Presidentinvaalit menivät – mitä jäi käteen?

Moni jätti presidentinvaaleissa äänestämättä,
koska äänestämällä ei voinut ottaa kantaa tulonjakoon

Merkittävintä presidentinvaaleissa oli se, mihin suuntaan, mihin asioihin ja mille ristiriitaulottuvuudelle keskustelu ohjautui ja pysyvätkö presidentinvaaleissa keskeiseen asemaan nousseet kysymykset ratkaisevina myös tulevaisuudessa. Presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä valtaa on siirretty presidentiltä pääministerille, eikä presidentillä ole enää niin suurta vaikutusta maamme asioihin, kuin aiemmin.

Mutta keskustelemisella on merkitystä. Eri keskustelunaiheet ja poliittiset kysymykset vaikuttavat eri tavoin eri poliittisten ryhmien ja yksittäisten poliitikkojen kannatukseen. Klassinen esimerkki on, että keskustelun painottuminen yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen kysymyksiin hyödyttää oikeistoa, kun taas keskusteleminen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulonjaosta hyödyttää vasemmistoa.

Politiikan taitoa ei olekaan kyky keskustella poliittisista kysymyksistä, vaan kyky manipuloida ja johdatella julkista keskustelua sellaisiin teemoihin, joista poliitikko arvioi olevan itselleen ja ryhmälleen hyötyä.

Presidentinvaaleissa yhteiskunnallista tulonjakoa, verotusta ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta koskevat teemat jäivät taka-alalle jo ensimmäistä kierrosta edeltävissä keskusteluissa – sekä paneeleissa, että äänestäjien kahvipöytäkeskusteluissa. Sen sijaan keskeisiksi teemoiksi nousivat yhteiskunnan ja Euroopan avoimuus ja suvaitsevaisuus.

Timo Soini ja Paavo Väyrynen asemoituivat eurokriittisiksi änkyröiksi. Paavo Lipponen, Paavo Arhinmäki, Pekka Haavisto ja Eva Biaudet taas avoimuuden, sivistyksen ja suvaitsevaisuuden edistäjiksi. Sauli Niinistö luotti kansansuosioonsa, eikä tahtonut hakea mitään selkää positiota. Sari Essayahin profiili jäi muuten vain epäselväksi.

Ensimmäisellä kierroksella tietty äänestäjäryhmä, joka tekee äänestyspäätöksensä edistysmielisten, suvaitsevaisten ja markkinakriittisten arvojen pohjalta, haki ehdokkaista vakavasti otettavaa vastavoimaa ennakkosuosikkina pidetylle Niinistölle. Sattuneista syistä, esimerkiksi sopivaan aikaan julkaistuista mielipidetiedusteluista ja sosiaalisen median rummutuksesta johtuen, uskottavimmaksi haastajaksi nousi Pekka Haavisto, joka äänestettiin taktisesti toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella eroja Niinistön ja Haaviston välille haettiin arvopohjaiselta konservatismi-liberalismi – akselilta. Myönteinen piirre tässä keskustelussa oli, että moni äänestäjä joutui pohtimaan omia arvojaan ja vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa. Moni tuli miettineeksi, voiko julkihomo olla Suomen presidentti. Ja moni tuli pohdinnassaan siihen lopputulokseen, että kyllä voi. Tämä yksilöllinen ja kollektiivinen pohdinta teki varmasti hyvää ja tervehdytti yhteiskunnallisia asenteitamme.

Mutta kaikki eivät päätyneet edellä mainittuun johtopäätökseen. Mielestäni julkisessa keskustelussa suhtauduttiin turhan naiivisti kansalaisten mielipiteisiin, kun mediassa toisteltiin, ettei Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ratkaise vaalin tulosta. Valitettavasti meillä on Suomessa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät voisi koskaan äänestää homoa presidentiksi.

Keskustelu suvaitsevaisuuden ja ennakkoluuloisuuden välillä on tärkeää, mutta julkiseen keskusteluun on tuotava muitakin ristiriitaulottuvuuksia. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta keskeinen ulottuvuus on se, kuinka yhteiskunnan tulot ja varallisuus jaetaan. Tuloerojen kasvu on Suomessa ollut viime vuosikymmeninä nopeinta OECD-maissa. Se tarkoittaa sitä, että rikkaana olo on Suomessa entistä hauskempaa, mutta köyhänä olo entistä kurjempaa.

Pelkään, että äärimmilleen vietynä keskustelun vieminen arvopohjaisiin ja moraalisiin kysymyksiin johtaisi amerikkalaiseen poliittisen keskustelun kulttuuriin. Yhdysvalloissa tulojen ja omaisuuden jako on erittäin epäoikeudenmukainen. Rikkain prosentti ihmisistä on ominut 37 % yhteiskunnan yksityisomistuksessa olevasta varallisuudesta. Köyhät ovat todella köyhiä kovasta työnteosta huolimatta ja köyhinä pysyvätkin. Silti amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ei puhuta progressiivisesta verotuksesta, tulonsiirroista, tulonjaon tasaamisesta tai luokkayhteiskunnan purkamisesta. *

Yhdysvalloissa politiikka keskittyy moraalisiin kysymyksiin. Saako tehdä abortteja vai ei? Saako polttaa pilveä? Saako homostella? Hyväksytäänkö kuolemanrangaistus? Annetaanko nuorisolle seksuaalikasvatusta? Mitä tehdään paperittoman maahantulijan palkanneelle?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ne piilottavat tulonjakoon ja omaisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset poliittisen päätöksenteon agendalta. Osittain tämä keskustelun vieminen tulonjaon kysymyksistä moralistisiin kysymyksiin on republikaanien tarkoituksellisesti masinoimaa. Se peittää alleen ne kysymykset, jotka söisivät republikaanien kannatusta.

Suomessa tulonjaon kysymykset ovat perinteisesti olleet vahvasti politiikanteon agendalla. Esimerkiksi nykyinen hallitus korotti perusturvaa sadalla eurolla, mikä tasaa tulonjakoa ja auttaa kaikkein kurjimmassa asemassa olevia ihmisiä. Mutta minua huolestuttaa, mitä tapahtuu, jos suomalainen poliittinen oikeisto ottaa oppia republikaaneilta.

Presidentinvaalien toisen kierroksen voisi ajatella tämän uuden politiikan asialistan määrittelemisen tavan harjoituksena. Ne tahot, jotka ottavat yhteisistä varoistamme enemmän, kuin heille kuuluisi, voittivat presidentinvaalin jo ensimmäisellä kierroksella. Äänestäjille jäi valittavaksi liberaalimpi tai konservatiivisempi markkinajärjestelmän kannattaja. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei ollut lainkaan. Moni äänestäjä huomasikin, ettei voi tässä tilanteessa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tulonjakoon ja jätti äänestämättä. Äänestysprosentti jäi toisella kierroksella ennätysalhaiseksi.

Tätä ajatusta vasten tarkastellen Paavo Lipposen ylimieliseltä kalskahtanut toteamus, että hän olisi ollut ainoa varteenotettava haastaja Niinistölle toisella kierrokselle, saa uuden merkityksen. Paitsi että Haavisto hävisi toisen kierroksen rökälemäisin luvuin, myös aito ideologinen vastakkainasettelu hävisi vaaleista. Jos toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Lipponen, vaalit olisivat saaneet selkeän vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ideologian välisen kamppailun luonteen. Nyt toinen kierros oli Lipposen sanoin läpihuutojuttu, nimenomaan siinä mielessä, että markkinauskolle ei esitetty vaihtoehtoa.

Jos toden teolla maalataan piruja seinille, yhteiskunnallisten kysymyksen asettelujen painopisteen vaihtuminen tulonjaosta moralismiin voi tarkoittaa koko demokraattisen päätöksentekokoneiston merkityksen muuttumista. Jos ajatellaan, että eduskunnan asialistaa hallitsisivat tulevaisuudessa moraaliset kysymykset, kuten abortti, kannabis ja tiedostojen luvaton lataaminen verkossa, sen kyky vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin heikentyisi.

Jos eduskunta ja muu poliittinen päätöksentekokoneisto menettäisi otteensa sellaisista asioista, kuin tulonjaosta, verotuksen oikeudenmukaisuudesta, yhteiskuntaluokkien fatalistisuudesta, pääoman kasautumisesta ja yritysten voittojen jakamisesta niiden omistajien ja työntekijöiden kesken, se myös menettäisi mahdollisuutensa efektiivisesti analysoida yhteiskunnan rakenteita, muokata niitä ja johtaa yhteiskuntaa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

Pahimmillaan parlamentista tulisi merkitykseltään seremoniallinen. Neljän vuoden välein pidettäisiin vaalit ja vallanpitäjät vaihtuisivat. Sitten eduskunta joko sallisi alkoholin mainonnan tiettyyn kellonaikaan tai kieltäisi sen ja puuhaisi muuta yhtä merkityksellistä - samaan aikaan kun ihmisten elämää todella koskevat päätökset tehtäisiin jossain muualla, kuten suuryrityksissä ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa, jotka eivät ole minkäänlaisessa demokraattisessa kontrollissa. Vallan vaihtumisella parlamentissa olisi sama merkitys, kuin kuninkaan vaihtumisella eurooppalaisissa monarkioissa. Suuri näkyvyys, mutta ei mitään vaikutusta.

Nyt Suomen eduskunnalla on suuri vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan, tulonjakoon eri yhteiskuntaryhmien välillä ja yksilöiden mahdollisuuksiin liikkua yhteiskuntaryhmästä toiseen. Siksi edellä kuvaamani kehityskulku ei olekaan reaalinen uhka, vaan kaukaa haettu ja kärjistetty kauhuskenaario. Toivottavasti se myös pysyy sellaisena.




* Yhdysvaltojen Occupy Wall Street - liike on esimerkki siitä, että ihmiset kyllä tiedostavat tulonjaon epäoikeudenmukaisuuden, mutta se että protesti manifestoituu katujen valtaamisena eikä äänestämisenä tai uusien puolueiden perustamisena puolestaan kertoo, ettei näitä asioita pystytä kanavoimaan osaksi poliittista päätöksentekokoneistoa.

Haaviston innostava arvomaailma

En ole koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa joudun äänestämään vaaleissa, joissa ei ole sosialidemokraattista ehdokasta. On ideologisesta näkökulmasta vaikeaa ottaa kantaa kahden ehdokkaan välillä, joista kumpikaan ei kannata samaa ideologiaa minun kanssani. Sosialidemokratia ei etene näissä vaaleissa, äänestinpä kuinka hyvänsä.

Oman ehdokkaani valitseminen toiselle kierrokselle selvinneiden Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön väliltä on kuitenkin helppoa. Kumpikaan ei ole sosialidemokraattinen tai vasemmistolainen ehdokas, mutta Haaviston maailmankuva on paljon lähempänä omaani. Niinistön ja kokoomuksen markkina-ajattelu ei vastaa minun ajatteluani. Sen sijaan Haavistolla on sellainen arvomaailma, jonka minä voin allekirjoittaa presidentinvaalien toisella kierroksella.

Toivon, että Haaviston arvot näkyvät hänen ulkopolitiikassaan, joka on presidentin tärkein tehtävä. Suvaitsevaisuus, sivistys ja kansainvälinen solidaarisuus ovat sellaisia arvoja, joita minä tahdon Suomen vievän maailmalle. Ja maailma tarvitsee johtajia, jotka ovat omaksuneet nämä arvot. Niillä sitä maailmaa parannetaan.

Niinistön kanssa minulla taas on niin erilainen maailmankuva, että häntä en voisi äänestää. Niinistö on kiitettävän pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti rakentanut itsestään kuvaa empaattisena porvarina ja myötätuntoisena konservatiivina, joka ymmärtää muidenkin kuin vain suurpääoman murheita. Mutta kuitenkin hänen todellinen värinsä tulee ajoittain esiin, esimerkiksi Hesarin kysyessä Niinistön mielipidettä tuloeroista. "Jos köyhienkin tulot nousevat, mennään eteenpäin", presidenttiehdokas totesi.

Ei mennä, vaan mennään taaksepäin. Jos tuloerojen kasvua katsotaan edelleen sivusta, mennään ajassa taaksepäin, kohti sellaista keskiaikaista yhteiskuntaa, jossa tietty etuoikeutettu eliitti ottaa yhteisestä kakusta tuhdin siivun päältä ja antaa ihmiskunnan enemmistön jakaa keskenään muruset. Köyhien absoluuttisen kurjuuden vähentäminen on hyvä asia, mutta vähintään yhtä tärkeää on tuloerojen suhteellinen tasoittaminen. Jos rikkaille annetaan sata euroa jokaista köyhille annettavaa euroa kohti, yhteiskunta on vakavasti sairas.

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaiden vaalityöhon mukaan on lähtenyt paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät aikaisemmin ole olleet kiinnostuneita politiikasta. He ovat innostuneet keskustelemaan politiikasta, yhteiskunnallisista asioista ja omista arvoistaan. Toivottavasti mielenkiinto keskustella ja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon jatkuu presidentinvaalien jälkeenkin!

Huomioita tulevista presidentinvaaleista



Kuva: YLE

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros pidetään ensi kuussa ja kampanjointi on lähtenyt käyntiin. Paneelikeskusteluja on käyty, puheita on pidetty, äänestäjiä on kahvitettu ja gallupeja on julkaistu. Hyvä näin.

Mielipidemittauksia voidaan tulkita monella tavalla. Hyvin erikoinen tulkinta löytyy Helsingin Sanomien otsikosta viikon takaa, jossa kerrotaan Paavo Lipposen kannatuksen polkevan paikallaan. Otsikointi vaikuttaa tarkoitushakuiselta, kun ottaa huomioon, että kaikkien muiden pääehdokkaiden kannatus oli pudonnut edellisestä kyselystä, kun Lipposen oli pysynyt samassa.

Timo Soinin kannatus oli pudonnut 11 prosentista yhdeksään ja Paavo Väyrysen kymmenestä kahdeksaan. Samaan aikaan Sauli Niinistön kannatus oli romahtanut 44 prosentista 41:en. Kun ottaa huomioon, että kuukautta aiemmin tehdyssä kyselyssä Niinistön kannatus oli vielä 50 %, näyttää Salen kannatus olevan syöksykierteessä alaspäin.

Kokoomuksen politrukkien reaktioita presidentinvaaliin ja hupeneviin kannatuslukuihin onkin mielenkiintoista seurata. Puoluesihteeri Taru Tujunen on fiksu ja hän tajusi jo monta vuotta sitten Niinistön kannatuksen olevan niin korkealla, ettei se voi tulla kuin alaspäin. Tujunen onkin luultavasti ohjeistanut joukkojaan olemaan nöyrällä mielellä, vaikka välillä Niinistön pohjoiskoreamaiset kannatusluvut olisivat varmasti innostaneet ylpeyteen.

Onkin hätkähdyttävää, kuinka vaatimattomia ja nöyriä kokoomuslaiset nyt ovat verrattuna kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen! Kuusi vuotta sitten kokoomuslaiset lähtivät kampanjaan voitonvarmoina, pöyhkeinä ja ylimielisinä. Nyt kaikki se turha uho on poissa. Kokoomuksessa kai nyt toivotaan, että jos vaan ollaan hissukseen ja kovasti toivotaan, niin koko Niinistön suosio ei ehdi sulaa pois ennen vaaleja.

Hyvin ankea skenaario olisi sellainen, jossa toisella kierroksella ovat vastakkain Sauli Niinistö ja Timo Soini. Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavalle tavalliselle kansalaiselle valinta näiden kahden miehen edustamien maailmankuvien välillä olisi epämiellyttävä. Nurkkakuntainen nationalismi ja erilaisuuden kammo eivät kuulu moderniin yhteiskuntaan. Toisaalta olisi surkeaa joutua äänestämään oikeistolaista porvariehdokasta tilanteessa, jossa kansainvälinen finanssikapitalismi ja oikeistolainen sääntelemättömyyteen perustuva talouspolitiikka ovat juuri tuhoamassa koko globaalia taloutta.

Kannatan itse Paavo Lipposta presidentinvaaleissa. On äärimmäisen tärkeää, että toiselle kierrokselle pääsee vasemmistolainen ehdokas, jonka arvoihin kuuluu avoimuus, sivistys ja solidaarisuus.

Tiedän, että minulla on monia vasemmistolaisesti ajattelevia ystäviä, jotka eivät affilioidu mihinkään yksittäiseen puolueeseen, mutta jotka kannattavat avointa yhteiskuntaa, joka kunnioittaa erilaisia ihmisiä ja suhtautuvat kriittisesti oikeistolaiseen markkinauskoon siitä, kuinka laissez faire - politiikka panee kaiken itsestään kuntoon.

Vetoankin nyt näihin ystäviin, että he voisivat kanssani kannattaa Lipposta ja näin auttaa häntä pääsemään ensin toiselle kierrokselle ja siten haastamaan pankkiiri Niinistön. Sillä presidentinvaaleissa ei ole kyse vain henkilöistä, vaan myös ideologioista. Enkä minä tahdo toista kierrosta, jolla täytyy valita konservatiivisen oikeistolaisuuden ja markkinaoikeistolaisuuden väliltä.

Linkki: Paavo Lipposen kampanjasivusto

Paavo Lipponen presidenttiehdokkaaksi - mahtavaa!

Viikon energisoivin poliittinen uutinen on entisen pääministerin ja pitkän linjan valtiomiehen, Paavo Lipposen, ilmoitus pyrkiä presidentiksi. Ilmoitusta ei todellakaan voi kuitata toteamalla "So what?" Ennen tätä uutista tammikuun presidentinvaalit vaikuttivat erittäin epämielenkiintoisilta, kuin kruunajaisilta, joissa huudetaan kuninkaaksi ennaltamäärätty ennakosuosikki.

Jos Lipponen valitaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, saa kokoomuksen ennakkokuningas Sauli Niinistö hänestä merkittävän vastuksen vaaliin. Molempien miesten profiileissa on paljon yhteistä. He ovat olleet samassa hallituksessa, Lipponen pää- ja Niinistö valtionvarainministerinä (ja molemmilla on itse asiassa tismalleen yhtä montaa ministeripäivää takanaan, 2927). Molemmat ovat toimineet eduskunnan puhemiehenä ja päivänpolitiikasta vetäytymisen jälkeen ottaneet tavakseen kommentoida poliittisia asioita. Joko valtiomiesmäisen viisaasti tai besserwissermäisesti, tulkitsijasta riippuen.

Lipposen mukaantulo antaa myös aivan uudenlaista virtaa SDP:n jäsenäänestykselle presidenttiehdokkaastaan. Jäsenäänestys paitsi herättää hyvää aatteellista keskustelua, antaa jokaisen jäsenen jäsenyydelle tietynlaista demokraattista lisäarvoa ja muistuttaa sosialidemokratian roolista suurena kansanliikkeenä, joka vie kansan syvien rivien terveiset ja tahdon valtakunnan ylimmän päätöksenteon tasoille asti. Täytyy muistaa itsekin maksaa jäsenmaksuni.

Niissä puolueissa, joissa ei ole vielä omia ehdokkaita nimitetty, mietitäänkin nyt kuumeisesti omia strategioita. Keskustalle ei taida jäädä muita vaihtoehtoja, kuin pelata naiskortti. Pääehdokkaiden ollessa miehiä naisehdokas kerää kannatusta niiltä äänestäjiltä, joille sukupuoli on tärkeämpi ehdokkaan valintakriteeri kuin poliittinen kompetenssi tai ideologia. Jos Anneli Jäätteenmäki suostuu keskustan ehdokkaaksi, tulee vaaliväittelyistä kuin herkullinen revanssi vuoden 2003 eduskuntavaaleista. Paitsi että tällä kertaa vanhojen ystävien Lipposen ja Jäätteenmäen keskustelua sparraa Ville Itälän sijaan Sauli Niiistö!

Lipponen kelpasi vasemmistoliitolle pääministeriksi vuosina 1995 - 2003 kun vasurit olivat edellisen kerran samassa hallituskoalitiossa SDP:n kanssa. Toivottavasti Lipponen kelpaa heille myös presidentiksi, sillä vasemmistoliiton apu toisi Lipposen taakse todella vahvan vasemmistolaisen kansanliikkeen. Se myös varmistaisi, että presidentinvaalien toisella kierroksella on vasemmistolainen, hyvinvointiyhteiskuntaa ja avointa Eurooppaa kannattava ehdokas, vastassaan joko konservatiivis-oikeistolainen tai konservatiivis-nationalistinen ehdokas.

Tärkeintä on kuitenkin, että juuri nyt Euroopassa tarvitaan Paavo Lipposen kaltaista presidenttiä. Nurkkakuntainen nationalismi nostaa päätään Euroopassa ja pyrkii syyttelemään kaikista vaikeuksista "ulkopuolisia", keitä he sitten koskaan ovatkaan. Protektionismi ja rajojen sulkeminen yritetään tarjota legitiiminä vaihtoehtona avoimelle taloudelle ja yhteiskunnalle. Toisaalta suurpääoman omistajat syyttävät vaikeuksista Euroopan korkeita palkkoja ja sanovat, ettei Euroopan sosiaaliseen malliin ole enää varaa.

Juuri tällaisessa tilanteessa Suomen kansa voi huutaa selkeästi "EI!" näille vastenmielisille ajatuksille ja valita presidentikseen eurooppalaisen visionäärin, joka on sitoutunut avoimen Euroopan ylläpitoon ja kehittämiseen ja joka työväenliikkeen miehenä pystyy puolustamaan suomalaisia työntekijöitä globalisaation myllerryksessä.

PS: Myös Jani Kokko kommentoi Lipposen ehdokkuutta blogissaan

Kuva: Ulla Winter / Uutispäivä Demari