Kirja-arvostelu, Ulrich Beck; Cosmopolitan vision

Teoksessaan Cosmopolitan vision yhteiskuntatutkija Ulrich Beck esittää oman visionsa tulevaisuuden yhteiskunnallisista kehityskuluista. Hän puhuu realistisesta kosmopoliittisuudesta, joka ei ole romanttista haihattelua, vaan nimenomaan tunnustaa maailman sellaisena kuin se on ja tekee johtopäätöksenä reaalisiin tosiasioihin nojaten. Beckin kosmopoliittinen visio pohjautuu pitkälti hänen aikaisempaan tutkimukseensa ja sen keskeisiin teemoihin, kuten riskiyhteiskunnan (Risikogesellschaft) ja toisen modernin (andere Moderne) ajatuksiin.

Beck on hyvin tuottelias kirjoittaja ja hänellä on suuri määrä julkaisuja, joihin tukeutua. Cosmopolitan visionin lähdeluettelossa on sivun verran hänen omia tekstejään. Teoksen tyyli on raskaslukuisempaa ja vähemmän lennokasta, kuin Beckillä yleensä. Vasta kirjan loppupuolella Beck pääsee siihen vauhtiin ja visionäärisyyteen, jolla hän yleensä lukijaansa vie.

Ulrich Beck on tehnyt paljon yhteistyötä ja yhteisiä julkaisuja Tony Blairin hovisosiologina pidetyn, Anthony Giddensin kanssa. Cosmopolitan visionin viesti on pitkälti sama, kuin heidän kesällä 2005 yhdessä julkaisemansa avoimen kirjeen Euroopalle. Joskin teoksessaan Beck kehittelee argumenttejaan huomattavasti pidemmälle, se on osa laajempaa aikalaiskeskustelua, jota Beck ja Giddens ovat käyneet muiden muassa Jürgen Habermasin, Jacques Derridan ja Francis Fukuyaman kanssa.

Fukuyama lienee Beckille liian helppo pala, joten kritiikin voimakkain ryöppy osoitetaan Habermasia kohtaan. Beck moittii Habermasia vähintäänkin implisiittisesti postmodernistiksi ja esittää Habermasin postnationalistisen konstellaation käsitteen vain laajennettuna kansallisvaltion käsitteenä.

Kansallisvaltiot ovat yhä olemassa Beckin ajattelussa, mutta ne ovat ikään kuin mielikuvitusolentoja. Ihmiset voivat uskoa niihin ja käyttäytyä kuten ne olisivat olemassa, esimerkiksi näyttää valtion tarkastajalle passia ylittäessään tietyn imaginäärisen rajan. Todellisen maailman muotoutumisen kanssa kansallisvaltioilla ei enää kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä. Beck korostaa erityisesti sitä, kuinka yhtäältä yritykset toimivat jo globaalilla kentällä niitä koskevan lainsäädännön laahatessa yhä kansallisella tasolla ja toisaalta teollisuusyhteiskunnan tuottamien riskien, kuten ilmansaasteiden, ilmastonlämpenemisen ja ydinsaasteen rajat ylittäviä vaikutuksia.

Euroopalle ei riitä olemassa olevien eurooppalaisten valtioiden hiominen yhteen Euroopan unionin alle. Silloin Beckin mukaan vain korvataan kunkin valtion kansallinen identiteetti uudella kansallisella identiteetillä, eurooppalaisuudella. Mikäli Euroopan unioni koordinoinnin kautta omaksuu valtion tehtäviä, kuten eurooppalaisen puolustuksen, eurooppalaisen verotuksen ja eurooppalaisen sosiaaliturvan, kuten Habermas esittää, ei siitä Beckin mukaan tule mitään kategorisesti uutta poliittista entiteettiä, vaan ainoastaan yksi valtio –joskin suuri valtio- muiden valtioiden joukkoon.

Eurooppalaisuus on juuri monimuotoisuutta! pauhaa Beck. Yhdysvaltoja on pidetty kansakuntien sulatusuunina. Tämä ei ole Beckille kosmopoliittisuutta, sillä ”amerikkalainen tapa” tekee useamman kansakunnan edustajista yhden uuden kansakunnan edustajia. Todellinen kosmopoliittisuus on pluralismia, ei assimilaatiota: kansakunnat, traditiot, etnisyydet ja uskonnot elävät sikin sokin keskenään, rauhassa. Beckille eurooppalaisten federalistien ja intergovermentalistien kysymys Euroopan unionin tulevaisuudesta on joutava. Hänen ratkaisunsa on kosmopoliittinen Eurooppa, jossa kansalaisten identiteetit ovat päällekäisiä eurooppalaisuuden, kansallisvaltion, kotikaupungin ja kosmopoliittisen ihmiskunnan kansalaisen kanssa.

Teksti on julkaistu SONKin Debatti-lehdessä

Muutama havainto ympäristöpolitiikasta

Yle uutisoi harvinaisen suorasanaisesti maataloudelle maksettavan ympäristötuen vaikutuksista. Jo jutun otsikko on yksiselitteinen ”maatalouden ympäristötuki ei hyödytä ympäristöä”. Tämä ei ole yllätys kellekään asiaa tuntevalle. Maatalouden ympäristötuen ei ole missään vaiheessa ollut tarkoituskaan vähentää maatalouden ympäristölle aiheuttamaa rasitetta, vaan kanavoida lisää rahaa maanviljelijöille. Keskustalla on ollut ongelma, kuinka perustella sitä kannattaville maanviljelijöille oman työnsä arvoa paljon suurempi elintaso. Yleisön kasvava huolestuneisuus ympäristön suojelusta antoi vastauksen: tukiaiset voi nimitä ympäristötuiksi.

Nimi antaa legitimiteetin, eikä sillä vaikuta olevan mitään merkitystä, että ympäristötukea ei tarvitse käyttää ympäristöinvestointeihin. Perusympäristötukea saa hakemalla ja se tulisi käyttää ympäristön rasitusta vähentäviin investointeihin. Koska sitä ei kuitenkaan peritä takaisin, mikäli tämä käyttötarkoitus ei toteudu, voi maanviljelijä tahtoessaan myös käyttää tukiaiset vaikkapa viihde-elektroniikan, kaupunkimaasturiin, kaukomatkoihin tai venäläisten öljy-yhtiöiden osakkeisiin.

Paljon puhuva on myös maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan (kesk.) reagointi asiaan. Vaatisiko hän maataloustuottajilta vastuullisempaa ympäristötuen käyttöä? Lupaisiko hän poistaa koko ympäristötuen, koska se ei hyödytä ympäristön suojelua? Ei todellakaan, vaan hän kysyy: ”miten me sitten jatkossa motivoimme viljelijöitä tekemään ne [ympäristönsuojelu]toimenpiteet” Eli ensin maataloustuottajille annetaan tukiaisia ympäristönsuojeluun. Seuraavaksi annetaan lisää tukiaisia, koska tuottajat eivät ole käyttäneet alkuperäisiä tukiaisia siihen, mihin ne on tarkoitettu.

Tällaista logiikkaa on kenenkään muun, kuin keskustalaisen hyvin vaikea käsittää.

Käsittämätön touhuaminen maatalouden tukiaisten ympärillä voisi olla epävirallisen orwell-palkinnon arvoista. Se ilmentää samanlaista kaksoisajattelua kuin kuuluisan romaanin 1984 totalitaarinen valtiokoneisto sloganeissaan kuten ”sota on rauhaa” tai ”vapaus on orjuutta” (tästä erinomainen esitys myös Beck, 2006, 130-135). Samoin sitä politiikkaa, jolla yritetään systemaattisesti estää maataloudelta vaadittavat ympäristönsuojelutoimenpiteet, kutsutaan ympäristöpolitiikaksi. Keskusta vie johdon kokoomukselta Suomen ympäristönpilaajapuolueena 1-0.

****************************************

Ympäristön hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä esitettiin tavallisesta poikkeavasta näkökulmasta myös maanantain Helsingin Sanomissa. Jari Lyytimäki esittää, että avioerojen yleistyminen lisää ympäristörasitusta, sillä yksin elävä ihminen kuluttaa enemmän esimerkiksi energiaa ja vettä, kuin suuremmassa talousyksikössä, siis perheessä elävä ihminen. Trendi tuntuu olevan, että talouksissa asuu keskimäärin vähemmän ihmisiä kuin aiemmin, mikä ei ole muun muassa ympäristön kannalta myönteinen kehityssuunta.

Tulos ei ole yllättävä. Onhan hyvin ymmärrettävää, että kuluttaa vähemmän energiaa kun yhdellä hellalla laitetaan ruokaa koko perheelle, kuin että jokainen lämmittää oman hellansa. Voisi myös kuvitella, että esimerkiksi ruokatarvikkeiden pakkausmateriaalien aiheuttamaa jätettä säästyisi, kun elintarvikkeita ostettaisi suuremmissa yksikkökoissa. Ongelma ei tokikaan koske vain avioliitosta eroavia, vaan myös niitä jotka eivät avo- tai avioliittoa alun perinkään solmi.

Tästä ei tietenkään tule syyllistää eroon päätyviä ihmisiä, kuten Lyytimäkikin huomauttaa. Hedelmällisempää olisi pohtia, miksi yhteiskuntamme on niin individualisoitunut, että monet ihmiset asuvat yksin ilman että se olisi omasta tahdosta johtuva valinta. Sen vaikutus ympäristöntilaan on yksi ongelma, mutta samasta trendistä seuraa huomattava määrä muitakin ongelmia.

Olen aikaisemmin kehunut eräitä ympäristöpoliittisia linjauksia otsikolla ympäristöpuolueen renesanssi, kirjoittanut parisuhdepolitiikasta otsikoilla parinmuodostuksen kastijärjestelmä ja kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan, pohtinut rakkauden vaikeaa taitoa ja hämmästellyt MTK:n ympäristönpilaamispolitiikkaa

Beck, Ulrich. 2006. The Cosmopolitan vision. Polity Press. Cambridge/ Malden.

Riskiyhteiskunta

Saksalainen yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck on lanseerannut termin Riskiyhteiskunta, Risikogesellschaft. Hänen mukaansa olemme siirtyneet teollistuneesta yhteiskunnasta eteenpäin ja tässä uudessa yhteiskunnassa vaikuttavat erilaiset lainalaisuudet, kuin teollisuusyhteiskunnassa. Tälle yhteiskunnalle, jossa vasta opettelemme elämään, on keskeistä erilaisten riskien muodostaminen ja niiden jakaminen.

Teollisuusyhteiskunnan haasteita oli materiaalisen toimeentulon turvaaminen kaikille kansalaisilleen. Tämä tavoite on tietyssä mielessä saavutettu. Enää ihmiset eivät kuole nälkään teollisuusmaissa, vaikka köyhyyttä paljon esiintyykin ja työn ja pääoman välinen ristiriita on kaikkea muuta kuin selvitetty. Materiaalisen vaurauden tuottamisen ja jakautumisen kysymysten lisäksi joudumme nykyisin kohtaamaan myös tuon tuotannon synnyttämien riskien tuottamisen ja allokoinnin kysymykset.

Oleellisimpia riskejä ovat Beckin mukaan teknologian tuomat riskit ihmisten ja luonnon terveydelle ja hyvinvoinnille. Materiaalisen tuotannon vuoksi ihmiset laskevat toistensa hengitettäviksi erilaisia myrkkyjä, pienhiukkasia ja radioaktiivisia laskeumia. Näiden mukana kuolleisuus ja sairastuvuus nousevat. Kukaan ei kysy yksilöltä, haluaako hän vaihtaa puhtaan hengitysilmansa tiettyyn BKT:n vuotuiseen kasvuun tai haluaako hän ottaa aina ulkona ollessaan riskin jäädä auton alle siksi, ettei tarvitsisi rakentaa junaratoja. Yksi tehdas voi päästöjensä happosateilla tuhota metsän, joka kuuluu meille kaikille. Korvauksia on turha odottaa.

Riskiyhteiskunnassa kaikki ovat vastuussa riskeistä, eli siis kukaan ei ole vastuussa. Euroopan unioni ylläpitää laajaa elintarvikkeiden ylituotantoa, joka hoidetaan verovaroin maksettavien lannoitteiden liikakäytöllä. Ovatko tästä vastuussa maanviljelijät, jotka laittavat lannoitteet maaperään? Vai lannoitteita valmistavat, markkinoivat ja lobbaavat lannoiteyhtiöt? Toisaalta he eivät tee mitään laitonta, onko syyllinen siis liian lepsu ympäristöviranomainen? Vai lakia säätävä poliitikko, joka pelkkää menettävänsä kannattajiena tukea, jos puuttuu tähän ilmeiseen ongelmaan? Onko syyllinen tiedemies, joka huijaa yhteiskuntaa laskelmillaan ”siedettävistä pitoisuuksista” samalla ottaen rahaa vastaan lannoiteyhtiöiltä? Äänestäjä?

Riskit pelottavat ihmisiä ja niinpä riskiyhteiskunnan kansalainen on jatkuvasti peloissaan. Ympäristöongelmien ja -riskien ohella hän saa pelätä työttömäksi joutumista, väkivaltarikollisuutta, ydinsotaa, sairastumista ja niin edelleen. Eikä ihmisluonto kestä alituista pelkoa muuten kuin kieltämällä sen, turtumalla siihen. Valitettavan pian yhteiskunta tottuu järkyttäviinkin asioihin, kuten esimerkiksi massatyöttömyys hyväksytään nykyisin normaalina osana talouden toimintaa. Sadat tuhannet suomalaiset, miljoonat eurooppalaiset on syrjäytetty yhteiskunnasta, mutta julkisuudessa ei näy talouden rakenteisiin puuttuvaa kritiikkiä.

Kun ihminen pelkää tarpeeksi, on hän valmis luopumaan paljosta turvallisuutensa vuoksi. Ja tämä näkyy. Ympäröivä yhteiskuntamme totalitarisoituu pikaista vauhtia, kun ihmisten perusoikeuksia kavennetaan turvallisuuden nimissä. Jo kukkaruukun tekeminen voi olla rikos, jos joku aikoo kasvattaa kyseisessä kukkaruukussa huumekasveja. Työnantajien pitäisi voida valvoa työntekijöiden sähköposteja. Eurooppalaisten lentoyhtiöiden täytyy luovuttaa matkustajiensa henkilötiedot Yhdysvaltain viranomaisille, jos mielivät maahan päästä. Suomi on tehnyt kaikessa hiljaisuudessa päätöksen ampua alas matkustajalentokone ja näin tappaa omia kansalaisiaan, mikäli konetta aiotaan käyttää terrori-iskussa.

Tämä on turvallistamista. Kun joku asia määritellään turvallisuuskysymykseksi, siitä ei sallita keskustelua, kuten tavalliseen demokraattiseen päätöksentekoprosessiin kuuluu. Se sanellaan kansalaisille ja kun kansalaiset ovat tarpeeksi peloissaan, he nielevät mitä vain. Tätä teemaa käsitteli myös V for vendetta- elokuva, josta lisää täällä. Tästä näkökulmasta yhteiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä, sillä suurin osa kansalaisista ei ole edes tietoisia näistä ongelmista ja kysymyksistä.