Koulutus pelastaa meidät

Koulutus pelastaa ja auttaa omaksumaan uusia
taitoja, kun rakennemuutos mullistaa
työelämän vaatimuksia

Järkevä mies ei provosoidu, kun provosoidaan - mutta minä en koskaan ole väittänyt olevani järkevä mies. Oikeistohäirikkö Tuomas Enbusken näennäisnokkela kolumni Nyt-liitteessä tuli niin harhaisesta todellisuudesta, että sitä on lyötävä vastapalloon.

Räyhähenkisessä kirjoituksessa herra Enbuske hyökkää koulutusta, valtiota, yliopistoja ja ”järjestelmää” vastaan. Teksti perustuu kahtiajaotteluun: Siinä on käytännölliset duunarit vastaan korkeastikoulutetut teoriahorisijat. Yksityisellä sektorilla työskentelevät rahaa luovat ihmiset vastaan julkisella sektorilla työskentelevät rahaa tuhlaavat ihmiset.

Herra Enbuske katsoo, että koulutuksesta on hyötyä yksilölle, muttei laajemmin yhteiskunnalle, koska ”oikeasti tuottavaa” työtä tekevät joutuvat koulutuksen maksumiehiksi. Jos kuitenkin työttömyyttä pidetään paitsi yksilötason, myös yhteiskunnallisena ongelmana, koulutus on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, sillä se auttaa työllistymään.

Pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevista noin 40 % on töissä. Toisen asteen koulutuksen saaneista noin 70 % on töissä ja korkeakoulutetuista noin 85 %. Että sellaisia terveisiä vaan herra Enbuskelle täältä todellisuudesta. Jos yhteiskunta tahtoo tehdä jotain työttömyydelle, näyttäisi siltä että koulutus on siihen yksi avain.

Karikatyyri koulutetusta henkilöstä omissa sfääreissään filosofoivana professoriukkona voi olla hauska, mutta tällä arkkityypillä on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Kun talouden rakenteet ja sitä kautta työelämässä vaadittavat taidot muuttuvat, koulutus on juuri se tekijä, joka pitää työntekijän osaamisen ajan tasalla.

Herra Enbuske haikailee suo, kuokka ja Jussi – tyyppien perään. Vaan entäs sitten, kun suo on kuivattu ja pitäisi tehdä jotain muuta? Jos globaaleilla markkinoilla ei enää olekaan kysyntää kuokkaa käyttäville ihmisille, vaan pitäisi osata käyttää vaikkapa kaivinkonetta? Silloin koulutus pelastaa.

Ennen suolle töihin menoa Jussin on syytä suorittaa tutkinto, joka antaa valmiudet omaksua uusia tehtäviä ja taitoja nopeasti. Jussin työnantajan on syytä olla niin edistyksellinen ja koulutususkoinen, että kouluttaa Jussin kuokan heiluttamisen ohessa hallitsemaan myös muita työvälineitä. Jollei ole, niin Jussin ammattiliitto vähän muistuttaa.

Työpaikalla tapahtuva koulutus olisi nähtävä eräänlaisena työsuojelukysymyksenä. Työnantaja ei voi laiminlyödä työsuojelua niin, että hänen työntekijänsä rampautuvat työkyvyttömiksi. Samoin työnantajan pitäisi huolehtia siitä, ettei työntekijän osaaminen kärsi työpaikalla niin, että palattuaan työmarkkinoille työntekijällä ei enää ole uudelleen työllistymisen vaatimaa osaamista.

Tulevaisuudessa työ ja koulutus tulevat limittymään aikaisempaa vahvemmin yhteen. Työssä on opittava paitsi nykyisen työn vaatimat taidot, myös tulevan työn. Koulutuksen antamat muodolliset tutkinnot kytkeytyvät tähän oppimista tukien.

Entäs teoriaherrat sitten? Hyödyllisiä ja tarpeellisia hekin. Sillä teoriaherraa on Jussin kiittäminen siitä, että hänellä on kuokka, eikä tarvitse kaivaa käsin. Samoin teoriaherran keksimä on se kaivinkone, joka nostaa Jussin tuottavuutta eksponentiaalisesti kuokkaan verrattuna.

Nykymaailmassa asioiden ja sitä kautta taitojen ja osaamisen kysyntä vaihtelee ja koulutus on paras tapa sopeutua näihin muutoksiin. Herra Enbusken räyhäkolumneille on nyt kysyntää, mutta entä jos Nyt-liite lopettaa ketä oikeistokirjoittajaa luin tänään – palstansa? Silloin on erittäin hyödyllistä, että takataskussa on pari muutakin osaamisaluetta.

Arvopohjaista ja realistista ulkopolitiikkaa

”Huomispäivänä kansat on veljet keskenään”, lauletaan vappujuhlissa hoilattavassa työväenlaulussa, Kansainvälisessä. Maailman uutisia seuratessa ennustus tuntuu ylioptimistiselta. Sodat eivät maailmasta ole hävinneet, kuten Venäjän ja Georgian lyhyt sota muistutti. Eurokriisi on venyttänyt eurooppalaisten kansojen veljeyden lähelle murtumispistettä. Syyriassa hallitus tappaa omia kansalaisiaan. Korealaiset ovat yhtä ja samaa kansaa, mutta Soulin ja Pjongjangin suhteita ei voi veljellisiksi kutsua.

Ei näytä siltä, että kansat olisivat veljiä keskenään huomenna, eivätkä ehkä vielä ensi viikollakaan. Mitä on tehtävä?

Kyynikot piirtävät mielellään kuvan maailmanpolitiikasta nollasummapelinä, jossa machiavellistiset valtiot raadollisesti kilpailevat vallasta ja voimavaroista keskenään. Tuossa maailmankuvassa valtio on valtiolle susi ja jokaisen valtion on keskityttävä kansallisten etujensa ajamiseen.

Mutta sosialidemokraattiselle unelmalle paremmasta maailmasta kyynikkojen kylmä maailmankuva on vieras! Sen sijaan meidän on esitettävä vaihtoehtoinen maailmanpolitiikan malli, jossa kansakunnat kohtaavat toisensa tasavertaisessa vuoropuhelussa ja sovittelevat kansalliset etunsa yhteen rauhan, eivätkä sodan keinoin.

Presidentti Martti Ahtisaari on todennut, että ”Emme voi olettaa, että jos meillä on oikeus keskittyä vain näiden kovien ja yksisilmäisten kansallisten etujen ajamiseen, niin joku muu hoitaisi laajemmat maailmanlaajuiset ongelmat”. Globalisaation kutistamassa maailmassamme meillä on aivan yhtäläinen vastuu huolehtia yhteisistä ongelmistamme, kuin muillakin kansakunnilla.

Suomi on ollut ja Suomen on oltava jatkossakin aktiivisesti mukana kaikissa niissä kansainvälisissä organisaatioissa ja instituutioissa, joissa maailmanlaajuisia ongelmia ratkotaan. Presidentti Tarja Halonen on jatkanut tähän: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on arvopohjaista. Keskeisenä lähtökohtana on kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen ja vahvistaminen. Kansainvälinen oikeus on kaikkien maiden tuki ja turva. Erityisen tärkeätä se on pienemmille maille.”

Naiiviuteen tai sinisilmäisyyteen ei ole varaa hairahtua. Jotta ne maailman valtiot, jotka rikkovat yhteisiä sääntöjä, rajoittavat kansalaistensa demokraattisia oikeuksia tai rikkovat heidän ihmisoikeuksiaan, saadaan johdetuksi valoisammalle polulle, on kansainvälisen yhteisön oltava päämäärätietoinen ja tarvittaessa ankarakin.

Myöskään pelkkä saarnaaminen ei auta. On aina pidettävä mielessä, että kansainvälisten neuvottelujen tarkoitus on vaikuttaa toisten maiden todelliseen toimintaan, ei hankkia itselle moraalisen ylevemmyyden sädekehää tai miellyttää kotimaisia äänestäjiä. Vaikka sosialidemokraattisen ulkopolitiikan tulee olla arvopohjaista, on keinojen oltava realistisia.

Työnsarkaa paremman maailman ja oikeudenmukaisemman globalisaation rakentamisessa riittää. YK:n roolia maailmanpolitiikassa on vahvistettava, jotta se voi tarjota puitteet konfliktien rauhanomaiselle ratkaisemiselle. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on edistettävä kaikissa maissa. Globaali kauppapolitiikka on järjestettävä oikeudenmukaisesti niin, että kaikkein köyhimmätkin pääsevät hyötymään kansainvälisen kaupan eduista. Työntekijöiden globaali sorto ja hyväksikäyttö tarvitsee vastavoimakseen globaalin ammattiyhdistysliikkeen.

Pikkuisella Suomellakin on maailmalle annettavaa. Ehkä eniten voimme olla avuksi kansainvälisissä yhteyksissä sellaisilla alueilla, kuin työelämän perusoikeudet ja kollektiivinen sopiminen, kansainväliset verot kuten finanssitransaktiovero, demokratian ja avoimen hallinnon vahvistaminen, sekä sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja ongelmakohtien paikallistaminen.

Eettinen ulkopolitiikka ei ole mikään dogmi, opinkappale jota on sokeasti noudatettava, vaan eettisten arvojen kansainvälistä edistämistä tarkoituksenmukaisilla ja kestävillä keinoilla. Tärkeintä on, ettei kyynisyydelle anneta periksi, eikä unelmaa paremmasta maailmasta haudata.

Sillä kaikkien kansojen on syytä ymmärtää paitsi olevamme veljiä keskenämme, myös että meidät on heitetty asumaan yhteiseen kotiin, yhteiselle Maapallollemme. Ja tuo yhteinen kotimme tarvitsee meidän huolenpitoamme nyt enemmän kuin koskaan.

Teksti on julkaistu Ari Reunasen kampanjasivuilla. Ari pyrkii Demarinuorten puheenjohtajaksi toukokuussa.

ASEM ikkunana tulevaisuuden maailmanjärjestykseen

Maailman valtioiden välillä on suuri määrä erilaisia yhteistyöelimiä: Euroopan unioni on selkeästi pisimmälle institutionalisoitunut, mutta myös muilla on painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Joskus kansainvälistä politiikkaa seuraavien tahojen kuulee esittävän, että maailma regionalisoituu EU:n mallin mukaisesti. Lähialueiden maat muodostavat siis liittoja keskenään, ja ulkosuhteiden painopiste siirtyy valtioiden välisten asioiden hoidosta näiden liittojen suhteisiin. ASEM tuo yhteen Euroopan ja Aasian päämiehet.

Toistaiseksi suurin osa valtioiden välisistä yhteistyöelimistä on kuitenkin keskittynyt vain osallistuvien valtioiden välisen kaupan organisoimiseen ja välttänyt ottamasta muita tehtäviä. Taloudellinen integroituminen voi kuitenkin johtaa myös poliittiseen yhteistyöhön: valtioiden johtajat saattavat konsultoida toisiaan myös muissa kohtaamissaan haasteissa havaitessaan yhteistyön hyödyllisyyden taloudellisissa kysymyksissä.

ASEAN on Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöorganisaatio. Se perustettiin 1967 stabiloimaan osallistujamaiden suhteita, joita kaikkia yhdisti pelko vietnamilaisen kommunismin leviämisestä niiden omalle alueelle. Viimeistään Vietnamin liittyminen järjestöön vuonna 1995 kuitenkin sinetöi sen, että ASEAN oli tullut kauas alkuperäisestä tarkoituksestaan – ja se onkin nyt kymmenen jäsenvaltion organisaatio, joka organisoi paitsi jäsentensä taloussuhteita, myös jäsenvaltioiden suhteita niin sanottuihin ASEAN+3 -maihin, Kiinaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan.

ASEM:in taustaa

Neuvostoliiton kommunistisen regiimin romahtaminen 1989–1991 muutti oleellisesti maailmanjärjestystä. Geopoliittinen kilpailu kapitalismin ja kommunismin välillä muuttui äkisti geotaloudelliseksi kilpailuksi kolmen kapitalismin muodon välillä. Suuressa geotaloudellisessa pelissä maailmalla oli kahden sijasta kolme napaa: Pohjois-Amerikka, Eurooppa sekä Itä- ja Kaakkois-Aasia. Suurvallat omaksuivat uuden tilanteen nopeasti ja ryhtyivät soveltamaan toimintaansa muuttuneiden voimasuhteiden mukaan.

Pohjois-Amerikalla ja Euroopalla on pitkään ollut luonteva ja ystävällinen trans-atlanttinen suhde, mutta uudessa tilanteessa Euroopan oli katseltava ympärilleen uusien yhteistyökumppanien löytämiseksi. Kaakkois-Aasia vaikutti lupaavalta yhteistyön suunnalta, olihan EU:lla ja ASEAN:illa pitkä kokemus alueiden välisestä yhteistyöstä. EU piti huolta alueiden välisistä suhteista myös kylmän sodan aikana, ja sillä oli yhteistyösopimukset esimerkiksi Etelä-Amerikan Mercosurin, Persianlahden GCC:n ja eteläisen Afrikan SADC:n kanssa.

Eurooppalaisesta näkökulmasta maailman tila ei näyttänyt hyvältä 1990-luvulla. Aasian markkinat kasvoivat, mutta eurooppalaisten yritysten investoinnit kohdistuivat suurelta osin Euroopan sisään, kun yritykset valmistautuivat uuteen kilpailuasetelmaan yhtenäismarkkinoiden myötä. Yhtenäismarkkinat eivät kuitenkaan pelastaneet Euroopan taloutta ja vuonna 1995 työttömyys Euroopassa oli ennätyskorkealla, keskimäärin 10,7 prosentissa. Samaan aikaan aasialaiset ja amerikkalaiset taloudet lähenivät toisiaan APEC-organisaation kautta.

Yhdysvaltain merkitys ASEM:in synnylle

APEC:iin kuuluvat aasialaisten talouksien lisäksi Yhdysvallat, Kanada, Peru, Chile, Meksiko, Australia ja Uusi-Seelanti. Australian pääministerin Bob Hawken aloitteesta syntynyt APEC sai tuulta siipiensä alle, kun presidentti Bill Clinton kutsui 1993 osallistujamaiden valtionpäämiehet neuvotteluihin. Jo vuoden 1994 kokouksessa sovittiin, että Tyynenmeren alueen taloudet luovat vapaan kaupan ja investointien alueen teollistuneiden talouksien osalta vuoteen 2010 mennessä ja kehittyvien talouksien osalta vuoteen 2020 mennessä.

Tavoite oli kunnianhimoinen, mutta kokouksella oli myös symbolista merkitystä. Se oli ensimmäinen merkittävä kansainvälinen talouspoliittinen kokous, jossa eurooppalaisilla ei ollut istuinta, ei edes tarkkailijajäsenenä. Estääkseen geotaloudellisen marginalisaation horisontissa siintävällä ”Tyynenmeren vuosisadalla” Euroopan oli vahvistettava maailmantalouden kolmion sivua, joka yhdistää Aasian ja Euroopan toisiinsa.

Huippukokouksia ja verhottua uusimperialismia?

Näkyvin ASEM:in toimintamuoto ovat kahden vuoden välein järjestettävät hallitusten päämiesten huippukokoukset. Kokoukset järjestetään vuorotellen Aasiassa ja Euroopassa, viimeksi Pekingissä 2008 ja sitä ennen Helsingissä 2006. Huippukokousten välillä järjestetään myös osallistujamaiden sektoriministerien tapaamisia, joissa ministereillä on mahdollisuus keskustella oman alansa globaalipoliittisista kysymyksistä. Tämä vähentää ulkoministeriöiden valtaa, sillä muut ministeriöt voivat hoitaa kansainvälisiä kysymyksiä omalla sektorillaan niiden ohi ASEM-tapaamisissa.

Koska ASEM:illa ei ole omaa henkilökuntaa tai budjettia, kokousten valmisteluvastuu on osallistujamailla. Euroopan puolelta tehtävää hoitaa puheenjohtajamaa ja komissio, mutta aasialaiset maat vuorottelevat koordinaattorin tehtävää. Joidenkin kriitikoiden mukaan tämä pakottaa aasialaiset osallistujat jäljittelemään EU:n mallia toiminnassaan ja vaikuttaa kaakkoisaasialaisen identiteetin rakentumiseen. Myös ASEM:in aloitteiden rahoitus, joka perustuu halukkaiden vapaaehtoiseen rahoitukseen eikä yhteiseen budjettiin, tarkoittaa, että varakkailla eurooppalaisilla mailla on enemmän vaikutusvaltaa ASEM:in asialistan muodostumiseen kuin aasialaisilla.

Näpsäkkä keskustelukerho vai tulevaisuuden regionalistisen maailmanjärjestyksen malli?

ASEM noudattaa samaa yksimielisyyden periaatetta kuin ASEAN: mitään ei päätetä, elleivät kaikki osallistujamaat hyväksy asiaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei prosessilla olisi merkitystä. Yhdenkään maan ei tarvitse jäädä pois kokouksista siksi, että sen täytyisi pelätä sanktioita, jos se ei noudata muiden maiden tahtoa. Myös pienten maiden mahdollisuus raskaan sarjan diplomatiaan kokousten avulla on arvokasta.

Talous dominoi maailmanpolitiikkaa, ja yhdessä Pohjois-Amerikka, Eurooppa ja itäinen Aasia dominoivat maailman taloutta. Vuonna 2000 nämä maat tuottivat yhdessä 87 % koko maailman bruttokansantuotteesta. Näiden kolmen talousjättiläisen kokemukset yhteistyöstä vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka maailma tulevaisuudessa järjestyy. Menemmekö kohti alueellisia yhteistyöjärjestöjä, jotka valvovat etujaan yhtä itsekkäästi kuin nykyiset kansallisvaltiot, vai kohti globaalia valtiota? Johtaako pettymys kansainväliseen yhteistyöhön tarkoitettujen järjestöjen murtumiseen ja paluuseen kansallisvaltiokeskeiseen maailmanjärjestykseen?

Maailman järjestäminen

Westfalenilaiseen regiimiin kuului ajatus suvereeneista valtioista, jotka käyttävät ehdotonta valtaa omalla alueellaan, mutta vastavuoroisesti pidättäytyvät ottamasta kantaa toisten valtioiden asioihin. Nykyisen maailman globaalit haasteet – kuten ilmastonmuutos, talouskriisit ja kansainvälinen terrorismi – ovat tehneet tällaisesta maailmanmallista vanhanaikaisen, sillä näihin haasteisiin vastaamiseen tarvitaan valtioiden välistä yhteistyötä, ja valtioiden on tehtävä myönnytyksiä suhteessa absoluuttiseen itsemääräämisoikeuteensa.

Ilmeisesti ihmiskunta on nyt murroskohdassa, sillä maailmanjärjestyksen tulevaisuus vaikuttaa epäselvältä. Francis Fukuyama on esittänyt, että historia on päättynyt ja kaikki kansat kulkevat kohti liberaalia demokratiaa. Samuel Huntington taas aivan päinvastaista: Hänen arvionsa mukaan kylmän sodan ideologinen konflikti korvautuu kulttuurien välisellä yhteentörmäyksellä, kun islamilainen maailma haastaa muut kulttuurit.

Euroopan unioni ei ole valtio eikä kansainvälinen järjestö, vaan jotain muuta, sui generis. ASEM voidaan nähdä kyynisesti välineenä, jolla osallistujamaat ajavat kansallisia intressejään tai joka betonoi kapitalistista maailmantalousjärjestelmää. Yhtä kaikki, ASEM on uniikki kansainvälisen politiikan työkalu, sillä se tuo yhteen kaksi regionalistista poliittista entiteettiä. Näin alueellisten yhteistyöjärjestöjen ja globaalivaltion väliin syntyy yksi poliittisen toiminnan kerros lisää.

Euroopan unioni globaalina toimijana

Kun maailmanjärjestyksen tulevaisuutta ja sitä murrosta, jossa nyt elämme, pyritään hahmottamaan, kaikkein pisimmälle edenneen alueiden välisen foorumin tutkiminen voi tuottaa arvokasta tietoa. Eurooppalaisten on käsitettävä, että heidän mantereellaan on keskeinen merkitys sille, millaiseksi tulevaisuuden kansainvälinen järjestelmä muodostuu. Takaavatko alueelliset valtioiden yhteistyöjärjestöt kaupan vapauden ja maailman rauhan, vai luisutaanko uuteen kauppasotien aikakauteen, joskin valtioiden sijaan mantereiden kokoisissa yksiköissä? Vastaus riippuu oleellisesti siitä, kuinka EU ja sen jäsenvaltiot hoitavat kauppasuhteensa muuhun maailmaan.

Kriitikoiden mukaan EU käyttää ASEM-prosessin rakennetta määrätietoisesti hyväkseen muovatakseen ASEAN:ista samantapaisen institutionaalisen järjestön kuin EU. Myös Afrikan Unionin instituutiot muistuttavat eurooppalaista mallia. Euroopan unionin julkilausumaton tavoite näyttäisi siis olevan moninapainen kansainvälinen järjestys, jossa pienempien valtioiden mantereiden mukaan muodostamat yhteistyöjärjestöt tasapainottavat suurvaltojen eli Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan vaikutusvaltaa. Kyseisillä suurvalloilla on puolestaan intressi rikkoa järjestöjen yhtenäisyyttä divida et impera –taktiikalla, jotta ne voivat saavuttaa etuja globaalissa pelissä.

ASEM antaa Euroopan unionille mahdollisuuden käyttää diplomaattisia ja taloudellisia valtaresursseja vaikuttaakseen Kaakkois-Aasian kehitykseen, mutta unionin keskeisin tapa vaikuttaa kansainvälisesti on sen taloudellisen menestyksen tuoma imuvoima. Tahto liittyä Euroopan unioniin antaa unionille mahdollisuuden vaatia ehdokasmailtaan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Ilman jäsenyyden muodossa tarjottavaa porkkanaa nämä vaatimukset voisivat jäädä tyypilliseksi kansainvälisten suhteiden sanahelinäksi.

Ikkuna maailmanjärjestyksen tulevaisuuteen

EU voi vaikutusvallallaan pyrkiä muovaamaan maailmanjärjestystä haluamaansa suuntaan. Jos ASEAN kehittyy samantapaisesi toimijaksi kuin EU ja jatkaa laajenemistaan, siitä voi tulla Aasian demokratiaa ja talouksia stabiloiva organisaatio. Kun EU on ottanut jäsenikseen Armenian, Georgian ja Azerbaidzhanin, ja Nepal, Bhutan ja Tadzhikistan ovat liittyneet ASEAN:iin, voivat nämä kaksi organisaatiota lyödä kättä Keski-Aasiassa. Kenties sadan vuoden kuluttua Uzbekistan ensimmäisenä valtiona liittyy molempiin.

Tämä tapahtuu tosin vain, jos Kaakkois-Aasia tahtoo yhä leikkiä Euroopan kanssa. Se voi myös kääntää katseensa kohti Intian työvoimaa, Lähi-idän energiaa ja pääomaa sekä itäisen Afrikan luonnonvaroja ja kulttuuria, ja luoda näillä tuotannontekijöillä alkavasta vuosisadasta Intian valtameren vuosisadan – joskin meri on nimettävä uudestaan diplomaattisemmin. Tässä skenaariossa Eurooppa ja Amerikka jätetään maailmankaupan marginaaliin ja niistä tehdään pelkkiä kulutustuotteiden globaalien tuotantoketjujen päätepisteitä.

Maailmanrauhan edistämisessä YK:lla on tärkeä merkitys. Paljon riippuukin siitä, millaiseksi YK:n rooli muodostuu regionalisoituvassa maailmassa. Myönteiset kokemukset kansainvälisestä yhteistyöstä voivat saada valtiot riisumaan suvereniteettinsa haarniskaa. Toisaalta vahvistuneet valtioiden alueelliset yhteenliittymät voivat myös laskelmoida, että niillä on tahtoessaan varaa ohittaa kansainvälisen yhteisön mielipide etujaan ajaessaan.

Demokratian ja autoritarismin konflikti

Dikotomia kylmän sodan kapitalistisen ja kommunistisen leirin välillä on murtunut, mutta maailman valtioiden välillä on huomattavia eroja niiden demokraattisuuden suhteen. Demokraattisten valtioiden joukkoa johtavat Pohjois-Amerikka ja Eurooppa, autoritaarisia taas Venäjä ja Kiina. Suuri osa maailman valtioista liikkuu pitkällä aikavälillä näiden kahden leirin välillä ja niiden päätöksiin vaikuttavat monet asiat, eräänä keskeisimmistä taloudellisen menestyksen liikkeet.

Realistisen kansainvälisten suhteiden koulukunnan keskeisenä ajattelijana pidetty Robert Kagan on esittänyt olemassa olevien kansainvälisten järjestöjen rinnalle perustettavan demokraattisten valtioiden yhteisöä. Tämä yhteisö kannustaisi heikommin vakiintuneita demokratioita pysymään valitsemallaan tiellä esimerkiksi edullisin kauppasopimuksin. Yhdysvaltojen 2008 presidentinvaaleissa republikaanien ehdokas John McCain ottikin idean esille, mutta keskustelu aiheesta ei jatkunut kovin pitkälle.

Euroopan on harkittava, kuinka se voi parhaiten tukea autoritaarisesti hallittujen valtioiden demokraattisia voimia. Valko-Venäjä ei ole tukenut Venäjän aggressiivisia toimia Georgiaa vastaan eikä tunnustanut itsenäisiksi Venäjän tunnustamia Abhasiaa tai Etelä-Ossetiaa. Tämä on rohkaiseva esimerkki siitä, että ilmeisesti EU:n painostustoimenpiteet ovat vaikuttaneet jotenkin Valko-Venäjään. Voidaanko tulevaisuudessa samalla tavalla auttaa esimerkiksi Kuuban demokratisoitumista?

Globalisaation tulevaisuus on vasta alkanut

ASEM-yhteistyössä eurooppalaiset pääsevät merkittävällä tavalla vaikuttamaan siihen, millaiseksi Kaakkois-Aasian maiden taloudet ja keskinäiset suhteet muodostuvat. Samalla Eurooppa on vaikuttamassa koko siihen tapaan, jolla kansainväliset suhteet ymmärretään ja maailmaa hahmotetaan.

Voidakseen toimia legitiimisti ja arvokkaasti osana globaalin kansainvälisen regiimin luomisessa Euroopan on hahmoteltava itselleen visio uudesta maailmanjärjestyksestä. Tämän vision on perustuttava siihen hyvään, mitä Euroopalla on antaa maailmalle ja ihmiskunnalle: Valistuksen arvoihin ja ihmiskunnan uskoon itseensä – siihen, että se voi nousta oman kohtalonsa herraksi.

Globalisaatio ei ole vain yksisuuntainen prosessi, jossa Eurooppa opettaa ja muu maailma kuuntelee. Eurooppalaisten on muistettava nöyryys ja ymmärrettävä maailmanyhteiskunnan tarkoittavan myös sitä, että pöydissä, joissa eurooppalaisia koskevista asioista päätetään, istuu myös haitilaisia, madagaskarilaisia ja singaporelaisia.

Regionalismista väline globalisaation hallintaan

Monet valtioiden ja niiden kansalaisten nykyään kohtaamat ongelmat ovat luonteeltaan globaaleja. Se tarkoittaa, ettei yksittäinen valtio pysty toimeenpanemaan tehokasta politiikkaa, jolla se voisi muokata itseensä vaikuttavia olosuhteita. Mikäli valtio ei ryhdy rakentavaan yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa, sen rooliksi jää vain siitä riippumatta muodostuviin olosuhteisiin reagoiminen.

Yksittäinen valtio ei voi ilmastonmuutokselle mitään parhaallakaan ilmasto- ja energiapolitiikalla, jos muut valtiot eivät tee omaa osaansa. Globaali talouskriisi on myös osoittanut, kuinka haavoittuvaisia kansantaloudet ovat jossain aivan muualla alkunsa saaneille virheille. Euroopan unioni on pisimmälle institutionalisoitunut valtioiden välinen alueellinen yhteistyöelin, mutta samantapaisia järjestöä on maailmalla paljon.

Mielenkiintoinen tapaus on vuodesta 1996 kokoontunut EU:n ja Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN:in johtajat yhteen tuova ASEM. Tämä organisaatio tuo samaan neuvottelupöytään niin suuren maailmanpoliittisen painoarvon massan, että sillä on mahdollisuus vaikuttaa aidosti globaaleihin asioihin ja samaan aikaan viedä maailmaa pois Yhdysvaltain yksipuolisesti dominoimasta regiimistä.

On harmillista, että ASEM:ista tiedetään Suomessa oikeastaan vain Smash Asem- mielenosoitus, joka pidettiin Helsingissä 2006 huippukokouksen aikaan. Suomalaistenkin on ymmärrettävä, että heidän hyvinvointiinsa ja tulevaisuuteensa liittyvistä asioista päätetään kasvavissa määrin neuvottelupöydissä, jotka sijaitsevat kaukana Suomesta ja joissa istuu ihmisiä hyvin monista maista.

Afrikan sun muut unionit

Afrikan unioni on välillä ollut julkisuudessa muistakin saavutuksistaan, kuin eripuraisista kokouksistaan joissa Muammar Gaddafilla on saman verran autoja saattueessaan kuin kaikilla muilla johtajilla yhteensä. Afrikan unionin lipun alla toimineet joukot valtasivat Anjouanin saaren, joka oli aiemmin kapinoinut Komorien keskushallintoa vastaan ilmeisen epäsuositun Muhammed Bacarin johdolla. Saarelaiset ottivat miehitysjoukot yleisesti ottaen tervetulleina vastaan.

Afrikan unioni on hyvin erilainen kuin Euroopan unioni, vaikka AU:n tavoite on organisoida mantereensa EU:n mallin mukaan. AU:iin kuuluvat Marokkoa lukuun ottamatta kaikki maantieteellisen Afrikan mantereen valtiot, eikä se vaadi jäsenmailtaan samantapaista kriteeristön täyttämistä, kuin EU. AU:n päämääriä ovat muun muassa demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen ja tätä työtä on tekemässä muun muassa sellaisia demokratian ritareita kuin Muammar Gaddafi, Robert Mugabe ja monarkkeja lukuun ottamatta pisimpään maailmassa valtionpäämiehenä toiminut Omar Bongo, joka on hallinnut Gabonia presidenttinä vuodesta 1967.

Merkille pantavaa Anjouanin operaatiossa oli myös, että siinä oli vahvasti mukana libyalaisia ja sudanilaisia joukkoja. Kansainvälinen arvostelu ei ole ilmeisesti vaikuttanut siihen, ketkä voivat operaatioihin osallistua. Samalla logiikalla Euroopan unionin rauhanturvaoperaatioihin osallistuisi valkovenäläisiä ja transdnistrialaisia joukkoja.

Afrikan unionille on syytä toivoa menestystä, sillä jos jonkin maanosan valtiot ja kansat tarvitsevat yhteistyötä estääkseen globaalin kapitalismin pyrkimykset riistää valta demokraattisesti valituilta poliitikoilta, se on Afrikka. Mikäli AU pystyy vahvistamaan asemaansa, tulee mielenkiintoiseksi nähdä kuinka se asemoituu siinä geopoliittisessa pelissä, jossa valtakeskittymät tuntuvat nyt olevan Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Oma osansa AU:lla tulee olemaan myös siinä, millaiseksi regionalististen kansainvälisen integraation projektien ja globalisaation suhde muodostuu. Avaavatko erilaiset mantereen kokoiset yhteistyöjärjestöt todella maailmaa kansalaisilleen, vai ryhtyvätkö ne linnoittautumaan entistä vahvemmin koko siltä maailmalta, joka jää oman mantereen ulkopuolelle?