Puoluejohtajien kanssa tulevaisuutta kohti

Helsingin Sanomat julkaisi kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien visiot Suomesta vuonna 2019. Idea on melko hyvä. Kääntämällä katseen tarpeeksi kauas tulevaisuuteen voidaan välttyä päivänpolitiikan pikkumaisuuksilta ja parhaimmillaan tuoda selkeämmin esiin puolueiden eroja, jotka liian usein jäävät lyhyen tähtäimen taktikoinnin alle.

Keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen on haistanut tuulen kääntyneen ja pyrkii olemaan globaalin finanssikriisin herättämän uusliberalismin kritiikin harjalla. ”Uusliberalismin tiellä ei ehditty tehdä suuria virheitä.” Ilmeisesti Vanhanen ei kuitenkaan tiedä, mitä uusliberalismi on tai yrittää vain sumuttaa. Toisaalla haastattelussa hän vannoo tilaaja-tuottaja-mallin nimiin. Mallissa on kyse nimenomaan siitä, että palveluiden tuottaminen on yksityistetty ja julkinen hallinto tyytyy vain tilaamaan ja maksamaan ne.

Myös verotusta Vanhanen olisi viemässä uusliberalistiseen suuntaan. Hän veisi verotusta enemmän kulutuksen suuntaan. Kulutuksen verottaminen tarkoittaa sitä, että ostettavat tuotteet ovat kalliimpia ja köyhälle tuotteet ovat silloin suhteellisesti kalliimpia kuin rikkaalle. Kulutuksen verottaminen on rikkaita suosivaa, sillä kulutusta toisin kuin tuloja ei voi verottaa progressiivisesti.

Sarjan hämmentävin osio on kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen haastattelu, joka on käytännössä täysin sisältövapaa. Katainen ei hahmottele millainen suomalainen yhteiskunta olisi kymmenen vuoden kuluttua, vaan keskittyy toistelemaan kokoomuksen itsensämarkkinoimisfraaseja. Miten tällainen virhe puolueelta, joka pyrkii brändäämään itsensä tulevaisuusorientoituneeksi?

Katainen sanoo myös kokoomuksen irti uusliberalismista. Uusliberalismilla tarkoitetaan yleisesti ottaen verojen alentamista, hyvinvointivaltion purkamista ja markkinaohjauksen tuomista poliittisen päätöksenteon sijaan. Juuri tällaista politiikkaa nykyinen hallitus tekee, mutta silti kumpikin sen pääpuolue kieltää kannattavansa uusliberalismia. Hassua. Ovatko sitten vihreät ja RKP hallituksen uusliberalismin toimeenpaneva voima?

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen tarttuu myös kysymykseen uusliberalismista omassa puheenvuorossaan. Hän sanoo ääneen sen, jonka jokainen yhteiskunnallisia asioita seuraava tietää: ”[kokoomuksessa] halutaan minivaltiota, jossa demokratian vastuu on pienempi ja vastuuta siirretään yksityisille ihmisille.” Myös valtaa demokraattisesti valituilta luottamushenkilöiltä markkinoille siirtävä uusi julkisjohtaminen tai new public management saa Urpilaiselta tuomion.

Arvostan myös sitä suoruutta, jolla Urpilainen tiivistää palveluiden saatavuuden epätasa-arvoisuuden. Ongelma on, ettei Suomessa ole enää pitkään aikaan tarjottu palveluita tasapuolisesti kaikille ja on tervettä, että suuren puolueen puheenjohtaja voi sen sanoa. Urpilainen visioikin turvaverkkojen repeämien paikkaamista. Yksi asia jää itseäni painamaan: Minä en usko, että pitkät listat euro- tai muissakaan vaaleissa lisäisivät vaalien demokraattisuutta.

Pohjanoteeraus tulee puheenjohtajien visioiden jälkeen julkaistussa tekstissä, jossa Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestön Kannunvalajien jäsenet arvioivat haastatteluja. Natoon liittymisestä annetaan seuraava analyysi "Tulevat politiikan tekijät ovat tätä mieltä [että Suomen tulisi liittyä Natoon], mutta nämä vanhat fabut ovat sitä mieltä, että ei. Kuulostaa epäuskottavalta"

Kysymys siitä, solmiiko valtio sotilaallisia liittoja ja kenen kanssa on valtion olemassaolon ja yhteiskunnan kannalta äärimmäisen keskeinen kysymys. Ovatko nuoret valtiotieteilijät tosiaan sitä mieltä, että päätöksiin tällaisista asioista tulisi vaikuttaa se, kuulostaako liittoutuminen nuorekkaalta tai vähemmän tunkkaiselta? Olisi Helsingin Sanomat kysynyt Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden, Puolueen hallitukselta. Vastaukset olisivat varmasti olleet fiksumpia.

Myös Esa Suominen kommentoi visioita omassa blogissaan

Sallittakoon myös pari nostoa onnistuneista blogikirjoituksista viime ajoilta:

Jani Tanskanen käy läpi kokoomuksen imagonrakennuskampanjaa

Hanna Isbom hämmästelee Matti Vanhasen demokratiakäsityksiä

Vaalirahoitusskandaali osa II: turvallistaminen

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) on omaksunut uuden strategian vältelläkseen vastuuta omistaan, ministereidensä ja hallituskumppaneidensa vaalirahoitusepäselvyyksistä. Hän sanoo, että koko suomalainen poliittinen järjestelmä on ajautumassa kriisiin, kun kansalaisten luottamus poliitikkoihin horjuu. Lääkkeeksi Vanhanen tarjoaa yhä vaalirahoitusilmoitusten täydentämistä.

Argumentaatiostrategia on huolestuttava. Vanhanen kieltää itsensä kritisoimisen käyttäen panttivankinaan koko suomalaista parlamentarismia. Tekniikka tunnetaan turvallistamisena. Tietty poliittinen kysymys nostetaan pois politiikan asialistalta turvallisuuteen vedoten. Asiasta keskusteleminen tai vaihtoehtoisten toimintatapojen esittäminen kielletään, sillä niiden väitetään johtavan turvallisuusuhkaan.

Turvallistamista (securitization) on tutkinut erityisesti professori Barry Buzan. Hän katsoo turvallistetun olevan kolmas vaihtoehto politisoidun ja epäpolitisoidun asian rinnalla. Asia politisoituu, kun aiemmin epäpoliittinen asia nostetaan politiikan asialistalle ja siihen vaaditaan julkisen sektorin puuttumista. Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat nousseet poliittisiksi kysymyksiksi tällä vuosisadalla. Vastaavasti poliittinen asia voi muuttua epäpoliittiseksi. Valtionvarainministeriö voi ilmoittaa, minkä verran veroja on alennettava ja hyvinvointipalveluja vähennettävä, eikä eduskunta tähän puutu kuin muodollisesti.

Politisoitu asia voidaan muuttaa epäpoliittiseksi myös turvallistamalla. Hyvänä nykyaikaisena esimerkkinä toiminee äärimmilleen viety anti-terrorismilainsäädäntö. Ihmisoikeusloukkauksien rajoilla kulkevia valvontamenetelmiä ei voi kritisoida, sillä kritisoija leimataan välittömästi vähintäänkin epäisänmaalliseksi,koska hän hankaloittaa turvallisuuden takaamista, johon näillä toimenpiteillä pyritään. Hallituksen politiikalle ei ole vaihtoehtoja.

Kuten Buzan asian esittää: ””Security” is the move that takes politics beyond the established rules of the game and frames the issue either as a special kind of politics or as above politics. Securitization can thus be seen as a more extreme version of politicization.” (Buzan, 1998, 23)

Jottei Vanhasen regiimi selviä vaalirahoitusskandaalistaan kuin koira veräjästä, on meidän kiinnitettävä erityistä huomiota tilanteeseen ja Vanhasen argumentaatioon. Suomalainen parlamentarismi, demokratia tai ylipäätään valtio ei ole kohtaamassa mitään eksistentiaalista kriisiä. Demokratiaan kuuluu hyvin keskeisenä osana, että kansalaiset voivat vaihtaa hallitsijoitaan, mikäli epäilevät heidän luotettavuuttaan. Pääministeriä ja hallitusta voidaan vaihtaa aivan hyvin nykyisen järjestelmän sisällä. Se ei vaaranna parlamentaarista järjestelmää, vaan päinvastoin tervehdyttää ja vahvistaa sitä!

Vanhasen argumentaatiotapa on taktisesti älykäs. Osa kansasta pystytään varmasti säikyttämään hiljaiseksi vetämällä yhtäläisyysmerkit pääministerin henkilön ja demokraattisten instituutioiden välille. ”Jos kritisoit minua, kritisoit suomalaista demokratiaa!” Vanhasen esikunnan strategit ovat joko todella taitavia tai todella ylimielisiä. En tiedä, kumpi on huolestuttavampaa.

Myös media, erityisesti sellainen joka saa rahoituksensa yksityisiltä tahoilta, on tuntunut menevän tähän sumutukseen mukaan. Toivottavasti tahattomasti. Vanhasen puheet järjestelmän kriisistä on uutisoitu sellaisinaan, kun analyyttisempi uutisointi olisi vaatinut väitteen purkamista ja vaatinut mediaa kysymään, miksi Vanhanen väittää hänen hallituksensa arvostelun olevan myös demokratian arvostelua.

Onko vaalirahoitusskandaali sitten heikentänyt ihmisten luottamusta poliittiseen järjestelmään tai poliitikkoihin? Eikö joku tosiaan aiemmin tiennyt, että yrityselämä rahoittaa mielellään porvarillisia puolueita ja nämä puolueet tekevät sellaista politiikkaa, joka miellyttää yritysten omistajia? Tai oliko jollekin epäselvää, että keskustalla on jotain tekemistä maanviljelijöiden edunvalvonnan ja verokevennysten kanssa?

Epäluottamus kohdistunee pikemminkin yksittäisiin poliitikkoihin, puolueisiin ja hallitukseen, kuin järjestelmään tai poliitikkoihin sinänsä. Suurin osa eduskuntavaaliehdokkaista, saati muusta poliittisesta eliitistä kuten presidentistä, ei saanut vaalirahoitusta suursijoittajien epämääräisiltä yhdistyksiltä, MTK:lta tai muilta vaalirahoitusskandaaliin sotkeutuneilta tahoilta.


Buzan, Barry. Security: A New Framework For Analysis. 1998. Boulder. Rienner.

Vaalirahoitusskandaali

Minua ärsyttää trendinomaisesti levinnyt tapa uutisoida poliitikkojen elämästä oikeastaan kaikkea muuta mahdollista, kuin politiikkaa. Minusta nähden kansalaisten kyky arvioida kriittisesti valitsemiensa ja poliitikkojen tekemisiä kärsii, jos heille ei välitetä tietoa politiikasta, vaan kaikesta muusta. Tämä on ongelma demokratian reflektiivisyyden kannalta. Kohujutut siitä kuka on lähennellyt ketäkin ja kuka söi rapuja kenen kanssa ja kuka maksoi ohjaavat yleisön huomion pois oleellisesta. Tällainen uutisointi perustuu useimmiten populismiin ja herravihaan!

Nyt julkisuudessa paljon aiheellista huomiota saaneet vaalirahoitusepäselvyydet ovat kuitenkin jo niin suuri asia, että sillä on merkitystä myös asioiden ja poliittisen järjestelmän kannalta. Ongelmaa ei liene syytä vähätellä, vaan sanotaan se suoraan. Vaalirahoitusepäselvyydet osoittavat, että Suomessa voi sopivalla summalla ostaa itselleen poliitikkoja ja ostaa itselleen sopivaa politiikkaa. Vai luuliko joku tosissaan, että yritykset ja yhdistykset ihan vain huvikseen käyttävät vaalikampanjoihin suuria summia, koska tykkäävät demokratiasta niin paljon?

Homma lähti liikkeelle Timo Kallin (kesk.) ilmeisen tarkoituksellinen huijaaminen vaalirahoitusselvityksen kanssa. Hän sanoi suoraan jättäneensä osan rahoituksesta ilmoittamatta, vaikka se on lain vastaista, koska siitä ei ole odotettavissa rangaistusta. Ymmärrän kyllä, että politiikassa on usein kyse rajan hakemista laillisuuden ja laittomuuden välillä, eivätkä lait ole yksiselitteisiä. Mutta tuollainen toiminta ei ole mitään politiikan taitoa, se on sikamaisuutta!

Seuraavaksi Kainuun Sanomat tiesi kertoa, että myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli jättänyt ilmoittamatta neljä huomattavaa kampanjansa rahoittajaa. Sitten pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) meni myös lankaan. Ehdittyään ottaa kantaa kiistellyn Vihdin Ideaparkin rakentamisen puolesta, kävi ilmi, että hanketta ajava yrittäjä Toivo Sukari on epämääräisen Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n kautta rahoittanut myös Vanhasen kampanjaa tuntuvilla summilla. Ja pääministeri ottaa kantaa kauppakeskuksen rakentamisen puolesta, kas kas perhanaa!

Kun vaalirahoitussekoilujen laajuus alkaa vähitellen paljastua, tuntuu Vanhasen ehdotus vaalilahjoitusten euromääräisestä rajoittamisesta paitsi riittämättömältä, myös suorastaan typerältä! Hänellä luulisi olevan melkoisen paljon tietoa siitä, kuinka helppoa tuollaisten rajoitusten kiertäminen on. Jo nyt olemassa olevan lainsäädännön tarkoitus on, ei suoranaisesti kieltää, mutta tehdä tiettäväksi vaalikampanjoiden lahjoittajat. Ja jos tämä laki tuntuu olevan yleinen naurunaihe kansanedustajien keskuudessa, mitä hyödyttää lain muuttaminen niin, että suuret yksittäiset lahjoitukset kielletään?

Yritysten ohella myös järjestöt osaavat hyödyntää politiikan ostamista tuloksekkaasti. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK rahoitti keskustalaisten ja kokoomuslaisten vaalikampanjoita noin 40 000 eurolla. Kuinka ollakaan, vaalien jälkeen samat puolueet muodostivat hallituksen ja ovat tarjonneet tuntuvia veronalennuksia maata ja metsää omistaville ihmisille. Loistava sijoitus MTK:lta! Politiikan ostaminen on näköjään tuottavampaa ja voitot tuloutettavissa nopeammin, kuin pyramidihuijauksissa!

Tilaustyönä tehtävä politiikka on omiaan vähentämään kansalaisten luottamusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, poliitikkoihin ja ylipäätään demokratiaan. Mikä järki on äänestää, jos yhden ihmisen harkittu ääni on merkityksetön suurten mainoskampanjoiden ratkaistessa vaalin lopputuloksen? Demokraattisista vaaleista tulee helposti pelkkä formaliteetti. Tietyin väliajoin vaalit pidetään, mutta ehdokkaaksi asettuminen ja kampanjointi on niin kallista, että suuria pääomia omistavat voivat sanella vaalin lopputuloksen. Demokratian ydinajatus ei toteudu, kun vallanpitäjät voivat vaalikaudesta toiseen tehdä ihmisten enemmistön tahdon vastaista politiikkaa.

Vastuullista eurooppalaista politiikkaa

Suomessa tehtävässä Eurooppaa koskevassa päätöksenteossa ei ole käsitetty maamme asemaa Euroopassa ja maailmassa. Euroopan unioni nähdään valitettavan usein areenana, jonne jäsenmaiden poliitikot lähetetään varjonyrkkeilemään keskenään. Kaiken teatterin tarkoituksena on etujen kanavointi omaan maahan, omaan vaalipiiriin ja omille äänestäjille.

Pääministeri Matti Vanhasen toiminta 141-tukia koskevassa kiistelyssä osoittaa kuitenkin poliittista ryhdikkyyttä: Hän ei alentunut koplaamaan ylimääräisiä tukiaisia yhteen EU:n toimintaa määrittävän Lissabonin sopimuksen allekirjoittamisen kanssa. Tästä eurooppalaisen visionäärisyyden pilkahduksesta pääministerin oma puolue Keskusta onkin häntä moittinut.

Mikäli Suomi mielii jatkossakin olla elinvoimainen ja menestyvä valtio, sen on tehtävä perinpohjainen analyysi maailman muuttumisesta ja Suomen kansalaisten tahdosta tulevaisuuden varalle. Poliitikkojen on otettava nämä näkemykset vakavasti ja pelattava globaalin politiikan kentällä avoimesti tämän tahdon toteuttamiseksi.

Suomalaiset ovat ilmaisseet lukuisissa tutkimuksissa tahtovansa elää voimakkaassa hyvinvointivaltiossa, joka tasaa tuloeroja, huolehtii ympäristöstä ja järjestää julkisia palveluita. Tätä järjestelmää ei voi ylläpitää sulkemalla silmät ympäröivältä maailmalta ja puolustautumalla eurooppalaistumista vastaan, vaan etsimällä muista EU-maista samanhenkisiä kansalaisia ja muokkaamalla koko Euroopan hyvinvointimallia toivottuun suuntaan.

Suomalainen Eurooppa-politiikka ei voi olla vain kannattamattomien elinkeinojen suojaamista loputtoman suurilla budjettitukiaisilla, vaan on katsottava eteenpäin. Suomalaisilla on EU:n myötä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa koko ihmiskunnan kehitykseen omien arvojensa pohjalta kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 5.1.2008 yhdessä Mikko Laakkosen kanssa