Kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson kertoo UP Demarissa kokemuksistaan kehitysyhteistyöprojekteista Etiopiassa. Hän esittää aivan oikein vaatimuksen siitä, että kehitysyhteistyön resurssit on käytettävä niin, että ne auttavat kehitysmaiden hätää kärsiviä ruohonjuuritasolla. Usein kehitysmaiden kanssa asioitaessa on valitettavasti oltava hyvin tarkka, että rahat todella menevät apua tarvitseville, eivätkä hallituksen jäsenten uusiin mersuihin.
Kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteita olisi ajateltava myös kokonaisuutena. Jos kehitysmaita ja niiden kansoja todella tahdotaan auttaa, on pidettävä huolta, ettei muiden politiikkasektorien toiminnalla tehdä tyhjäksi sitä apua, jota kehityspolitiikan kautta kanavoidaan. Pahimmillaan teollisuusmaiden kauppapolitiikka tekee moninkertaisen vahingon kehitysmaiden taloudelle, verrattuna tukeen jota esimerkiksi mikrolainoilla annetaan. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin.
Toinen tärkeä kehityspoliittinen puheenvuoro on kansanedustaja Krista Kiurun kolumni Kepan verkkosivuilla. Tekstissä hän kertoo suoraan, kuinka paljon globaalin nälänhädän vähentäminen kiinnostaa länsimaiden johtajia: ”[Rooman kansainvälisessä] nälkäkokouksessa ei edes tavoiteltu nälän ja aliravitsemuksen poistamista vuoteen 2025 mennessä. Sen sijaan tyydyttiin jälleen kerran plaaplaa-julkilausumaan, jossa nälkä poistetaan "niin pian kuin mahdollista".
Kolumni yhdistää myös ansiokkaasti nälänhädän poistamisen ilmastonmuutokseen, jota koskeva huippukokous pidetään joulukuussa Kööpenhaminassa. Osallistuminen ilmastokokoukseen on hyvää imagopolitiikkaa poliitikoilta ja saa osallistujat varmasti näyttäytymään hyvässä valossa kotimaissaan. Jos kokousväki kuitenkin kuvittelee, että ilmastonmuutoksesta saadaan aikaan merkittävä kansainvälinen sopimus, ilman että muita globaaleja ongelmia, kuten nälänhätää, tulonjaon epätasaisuutta ja teollisuusmaiden epäreilua kauppapolitiikkaa käsitellään, tulokset jäävät luultavasti olemattoman laihoiksi.
