Muutama havainto ympäristöpolitiikasta

Yle uutisoi harvinaisen suorasanaisesti maataloudelle maksettavan ympäristötuen vaikutuksista. Jo jutun otsikko on yksiselitteinen ”maatalouden ympäristötuki ei hyödytä ympäristöä”. Tämä ei ole yllätys kellekään asiaa tuntevalle. Maatalouden ympäristötuen ei ole missään vaiheessa ollut tarkoituskaan vähentää maatalouden ympäristölle aiheuttamaa rasitetta, vaan kanavoida lisää rahaa maanviljelijöille. Keskustalla on ollut ongelma, kuinka perustella sitä kannattaville maanviljelijöille oman työnsä arvoa paljon suurempi elintaso. Yleisön kasvava huolestuneisuus ympäristön suojelusta antoi vastauksen: tukiaiset voi nimitä ympäristötuiksi.

Nimi antaa legitimiteetin, eikä sillä vaikuta olevan mitään merkitystä, että ympäristötukea ei tarvitse käyttää ympäristöinvestointeihin. Perusympäristötukea saa hakemalla ja se tulisi käyttää ympäristön rasitusta vähentäviin investointeihin. Koska sitä ei kuitenkaan peritä takaisin, mikäli tämä käyttötarkoitus ei toteudu, voi maanviljelijä tahtoessaan myös käyttää tukiaiset vaikkapa viihde-elektroniikan, kaupunkimaasturiin, kaukomatkoihin tai venäläisten öljy-yhtiöiden osakkeisiin.

Paljon puhuva on myös maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan (kesk.) reagointi asiaan. Vaatisiko hän maataloustuottajilta vastuullisempaa ympäristötuen käyttöä? Lupaisiko hän poistaa koko ympäristötuen, koska se ei hyödytä ympäristön suojelua? Ei todellakaan, vaan hän kysyy: ”miten me sitten jatkossa motivoimme viljelijöitä tekemään ne [ympäristönsuojelu]toimenpiteet” Eli ensin maataloustuottajille annetaan tukiaisia ympäristönsuojeluun. Seuraavaksi annetaan lisää tukiaisia, koska tuottajat eivät ole käyttäneet alkuperäisiä tukiaisia siihen, mihin ne on tarkoitettu.

Tällaista logiikkaa on kenenkään muun, kuin keskustalaisen hyvin vaikea käsittää.

Käsittämätön touhuaminen maatalouden tukiaisten ympärillä voisi olla epävirallisen orwell-palkinnon arvoista. Se ilmentää samanlaista kaksoisajattelua kuin kuuluisan romaanin 1984 totalitaarinen valtiokoneisto sloganeissaan kuten ”sota on rauhaa” tai ”vapaus on orjuutta” (tästä erinomainen esitys myös Beck, 2006, 130-135). Samoin sitä politiikkaa, jolla yritetään systemaattisesti estää maataloudelta vaadittavat ympäristönsuojelutoimenpiteet, kutsutaan ympäristöpolitiikaksi. Keskusta vie johdon kokoomukselta Suomen ympäristönpilaajapuolueena 1-0.

****************************************

Ympäristön hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä esitettiin tavallisesta poikkeavasta näkökulmasta myös maanantain Helsingin Sanomissa. Jari Lyytimäki esittää, että avioerojen yleistyminen lisää ympäristörasitusta, sillä yksin elävä ihminen kuluttaa enemmän esimerkiksi energiaa ja vettä, kuin suuremmassa talousyksikössä, siis perheessä elävä ihminen. Trendi tuntuu olevan, että talouksissa asuu keskimäärin vähemmän ihmisiä kuin aiemmin, mikä ei ole muun muassa ympäristön kannalta myönteinen kehityssuunta.

Tulos ei ole yllättävä. Onhan hyvin ymmärrettävää, että kuluttaa vähemmän energiaa kun yhdellä hellalla laitetaan ruokaa koko perheelle, kuin että jokainen lämmittää oman hellansa. Voisi myös kuvitella, että esimerkiksi ruokatarvikkeiden pakkausmateriaalien aiheuttamaa jätettä säästyisi, kun elintarvikkeita ostettaisi suuremmissa yksikkökoissa. Ongelma ei tokikaan koske vain avioliitosta eroavia, vaan myös niitä jotka eivät avo- tai avioliittoa alun perinkään solmi.

Tästä ei tietenkään tule syyllistää eroon päätyviä ihmisiä, kuten Lyytimäkikin huomauttaa. Hedelmällisempää olisi pohtia, miksi yhteiskuntamme on niin individualisoitunut, että monet ihmiset asuvat yksin ilman että se olisi omasta tahdosta johtuva valinta. Sen vaikutus ympäristöntilaan on yksi ongelma, mutta samasta trendistä seuraa huomattava määrä muitakin ongelmia.

Olen aikaisemmin kehunut eräitä ympäristöpoliittisia linjauksia otsikolla ympäristöpuolueen renesanssi, kirjoittanut parisuhdepolitiikasta otsikoilla parinmuodostuksen kastijärjestelmä ja kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan, pohtinut rakkauden vaikeaa taitoa ja hämmästellyt MTK:n ympäristönpilaamispolitiikkaa

Beck, Ulrich. 2006. The Cosmopolitan vision. Polity Press. Cambridge/ Malden.

Ympäristöpuolueen renessanssi

Sosialidemokraatit yhdistettäneen yleensä pikemminkin ihmisten, kuin ympäristön ja luonnon hyvinvoinnista huolehtimiseen. Mielikuva sinänsä on ymmärrettävä. SDP on pitänyt materiaalisen hyvinvoinnin kysymyksiä selkeästi asialistallaan ympäristöstä huolehtimisen ohella, kun taas puolueeksi organisoitunut ekologinen liike on profiloitunut julkisuudessa selvemmin ympäristöpuolueeksi laiminlyömällä ihmisten hyvinvoinnin kysymykset.

Ymmärrettävyydestään huolimatta mielikuva on kuitenkin perusteeton. Siksi olenkin katsonut ilolla SDP:n uusia avauksia ympäristöpolitiikan saralla. Helsingissä sosialidemokraatit ovat selkeästi valinneet linjakseen ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun. He ovat sekä ehdottaneet Helsingin keskustatunnelista luopumista ja tahtovat pääkaupunkiseudulle ruuhkamaksut. Ratkaisua kommentoi osuvasti esimerkiksi Johannes Erra, kysymällä vaativatko vihreät monopolia ympäristöystävällisten päätösten tekoon.

Toinen tärkeä kehityslinja julkisen liikenteen puolesta on SDP:n ympäristötyöryhmän hahmottelema valtakunnallinen matkakortti. Samaan aikaan itsensä vihreäksi värjäämistä yrittänyt kokoomus on jäänyt kannattamaan yksityisautoilua. Oikeiston ekologisuus tuntuukin tiivistyvän ajatukseen siitä, että ydinvoimaa on rakennettava lisää, koska sillä voidaan hillitä ilmastonmuutosta.

Ydinvoimalla ei pystytä tuottamaan sellaisia määriä energiaa, että uusiutuvien energian lähteiden kehitys voitaisi laiminlyödä ja samaan aikaan luopua fossiilisista polttoaineista. Lainaan Hanna Plattosen blogia: ” Jotta ydinvoimalla olisi minkäänlaista vaikutusta maailman hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen seuraavan kahden sukupolven aikana, maailmaan tulisi rakentaa 3000 uutta ydinreaktoria. Tällä hetkellä niitä on 429 kappaletta. Kiihkeimmillään maailmassa on rakennettu 3,4 reaktoria vuodessa, ja 3000 reaktoriin pääseminen vaatisi 50 reaktorin rakentamista vuodessa seuraavien 60 vuoden ajan. 3000 ydinreaktoria on minusta melko paljon tähän maailmaan.”

Jos SDP:n ympäristörenessanssin hengessä saisin esittää puolueelle toiveen, se olisikin ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvan linjan muodostaminen.

Post Scriptum: Demarinuoret ja SONK ovat avanneet nettiadressin, jossa SDP:n jäsenet vaativat neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puheenjohtajasta. Tällä hetkellä allekirjoittaneita näyttäisi olevan 164. Adressi löytyy täältä. Se on noteerattu jo esimerkiksi Ylellä ja Hesarissa