Republikaanit ovat vaarallisia

Lupaavasta nimestään Why some politicians are more dangerous than others huolimatta James Gilliganin teos ei ole oppikirja siitä, kuinka sinusta tulee vaarallinen poliitikko. Sen sijaan Gilligan vertailee Yhdysvaltojen henkirikos- ja itsemurhalukuja siihen, kumman suuren puolueen presidentti istuu Valkoisessa talossa. Korrelaatio on selkeä: Henkirikokset ja itsemurhat lisääntyvät aina republikaanipresidentin aikana ja vastaavasti laskevat, kun vallassa on demokraatti.

Kirjoittaja hämmästelee itsekin sitä, kuinka selvästi väkivaltaiset kuolemat Yhdysvalloissa lisääntyvät republikaanien ja vähenevät demokraattien aikana. Hän kertoo olevansa psykiatrian professorina kiinnostunut psykologiasta, eikä politiikasta. Uskoo ken tahtoo, kirjalla on hyvin vahva propaganda-arvo. Gilliganin todistusaineisto on joka tapauksessa vakuuttavaa. Väkivaltaisten kuolemien määrän kuvaaja on kuin vuoristoja ja laaksoja. Ja kaikki nousut sattuvat republikaanien valtakaudella, kaikki laskut demokraattien.

Talouskasvua, sekä lakia ja järjestystä painottava republikaaninen puolue näyttäisi siis käytännössä saavan aikaan vain talouslamoja, jotka aiheuttavat työttömyyttä, syrjäytymistä, väkivaltarikollisuutta ja itsemurhia. Kas kas. Luvut eivät myöskään anna uskottavuutta republikaanien ”tough on crime” – ajattelulle. Vuonna 1975 Yhdysvalloissa oli noin 100 vankia 100 000 asukasta kohden ja maassa tehtiin 8,3 murhaa 100 000 asukasta kohden. Vuoteen 1996 mennessä vankien määrä oli nelinkertaistunut ja 100 000 asukasta kohden vankeja oli yli 400. Montako murhaa tuona vuonna tapahtui 100 000 asukasta kohden? Tasan samat 8,3.

Vuodesta 1900 vuoteen 1912 Yhdysvaltoja hallitsi republikaanipresidentti ja väkivaltaisten kuolemien määrä nousi 15,6:sta 100 000 asukasta kohti lukuun 21,9. Woodrow Wilson pudotti luvun 17,4:än, kunnes republikaanit Harding, Coolidge ja Hoover saivat taas nostettua luvun ennätyksellisen korkealle 26,5:en.

Franklin Roosevelt aloitti vuonna 1933 paitsi kaksikymmentä vuotta kestäneen demokraattipresidenttien kauden, myös 36 vuotta kestäneen ajan, jolloin murhien ja itsemurhien määrä pysyi jatkuvasti alle vuosisadan keskiarvon. Vasta kun republikaanien ”etelän strategia” vuodesta 1968 käänsi 11 osavaltiota demokraattisista republikaanisiksi, pystyi Nixon nousemaan valtaan ja palauttamaan väkivaltaisten kuolemien tason Yhdysvalloissa epideemiselle tasolle.

Politiikka voi joskus vaikuttaa kilpaurheilulta, pelkiltä vaaleilta, joissa joko voitetaan tai hävitään. Gilliganin kirja muistuttaa – karmaisevallakin tavalla – että yhteiskunnallinen päätöksenteko kuitenkin vaikuttaa konkreettisella tavalla ihan oikeiden ihmisten elämään. Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka näyttäisi vahvojen tilastollisten korrelaatioiden perusteella johtavan väkivaltaiseen ja kurjistuvaan yhteiskuntaan. Suomalaisten koalitiohallitusten vaikutukset yhteiskuntaan eivät varmaankaan ole yhtä selkeitä kuin amerikkalaisen kaksipuoluejärjestelmän presidenttien, mutta olisi mielenkiintoista nähdä tilastollista analyysia siitä, millaista tuhoa porvarihallitukset ovat tehneet suomalaisen yhteiskunnan koherenssille.

Teksti on julkaistu Debatissa 4.9.2012

Kirja-arvio, Salman Rushdie: Firenzen lumoojatar

Aikomukseni oli lytätä Rushdien kirja,
 mutta se osoittautui hyväksi

Salman Rushdie yhdistelee tarinankerronnassaan itää ja länttä. Sekoituksesta tulee kiehtova veijaritarina, joka tarjoaa hienoa verbaliikkaa, kaihoisaa romantiikkaa, arvoituksellisia persoonallisuuksia ja myytillistä magiaa. Tarina koskettelee historiallisia tapahtumia ja henkilöitä, mutta keskittyy silti omaan kulkuunsa. Kirjoittaja kuvaa tapahtumia epätavanomaisella ja omintakeisen lumoavalla tavallaan, oli kyse sitten oikeudenkäynnistä, taistelukentästä tai ryhmäseksistä.

Seikkailut kulkevat Italian kaupunkivaltioista Ottomaanien valtakunnan, Lähi-Idän ja Persian kautta Intiaan ja lopulta jopa Uuteen Maailmaan, Mundus Novukseen asti. Ajallisesti tarinan ydin pysyy muutamissa viikoissa, jotka Mogor dell´Amore viettää keisari Akbarin kanssa keskustellen, mutta kerrotut tarinat kulkevat läpi sukupolvien kohtaloiden. Kirjailija pitää eri aikakausien tarinat taitavasti käsissään ja kutoo ne yhteen suureksi kertomukseksi, sortumatta kronologisiin kikkailuihin.

Rushdie pukee suuren osan kirjassa esittämistään ajatuksista keisari Akbarin – nimi tarkoittaa suurta – pohdinnoiksi. Keisari kysyy itseltään muun muassa klassisen kysymyksen, tuleeko hallitsijan noudattaa toiminnassaan moraalisia periaatteita, mutta päätyy vastaukseen, että hallitsija itse määrää moraalin, joten mikään hänen tekonsa ei voi olla väärä. Rushdie tunnetaan islamia kritisoivista pohdinnoistaan saamastaan kuolemantuomiosta, eikä hän päästä uskontoja helpolla uusimmassakaan teoksessa. Keisari Akbar yhdistelee piirteitä eri uskonnoista ja maailmankatsomuksista, mutta tunnustaa lopulta vain yhden Jumalan: itsensä.

Symboliikka on ilmeinen. Tältä osin keisari on maallistunut nykyihminen. Rushdien pohdinnat pohjautuvat dikotomioihin, joiden välistä keisari usein löytää itsensä: moraali ja machiavellismi, kohtalo ja valinnanvapaus, moderni ja esimoderni. Kysymykset nivoutuvat luontevasti kirjan tapahtumiin, eivätkä vähennä kerronnan ryhdikkyyttä.

Linkki kirjan esittelyyn kustantajan sivuilla

Monetarismin musta kirja

Naomi Klein suomii kirjassaan
monetaristista talouspolitiikkaa

(Löysin vanhan kirja-arvion ja julkaisen sen, koska monetarismia on lyötävä joka päivä)

Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism)

Tuhokapitalismin nousu on massiivinen teos. Vaikka kyseessä on vasta Kleinin kolmas julkaistu kirja, hän on jo saavuttanut huomattavan aseman globalisaatiokriittisissä aktivistipiireissä kahden aiemman teoksensa No logo (WSOY 2001) ja Vastarintaa ja vaihtoehtoja (WSOY 2003) aiheuttaman yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi. Tuhokapitalismin nousu on selkeästi pitkään ja huolellisesti valmisteltu teos, joka nostaa Kleinin keskeisimpien globaalin kapitalismin kriitikoiden ja vaihtoehtoisten maailmantalousjärjestelmien pohtijoiden joukkoon.

Tuhokapitalismissa on kyse yhdestä keinosta globaalin talousjärjestelmän ja kansantaloudellisten super-trendien muuttamiseksi. Tuhokapitalismin ydin on siinä, että joko itse aiheutettuja tai luonnonkatastrofeja käytetään avuksi, kun demokraattisesti päätettyjä sääntöjä halutaan pyyhkiä pois suuryritysten voitontavoittelun tieltä. Tällä epäreilulla tavalla pyritään murtamaan toisen maailmansodan jälkeen vallinnut suuri konsensus siitä, että vapaiden markkinoiden toimintaa tulee tasapainottaa valtion suhdannepolitiikalla ja että yhteiskuntarauhan säilymisen vuoksi valtioiden tulee turvata tietty toimeentulon taso kaikille kansalaisilleen.

Ihmiset ympäri maailman vastustavat markkinoiden ja suuryritysten ylivaltaa ja vaativat itselleen oikeutta maahansa ja elinkeinoihinsa, sekä sitä kautta parempaa elämänlaatua itselleen ja perheelleen. Siksi kapitalismin jatkuva laajeneminen kohtaa vastarintaa ja demokraattisesti toimivat valtiot usein hylkäävät markkinoiden vallan laajentamisen. Tuhokapitalismin toimijat iskevät markkinareformeineen juuri silloin, kun kansa on heikoimmillaan ja keskittynyt hengissä selviämiseen, siis katastrofin aikana ja välittömästi sen jälkeen. Tulvan, hirmumyrskyn tai tsunamin jälkeen kuolleita omaisiaan etsivä ihminen ei ehdi miettiä yksityistämistä tai ay-liikkeen heikentämistä.

Ja jos sopiva katastrofi ei ota luonnosta syntyäkseen, sellainen voidaan järjestää vallankaappauksen tai sodan muodossa.

Merkillepantavaa Tuhokapitalismin nousussa on Kleinin systemaattinen ja laaja aineiston käyttö. Kirja on hänelle suuri projekti, selvästi Kleinin kirjallisen historian suurin, joka kulkee läpi neljän vuosikymmenen ja viiden mantereen. Kirjailija käy läpi ihmiskuntaa kohdanneita katastrofeja ja niitä seurannutta epädemokraattista kapitalisoimista alkaen Etelä-Amerikan diktatorisista vallankaappauksista 70-luvulla, edeten Etelä-Afrikan, Kiinan, Puolan ja Venäjän demokraattisten reformien murskaamisen kautta ja päätyen yhä jatkuviin jälleenrakennustöihin New Orleansissa, Sri Lankassa ja Irakissa.

Klein tahtoo kiskoa oikeistolaiset taloustieteilijät esiin sen tieteellisen objektiivisuuden verhon takaa, jonka taakse he usein piiloutuvat, ja asettaa heidät vastuuseen kannattamansa talousideologian seurauksista. Kirjailijan tähtäimessä on erityisesti Chicagon koulukunta ja Milton Friedman, jotka ovat pääsyytettyjä tässä monetarismin mustassa kirjassa.

Tehtävä on vaikea ja Kleinin suurin kompastuminen onkin kirjan kaksinaisessa rakenteessa, joka etenee esitellen vuoroin yhteiskuntien muokkaamista katastrofien kautta ja yksilöiden murtamista kidutuksen avulla. Argumentti taloudellisen ja poliittisen vapauden suhteesta olisi johdonmukainen myös ilman yksityiskohtaisia selontekoja erilaisista kidutusmenetelmistä, jotka sinänsä mielenkiintoisena materiaalina toimisivat kenties paremmin omana kirjanaan. Kirjailija ei onnistu rohkeassa tavoitteessaan nivoa yhteen kaksi hyvin erilaista ilmiötä, kliininen kidutus ja katastrofeja hyödyntävä voiton tavoittelu. Analogiaa yksilön kiduttamisen ja yhteisön murskaamisen välillä toistetaan johdonmukaisesti koko kirjan ajan, mutta silti Milton Friedmanin suora syyttäminen groteskeilla kidutuskuvauksilla ei vakuuta.

Tuhokapitalismin nousu on yhtaikaa yhteiskuntatieteellinen analyysi eräästä ilmiöstä, mutta myös vahva poliittinen pamfletti. Se ei kuitenkaan tarjoa suoria ohjeita siihen, kuinka yksittäinen lukija voisi antaa tukensa monetarismin vastaiseen työhön. Paljon harkittavaa jää lukijan oman päättelyn varaan ja lukijan itsensä vastuulle.

Poeettisesti Klein katsoo Etelä-Amerikan ja sen vasemmistopresidenttien suuntaan uuden globaalin järjestyksen luomisessa ja vakiinnuttamisessa oikeistolaisen taloushegemonian jälkeen. Näin hän sulkee uusmonetarismin ympyrää, sillä sen voittokulun alun Klein sijoittaa Pinochetin toteuttamaan Chilen vallankaappaukseen.

Toivottavasti kirjailija saa joskus kirjoittaa teoksen nimeltään Tuhokapitalismin romahdus.

Vallan pysäyttämätön siirtyminen Aasiaan

The New Asian Hemisphere avaa taidokkaasti Aasian nousun aiheuttamaa maailmanjärjestyksen muutosta. Mutta sen antama kuva demokratian tulevaisuudesta on huolestuttava


Ennusmerkit ovat olleet selkeästi nähtävillä jo pitkään. Aasialaiset maat vahvistavat asemiaan joka suhteessa; taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että valtaa siirtyy vanhoista suurvalloista Aasiaan.

Nousua johtavat Kiina ja Intia, mutta myös Kaakkois-Aasian Asean-maat ja Itä-Aasian teollistuneet valtiot ovat saaneet kansainvälisestä menestyksestä osansa. Eurooppa ja Yhdysvallat eivät voi enää sopia maailman asioista keskenään, vaan pikemminkin löytävät itsensä tilanteesta, jossa ne joutuvat kilpailemaan keskenään Aasian huomiosta.

Nousu on monien tekijöiden summa

Kishore Mahbubani avaa kirjassaan syitä, jotka ovat Aasian nousun takana. Yksi syy on silkka väestön volyymi. Suureen määrään ihmisiä mahtuu paljon lahjakkuutta ja Aasian maat, erityisesti Intia, ovat panostaneet koulutukseen. Koulutus on yksi väline, jonka avulla Aasian maat päämäärätietoisesti tavoittelevat menestystä ja vaikutusvaltaa.

Vaikka kuvaus Aasian noususta on asiantuntevasti kirjoitettu, nousee teoksen merkittävimmäksi anniksi sen avaama näköala aasialaiseen ajattelutapaan. Kirjailija on työskennellyt aiemmin Singaporen pysyvänä edustajana YK:ssa. Hänen maailmankuvaansa tiivistyy aasialaisten tapa hahmottaa nykyistä maailmanjärjestystä.

Mahbubanin pääviesti on Aasian optimistisuus. Hän osoittaa, kuinka muutaman vuosisadan kestänyt eurosentrinen häiriö maailmanhistoriassa on päättymässä ja globaalin mahdin painopiste palaa jälleen Aasiaan. Aasialaiset ovat hyvin tietoisia tästä, mutta he eivät tyydy vain odottamaan menestystä. Mahbubani neuvoo kirjassaan Aasiaa siinä, kuinka se varmistaa paikkansa maailman tärkeimpänä mantereena.

Nämä neuvot ovat erittäin tärkeitä myös länsimaalaisille kansainvälisen politiikan seuraajille. Ne paljastavat millainen Aasian suurstrategia tulevina vuosikymmeninä ja -satoina mahdollisesti tulee olemaan.

Aasia näyttäytyy uhkana

Mahbubani moittii länsimaita siitä, että ne turhaan pelkäävät Aasian nousua. Hän on aivan oikeassa siinä, että ekonomistinen panostaminen taloudelliseen kasvuun on tehokkaasti vähentänyt sotilaallisia konflikteja Aasiassa. Aseiden vaikeneminen eittämättä tuo maailmaan vakautta, muttei välttämättä demokratiaa.

Vähäinen sitoutuminen demokratiaan ja avoimuuteen antaakin kansanvallan ystävälle erittäin painavia syitä olla huolissaan Aasian noususta. Kirjailija asettaa henkilökohtaisen vapauden arvona vähäpätöisemmäksi, kuin materialistisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden. Tällainen ajattelutapa näkyy erittäin selkeästi hänen kotimaassaan Singaporessa, joka on yksi maailman vauraimmista maista, mutta myös People´s Action Partyn yksinvaltaisesti johtama poliisivaltio.

Singaporen esimerkki osoittaa, ettei taloudellinen kehitys välttämättä johda vapauteen ja demokratiaan. Kiina jäljittelee samaa mallia, jossa se panostaa talouskasvuun mutta pitää poliittisen vallan tiukasti kommunistisen puolueen käsissä. Kritisoinnin sijaan Mahbubani kehuu Kiinaa ja puhuu sen yhteydessä suhteellisesta vapaudesta. Se tarkoittaa kansalaisen vapautta valita työpaikkansa, muttei poliittisia johtajiaan. Pahimmillaan Aasiassa toteutuu kapitalismi ilman yksilöä ja yksilönvapauksia.

Mahbubanin ilmaisu on selkeää ja siinä tuntuu kokemuksen ja sivistyksen tuoma kosmopoliittisuus. Tekstinä sen lukeminen on miellyttävää. Mahbubanille on kuitenkin toivottava vastapuheenvuoroja kansanvallan kannattajien leiristä tai maailmanjärjestyksen tulevaisuus voi olla demokratian kannalta synkkä.

Teksti on julkaistu Sonkin Debatti-lehdessä

Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

Ilmasto- ja energiakriisi kansantajuistettuna

Hot, flat and crowded on vakuuttavaa luettavaa. Teos vakuuttaa jo silkalla massiivisuudellaan –yli 400 sivua- ja kirjailija Thomas L. Friedmanin maineella globalisaation ja ympäristökysymysten asiantuntijana. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset The Lexus and the Olive Tree (Globalisaatio – uhka vai unelma?) ja The World is Flat: A Brief History Of The Twenty-first Century (Litteä maailma: 2000-luvun lyhyt historia).

Kirja keikkuu eräänlaisella perusteellisen pamfletin ja asenteellisen akateemisen kirjallisuuskatsauksen välisellä harmaalla rajavyöhykkeellä. Kirjoittajan suurta tietomäärää ja kykyä monimutkaisten kehityskulkujen yhteenkytkemiseen ei voi kyseenalaistaa, mutta Hot, flat and crowdedissa ei ole lainkaan lähdeviittauksia. Asiasanahakemisto on ammattimainen ja kattava, mutta se ei lohduta lukijaa joka tahtoisi tarkastaa kirjoittajan voimallisimpia väitteitä.

Esittäessään kunnianhimoisuudessaan jopa mielikuvituksellisia, ellei utooppisia visioitaan Friedman nojaakin usein energia- ja ympäristökysymysten asiantuntijoiden kanssa henkilökohtaisesti käymiinsä keskusteluihin CEO:iden, tutkijoiden ja poliittisten johtajien kanssa. Keskusteleva kirjoitustyyli tekee tekstistä luettavampaa ja ihmisläheisempää, mutta häiritsee akateemista uskottavuutta ja siirtää vastuuta kirjailijalta hänen lähteilleen.

Petrodiktaattoreita, kansalaisliiikkeitä ja fatalistista kapitalismia

Yleisö, jolle Friedman kirjansa suuntaa jää hieman epäselväksi. Niin sanottua tavallista kansalaista hän tuskin järkäleellään kosiskelee, mutta oppineempaa lukijaa saattavat lukuisat toistot ja yksinkertaistukset ärsyttää. Ajankohtaisten trendien mukaisesti Friedman pyrkii yhdistämään ympäristökysymykset turvallisuus- ja talousasioihin. Kun ympäristöstä ei puhuta itseisarvona vaan välinearvona talous- tai turvallisuusuhkien ehkäisemiseksi kieli on konservatiivis-materialististen arvojen näkökulmasta ymmärrettävämpää, mutta kenties samalla menettää jotain uniikkia.

Kirjan nimeen sisältyy Friedmanin näkemys globalisaation vaikutuksista. Ilmastonmuutos kuumentaa maapalloa, samaan aikaan kun väestönkasvu tekee siitä ruuhkaisan. Litteys taas viittaa siihen, kuinka totalitaaristen valtioregiimien joko romahdettua tai avattua taloutensa kaikki maailman ihmiset kilpailevat ja työskentelevät globaaleilla markkinoilla, globaalin kapitalismin hengessä, tasaisella ja litteällä alustalla.

Friedman nimeää vuoden 2000 vuodeksi 1 E.C.E., Energy-Climate Era. Uuden ajanlaskun alku tuosta vuodesta on hänen mukaansa historiallisessa perspektiivistä luontevaa, sillä Maapallon kuumeneminen, litistyminen ja ruuhkautuminen aiheuttavat viisi suurta ongelmaa: Energian ja luonnonvarojen kysynnän ja tarjonnan ristiriidan, petrodiktatuurit, ilmaston muutoksen, energian puutteen ja biodiversiteetin vähenemisen.

Friedmanin viheroikeistolainen maailma

Lukiessaan Hot, flat and crowdedia tulee lukijan olla erityisen varovainen. Kirjoittaja nostaa hyvin ansiokkaasti esille monia ympäristöongelmia ja tarjoaa niihin ratkaisuja, radikaalejakin sellaisia. Väitteensä hän perustelee ja antaa monille esityksilleen hintalapun, vaatien kuitenkin asian olevan niin tärkeä, että ihmiskunnan on se joko maksettava tai kohdattava ennennäkemätön katastrofi. Kirjailija osaa sytyttää lukijansa innostumaan yhteisistä ponnistuksista ympäristön hyväksi, mutta lukijan on syytä kiinnittää huomionsa myös ympäristön pelastamisen hintalapun pienellä painettuun tekstiin. Hinnasta ei selviä vain rahalla.

Friedmanin maailmankuvan taustalla paistaa fukuyamalainen historian loppu, jossa kaikki maailman valtiot ja kansat omaksuvat ainoan mahdollisen yhteiskuntamallin, liberaalikapitalismin. Friedman on pohjustanut ajatustaan aikaisemmissa teoksissaan ja arvioi Kiinan seuraavan Yhdysvaltoja vapaiden markkinoiden tyyssijana. Eurooppa puolestaan joutuu luopumaan lyhyistä työviikoistaan ja vanhanaikaisista hyvinvointivaltioistaan globaalin kilpailun seurauksena.

Kiinan demokratisoitumisen suhteen Friedman on optimisti. Hän uskoo, että hälyttävän heikko ympäristön tila monissa kiinalaisissa kaupungeissa pakottaa poliittiset päättäjät ryhtymään toimenpiteisiin puhtaan hengitysilman turvaamiseen kansalaisilleen. Vaatiessaan puhdasta ilmaa, kiinalaiset alkavat myös vaatia poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta ja monipuoluejärjestelmää.

Ekologisen ideologian häivyttäminen liberaalikapitalismin alalajiksi

Jokainen voi olla tämän arvion uskottavuudesta mitä mieltä tahtoo, mutta merkillepantavaa on kirjoittajan käsitys siitä, millaista demokratiaa kohti Kiina tulisi kulkemaan. Hänen visioonsa kuuluvat porvarilliset, liberaalit oikeudet kuten mielipiteenvapaus ja äänioikeus, mutta näiden täydentämisestä taloudellisilla oikeuksilla kuten minimipalkoilla tai perusturvalla Friedman ei sano sanaakaan. Ylipäätään Kiinaa käsitellessään Friedman paljastaa viheroikeistolaisen agendansa. Kiinan talouskasvu on johtunut pienien palkkojen luomasta halvasta työvoimasta ja ympäristön suojelun laiminlyönnistä. Friedman antaa ohjeita vain jälkimmäisen ongelman korjaamiseen.

Muutenkin kirjoittajan demokratiakäsitys näyttäytyy omituisessa valossa. Hänestä Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on ilman muuta kiinalaista parempi, mutta hän toivoisi silti, että Yhdysvalloissa olisi mahdollista toimeenpanna ympäristönsuojelulainsäädäntöä samanlaisilla mahtikäskyillä, kuin Kiinassa. Friedmanin mukaan intressiryhmien lobbarit ja politiikka (!) estävät järkevän poliittisen päätöksenteon.

Hot, flat and crowded on ovela yritys tehdä ekologisesta liikkeestä yksi kapitalismin muoto. Yhteiskunnallisiin rakenteisiin, omaisuuden ja tulonjakoon ynnä muihin vaikeisiin asioihin ei tarvitse ottaa kantaa, jos nykyjärjestelmää vain muokataan ympäristöystävällisempään suuntaan. Jos vihreä ideologia muuttuu tyhjäksi oikeistolaisen maailmankuvan muodoksi, menettää se arvonsa yhteiskuntaa uudistavana voimana. Siksi on huolestuttavaa, että esimerkiksi Vihreä lanka on kehunut Hot, flat and crowdedia.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden ainejärjestölehdessä, Puolueohjelmassa 22.5.2009

Simone de Beauvoir: Onko Sade poltettava?

Simone de Beauvoir tunnetaan lähinnä toisen maailmansodan jälkeisen feminismin äitihahmona, mutta hänen yhteiskunnallinen filosofiansa on käsitellyt muitakin aihepiirejä. Onko Sade poltettava?- teos on esseekokoelma kirjailijan tuotannosta, joka koostuu hyvin laajaa inhimillistä skaalaa koskettavista aiheista. Sara Heinämaa on kirjoittanut kirjaan johdannon.

Johdannon ja suomentajan saatesanojen lisäksi kirjassa on kuusi esseetä: Naisten asema (la condition féminine, julkaistu alun perin 1961), Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi (Idéalisme moral et réalisme politique, 1945), Eksistentialismi ja kansanviisaudet (L´existentialisme et la sagesse des Nations, 1945), Kirjallisuus ja metafysiikka (Littéraryre et métaphysique, 1946), Kokemuksistani kirjailijana (Mon expérience d´écrivain, 1966) ja nimikkoessee Onko Sade poltettava? (Faut-il brûler Sade, 1951-52).

Beauvoirin kaiken ajattelun taustalla kajastaa eksistentialismin vaikutus. Eksistentialismin moraali perustuu ajatukselle, ettei ihminen voi kohtaamissaan valintatilanteissa ulkoistaa vastuuta päätöksistään millekään ulkoiselle auktoriteetille, olipa tämä auktoriteetti maallinen, kuten lainsäädäntö tai selestiaalinen, kuten jumala. Ihminen joutuu jokaiseen valintatilanteesen ilman valmiita toimintamalleja ja joutuu tekemään ratkaisun vain oman järkensä ja omantuntonsa pohjalta, edustaen tuossa ainutlaatuisessa tilanteessa koko ihmiskuntaa.

Esseissä on monia esiin nostamisen arvoisia ajatuksia. Naisten asemaa käsittelevä essee on hämmästyttävän ajankohtainen iästään huolimatta. Se kuvaa naisten yhteiskunnallista asemaa hyvin terävästi, eikä tyydy pelkkään naisen euro- hokemaan. Kenties tekstissä on kuitenkin jonkinlainen ristiriita, sillä kirjailija puhuu jatkuvasti yleistäen siitä, kuinka sukupuolet kokonaisuutena käyttäytyvät, vaikka hänen tavoitteensa on emansipoida ihmiset sukupuolestaan.

Eksistentialismi ja kansanviisaudet- esseessä Beauvoir esittelee oivaltaa pohdiskelua siitä, kuinka kansanomaisilla ”viisauksilla”, eli yleisillä hokemilla voidaan ylläpitää raadollista ihmiskuvaa. Ihmistä kuvataan ihmiselle sudeksi, eikä vaikkapa joutseneksi. Nämä hokemat ylläpitävät kahdenlaista ajattelutapaa: yhtäältä ihmisen on helppo selittää muiden ihmisten altruistinen käytös salakavalaksi, ”ketun häntä kainalossa”. Toisaalta itsen tekemät vääryydet voidaan antaa itselle anteeksi yksittäisinä inhimillisinä hairahduksina, eikä ihmisen tarvitse huomata tarvetta muuttaa omaa käytöstä moraalisesti kestävämmäksi.

Pervertikkona ja sadistina tunnettua markiisi de Sadea Beauvoir ei tuomitse markiisin naisiin kohdistamasta ilmeisestä halveksunnasta huolimatta, vaan pyrkii ottamaan kyseenalaiseen valistusfilosofiin uuden näkökulman. Hän katsoo Saden ravistelleen aiheuttamillaan skandaaleilla oivallisesti oman aikansa käsityksiä soveliaasta, vaikka provosoinneillaan aiheutti tavoittelemalleen emansipaatiolle enemmän hallaa kuin hyötyä.

Beauvoir katsoo Saden alustaneen sellaista individualistista moraalia, joka irrottautuu ulkoisista ja yhteiskunnallisista normeista ja rakentaa etiikkansa vapaasti itse. Muun muassa Nietzschen ajatteluun Saden vaikutus on selvä. Mutta onko Sade myös kylvänyt individualismissaan ne siemenet, joista myöhemmin kasvoi uusliberalismi?

Teksti on julkaistu Keski-Suomen viikossa 12.3.