooppa etsii uudelleen suhtautumistaan työhön. Teollistumisen ja ammattiyhdistysliikkeen kotia on tavattu pitää hyvänä paikkana tavalliselle työtä tekevälle ihmiselle: työtä on tehty kohtuullisesti, työehtosopimukset olleet yleissitovia ja reilu siivu yritysten voitoista jaettu palkkana työntekijöille. Nuori sukupolvi on joutunut toimimaan koekaniinina, kun eurooppalaisia työmarkkinoita on vapautettu uusliberaalien maailmanmullistusten mukana.
Nähtäväksi jää, kuinka tilanne Kreikassa kehittyy, ja missä maassa seuraavaksi puhkeaa työelämän epäreiluutta protestoivia mielenosoituksia. Eurooppalaisella nuorisolla on paljon voitettavaa taisteluissaan oikeistolaisia, rajoittamattomia työmarkkinoita vastaan. Toivottavaa olisi myös, että ensi kesän Euroopan parlamentin vaaleissa työmarkkinoiden suunta nousisi yhdeksi asiakysymykseksi. Tämä antaisi eurooppalaisille äänestäjille mahdollisuuden ottaa kantaa siihen, kuinka he tahtovat Euroopan työmarkkinoiden toimivan tulevaisuudessa.
