Sitoutumattomuus ja poliittinen kuluttajansuoja

Usein poliittiseen sitoutumattomuuteen liitetään myönteisiä mielikuvia. Sitoutumattoman poliitikon koetaan ajattelevan vain omilla aivoillaan ja olevan puoluepolitiikkaan kuuluvan epämääräisen kähminnän ulottumattomissa. Ihannekuva sitoutumattomasta päätöksentekijästä on älykäs asiantuntija, joka osaa suuren tietomääränsä ja viisautensa avulla päättää asiat intohimottomasti, järkevästi ja oikein, ottamatta eri ihmisten erilaisia subjektiivisia kantoja huomioon.

Niin hienolta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin, on se demokratian idean kannalta melko vieras. Jos asiat pystyttäisiin päättämään järkevästi ilman poliittisia vastakkainasetteluja, kaikki vaalit olisivat tarpeettomia ja ihmiset voisivat alistua filosofikuninkaansa lempeän yksinvaltiuden alle. Todellisuudessa vaaleja ja demokratiaa tarvitaan sulauttamaan ihmisten erilaisia arvoja ja näkemyksiä yhteen, sillä yhteisesti päätettävät asiat ovat harvoin yksiselitteisiä ja vaativat tuekseen ideologioita.

Esimerkiksi ylioppilaskunnan edustajisto joutuu ottamaan kantaa asioihin, joihin voi olla monta erilaista, perusteltua kantaa. Tulisiko yliopistoa ohjata suuremman taloudellisen tuottavuuden vai kattavamman sivistyksen suuntaan? Onko kampukselle järjestettävä muutakin toimintaa kuin opetusta? Onko ylioppilaiden rooli yhteiskunnassa suoraviivainen oman edun valvonta, vai laajempi osallistuminen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta?

Suomessa käytössä olevan suhteellisen vaalitavan vuoksi sitoutumattomien ryhmien äänestäminen on ongelmallista niin sanoakseni poliittisen kuluttajansuojan vuoksi. Mikäli oma ehdokas ei tule valituksi, annettu ääni voi auttaa samalta listalta toisen ihmisen edustajistoon – ja tämä ehdokas ei välttämättä ole lainkaan samanlainen kuin äänestetty ehdokas! Itse asiassa hän saattaa tehdä juuri päinvastaista politiikkaa, kuin mitä äänestäjä olisi toivonut.

Kirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen-lehdessä 23.10. 2007

Vastaukseni SYL:n vaalikoneeseen

JYYn edustajistovaalit

Maanantaina menivät listat kiinni tämän syksyn edustajistovaaleja varten. Demariopiskelijoiden listalla on 41 ehdokasta, siis viisi enemmän kuin viime kerralla. Ehdokkaiden hankinnassa demarius on melko hyvä markkinatavara: monet sympatiseeraavat niitä arvoja, joille sosialidemokratia perustuu. Samoin kyllästyminen ylenpalttiseen uusliberalistiseen hulabalooseen ja oikeiston torvien töräyttelyyn vailla asiaa on saanut monet etsimään vaihtoehtoisia politiikan tekemisen lähteitä.

Sillä politiikastahan edustajiston toiminnassa nimenomaan on kyse. Asiat voidaan tehdä monella tavalla ja edustajiston tehtävä on muotoilla ylioppilaskunnan jäsenten tahto poliittiseksi linjaksi. Mielenkiintoista onkin ideologisen janan oikeassa päässä olevien ryhmien kameleonttimainen muuttuminen taas maltillisiksi yleispuolueiksi, jotka keskittyvät ”perusedunvalvontaan” tai muuhun ympäripyöreään. Tämä on sikäli ongelmallista äänestäjän poliittisen kuluttajansuojan kannalta, että vaalien jälkeen linja on taas niin laitaoikeistolaista, että vahvempaakin hirvittää.

Oman ideologisen linjan kätkeminen ja naamioituminen samanlaiseksi kuin kaikki muutkin jättää myös äänestäjän vaikeaan paikkaan. Miksi äänestää sellaisen ryhmän edustajaa, joka sanoo olevansa kuten muutkin? Tähän liittyy ajatus, että tietyn ryhmän ehdokkaat olisivat jotenkin rehdimpiä, aktiivisempia tai muuten vaan parempia, koska ovat sattuneet allekirjoittamaan juuri tuon kyseisen ryhmän paperit.

Siksikin olen ylpeä ollessani ehdolla edustajistovaaleissa demariopiskelijoiden listalla. Meillä on vahva ja selkeä visio siitä, kuinka ylioppilaskunnan on valvottava kaikkien opiskelijoidensa etua tasapuolisesti. Osana tätä edunvalvontaa on vaikuttaminen kaupunkiin, valtakunnan politiikkaan tai tarvittaessa koko maailmaan. Äänestäessään demariopiskelijaa, äänestäjä tietää mitä saa: Vapautta, tasa-arvoa ja solidaarisuutta

Lisää oleellista tietoa edustajistovaaleista
Sonkin vaalisivu
JYYn uutinen vaaleihin liittyen
JSDN
Luettelo kaikista ehdokkaista
SYLn vaalikone (auennee maanantaina)


Ehdokkaitamme:
Olli-Pekka Koljonen
Pekka Komu
Satu Konttinen
Mikko Laakkonen
Antero Lehmuskenttä
Jenny Lindborg
Hanna Plattonen
Hermanni Riikonen
Joonatan Virtanen

Huoraamaan vai kerjäämään?

Keskustelu opiskelijoiden sosiaalisesta hyvinvoinnista ja asemasta yhteiskunnassa jää usein valitettavan ohueksi. Opiskelijaliikkeen sisällä käytävässä debatissa kaikki opiskelijan asemaa koskevat kysymykset saadaan redusoitua kysymykseen siitä, onko tärkeämpää korottaa opintorahaa vai kasvattaa tulorajoja. Yhteiskunnassa laajemmin taas opiskelijaliike näyttäytyy etujärjestönä muiden joukossa. Järjestö pyrkii hankkimaan jäsenistölleen etuja ja sen ulkopuoliset tahot puolestaan leimaavat opiskelijoiden vaatimukset ahneudeksi, eikä niitä yleisesti nähdä sen legitiimimpinä, kuin muidenkaan järjestöjen vaatimuksia.

Kenties osittain heikkotasoista keskustelua opiskelijoiden asemasta selittää se, ettei opiskelijoiden asemaa oikein ymmärretä. Suomessa on turvattu tietty minimitoimeentulon taso, joka taataan kaikille kansalaisille. Kaikille kansalaisille. Paitsi opiskelijoille. Jos ihminen siis erehtyy opiskelemaan, mikä on oikeastaan Suomen ainoa mahdollisuus pärjätä globaaleilla markkinoilla, hänet sysätään käytännössä asemaan, johon Suomessa ei ole edes mahdollista joutua: Häneltä evätään yksiselitteinen oikeus minimitoimeentuloon, sillä opintotuki on tuota rahasummaa tuntuvasti pienempi.

Pois maailman parantaminen ja halpatyövoimaa yrityksille

Vallanpitäjille opiskelijat ovat vaarallisia. Vallanpitäjille olisi helpompaa, jos kaikki ihmiset tekisivät pakkotahtisesti kellokortilla mitattavaa työtä ja käyttäisivät vapaa-aikansa vallanpitäjien hyviksi toteamien viihdykkeiden kuluttamiseen. Opiskelijat eivät ole sidottuja säännöllisen työn aikatauluihin ja heillä on aikaa havainnoida maailmaa ja ajatella. Moni epäkohta huomataan ja keksitään parannusehdotuksia. Usein autoritaarisesti hallittujen maiden protestit ovat juuri opiskelijoiden mielenosoituksia.

Niinpä valtaeliitille on edullista estää opiskelijoiden liiallinen mietiskeleminen kurjistamalla heidän toimeentuloaan riittävästi, jotta he ovat pakotettuja opiskelujensa ohella tekemään työtä. Siinä unohtuu eliitin etuoikeuksien kritisointi, kun kansalainen pannaan juoksemaan yliopiston ja työpaikan väliä! Tällä tavalla porvarillinen eliitti lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kriittisen ajattelun tukahduttamisen lisäksi se tarjoaa yrityksille korkeakoulutettua, mutta nöyrää ja halpaa työvoimaa.

Epäilemättä joillain opiskelijoilla on mukavasti rahaa käytettävissään. Joillekin iskä pystyy ostamaan kaksion opiskelupaikkakunnalta ongelmitta. Varmasti pystytään tilastollisesti osoittamaan, että taloudellisen nousukauden seurauksena myös joillekin opiskelijoille on valunut rahaa epäsuorasti ja että keskimäärin opiskelijoilla on enemmän rahaa käytettävissään, kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta tällaisessa tarkastelussa unohtuu yksilö. Opiskelijat eivät ole käyriä viraston seinällä, vaan ihmisiä.

Opiskelijakin on ihminen

Opintotuen summan pysyessä vakiona inflaatio tietysti vähentää sen reaaliarvoa jatkuvasti. Toisaalta kasvava elintaso tekee koko ajan opiskelijoista köyhempiä suhteessa muuhun yhteiskunnan. Kolmas tekijä, joka vaanii opiskelijan lompakkoa, on ideologinen konsumerismi. Se määrä kulutusta, jota pidetään sosiaalisena normina, kasvaa alituiseen. Opiskelijatkin elävät yhteiskunnassa, jossa vaatteet, puhelimet ja seurustelukumppanit on jatkuvasti lyhenevässä ajassa vaihdettava muodikkaampiin.

Opiskelijoiden toisen luokan kansalaisten asema ei olekaan mikään vähäpätöinen asia, joka olisi ihan kiva korjata. Jos vain suhdanteet suovat, markkinat sallivat, eikä rahoille keksitä parempaa käyttöä. Esimerkiksi Anna Kontulan tunnettu tutkimus osoittaa, että idästä tuleva prostituutio on Suomessa vähenemässä, mutta vastaavasti opiskelijaprostituutio kasvussa. Toiset maat lisäävät elintasoaan niin, etteivät heidän kansalaisensa joudu enää myymään itseään. Samaan aikaan Suomi ajaa omat opiskelijansa sellaiseen köyhyyteen, ettei heillä ole muita vaihtoehtoja, kuin itsensä myyminen. Mitä seuraavaksi? Oletetaanko opiskelijoiden alkavan myydä elimiään?

Vaihtoehto on olemassa

Asioiden ei tarvitsisi mennä niin huonoon suuntaan, kuin niitä nyt ajetaan. Opintotuki, kuten muutkin sosiaaliset tulonsiirrot voitaisi sitoa indekseihin. Kun tuet kiinnitettäisi osittain kuluttajahintaindeksiin, se tarkoittaisi, että tuen reaaliarvo säilyy. Toinen osa voitaisi sitoa yleistä ansion kehitystä kuvaavaan indeksiin, jolloin opiskelijoiden köyhtyminen suhteessa muuhun yhteiskuntaan ainakin hidastuisi.

Asiat voitaisi tehdä toisin. Asiat voitaisi tehdä niin, ettei kukaan joutuisi elättämään itseään myymällä ruumistaan tai kerjäämällä. Kyse on vain siitä, tahdommeko.

Kirjoitus on julkaistu Visio-lehdessä 26.9. 2007