Soininvaara on oikeassa – ja väärässä

Kotitöiden ulkoistaminen lisäisi
taloudellista tehokkuutta

Vihreiden kansanedustaja ja yhden miehen think tank Osmo Soininvaara esittelee ajatuksiaan talouskasvusta ja työnteosta päivän Hesarin yliössä otsikolla Verotus on kytkettävä irti työnteosta. Soininvaaralla on oikein kannatettavia ja järkeviä ajatuksia, mutta kaikkia hänen ideoitaan en voi allekirjoittaa.

Pääajatus Soininvaaralla on, että verotuksen irrottaminen työnteosta varmistaisi valtion verotulot, kun ihmiset lyhentävät työaikaansa. Työajan lyhentäminen on perusteltua, koska korkealla tulotasolla vapaa-aika lisää elämän hyvinvointia enemmän, kuin lisätulot. Työn verotuksesta siirrytään luonnonvarojen käytön verottamiseen.

Tämä visio perustuu premisseihin siitä, että Maapallon kestokyky asettaa rajat talouskasvulle ja että länsimaat ovat jo riittävän rikkaita, eikä niiden ole tarvetta enää juurikaan kasvattaa kansalaistensa elintasoa. Ensimmäisestä premissistä olen aivan samaa mieltä. Globaalilla tasolla koko talousjärjestelmä on ripeästi suunniteltava uudestaan sellaiseksi, ettei se aiheuta liikaa päästöjä, kuluta liikaa luonnonvaroja, tuhoa luonnon monimuotoisuutta ja niin edelleen.

Verotuksen painopisteen siirtäminen työnteosta luonnonvarojen kulutukseen muuttaisi kuluttajan saatavilla olevien tuotteiden suhteellisia hintoja. Sellaiset tuotteet, joiden hinta muodostuu työstä, tulisivat suhteellisesti halvemmiksi ja sellaiset, joiden hinta koostuu materiaalista, kalliimmaksi. Kuten Soininvaara kirjoittaa ”Kertakäyttökrääsän suhteellinen hinta nousisi, ja laatutuotteiden sekä palvelujen hinta laskisi”.

Yhteiskunta antaa verotuksella signaalin siitä, millainen taloudellinen toiminta on suositeltavaa. Markkinataloudessa kuluttaja on kuningas, muttei aina kovin valistunut kuningas. Liian usein kuluttaja vaihtaa viihde-elektroniikkansa uuteen, vaikka vanhakin olisi vielä ehjä. Ja liian usein kuluttaja ostaa uuden laukun, vaikkei keksi entisillekään säilytyspaikkaa.

Sen sijaan Soininvaara menee metsään, kun hän rinnastaa talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen toisiinsa. Hänen mielestään teollisuusmaiden tulisi paitsi suunnata talouskasvuaan vähemmän luonnonvaroja kuluttavaan suuntaan, myös hidastaa talouskasvuaan. Jälkimmäisestä olen eri mieltä. Ja tämä on yksi suurimpia tekijöitä, jota vieroksun vihreiden talousajattelussa.

Teollisuusmaat ovat rikkaita, mutta kaikki niiden kansalaiset eivät ole. Vihreiden talousajattelu sopii hyvin henkilölle, jonka palkka alkaa viitosella ja asuntolaina on maksettu. Mutta monet ovat yksinkertaisesti niin vähävaraisia, ettei heidän kulutuksessaan ole oikeastaan mitään, mistä vähentää. Nämä ihmiset eivät selviä laskuistaan ja he tarvitsevat jatkuvaa talouskasvua ja sen muassaan tuomia palkankorotuksia ja sosiaaliturvan parannuksia.

Tärkeämpää kuin irrottaa verotus työnteosta on irrottaa talouskasvu ja hyvinvoinnin kasvu luonnonvarojen kulutuksen ja hiilijalanjäljen kasvusta. Tämä on mahdollista, jos talouskasvu syntyy kasvavien tuotantopanosten sijaan työnjaon erikoistumisesta. Soininvaarakin toteaa tekstissään, että ”Viime vuosikymmeninä luonnonvarojen kulutus on kasvanut talouskasvua hitaammin”.

Kun työpaikoilla tehtävää työaikaa lyhennetään, on mielekästä myös vähentää kotona tehtävää työtä. Kotitöiden ulkoistaminen enenevässä määrin palvelusektorille luo työpaikkoja, lisää työnjaon erikoistumista, parantaa tuottavuutta ja lisää valtion verotuloja. Lisäksi se parantaa sekä suuri-, että pienituloisten elämänlaatua ympäristöystävällisellä tavalla.

Verotuksen painopisteen siirtäminen työn verotuksesta luonnonvarojen kulutuksen suuntaan on perusteltua. Ei pidä kuitenkaan kapsahtaa porvarivihreiden ansaan ja unohtaa verotuksen sosiaalista oikeudenmukaisuutta vahvistavaa puolta. Verotuksen tarkoitus ei vain ole hankkia rahaa valtion kassaan, vaan myös tasata tuloeroja. Kulutusta on vaikea verottaa progressiivisesti. Luonnonvarojen kulutuksen verottaminen on myös erotettava yleisen kulutuksen, kuten palveluiden, verottamisesta.

Jotta globaali talous saadaan uudistettua sellaiseksi, että ihmisten taloudellinen toiminta on Maapallon kestokyvyn puitteissa, on mukaan otettava kaikki ihmiset. Talouskasvun lopettamisen maalailu ei houkuttele mukaan niitä ihmisiä, joiden taloudellinen tilanne on jo nykyisillä tuloilla ja menoilla tukala. Ekologisen tuhon estämisen ensimmäisen lähtökohdan on oltava sosiaalinen oikeudenmukaisuus.


Olen aikaisemmin pohdiskellut samoja teemoja otsikolla Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

Soininvaaran vieraskynä-teksti on luettavissa tästä linkistä. (Vaatii HS digilehden käyttäjätunnuksen)

Työnjaosta ja vieraantumisesta, osa 1

Työnjako luo taloudellista tehokkuutta. Eri ihmisillä on erilaiset taidot ja vahvuudet. Kun jokainen keskittyy tekemään asioita, joita osaa parhaiten ja vaihtaa työnsä hedelmät muiden ihmisten kanssa, yhteiskunnan talous tehostuu ja sen jäsenten hyvinvointi kasvaa. Kaikkien ei tarvitse kaivaa ojia, joku voi valmistaa ojankaivajille lapioita.

Modernissa yhteiskunnassa ihmisiä on paljon ja heillä on laajat mahdollisuudet käydä kauppaa keskenään. Tämä antaa oivat mahdollisuudet paitsi työnjaon tuomaan taloudelliseen tehokkuuteen, myös itsensä kehittämiseen ja omista vahvuuksista nauttimiseen. Kaupankäynnin molempia osapuolia hyödyttävä luonne on oleellinen osa modernin ideaa. Toisin kuin merkantilistisessa talousajattelussa, kaupankäyntiä ei modernissa ajattelussa tarvitse nähdä nollasummapelinä.

Työnjaon erikoistumista tulisikin pyrkiä lisäämään tietoisella ja päämäärähakuisella talouspolitiikalla sekä kansantalouksien sisällä, että niiden välillä. Tehokas keino tähän on hintamekanismi. Tilanteessa, jossa mitään elinkeinoja ei tueta toisten kustannuksella ja kaikki voivat vapaasti valita ammattinsa, ihmiset asettuvat luonnostaan heille sopiviin töihin.

Käytännössä työnjaon kehittäminen voisi valtion sisällä tarkoittaa sitä, että työntekijän ei tarvitsisi päivätyönsä lisäksi käyttää aikaa ja vaivaa esimerkiksi kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon ja siivoamiseen, vaan hänellä olisi mahdollisuus ostaa nämä palvelut eloisalta ja työllistävältä palvelusektorilta.

Hintamekanismi ja vapaakauppasopimukset lisäisivät työnjakoa myös valtioiden välillä. Globaalissa kilpailussa menestyvät valtiot, jotka ovat valmiita adaptoitumaan uusiin tilanteisiin, eivätkä pidä väkisin kiinni heikosti menestyvistä elinkeinoista. Esimerkiksi Suomi tukee maatalouttaan miljardeilla vuosittain, vaikka huomattavasti suurempi hyvinvointi saataisiin aikaan sijoittamalla nämä rahat tuottavampaan toimintaan ja sallimalla elintarvikkeiden laajempi tuonti ulkomailta. Kuten ihmisyksilöillä on erilaisia taitoja, myös valtioilla on erilaisia suhteellisia ja absoluuttisia etuja eri hyödykkeiden valmistamiseen.

Taloudellisen tehokkuuden parantaminen on laajasti hyväksytty tavoite, sillä se tarkoittaa suurempaa hyvinvointia pienemmällä resurssien kulutuksella ja työnteolla. Ajatus, että työt on tehtävä huonosti, suurella vaivalla ja resursseja tuhlaillen on järjetön. Silti usein ihmisten arkisissa mielipiteissä esiintyy merkantilistisen ajattelun jäänteitä siitä, kuinka tärkeää on että tietyt asiat tehdään itse; kuka tämä ”itse” sitten onkaan, yksilö, oma maakunta tai valtio.

Ihmistä ei kuitenkaan tule nähdä vain ja ainoastaan taloudellisena oliona, jonka arvo voidaan redusoida hänen työnsä tuottavuuteen. Työnjako ei saa johtaa vieraantumiseen. Kaupankäyntiä ei pidä nähdä itsetarkoituksena, vaan keinona hyvinvointiin ja tarpeiden tyydytykseen. Taloudellinen tehokkuus antaa mahdollisuuden kulutukseen, mutta kuluttaminen voi orjuuttaa ihmisen aivan samoin kuin tuotanto. Palaan näihin teemoihin seuraavassa kirjoituksessa.