Omistaminen ja oleminen

Erich Fromm pohtii teoksessaan Omistamisesta olemiseen kiinnostavasti ihmisen ongelmallista suhdetta omaisuuteen. Keskeinen osa hänen ajatteluaan on omistamisen jaottelu funktionaaliseen ja ei-funktionaaliseen omistamiseen. Funktionaalisella omistamisella Fromm tarkoittaa ihmisen omistussuhdetta sellaisiin esineisiin, joita hän käyttää jokapäiväisessä elämässään. Fromm mainitsee vaatteet, työkalut ja aseet esihistoriallisina esimerkkeinä funktionaalisesta omistamisesta, mutta nykyaikaisempina esimerkkeinä voitaneen lisätä myös matkapuhelin, kuivauskaappi tai sylissäni oleva tietokone.

Jos siis funktionaalinen omistaminen on ikään kuin ihmisen luonnollista hallintaa käyttämiinsä esineisiin, ei-funktionaalisessa omistamisessa puolestaan on kyse vieraantuneemmasta omistamisesta, jossa ihmisellä ei ole luonnollista kontaktia omaisuuteen, joka on formaalisti hänen. Luonnollisen yhteyden omaisuuteen puuttuessa joudutaan ei-funktionaalista omaisuutta konkretisoimaan asiakirjoilla ja sopimuksilla.

Funktionaalista omaisuutta ei ihmisellä voi olla kovin suurta määrää, joten työn tuottavuuden kasvaessa yhä suurempi osa ihmiskunnan varallisuudesta on ei-funktionaalista. Tietääkö tavallinen suomalainen rahastosäästäjä, mistä yrityksistä hän omistaa osuuksia ja missä? Kun asioiden nimellinen arvo irrotetaan niiden käyttöarvosta, voi hypoteettinen arvo nousta loppumattoman suureksi. Tämä mahdollistaa sen, että ihminen kokee huolta ja tyytymättömyyttä sellaisessa tilanteessa, jossa hänen materiaaliset tarpeensa ovat tyydytetyt ja perusturvallisuuden edellyttämä materiaalinen elintaso saavutettu.

Sillä omistamalla vain funktionaalista omaisuutta ihmisen ei tarvitsisi kantaa siitä murhetta. Kaikki hänen omaisuutensa on koko ajan ihmisen ja hänen perheensä käsillä. Kellään ei ole intressiä viedä sitä, sillä jokaisella on itsensä tarvitsema funktionaalinen omaisuus. Funktionaalinen omaisuus kuluu normaalisti, mutta se voidaan tuottaa uudestaan kohtuullisin ponnistuksin. Ei-funktionaalisen omaisuuden arvon seuraaminen sen sijaan jättää ihmisen aina epävarmuuden valtaan, eikä hän voi maate käydessään tietää, onko hänen omaisuutensa yhtä arvokasta vielä hänen herätessään.

Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta jäytää varallisuuserojen kasvu. Yksillä on käsittämättömiä määriä omaisuutta; toisilla ei riittävästi edes tullakseen toimeen. Tähän ongelmaan hyvinvointipolitiikan traditio on tavannut vastata kahdella tavalla: Maltillisemmat kannat ovat keskittäneet huomionsa siihen, kuinka yhteiskunnan vähäosaisimpia voidaan auttaa vallitsevan tulonjakologiikan puitteissa. Radikaalimpi reformismi on kiinnostunut myös tulonjaon yläpäästä.

Frommin käsittelemien ei-funktionaalisen omaisuuden ongelmien pohjalta maltillisempi hyvinvointipolitiikka vaikuttaa laimealta. Varallisuuseroja tasaava, muttei niiden poistamiseen pyrkivä politiikka auttaa kyllä köyhiä, mutta jättää rikkaat oman onnensa nojaan. Ihmiskunnan emansipaation kannalta on käsitettävä, että sortojärjestelmän purkaminen on myös sortajan etu. Myös kapitalisti on vapautettava kapitalismin sorrosta.

Tämä herättää kysymyksiä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tulevaisuudesta. Niin toimiva järjestelmä kuin se onkin, ei tähän sosialidemokraattiseen utopiaan saa tulla liian tyytyväiseksi. Hyvinvointivaltio ei ole mikään historian lopullinen huipentuma, vaan yksi askel ihmiskunnan loputtoman pitkällä matkalla. Seuraavan askeleen ottaminen vaatii aloitteellisuutta ja tarjoaa poliittiselle vasemmistolle erinomaisen mahdollisuuden temmata poliittinen aloite takaisin oikeistolta.


Olen aiemmin käsitellyt myös Erich Frommin kirjaa Rakkauden vaikea taito

Rakkauden vaikea taito

Erich Fromm on kirjoittanut hienon kirjan nimeltään Rakkauden vaikea taito. Teoksessa tämä eräs Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisimmistä hahmoista siirtää tavallisesti yhteiskunnallisiin kysymyksiin keskittyvän kritiikkinsä fokuksen ilmiöön, joka tavataan ajatella kaikkein yksityisimmäksi: rakkauteen.

Analysoidessaan rakkautta Frommin otteet ovat vastaavalla tavalla kriittiset, kuin muussakin hänen filosofiassaan. Hän pyrkii riisumaan rakkauden kaikista niistä tabuista ja myyteistä, joita siihen yleensä liitetään ja tarkastelemaan tätä ilmiöistä mielipuolisinta kylmän analyyttisesti. Ensimmäiseksi murskattavaksi joutuu illuusio rakkaudesta ihmisen ulko- tai yläpuolisena ilmiönä, joka annetaan jumalaisena ilmoituksena tai ihmeenä ja jolle ihminen ei voi mitään. Käsitys draamallisesta rakkaudesta, joka ilmestyy tyhjästä ja paiskoo osallisiaan sinne tänne ilman, että he voivat itse vaikuttaa asiaan, sopii oikein hyvin draamalla itseään turruttavaan hollywood-kulttuuriimme, joskin sen juuret lienevät paljon kauempana, siellä missä romanttinen rakkaus aikanaan keksittiin tylsistyneiden ylhäisön edustajien viihdyttämiseksi.

Toinen Frommin konventionaalisiin rakkauden käsityksiin liittämä ongelma on ajatus siitä, että rakkaus on oikullisuudessaan ja monimutkaisuudessaan voitettavissa tietyillä tavoilla, joilla itselle hankitaan rakastamista. Rakkaus nähdään siis asiana, jota tulee tavoitella siinä muodossa, että itseä rakastettaisi. Tämä onnistuu esimerkiksi vaikuttamalla fyysisesti puoleensavetävältä. Kun ihminen saa rakkautta, on hän varmastikin voittanut rakkauden pelin ja saavuttanut tilanteen, jossa on niskan päällä. Häntä rakastava toinen ihminen on hänen orjansa, jonka tunteisiin hän voi päättää vastata suosiollisesti tai torjuvasti.

Rakkauden vaikealla taidolla Fromm tarkoittaa juuri päinvastaista käsitystä rakkaudesta. Löytääkseen onnellisen rakkauden ihmisen olisi opeteltava itse rakastamaan. Vaikka ihminen olisi kuinka rakastettu, ei hän ole tasapainossa eikä onnellinen, mikäli hän ei pysty antamaan vastarakkautta. Asettamalla rakkauselämänsä painopisteen rakkauden tavoittelusta rakastamiseen, ihminen löytää onnen.

Fromm on väärässä.

Rakastaminen ei takaa vastarakkautta. Vaikka ihminen hioisi rakkauden taitoaan ja rakastaisi Frommin kuvaamalla tavalla, sanoisimmeko häntä onnelliseksi, mikäli hänen rakkauden kohteensa ei vastaa edes samantyyppisillä, vaikkakin hieman vähemmän taitavilla rakkauden tunteilla? Vai olisiko mielekkämpää väittää, että taitavasti rakastava ihminenkin on onnellisempi saadessaan takaisin edes hyvin alkeellista rakkautta verrattuna tilanteeseen, jossa hänen rakkauden kohteensa kyllä osaisi rakastaa taidokkaasti, muttei sitä tee?

Kuvitelkaamme selkeyden vuoksi, millaista olisi hyvä rakkaus. Kuvitelkaamme puhdas, jalo, pyyteetön ja intohimoinen rakkaus. Kuvitelkaamme ihminen, joka rakastaa toista ihmistä koko inhimillisen olemuksensa voimalla, uskoen vahvasti että yhdessä hän voisi rakkautensa kohteen kanssa kokea jotain ainutlaatuista ja päästä niin hänelle jumaluutta, absoluuttista onnellisuutta ja itsensä löytämistä ja toteuttamista, kuin se on ihmiselle ylipäätään mahdollista. Tällainen rakkaus voisi olla jotain sellaista, mitä ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin kokenut, uusi ilmiö sen historiassa. Sillä epäilemättä rakkaus kehittyy ja kasvaa ihmiskunnan kehittyessä, samoin kuin työkalut, kulttuuri ja yhteiskuntajärjestlmät.

Tällainen rakkaus, jota voinemme kutsua suureksi ja aidoksi rakkaudeksi, ei kuitenkaan takaa vielä mitään. Tämä kirkkaana loistava rakkauden säkenöinti ei pelkällä omalla kauneudellaan takaa rakkauden kohteessa minkäänlaista vastareaktiota. Kaikki ne hedelmät, jotka ovat jaloimpia asioita mitä ihmisellä on mahdollisuus elämässään saavuttaa, voidaan menettää tämän rakkauden kaiken potentiaalin hautautuessa syvintäkin suota kurjempaan kurimukseen, mikäli rakkauden kohde ei yksinkertaisesti tunne vastarakkautta.

Jokaisessa ihmisessä on sisimmässään oikeudenmukaisuudentaju, joka huutaa tällaista surkeutta vastaan. Tämä oikeudenmukaisuudentaju muuttuu helposti uskoksi oikeudenmukaisuuteen ja ihminen alkaa pitää edellä kuvaamaani skenaariota mahdottomana, sillä se selvästikin on epäreilu. "Ei tuollainen ole mahdollista", tämä usko oikeudenmukaisuuteen sanoo "Kyllä aito rakkaus aina saa vastarakkautta. Tai sitten se ei ollut aitoa rakkautta alunperinkään". Tällainen intuitiivinen väittämä on hyvin yleinen, mutta se on mahdoton falsifioida ja epätosi. Se on pienen lapsen argumentaatiota, joka uskoo oman isänsä olevan välttämättä oikeassa, sanoivatpa muut, tai lapsen omat silmät, mitä tahansa.

Fromm pyrkii ravistelemaan meistä naiivit ja perusteettomat uskomuksemme. Meidän ei ole uskottava oikeudenmukaisuuteen, vaan luotava sitä. Erityisesti rakkauteen liittyvissä asioissa, jotka ovat niin tärkeitä, että niitä luultaisi tuumittavan erityisen tarkkaan, ihmiset tapaavat suoda itselleen mahdollisuuden suunnattoman typeryyden ylellisyyteen. Sellaiseen meillä ei ole varaa. Maailma on sellainen kuin se, ei sellainen, kuin haluaisimme sen olevan.

Pyrkiessään murskaamaan rakkauteen liittyvät myytit, Fromm itse luo uuden sellaisen. Uskon rakastamisen taidon luomaan vastarakkauteen

Eikö sitten ole toivoa aidosta, molemminpuolisesta rakkaudesta ja onko meidän kyynisesti hylättävä kuvitelmat oman rakkautemme riittävyydestä naiiveina, antautuen yksinkertaisesti saamaan rakkautta? Vai onko mahdollista luoda omalla rakkaudellaan jotain niin suurenmoista, että se pystyy murtamaan kaikki ne esteet, jota ihmiset itse kasaavat rakkautensa tielle?

Siihen minä en ole kykenevä vastaamaan.