Suomessa vallitsee suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että hyvästä elintasostamme on pidettävä kiinni. Myös globalisoituvassa taloudessa on pärjättävä ja menestymällä kansainvälisessä kilpailussa on luotava vaurautta meille kaikille. Menestymiseen tarvitaan kilpailukykyisiä yrityksiä, näille hyvät toimintaedellytyksen avaavaa valtiota ja aktiivista kolmatta sektoria.
Yksimielisyys päättyy siihen, kun pitäisi keskustella niistä keinoista, joilla suomalainen taloudellinen menestys turvataan tulevaisuudessa. Itse asiassa keinoja ei tunnu olevan juuri kellään. Valitettavan suuri osa taloudellista tulevaisuutta koskevista puheenvuoroista keskittyy turvaamaan tietyn ammatti- tai intressiryhmän edut hinnalla millä hyvänsä. Ja jos joku erehtyy toivomaan status quon muuttamista, ovat kaikki eturyhmät yhdessä hänen kimpussaan.
Elinkeinoelämän mutkista kertonee jotain äskettäin julkaistu ja jonkin verran julkisuutta saanut Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportti, jossa otettiin kantaa työvoiman alueelliseen kannustavuuteen. Raportin ydin lienee siinä, että Helsingissä olisi paljon työpaikkoja muualla Suomessa paljon työvoimaa, mutta asuminen Helsingissä ja sinne pendelöinti on niin kallista, että palkan täytyy olla todella suuri, jotta työn vastaanottaminen kannattaa.
Yksityinen sektori toimii pääkaupunkiseudulla tehokkaasti ja toimii koko Suomen taloudellisen kasvun moottorina. Tällaisessa tilanteessa suomalaisten luulisi tekevän kaikkensa, jotta tätä menestystä tuettaisi. Työntekijöiden järjestäminen työvoimapulasta kärsiville yrityksille luulisi olevan sekä taloudellisesti että sosiaalisesti niin järkevää, että työn vastaanottamista nimenomaan kannustettaisi. Nythän tehdään juuri päinvastoin: sosiaaliturvan kannustinloukkuja pidetään niin suurina, pääkaupunkiseudun asumiskustannuksia niin kalliina ja julkista liikennettä niin huonona, että työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaaminen olisi mahdollisimman vaikeaa.
Yleisesti ottaen ihmiset keksivät itse, miten järjestää taloudelliset asiansa parhaiten. Valtio palvelee parhaiten yksityistä elinkeinon harjoittamista pysymällä siitä sivussa ja huolehtimalla, etteivät myöskään harvoihin käsiin keskittyneet pääomat hankaloita työn tekemistä ja yrittäjyyttä. Nyt politiikka on epäjohdonmukaista. Yrityksille kyllä avataan uusia markkinoita kansainvälisen integraation kautta, mutta samaan aikaan niiden työvoiman saantia haitataan. Menestyvää yritystoimintaa on syntynyt suurimpiin kaupunkeihin, mutta syrjäseuduilta näihin muuttaminen tehdään vaikeaksi. Samaan aikaan uusien yritysten ja innovaatioiden synty pienemmille paikkakunnille estetään tukemalla yhtä ja ainoaa pyhää elinkeinoa, maataloutta, valtavilla budjettitukiaisilla.
Tätä prosessia, jolla ihmisiä estetään parantamasta työnsä tuottavuutta vaihtamalla työpaikkoja ja jossa yritysten kilpailukykyä heikennetään verottamalla niiden tuottoja ja siirtämällä nämä rahat subventioina maaseudulle, jotta maaseudun asukkaat eivät tulisi helpottamaan näiden yritysten työvoimapulaa, tavataan kutsua aluepolitiikaksi. Aluepolitiikan alkuperäinen tavoite lienee ollut huolehtia, että joka puolella maata on yhtäläiset mahdollisuudet elinkeinon harjoittamiseen ja etteivät elintasoerot maan eri alueilla kasva kohtuuttomiksi, mutta nykyinen aluepolitiikka tavoittelee erinomaisessa orwellilaisessa hengessä juurin päinvastaista.
Aluepolitiikan kiemuroita pohtii myös Osmo Soininvaara blogissaan. Hän esittää, että valtion virastojen siirtäminen Helsingistä pienempiin kaupunkeihin palvelee itse asiassa Helsinkiä. (Myös Petri Mustakallio kommentoi asiaa)Virastolta vapautuvat tilat korvautuvat pian yksityisten yritysten toimitiloilla ja henkilökunta siirtyy kovapalkkaisempiin töihin yksityiselle sektorille. Tekstiin kannattaa tutustua myös sen vuoksi, että siinä on vihreiden sisäistä keskustelua viime aikoina melko piilossa olleiden hyvinvointivihreiden ja nykyisin valtaa pitävien hulabaloo-kapitalismivihreiden välillä.
Yhtä kaikki, suomalainen – ja eurooppalainen- elinkeinopolitiikka ja aluepolitiikka sen osana on ajateltava aivan täysin uusiksi. 1900-luvun alkupuoliskolla toimineet ja sieltä vakiintuneet politiikan käytänteet on alistettava kriittiselle tarkastelulle ja kysyttävä, kuinka hyvin ne enää istuvat nykyisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Vaan mistä saada uudet eväät menestyksekkään yhteiskunnan ylläpitoon tulevaisuudessa?
